Ero

Se sana sanottiin tänään meillä ensimmäistä kertaa ääneen.

Takana lähes 15-vuotta yhteistä taivalta. Melko tasainen pari ollaan aina oltu, ei mitenkään myrskyisiä. Arki on ollut ihan hyvää ja tasaista ja molemmat tietävät että arki suhteessa kuuluu asiaan.
Monenlaista kriisiä on vuosien varrella ollut, aina on selvitty jotenkin eteenpäin.
Tänään kuitenkin keskustelimme ensimmäistä kertaa ääneen myös eroamisesta ratkaisuna molempien pahaan oloon. Molemmilla on ahdistava olo toisen seurassa. Lasten kanssa ja muualla tuntuu hyvältä, samoin jos puoliso ei ole kotona, niin kotiarki tuntuu mielekkäältä.
Mitään neuvoja en täältä hae, haluanpa vain purkaa asioita mielestäni...

En ole nalkuttava vaimo. En takerru, enkä rajoita miestäni. Vuosikaudet olen antanut miehelleni tilaa olla oma itsensä, harrastaa haluamiaan asioita. Enole vaatinut, en pyytänyt mitään. Olen hoitanut arjen pyörityksen lähestulkoon yksin viimeiset kymmenen vuotta. Sillä seurauksella, että mies on jotenkin jäänyt ulkopuolelle tästä perheestä. Hänellä on oma elämänrytminsä, muulla perheellä omansa. Jokin aika sitten toivoin elämältä jotain enemmän,kunnes huomasin, että tähän tilanteeseen on vaan sopeuduttava. Otin enemmän aikaa itsellenija harrastuksilleni, jotta jaksaisin puurtaa arjessa ja olla itse tasapainossa. Nyt mies kuitenkin on alkanut oireilla. Hän ei ole tyytyväinen elämäämme näin. Käyttäytyy hyvin syyllistävästi ja tuntuu kuin hän vaatisi minua korjaamaan tilanteen. Mutta en minä osaa. En voi antaa hänelle enempääkuin mitä kaikki nämä vuodet olen hänelle antanut. Jotenkin tuntuu kuilu välillämme kasvaneen niin suureksi, että en jaksa edes yrittää rakentaa siltaa sen ylitse. Molemmat on pyörittäneet eroa mielessään jo monet kerrat. Minä itse niin monta kertaa, että ajatus erosta ei tunnu enää edes pahalta. Ainoastaan tunnen oloni epäonnistuneeksi, kun en pystynytkään siihen elinikäiseen suureen rakkauteen. Etten pystynytkään tarjoamaan lapsilleni ehjää perhettä. Ja kuitenkin ajatus erosta tuntuu jopa helpottavalta. Liiankin helpolta ratkaisulta.
Mutta miten voin elää suhteessa, jossa mies kertoo ettei luota minuun enää yhtään? Vaikka en ole tehnyt MITÄÄN miksi minuun ei voisi luottaa! Kaikkeni olen yrittänyt, koittanut sopeutua ja jaksaa vaan, vaikka ei ruusuista olekkaan ollut. Ja luottanutmieheen, vaikka hän ei aina ole käyttäytynytkään luottamuksen arvoisesti.
Myönnän että molemmissa meissä on vikoja. Olen sietänyt liikaa, liian kauan. Ja hukannut omat tunteeni niin, etten pysty enää edes muistamaan, millaista elämämme oli, kun asiat oli hyvin. Miltä se tuntui? En pysty millään muistamaan. Enkä tiedä haluanko edes yrittää herätellä niitä tunteita.