Tällä palstalla saa äidit aikamoista kritiikkiä, ehkä aiheesta tai sitten ei.
Minä olen yh-äiti joka hoiti lapsensa itse, kun mies ei ollut vielä kasvanut aikuiseksi, eikä halunut vastuuta lapsesta. En saanut elatusapuja enkä paljon muutakaan. Itse hoidin kaikki kulut suvun suosiollisella avulla.
Sitten mies äkki arvaamatta kuoli, eikä hänen vanhemmillaan ollut halua eikä ilmeisestikkään voimia auttaa.
Tytär sai kaikki mikä sinä aikana oli mahdollista. Hänellä oli uudet urheiluvehkeet, pyörät, harrastukaet, lomamatka ym. kuten normaalillakin perheellä.
Kun sitten tapasin uuden mieheni niin hän ei tätä hyväksynyt. Sitten tuli vielä
se pikkuveli (lapsilla 9 v ikäero). Asiat olivat tietenkin taloudellisesti solloin paremmat, ja oli kaksi aikuista asioita hoitamassa.
Tyttäreni ei vieläkään pysty aikauistumaan vaikka on jo 30 vuotias.
Hän on katkera minulle, miehelleni ja pikkuveljelleen.
Tytär lähti kotoa 17 vuotiaana poikaystävän matkaan. Ei käynyt kouluja loppuun. (useampaa koulua on yritetty, mutta aina on jäänyt kesken).
Ei löytänyt työpaikkaa ennen kuin ystävä hankki sen.
Lapsikin piti tehdä. Olen hoitanut lapsenlasta 6 vuotta, hakenut hoidosta, ostanut vaatteita, pessyt vaatteita, (tyttärellä kun on ollut sitä rahapulaa, käynyt ruokakaupassa, antanut käteistä).
Sitten hän otti ja lähti kotoaan, jätti miehensä ja lapsensa, kun ei enää kestänyt elämää kotona. Tosiasiassa oli jo käynyt vieraissa kauan ja haki sen uuden miehen.
Lapsenlapsi jäi isälleen, ja saivatkin elämän suhkot hyvin sujumaan, koulu aloitettiin ja suuremmat traumat vältettiin. Poikakin oli tosi tyytyväinen.
Mutta mitä tuo minun tyttäreni nyt tekeekään. Hän haluaa pojan itselleen, johonkin pieneen taloon maalaismaisemaan (2h k, 3 90 kiloista koiraa ja uusi mies) , taas on pienellä miehellä ihmettelemistä. Kaverit jää, harrastukset jää
kun pienellä paikkakunnalla ei mahdollisuuksia ole.
Kaiken kiusan hän osaa meille tehdä, ex-miehelleen tekee kaiken mahdollisen kiusan, vaikka hän on hoitanut asiansa hyvin. Me olemme hänelle kuin punainen vaate, niin katkera hän on.
Minä rakastan lapsenlastani ja haluan olla hänen tukenaan mutta minkäs teet.
Minä olen yh-äiti joka hoiti lapsensa itse, kun mies ei ollut vielä kasvanut aikuiseksi, eikä halunut vastuuta lapsesta. En saanut elatusapuja enkä paljon muutakaan. Itse hoidin kaikki kulut suvun suosiollisella avulla.
Sitten mies äkki arvaamatta kuoli, eikä hänen vanhemmillaan ollut halua eikä ilmeisestikkään voimia auttaa.
Tytär sai kaikki mikä sinä aikana oli mahdollista. Hänellä oli uudet urheiluvehkeet, pyörät, harrastukaet, lomamatka ym. kuten normaalillakin perheellä.
Kun sitten tapasin uuden mieheni niin hän ei tätä hyväksynyt. Sitten tuli vielä
se pikkuveli (lapsilla 9 v ikäero). Asiat olivat tietenkin taloudellisesti solloin paremmat, ja oli kaksi aikuista asioita hoitamassa.
Tyttäreni ei vieläkään pysty aikauistumaan vaikka on jo 30 vuotias.
Hän on katkera minulle, miehelleni ja pikkuveljelleen.
Tytär lähti kotoa 17 vuotiaana poikaystävän matkaan. Ei käynyt kouluja loppuun. (useampaa koulua on yritetty, mutta aina on jäänyt kesken).
Ei löytänyt työpaikkaa ennen kuin ystävä hankki sen.
Lapsikin piti tehdä. Olen hoitanut lapsenlasta 6 vuotta, hakenut hoidosta, ostanut vaatteita, pessyt vaatteita, (tyttärellä kun on ollut sitä rahapulaa, käynyt ruokakaupassa, antanut käteistä).
Sitten hän otti ja lähti kotoaan, jätti miehensä ja lapsensa, kun ei enää kestänyt elämää kotona. Tosiasiassa oli jo käynyt vieraissa kauan ja haki sen uuden miehen.
Lapsenlapsi jäi isälleen, ja saivatkin elämän suhkot hyvin sujumaan, koulu aloitettiin ja suuremmat traumat vältettiin. Poikakin oli tosi tyytyväinen.
Mutta mitä tuo minun tyttäreni nyt tekeekään. Hän haluaa pojan itselleen, johonkin pieneen taloon maalaismaisemaan (2h k, 3 90 kiloista koiraa ja uusi mies) , taas on pienellä miehellä ihmettelemistä. Kaverit jää, harrastukset jää
kun pienellä paikkakunnalla ei mahdollisuuksia ole.
Kaiken kiusan hän osaa meille tehdä, ex-miehelleen tekee kaiken mahdollisen kiusan, vaikka hän on hoitanut asiansa hyvin. Me olemme hänelle kuin punainen vaate, niin katkera hän on.
Minä rakastan lapsenlastani ja haluan olla hänen tukenaan mutta minkäs teet.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Elatusapua on saanut aina, (olen itsekin ollut aikoinani yh), jos lapsen isä ei maksa, niin sitten sitä saa ihan yhteiskunnan puolesta....Ja sitä saa vaikka menee uudelleen avioliittoonkin (tietysti edellyttäen ettei uusi mies _adoptoi_ lasta.
Jos kerran lapsenlapsesi asuu isänsä kanssa niin eikös isä ole se lähivanhempi? Ja tyttäresi etävanhempi? Ainahan sitä voi haluta kaikenlaista, mutta ei lasta niin vain viedä....lapsella on kaksi vanhempaa, äiti ja isä. Isällä on sanan valtaa asioihin.
Minkä ikäinen lapsi on nyt?
Olet hyvä esimerkki siitä, miten yksinhuoltajan lapsi voi joutua hunningolle. Ihan tyyppitapaus.
Ai niin, sinussa ei tietysti ole mitään vikaa. Kaikki syy on omassa lapsessasi?
Ajattelin ihan samaa.
Lapsi tarvitsee jonkinlaisen isän mallin. Niin se vain on...
Kyllä se vaan on niin, että tietyssä vaiheessa vanhemman vastuu loppuu - ja lapsen on otettava itsestään niskasta kiinni ja kasvettava itse aikuiseksi. Alottaja on ehkä tehnyt virheen siinä, että on hyysännyt liikaa ainokaisensa ympärillä ennen uuden miehen ilmestymistä kuvioihin - ja tytär on tottunut siihen, että maailma pyörii hänen ympärillään. Mutta tämä olisi voinnut tapahtua myös ns. isän ollessa kuvioissa. Tiedän isiä, jotka antavat kaiken periksi tyttärilleen - ja hieman samanlaista se elämä näillä pikku prinsessoilla on. Ei saada opintoja loppuun ja käydään vanhempien (isän) kukkarolla pitkälti yli parikymmpisinä, kun koko elämän pyörii vain omien tarpeiden tyydyttämisen ympärillä.
Itse olen myös ns. isällisestä perheestä, mutta käytännössä äitini oli yksinhuoltaja, koska isä kävi lähinnä kotona kääntymässä, kun hänellä oli näitä tärkeämpiä menoja. Kotona ollessaan ns. isäni sittä lähinnä ärisi, mutta vieraiden edessä kehua louskutettiin kuinka meidän tytöstä tulee vielä seuraava "tangokuninkaalinen", tytär kun on perinnyt ja jalostanut isänsä musikaaliset lahjat. Olen muuten ainoa meidän perheen isällisistä kakaroista, joka on kyennyt viemään opinnot loppuun, asettumaan työelämään ja olemaan suht realisti elämänsä suhteen - veljet nyhjäävät kotona äiteen hoidossa, sisko pykää kakaroita erilaatuisten miesten kanssa.
Eli vanhempien suhteen pätee vanha sääntö, ei se määrä vaan se laatu.
Kuinka kauan ihminen voi elää holtitonta elämää, jos hänen vanhempansa ovat tehnet virheitä kasvatuksessa? Onko 30-vuotias vielä niin lapsi, että ei osaa mitään itsenäistä, koska on laiminlyöty kouluikäisenä?
Onko sisarkateus syy hylätä perhe, aviomies ja oma lapsi? Eikö sille voi mitään, koska se perustuu lapsuuden traumoihin?
Jos ihminen lähtee kotoaan 17-vuotiaan, kauanko huonon kotikasvatuksen vaikutus kestää?
Kysyn siksi, että kasvatustaitoaan epäilevät voisivat hakea apua ajoissa, kun saavat käsityksen laiminlyönnin seurauksista.
Toisaalta - jos he itsekin ovat uhreja, miten he pystyvät lapsensa kasvattamaan tasapainoiseksi aikuiseksi?