Ikisinkkuuden myöntäminen

Tais olla joskus lukiossa.

Joskus 26-vuotiaana lannistuin ja tietoisesti lakkasin yrittämästä. En ole aivan varma tarkoititko tätä. Ei ole ollenkaan helppoa sulattaa ajatusta, koska ajatukseni vaihtelevat usein asian suhteen. Nyt olen 29 v. Joskus tuntuu siltä että ehkä vielä löydän jonkun, mutta joskus taas siltä ettei suhde meikäläisen kanssa vain voi mitenkään toimia.

Suunnilleen nyt (22-vuotiaana) olen alkanut myöntämään sen. Sosiaaliset taidot ja itsetunto niin heikkoja, että ei tässä naista isketä koskaan.

Se pieni toivonkipinä heikkenee vuosi vuodelta ja ikää on kohta 24 vuotta. Olen sen verran läheisriippuvainen ihminen, että luultavasti tapan itseni heti ikisinkkuuden myönnettyäni.

Toivottomalta alko tuntua joskus 25w. Nyt siitäkin jo muutama vuos vierähtäny ja toisinaan tuntuu, että vois vaan alentua kohtaloonsa suosiolla... :(

Jos mä nyt kerron omista kokemuksista näin vanhempana.
Olin tosi ujo ja hiljainen nuorena oikea hissukka varsinkin naisten suhteen.
Mäkin ajattelin ettei mistään ikinä tule mitään naisrintamalla.
Kuitenkin sitten eräänä juhannuksena ollessani 30-vuotias
tapasin naisen joka oli tosi kiinnostunut minusta ja niinpä siinä kävi, että
poikuus meni sinä juhannnuksena. Joku voi nauraa niin myöhäiselle
poikuuden menettämiselle :)

Myöhemminkin noin 40-vuotiaana tapasin naisen ja aloin seurustelemaan
ja se olikin pitkäaikasempi juttu. Koko juttu alkoi kirjeenvaihtokaveruudesta.

Ei sitä toivoa kannata heittää ja aina voi tapahtua jotain hyvääkin
vaikka sitten myöhemmin...

Ei kannata tosiaan toivoa heittää kaivoon! Luulin myös aina että olen se ikisinkku mutta sitten viime Maaliskuussa ihan puun takaa löytyi se mies joka oli ensimmäinen seurustelu ja seksikumppani. Olin aikaisemminkin tapaillut miehiä mutta ne eivät mihinkään vakavaan johtaneet. Olen itse nuorena ollut ujo,hiljainen ja kiusattu enkä vieläkään mikään papupata ole. Ottakaa ihmiset itseänne niskasta kiinni ja menkää harrastuksiin,baariin,illanistujaisiin,laittakaa ilmoitus deitti/kirjeenvaihtopalstalle. Kotoota teitä ei tulla hakemaan

34-vuotiaana.
Nyt olen 36.

Nainen. Neitsyt. :(

Minä myönsin asian itselleni jo aikoja sitten, että tuskin tulen elämään kenenkään kanssa ikinä. Itsetunto sanoo, että turha on lähteä leikkiin minkä voi vain hävitä.

Itse olen monien kokemuksieni pohjalta huomannut, että en minä voi olla se potentiaalisin: yleensä kun olen ollut suhteessa, mies on käppäillyt ennen pitkään toisen naisen mukaan, ja siitä on sitten se ero saanut alkunsa. Minä olen lähes kykenemätön seksuaaliseen kanssakäymiseen, enkä ole varmaan edes valmis parisuhteeseen, ja siitä saan todennäköisesti kiittää menneisyyttäni.

Oikein mukavaksi ja kiltiksi ihmiseksi minua kehutaan, mutta olen yksinäinen susi, enkä tiedä olisinko edes onnellinen parisuhteessa oikeasti. Mutta ei tämä jatkuva yksinäisyyskään tee hyvää.

Mie oon nyt 24 ja oon jo pari vuotta aatellu, et voi hyvinki käyvä nii, ettei tässä tuu koskaan kiinnostavaa miestä vastaan. Tai siis kiinnostaviahan on melkeen kaikki, mut sellasta kenen kanssa vois kuvitella jotain kokeilevansaki :)

En oo siis koskaan oikeesti seurustella ja tosiaan neitsyt oon miekin.. Toisinaan ajatus ikisinkkuudesta on vaan kiva, on niin helppo mennä ja tulla niinku itte haluaa, tehä mitä haluaa ja elää niiku haluaa. Mut kyllä niitä hetkii on yhtä paljo, ku toivois että tuossa vierellä ois joku, jonka kanssa jakaa ilot ja surut. On välillä niin yksinäinen olo..

Jotenki oon vaa alkanu aatella, et ehkä mie en sitten vaa osaa seurustella, rakastaa, mitä ikinä. Mahollisuuksii ois kyllä ollu, mut sitä on aina syystä tai toisesta torpannu kyseiset herrasmiehet, vaikka ne ihan mahtavii tyyppejä on ollukki. Mut kuten joku tuolla eellä sano, ni toinen ihminenhä ei voi tehä ketää onnelliseks. Pitää itte eka löytää tasapaino ja se onni ittestää ja sit sitä saattas vaikka löytää sen kaverin siihe vierelle, jonka kanssa jakaa sitä onnee.. Tosin miun täytyy sanoo, et ei oo vielä tullu ketää vastaa, vaikka oon jo ominkin voimin iha onnellinen :)

Missä ihmiset oikeen tapaa niitä oikeitaan? Baarit on testattu ja miulla ei oo toiminu, toisilla tosin on sielläkin lykästäny.. Myöskään koulusta tai töistä ei oo ketään tarttunu matkaan..

Ei siitä toivosta kannata luopua! Mä olin ns. ikisinkku 28-vuotiaaksi ja luopumassa toivosta minäkin. En kyennyt kanssakäymisiin miesten kanssa muuten kuin humalassa. Sitten baarissa, ihan salamana, hän käveli vastaan. Olo tuntui heti tosi luontevalta, ihan kuin olis aina tunnettu. Ei jännittänyt yhtään pussailut ja seksit (joskin rohkaisua tarvitsin näissäkin ekalla kerralla...) Nyt ollaan oltu neljä vuotta yhdessä ja meillä on pieni tyttövauva :).

Eri asia tietenkin, jos HALUAA olla yksin. Välillä minäkin jopa kaipaan sitä olotilaa, kun sai mennä ja tulla ja tehdä mitä huvitti olematta kenellekään tilivelvollinen. Ei mulla silloinkaan ollut elämässä suoranaisesti valittamista, se tietty vähän kismitti kun kaikki kaverit oli jo vakiintuneita. Sanoisin, että mun tapauksessa mies ja perhe kuitenki toi sen oikean onnen :)

Viiskymppisellä on vielä elettävänä helposti 30 vuotta ja aika voi käydä yksikseen pitkäksi. Mä ainakin yritän vielä löytää naiskaveria ja jotain on tulollansakin.
Ei ainakaan kannata alkaa vanhuutta odottelemaan, kun vielä jaksaa touhutakin
ja terveyttäkin piisaa tarpeeksi moneen hommaan.

Jotkut ovat löytäneet parinsa vasta viisissä kymmenissä, joten ei kannata lannistua. Myöhemmilläkin kymmenillä on muodostettu pitkäaikaisia parisuhteita. Mahdollista se on aina.

Itse olen ollut naimisissa, mutta nyt eronnut ja lapseton. Olen nyt elänyt aikuisiän ensimmäisen (lähes) seksittömän talven. Tuskin se ulkonäöstä kiinni on sen enempää minulla kuin muillakaan, vaan muista ominaisuuksista. Pistän heti jarrut päälle, jos joku osoittaa kiinnostusta. Kun on ne omat isot ongelmat, joita en halua kenenkään toisen riesaksi.

Sekin vaikuttaa, että lähdin omaistani auttamaan tämän sairaskohtauksen jälkeen. Siihen loppui henkilökohtainen elämä, ja tästä en enää nuorru. Ja homma osoittautui tietyssä mielessä pakkopaidaksi, poiskaan en pääse, kun toinen tarvitsee jatkuvaa apua. Hajottaa aika rankasti.

En tiedä olenko täysin myöntänyt sitä itselleni, että olen tällainen ns. vanhapoika. En tosin asu peräkammarissa mutta kai me yksinäiset kokemattomat miehet yksiöissämme taidamme olla jokin moderni versio niistä entisaikojen peräkammarinpojista. Itsenäisiä mutta yksinäisiä.

Onhan se raskasta ajatella. että jos minun ikäisistäni miehestä tehtäisiin "27v ja neitsyt" elokuva olisi se komedia jossa hulvattomasti naurettaisiin tämän luuserin kömpelyydelle ja saamattomuudelle naisiasioissa. Moni sanoo ettei pidä olettaa sen toisen ihmisen tekevän elämästä parempaa mutta kyllähän se on selvää, että sitä ainakin omatunto kasvaisi näissä asioissa, koska ison osan ajasta murehdin juuri yksinäisyyttäni ja sitä ettei ikäiseni kokematon mies kelpaa enää tämän päivän Cosmopolitan naisille. Monelle ikäiselleni seurustelu ja seksi ovat olleet arkipäivää jo 10 vuotta niin kyllähän se pelottaa, että kelpaako näissä asioissa auttamattoman kömpelö mies kenellekkään.

Siis se, että et ole mitään jos sinulla ei ole naista, omakotitaloa ja perhettä, on vain massaihmisten keksimää propagandaa. Tavisihmiset eivät arvosta kirjallisuutta tai sinun tapaisia ihmisiä, jotka menevät omia polkujaan. Naisen tarve ja kaikki nuo 40 year old and virgin- roskahan on vain tyhmien massaihmisten omia uskomuksia. Niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa miten itse älykkäänä ihmisenä haluat elää. Itse en ole ikinä tähän tavismaailmaan sopeutunut, mutta olen kyllä onnellinen mukavien taviksien puolesta, jotka ovat onnensa ansainneet. En ole katkera, mutta pettynyt siihen, että on jotain vitun retardien tekemiä cosmopolitan- lehtisiä, joiden pillin tahdissa massaihmiset oikein kulkevat. Voit yrittää vielä tulla tällaiseksi tyhmäksi ja urpoksi suomalaiseksi perusreiskaksi, mutta älä ihmettele ,jos he eivät sinua siltikään hyväksy.

Olisko ollut joskus 25-vuotiaana? Sitten 26-vuotiaana törmäsin aivan yllättäen naiseen, joka rakastui minuun. 5 vuotta asuttiin yhdessä. Sen jälkeen meni toiset 5 vuotta yksin, jonka aikana olin varma ikisinkkuudestani. Vaan kuinkas kävikään. Nyt olen asunut uuden naisen kanssa yhdessä 5 kuukautta.

Hei !
Tulin jo tuossa 35-vuotiaana tietämään, että en parisuhdetta tarvitse.
Avioero ja evoero, kaksi lasta. Kummallakin oma isä.
Nyt kuusikymppisenä, on tilanne niin, että jos parisuhteen perustaa on tilanne tulevaisuudessa niin, että joudun omaishoitajaksi tai hoidettavaksi.
Siksi en haikaile parisuhdetta.

Enkä keräile ystäviäkään ympärille.
Muutin uudelle paikkakunnalle, noin kahdeksan vuotta sitten.

TÄMÄ vapaus, ei tarvitse kellekään ilmoittaa minne menen ja mistä tulen.

Lapseni asuvat 600 kilometrin päässä.
Tapaamme neljä kertaa vuodessa.

Olin yksinäinen lapsi, yksinäinen nuori ja nyt yksinäinen aikuinen. Ihmisten joukossa irtain ja syrjäänvetäytyvä, sulkeutuva. Kai sen aina on jotenkin tiennyt, että on yksin, että tulee aina olemaan yksin - vaikka toivoikin ettei niin tulisi olemaan. Tuossa kahdenviiden ikäisenä toiveet vaihtuivat (epä)tietoiseksi vetäytymiseksi minkäänlaisista ihmissuhteista. Kolmenkympin jälkeen ei ole kummemmin ollut ikäväkään seuraa. Ehkä jonkun elukan voisi ottaa rapisemaan lattialle.

Kai sitä jo tässä 28v iässä tajuaa olevansa ikisinkku, ja miks ei ikineitsytkin. 10v etä "suhteen" hiipumisen jälkeen sitä vaan on niin tyhjän päällä, ja vaikka rakkaus olikin ihan hienoa kokea nuorena poikana, eipä siitä jäänyt kuin luu käteen pitkässä juoksussa.

Itsekkin periaatteessa tykkään olla yksin, mitä nykyisin sukulaisten ja kaverin näkeminen luo rakoa illuusioon että kaikki olisi hyvin. Kaikki isoveljet on kuitenkin löytäneet elämänsä kumppanin ja pyöräyttäneet lapsikatraan pihalle. Kaveri myös. Itse vain törötän kämpässäni ja haaveilen.

Tykkään toki seurasta ja arvostan sitä etten oikeasti ole yksin jäänyt, on se vaan joka kerta kuin puukkoa kääntäisi haavassa kun näkee "onnelliset" perheet. Vaikka todellisuudessa tuntuu olevan ettei kukaan niistä kovin onnellinen ole, kai se on sitä kun ei arvosteta mitä on jo saanut.

Tekisi vaan joskus mieli pistää kaikki haalittu omaisuus kokkoon pihalle ja tuikata tuleen, hypätä autoon ja ajaa jonnekkin missä saisi oikeasti olla yksin.

Joskus lukioaikana varmaankin. Nyt 25v ja mistään suhteesta on ollut turha haaveilla. Tosin hyvä niin, koska olen tyytyväinen elämääni ilman parisuhdettakin.

Mä olen 32-vuotias nainen ja olen jo vuosia tiennyt jääväni yksin. Ei kertakaikkiaan käy tuuri seurustelusuhteissa, vaikka niitä on ollut elämän aikana useampikin. Mutta viimeisen vuoden aikana olen alistunut kohtalolleni. En enää katsele ympärilleni. Ei sillä etteikö joskus tule mieleen, että olisihan se mukavaa olla tasa-arvoisessa ja uskollisessa parisuhteessa.
Tilanteeni on henkisesti sikäli helpompi etten halua lapsia. Eli sen takia ei ole paniikkia. Ja asia mikä vaikeuttaa on se, että kuulun seksuaalivähemmistöön. Eli toisen löytyminen on pikkasen vaikeampaa. Mutta tulee eteen, jos on tullakseen. :)

Pinttyneen vanhanpiian tunnistaa kissasta, minulla niitä on jo lauma. Pitkiä suhteita takana kolme, joista kahdesta avoliitosta mies lähti toisen naisen matkaan ja yhden juopoksi osoittautuneen dumppasin itse. Olen 4-kymppinen, ollut yksin v.-04 alkaen. En kaipaa seksiä ja suhdekiemuroita, mutta läheisyyttä sitäkin enemmän. Ja omaa lasta.

Minusta ei vain ole toisen kanssa kulkijaksi. Parisuhde kun vaatii myös sietämistä, alistumista ja kompromisseja, en osaa riidellä rakentavasti ja kompromissien tekeminen on minulle tietyillä alueilla mahdotonta. Nykyään vältän aktiivisesti sellaisia sosiaalisia tilanteita, joissa voisin kohdata jonkun kiinnostavan miehen. En halua satuttaa itseäni enää yhtään enempää. Samalla kuitenkin kaipaan elämänkumppania ja ihmiskontaktia, tässä kun junnaat itseksesi omine ajatuksinesi, et kyllä kehity yhtään mihinkään suuntaan.

Ainoa, ketä ikävöin, on se juoppo. Järki vastaan tunteet. Tiedän, että hänkin on yksin, mutta tiedän myös, keneen sattuu enemmän, jos yrittäisin lähestyä.

Jeps, tuttu juttu. Ikää nyt 26 vuotta eikä kokemusta ole vielä tasan mistään, osasyynä pitkään jatkunut masennus, ujous ja heikko itsetunto, joista olen vasta viime aikoina alkanut päästä yli. Asiaa ei auta se, että tiedostan kyllä kuitenkin, ettei ongelma ole ulkonäössä enkä ole mikään ihan ruma jos en maailman komeinkaan. Naisilta tulee aina silloin tällöin katseita ja joskus harvoin lähestymisyrityksiäkin, mutta olen vaan päänsisäisesti niin solmussa ja sosiaalisesti taidoton etten osaa tarttua tilaisuuksiin. Kiva noidankehä, kun kokemuksia ei kartu ja se taas sitten entisestään nostaa kynnystä yrittääkään mitään. Asiaa ei varsinaisesti auta se, että eipä sieltä haarovälistäkään mitään kehuskelujen aihetta löydy.

Päätin kuitenkin, että katson vielä pari vuotta mihin elämä vie. Jos tilanne on vielä kolmikymppisenä sama, niin sitten luovutan, alan ihan surutta käymään huorissa kun mieli tekee ja keskityn muuten vaikka uraputkeen tai jotain.

Hei kaikki kohtalontoverit!
Annanpa oman kommenttini:
Oon 28 v mielestäni keskiverron väköinen kundi, seuraa en ole saanut joskaan en hakenutkaan. Joitakin alotteita olen yrittänyt tehdä, mut torjutuksi tultuani en ole sit uskaltanut enää yrittääkään. 16 v seurusteli9n kolmisen vuotta, ja sen jälkeenkin kerran, mutta huonolla menestyksellä. nyt 28 vuotiaana olen uppoutunut itseeni: harrastuksiin ruoanlaittoon, soittamiseen, laulamiseen, kirjoittamiseen, kuntoiluun, joka on vahvin alani. Mutta kuten sanottua, se oikea voi olla minkä kulman takana tahansa, tsemppiä siis meille miljoonalle sinkulle! Emme ole yksin vaan yhdessä!

vai n iin

Naisen ei koskaan tarvitse olla yksin jos ei halua ja se on fakta.

Seuraa on ollut aikoinaan ja pitempiäkin suhteita.mutta näyttävät tuovan niin paljon kärsimystä ja paskaa mukanaan että parempi olla yksin.Olen jo muutamia vuosia sitten lakannut yrittämästä kun ei siitä mitään kerran tule..Ja olen samaa mieltä..naisen tarvitsee ainoastaan valita kenet hän ottaa ja jos ei ole ketään kelpaavaa niin sitten on syytä ehkä pudottaa sitä omaa vaatimus tasoa..vaikka se miljonääri pois sieltä treffipalstan vaatimuksista tai se että jos haet urheilullista lihaksikasta miestä et voi silloin painaa itse 200kiloa.Muutenkin vähän kritisoin sitä jos haetaan seuraa pelkästään rahakkaista..sen tietää silloin että kyseessä ei ole mikään tosi rakkaus.Itselle on ihan sama mitä nainen tienaa tai on tienaamatta jos huolehtii jollakin tavalla ulkonäöstään ja on kiinnostava mutta eipä näitä normaali naisia ole näkynyt..siideriä vaan lipitetään joka toinen päivä ja sitten ihmetellään kun läskit pursuaa yli äyräiden. naiset yleensä valitsevat suulaimman kaverin joka pelaa naisten kanssa heittelee vitsiä ja taputtelee perseelle..sitten ihmetellään kotona että mites tässä nyt näin kävi kun pelimies kävi vieraissa.Suurin osa naisista näyttää olevan tyhmiä kuin vasemman jalan saapas.

Eheytyminen lähtee ongelman myöntämisestä.

Mies ehtii hyvin siihen parisuhteeseen viela kolmikymppisena. Taytyy vain ryhdistaytya ei sita aina kotikylasta loydy. Joskus taytyy menna merta edemmas kalaan. Mutta rimaa ei saa laskea liian alas, mita vanhempana alkaa sita tarkeampaa on loytaa se oikea henkilo.

Nimimerkkini jo kertoo ikisinkkuuden myöntämisestä. Oikeastaan itse en nuorempana yksinjäämistä ajatellut, kun moni löytää kumppaninsa vanhempana. Silloin oli myös helppo ajatella ettei kaipaa nykyisin yleisiä suhdekiemuroita. Edelleenkin ajattelen että ilman parisuhdetta eläminen on helpompaa kuin huono parisuhde. Vasta noin kolmekymppisenä tajusin että vähäisen elämänkokemuksen myötä parisuhteesta tulee miehelle mahdottomuus jos ei ole tarpeeksi aloitekykyinen. Pieniä toiveita yhä elätän netin suhteen, mutta aika samankaltainen kilpailutilanne netissäkin tuntuu olevan ja mahdollisuudet ikisinkkuuden päättymiseen pienet. Eihän netin kautta tahdo päästä edes tapaamiseen asti. Tavallaan ikisinkkuus on ollut helppo myöntää, kun tässä iässä voi vielä pieniä toiveita yllä pitää. Eli vielä mietin missä vaiheessa haaveilun kannattaa lopettaa.

Täytän kohta 47 , ikisinkuksi olen tuntenut itseni kohta 20 vuotta. So what? Näillä eväillä mennään eteenpäin. Mies olen.

Menkää kaikki lesket ja eroneet itseenne. Jos on vaikka 30 vuotta suhdetta takana niin ette ole ikisinkkuja.

Höh! Kyllä ihmiset eroaa, toiselle kierrokselle lähteneitä on tarjolla. Kyllä parisuhteen voi saada minkä ikäisenä tahansa. Syntyyhän niillä vanhuksillakin romansseja ja avioliittoja!

Väittäisin ettei ikisinkkuja ole olemassakaan. Väittäisin että kyse on enemmän todennäköisyyksistä. Mitä enemmän sosiaalisia suhteita, sitä todennäköisempää että vastaan tulee joku joka kolahtaa. Mutta samalla tapaa kuin samalla lottorivillä pelaaminen kierroksesta toiseen, pienikään todennäköisyys ei tarkoita sitä etteikö joskus kolahtaisi. Vaikka itse ehkä haluaisikin elää yksin, voihan olla että satut menemään vakiokauppaasi vakiopäivänä, ja hakiessasi vakiotomaatteja, kolahdat vahingossa kauppakorisi kanssa vastakkaisen sukupuolen kauppakorin kanssa, silmänne kohtaavat, hymyilette ja se on siinä. Kuka tietää?

Ja ennenkuin kukaan ajattelee että katson liikaa alan elokuvia, kerron että minulle on käynyt näin :) Sitä ennen etsin kumppania netistä, etsin baareista, etsin töistä, etsin sieltä ja täältä ja kun ei mitään tapahtunut, ajattelin no antaa sitten olla. Toki tuo suhde on jo aikaa sitten päättynyt ja olen elellyt muutaman vuoden taas poikamieselämää, mutta tuo yksi tapahtuma antaa minulle toivoa siitä että mikään ei todellakaan ole mahdotonta kun on ihmissuhteista kysymys.

Ihmisiä on kuitenkin palstapyöristyksellä laskien 7 miljardia, noista 5,1 miljoonaa sellaista jotka puhuvat todennäköisesti kanssasi samaa äidinkieltä ja jotka jakavat suunnilleen saman kulttuuritaustan. Ja heistä noin puolet on vastakkaista sukupuolta. Ja meillä kaikilla on luonnon antama sukupuolivietti.

Toisinsanoen, milloinkaan ei ole lukujen valossa mieltä luovuttaa.

Minulla sama tilanne kuin monella muulla=toivoton tapaus.
Vaikka olenkin vielä "nuoriaikuinen" ja kaikki mahdollisesti vielä edessä jos kuolema ei satoaan aikasemmin korjaa pois, niin olen koko elämäni ajan sinkku. En ole koskaan seurustellut
Syyt: Liian ujo ja arka, juttelu tyttöjen/naisten kanssa ei oikeasti luonnistu, sosiaaliset taidot heikot.
Ei tytöt/naiset arvosta kilttejä miehiä tai reiluja. En ole ainakaan ikinä juuri kuullut.

Ikisinkku siis minäkin. Välillä sitä oikeasti toivoo aivan mahdottoman paljon että olisi joku ihana tyttö kainalossa, mutta toisaalta taas välillä on "ei kiinnostaisi seurustella yhtään, sinkkuna ja vapaana on ihan jees". En tiedä sitten mistä nuo tunteiden vaihtelut johtuvat, kaipa henkinen mielenterveys ei ole siitä parhaimmasta päästä...

Yksin ei juuri viitsi liikkua missään, ei ole juuri mitään tekemistä yksin, eikä mitkään festarit kiinnosta. Yksin mahdollisuudet ovat aika rajatut :(

Olen tuntenut niin aina. Ja kun taas vuosien jälkeen rakastuin sydän juuriani myöten ja osoittautuikin, että mies leikkikin vain tunteillani en enää edes suostu läpikäymään samaa tuskaa uudelleen ja uudelleen. Parempi vain pysyä yksin ja alistua siihen kun elää elämänsä läpi rikki revittynä ja siitä parannuttua taas repiä itsensä uudelleen hajalle. Osani on elää yksin ja niin on parempikin.

Alkuvuodesta lähti se ainut ystävä omille teilleen. Tavattiin netissä yhtenä yönä ja juteltiin niitä näitä kunnes tunnin parin jälkeen se kertoi olevansa nainen. Chatissä meni aamuun asti, ja kuukautta myöhemmin se tuli sitten käymään. Oli yötä, mutta ei sen kummempia tehty. Toisella kerralla se olisi halunnut jo tehdä muutakin kuin viettää iltaa, mutta ei musta ollu siihen ja pakittelin. Ajattelin, että ehkä ensi kerralla sitten. Kolmatta tapaamista ei koskaan tullut, vaan sain myöhemmin tekstarin että se oli löytänyt jonkun toisen miehen.

Viimeksi helmikuussa soitti joku muu kuin puhelinmyyjä tai oma äiti, joka soittelee lähinnä kun tuntee sen olevan hänen vastuunsa. Tekstareita saan Saunalahdelta ja numerosta 15008. Alkaa olla keinot vähissä, kun tämänkin naisen tapasin niin uskomattoman sattuman kautta että turha odottaa moisen toistuvan.

Minua kummastuttaa kovin, eikö ikisinkut löydä kumppania toisiaan, kaltaistensa keskuudesta. Jos itsellä on estoja ja puutteita, eikö kumppaniksi voisi etsiä samanlaista arkaa ihmistä ?. Maailmassa on paljon yksinäisiä ja onnettomia ihmisiä vailla ystävää tai vakinaista elinkumppania.

Mukaan etsintään tarvitaan ripaus huumoria ja rohkeutta rikkoa itselleen asettamansa rajat. Olen itsekkin arka ja vaatimaton naisihminen - voin olla täysin hiljaa päiväkaisia. En osaa muodostaa mielipiteitä arkisista kysymyksistä ja siksi keskustelu kanssani on melko hankalaa. Jos olisin sinkku, etsisin deitti palstoilta arkaa, hiljaista ja ujoa miestä ystäväkseni.

Usein parisuhde käsitetään kovin ahtaaksi määritteeksi. Jos unelmien mies löytyisikin, olisiko seksuaalisuudella suhteessa määräävää merkitystä ?. Minusta kumppanin tärkein ominaisuus on - välittää läheisistään ja muista ihmisistä, jolloin voi kokea olevansa tärkeä jollekulle.
Olen itse ollut onnellisesti naimisissa 30-vuotta. Olen hyvä esimerkki, miten eri ominaisuuksia meissä ihmisissä arvostetaan, eikä useinkaan nähdä että vaatimattomuus voi olla suurikin hyve.

En voi sanoa että olen vielä täysin tunnustanut itselleni että olen ikisinkku. Ikää on 28 ja olen ollut aika pitkälti yksin koko elämäni, lapsuusaikaa lukuunottamatta, osasyynä heikko itsetunto sekä ujous. Mielessä on pyörinyt että näinköhän käy että yksin ollaan ja yksinäiseksi jäädään. Vaikka joskus tuntuu mukavalta olla omissa oloissa, niin kun katselee esimerkiksi kaupungilla onnellisen näköisiä pareja, sitä jotenkin kaipaa sen toisen ihmisen seuraa. Enhän minä oikeasti tiedä miltä se toisen ihmisen seura tuntuu kun en ole sitä kokenut mutta voin vain kuvitella..

En ole löytänyt vielä omaa goottityttöä :

Noin 30 paikkeilla, kun loppui sukujuhlissa kysely mun lapsien hankkimisesta. Ja kyllähän se on selvää jos ei 30 (tai nyt 32)-vuoteen mennessä ole kertaakaan seurustellut, niin tuskin koskaan seurustellaankaan.

Mä en kyllä ole ikisinkku vaan vielä löydän sen naisen joka on juuri oikea mulle ja jolle mä olen juuri se oikea.

On kyllä ollut aikoja jolloin olen ajatellut toisinkin, oon nimittäin käynyt läpi 3 pitempää suhdetta ja kerran eronnut sekä kahdesti avoeronnut.
Olen kokenut sekä sen tuskan kun pitää itse jättää toinen että säilyise ehjänä, että sen, miltä tuntuu tulla vuosien suhteen jälkeen jätetyksi.

Mutta kyllä tällekin Pekka Puupäälle jossain se oma Justiina vielä on, kunhan vaan tavattaisiin :D

"Ikisinkkuuden" myöntaminen ei ole hankalaa myöntää.

Mutta "vanhapiian" myöntäminen taas on
hankalaa (vaikka tarkoittaa samaa.)
Kai siksi, koska tulee mielikuva että on ikuisesti maatilalla yksin
työskentelevä maatilan emäntä....

Mutta asiaan. Ikisinkkuuden myönsin 21-vuotiaana.
Väissä on tunne että ei tule ikinä löytämään elämänkumppania.
Enhän ole erikoisen sosiaalinen ihminen ja tuntemattomalle
puhumisen alottaminen on lähes mahdotonta, ellei sitten jostain
kummansyystä ole niin iloisella päällä, että mikään ei haittaa.

Tosin välissä tuntuu, että eihän elämäni ole vielä edes alkanut ja
on tässä vielä aikaa kun en ole vielä töihinkään päässyt. Eli sitten
kun menen töihin ihmisten ilmoille saattaisi olla isommat mahdollisuudet
löytää se oikea,

Naisten kohdalla tuota on jotenkin vaikeata ottaa vakavissaan, eiköhän kyse ole sittenkin siitä, että ei ole saanut sellaista miestä jonka on halunnut eikä ihan kuka tahansa ole kelvannut. Se on ihan hyvä periaate, ei sinä mitään, mutta sellaista naista ei olekaan joka ei vaan kenellekään kelpaisi.

Miehillä on hieman toinen lähtökohta. Tosin länsimainen mies voi mennä johonkin kehitysmaahan ja varmasti jollekulle kelpaa. Tietenkin, silloin nainen on kiinnostunut vain miehen rahoista ja hänen länsimaisuudestaan mutta voidaanhan sitä sanoa, että jokainen suhde on jokatapauksessa joltakin itsekkäältä pohjalta syntynyt, siis että toisen kanssa on itselläkin mukavaa, ei siksi että rakastaisi pyyteettömästi toista.

Mitä itse kysymykseen, niin itse tiesin n25-vuotiaana että yksin tämä elämä menee ja olen asian jo hyväksynyt näin 10v jälkeen. Siis, asia ei minua vaivaa. Jotenkin sen vaan tietää että joitakin ihmisiä ei olla luotu suhteeseen.

Miksi te epävarmat aiemmin seurustelemattomat ette yrittäisi tavata toisianne? Olisi heti yksi asia jonka voisitte avoimesti jakaa ja joka teitä yhdistäisi?

Koska ovat heteroita eivätkä halua suhteeseen toisen miehen kanssa.

Okei, tuo oli aika julmaa enkä ollut täysin vakavissani, mutta siinä on pointtikin (ja joku tästä masentuu lisää).

Mietin tässä myös, että kyllä mä voisin tutustua ikisinkkumiehiin, jos vain sellaisia onnistuisin jostain löytämään.. Pidän tuota enemmänkin positiivisena asiana kuin minään huonona puolena. Että nuoret miehet yhteystietoja vain kehiin! Ei teitä tuolla kaduilla ja kaupoissakaan millään tunnista saatika että juttelemaan uskaltaisi :)

Entä sitten, kun kelpaa vaan panoksi, muttei muuksi? Kyllä vain 30 sinkkuna ollaan, vaikka "yhden yön" -seuraa piisaa, vaan kun hakusessa ois ihan pysyvää, milläs tuollaista muuttaa? (kyllä 99% tullaan ehdottamaan itse mitenkään asiaan vaikuttamatta)

Kyllähän sen on joutunut myöntämään. En mä ainakaan muissa syytä enää näe, vian on oltava itsessäni.

Minä olen 33 vuotias mies ja sinkkuna olen käytännössä ollut aina, elämäni suurin rakkaus teki itsemurhan ( syytä en vielä tänäkään päivänä tiedä ) kun olin ensimmäisessä ammattikoulussa, sen jälkeen on ollu joitain lyhyitä seurusteluja joissa minua on aina petetty.
Kaveripiireissä minä olen poikkeuksetta se joka on kuskina koska mulla ei ole sitä "muijaa" vahtimassa menemisiä.
Kaikesta huolimatta olen aika liikkuvaista ja harrastavaista sorttia, naisten kanssa tulen juttuun mutta pelkästään kaveri tasolla.

Missäpäin "ikuinen sinkkuus" -vaikuttaa? Miksi ihmeessä on aina petetty ja miksi suostut aina kavereiden "palveluspyyntöihin" :( Mitä kaikkea harrastat?:)

23 vuotias mies olen ja kai se on pakko myöntää jo. Baareissa tulee käytyä melkein joka viikonloppu siinä toiveessa, että jotain tapahtuisi, mutta neljän vuoden aikana ei ole tapahtunut mitään muuta kuin se, että olen antanut pakit muutamalle minua lähestyneelle naiselle, joka on jotenkin tosi hölmöä, koska se ei ole tavoitteideni mukaista, kun itse en kykene ottamaan kontaktia naisiin.

Kirves on ollut kaivossa jo teini-iästä asti. Heitin sen sinne 16vuotiaana ja oon nyt 27.

"On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden." Matt. 19:12

Anteeksi, etten ole niin hyväksi tyypiksi syntynyt

10 v ilman naista. Nekin ihan muutamat jutut oli lyhyitä. Olen ihan kohta nelikymppinen. Viime aikoina masennus on vaivannut haitaksi asti. Yksin on paha olla. Työnteolla olen viime vuosina elämäni täyttänyt, mutta se ei enää toimi, kun työpaikalla on pelkää paskaa.
Mutta että ikisinkku. Toivon ettei.

On tosi vaikea katsella tyttöjä kesämeikoiissan. Ehkäpä talvella pimeässä on taas helpompi olla.

Tuo juttu, että jos joku osoittaa jotain kiinnostusta, niin jutun torppaa on tuttua minullekin. Tai sitten pakenen.
Vaikeaa on myös eroittaa normaalia ystävällisyyttä kiinnostuksesta. ehkäpä sitä kiinnostusta ei olekaan ollut, mistyä sen tietäisi?

Aiheeseen sopiva biisi: http://www.youtube.com/watch?v=nooeMrCws-A

Pistäkää nyt ihmeessä ikisinkut paikkakuntia tms yhteystietoja, ties vaikka ois naapuri samoissa ajatuksissa :D

Toisaalta teki todella pahaa lukea näitä vastauksia, toisaalta huojentavaa. Pahaa siksi, että harmittaa kaikkien niiden puolesta, jotka ovat jo nuorena luovuttaneet ja lakanneet yrittämästä.
Huojentavaa siksi, etten olekaan yksin. Itse ymmärsin joskus 20-vuotiaana, ettei tämä tästä enää mihinkään muutu. Siihen asti kuvittelin löytäväni miehen ja perustavani joskus perheen. 20 täytettyäni totuus alkoi valjeta ja ymmärsin, että en koskaan tule tässä elämässä löytämään miestä, joka voisi rakastaa minua minuna itsenäni. Kävin muutamilla treffeillä tuon jälkeen noin niinkuin näön vuoksi, mutta huomasin, että minun olisi pitänyt olla avoimempi ja kokeneempi, jotta miehet olisivat kiinnostuneet minusta.

Joskus on pakko tirautta pari kyyneltä, kun miettii, että varmasti neljänkympin korvissa tämä on vielä vaikeampaa, kun enemmistöllä kavereista on omat perheet. Olenkin miettinyt, että minun täytyisi keksiä jokin sellainen ammatti tai harrastus, joka sitten veisi kaiken vapaa-aikani ja voisin aina vain naurahtaa, että eihän minulla ole aikaa etsiä miestä. Tai miesten löytää minua.

Täytän siis tänä vuonna 25 ja ensisuudelmankin sain vasta 21-vuotiaana, ja neitsyt siis olen edelleen.

Ne pahimmat yksinäisyyskohtaukset tulevat satunnaisesti kauniina talvi-iltoina, kun naapureissa palavat valot ja katselen ikkunasta ulos ja mietin, että muualla muut voivat käpertyä lämpimään kainaloon. Tai sitten kesäpäivinä, kun näkee paljon onnellisia pareja kaupungilla.
Huokaus. Joskus toivon, että voisin syntyä uudelleen ja tehdä jotakin toisin, jotta olisin normaali ja olisin aikoinani lähtenyt enemmän juttelemaan miesten kanssa.

Liittykää Eurosinkkuihin! Sieltä saattaa hyvinkin löytyä seuraa kun käy erilaisissa tapahtumissa

olen 46 mies, olen jo vanhapoika, välillä se harmittaa.mutt en panikoi.täytyy vain hyväksyä se.mitä muutakaan voin. oma valinta. mutt ehkä vielä , , , ,