Mitä antaisit, jos saisit kumppanin?

Nimimerkkisi perusteella ymmärrän ajattelun täysin. Olen itsekin koulutettu mies ja miettinyt monesti samaa asiaa. Minullakin on kaikki kunnossa mutta naista en jostain kumman syystä saa kirveelläkään. No, kirveellä en vielä ole yrittänyt. Mutta lähes kaikilla muilla keinoilla.

Vastaus; Luopuisin kahdesta kesämökistäni, toisesta autostani, ylimääräisestä ajastani sukulaisteni ja kaverieni kanssa, muutamasta sukulaisestani, kaikista harrastuksistani ja harrastusvälineistäni, elämäni kymmenestä viimeisestä vuodesta, matkustelusta, pornon katselusta ja lenkkimakkarasta.

Laskekaa siitä naisen hinta. Ei irtoa puolella miljoonalla.

Antaisin turvallisuuden tunteen. Mua ei tarttis ikinä pelätä että sekoaisin ja alkaisin olemaan väkivaltainen tyttöystäävää kohtaan. mua ei tarttis pelätä edes kännissä. Tiedöän et on paljon sellaisia naisia jotka saavat huonoa kohtelua ja joiden mies on väkivaltainen. Mun kanssa olisi turvallista olla. olen rauhallinen ja vakaa persoona. Lottovoiton sattuessa kohdalleni voisin vähän huutaa mut muuten en.

Olisin valmis kuolemaan 60 vuotiaana jos saisin nyt kumppanin jonka kanssa olisin onnellinen.

Voisin lopettaa, työnvieroksumisen, nettihäröilyn, Suomi24:ssä hengailun ja kaiken muun antisosiaalisen käytöksen.

Antaisin multamarkan.

No niimpä ymmrärsin. Olen tyhmäkin vielä.

No mie luopuisin vaikka ylitöistä että saisin viettää kumppanin kanssa enemmän aikaa. Luopuisin myös baarissa oleilusta. Tosin en baareissa muutenkaan käy kovin usein.

Olisin valmis luopumaan seuraavista asioista:
- repsahtaneista alusvaatteistani (nyt ei tarvitse välittää, miltä ne näyttävät, kun ei ole kukaan katsomassa)
- vähentämään harrastuksiani (nyt ei viitsi olla tyhjässä kodissa, vaan vietän sosiaalisempaa ja harrastavaisempaa elämää sinkkuna)
- olisin valmis tekemään aktiivisemmin ruokaa (sinkkuna tulee tyydyttyä usein vain leipään ja salaattiin)
- olisin valmis imuroimaan useammin (sinkkuna riittää kerran viikossa imurointi)
- olisin valmis asumaan ahtaammin (nykyisessä asunnossa 2 ihmistä 1 sijasta)
- olisin valmis antamaan puolet kaappitilasta miehen vaatteille
- olisin valmis joustamaan tv-ohjelmien katsomisessa siten, että voisin ottaa omia ohjelmiani digiboksille, jotta mies voi katsoa suorana esim. urheilua
- olisin valmis tulemaan töistä suoraan kotiin sen sijaan, että menen töistä suoraan kuntosalille tms.
- olisin valmis viettämään vähemmän aikaa omien ystävieni ja sukulaisteni kanssa
- olisin valmis leikkauttamaan pitkät hiukseni pois, jos mies sitä haluaisi
- olisin valmis laihduttamaan, jos saisin siihen mieheltä tukea varsinkin, jos mies itsekin olisi pullukka

Sen sijaan en olisi valmis siihen, että luopuisin itsemääräämisoikeudestani, rahoistani tai työstäni. En myöskään olisi valmis muuttamaan toiselle paikkakunnalle miehen vuoksi.

Omasta ajasta sekä täydellisestä itsemääräämisoikeudesta joutuu jo luopumaan ihan tavallisenkin naisen kanssa. Rahaa palaa myös joka tapauksessa ja eiköhän siinä sisustaessa/rakentaessa/remontoidesssa onnistu muutaman sormen tai elinvuodenkin stressaamalla menettämään, joten aika vaikea mitään itselleni tärkeämpää enää uhrata.

Joskus olen ihan miettinyt, että voisinko luopua lihansyönnistä, asuinkaupungista tai vaikka yksityisautoilusta. Vastaus on, että olisin valmis muuttamaan jos muutto ei olisi vahingoittaisi uraani tai sosiaalista elämääni. Lihansyönti ja yksityisautoilu ovat sellaisia, että niitä voisin toki rajoittaa, mutta täydellinen luopuminen tuntuu jo vapaudenriistolta.

En ole ilmeisesti vielä kovin epätoivoinen :D

En ehkä luopuisi mistään mutta rajoittaisin ainakin. Esim harrastuksiini käytettävää aikaa, omaa aikaa kavereiden kanssa tms.

Jos luopuisin harrastuksistani, omasta ajasta, sukulaisista, kavereista ja työstöni, niin mitä elämässäni enää olisi muuta kuin se kumppani? Onko se kumppani kaiken sen arvoinen?

Ei minusta. Elämä tuo jos tuo tullessaan sellaisen kumppanin, joka on samankaltainen kuin minä, arvostaa omaa aikaa ja tilaa mutta myös rakkaansa kanssa oloa.

Mitä antaisi että saisin kumppanin?
En mitään. Saisi vain astua elämääni.
En luopuisi paljon mistään saadakseni oman rakkaan. Saisin päinvastoin yhtä kaikki kun toinenkin.

Antaisiin munaa.

Hmm. Mä tuota mietin tässä puolisen tuntia ja löi tyhjää. Kun en mä koe, että mun olis tarttenu luopua mistään. Siis luopua sanan varsinaisessa merkityksessä. ennemminkin mä olen saanut paljon lisää, kun luopunut. Mutta taas hänen vuokseen voisin luopua kaikesta maallisesta mammonasta. Koti kaikkineen, ajoneuvot jne. Ruumiinosistani, ehkäpä elämästänikin, jos sellainen tilanne tulisi, että vaihtoehtoja ei olisi.

Mä haluan, että hän on onnellinen. Nyt ja aina. Minä hänen elämässä tai ilman minua. Ja mä en usko että hän haluaa mun luopuvan mistään, koska hänkin haluaa että mä olen onnellinen. Mutta onnellisuuteen me ei tarvita välttämättä kaikkea maallista. Kunhan meillä on toisemme, voidaan alkaa aina uudestaan.


Eli vastaan kaikesta maallisesta mitä rahalla saa, ainakin ihan takuulla. Koska vaan.
Tää nyt on hiukan eri asetelmassa, kun on kumppani jo olemassa. Mutta ajattelemisen arvoinen asia toki sittenkin. Mikään kun ei ole itsestäänselvyys.

Käsistäni... Toisesta munuaisesta... Ja sanotaan näkökyvystä ...

No en.

Runsaasta määrästä aikaa, joka on nyt varattu minulle itselleni.

" Mistä olisit valmis luopumaan, jos saisit kumppanin?"

Suomi 24:stä

Suomalaisesta akasta, en mitään. Ylihintaista arvotonta paskaa sanon minä.

Olisin valmis "uhraamaan parisuhteen alttarilla" ison osan nykyisestä vapaa-ajastani, päätösvallastani monessa henkilökohtaisessa asiassa ja osasta nykyisistä harrastuksistani.

Minä luopuisin:

1. Hahmotelman seurasta
2. Kaikki maailman rasisteistä

Njaah, mun mielestä tässä menee juuri se pieleen, että mun mielestä hyvässä parisuhteessa on ihanaa ja onnea tuovaa:
- saa olla oma itsensä ja silti joku rakastaa
- rakkaus antaa tilaa juuri olla rehellisesti sinä
- kumppanin kanssa saa jakaa omaa elämää ja luoda yhteistä elämää.

Se, että jostakin pitäisi luopua, ei mun mielestä sovi onnelliseen parisuhteeseen.

Annan munaa ja rakkautta ja seuraa. Paljon muuta annettavaa ei olekaan.

No, osaan näyttää ihan söpöltä kun räpsyttelen silmiäni.

Voisin uhrautua ja opetella tekemään ruokaa, no jaa, itse asiassa haluaisin muutenkin osata tehdä ruokaa. Kissoista en luopuisi. Eihän parhaita ystäviä kohdella niin, että nakataan pihalle, jos tulee muuta elämään. Mistä olisin valmis luopumaan... tästä palstasta, vaikka koville se voisi ottaa jostain kumman syystä.

En mä olisi valmis luopumaan mistään. Jotain parisuhteeseen sopimattomia tottumuksiani voisin kyllä muuttaa ja tehdä kompromisseja ja ylipäätään käyttää aikaani toisin.

Ala-asteen aikaisesta kumipallokokoelmastani voisin ehkä luopua.

... eikun en voisi. En siis luopuisi mistään.

Ymmärrän kyllä, että kysymyksen tarkoitus on kai määritellä, miten paljon kumppania haluaa... mutta minusta tuntuu ikävältä ajatus, että joutuisi ihmissuhteen takia luopumaan itselleen tärkeistä asioista, kun moni kerran ihan oikeasti luopuu. Kompromissit ovat eri asia, mutta luopuminen? Olen aina ajatellut, että hyvän ihmissuhteen (siis en nyt puhu erityisesti mistään parisuhteista) elämässä tunnistaa siitä, että se osaltaan auttaa sinua tulemaan paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi kuin haluaisit olla. Paremmaksi niissä päämäärissä joista välität, paremmaksi niissä arvoissa joihin uskot, ja psyykkisesti ja fyysisesti terveemmäksi.

Joten mistä sitä sitten luopuisi... jos luopuu jostain sellaisesta asiasta, josta ei välitä - vaikkapa baareissa käymisestä, jos ei edes viihdy baareissa - niin se on kai askel oikeaan suuntaan, vaikkei se kummoinen uhraus olisikaan.

Voisin syödä terveellisemmin ja lenkkeillä enemmän.

Antaisin pimppiä, mutta vain ja ainoastaan jos saisin munaa.

Jotenkin vähän hölmö kysymys, sillä en koe, että parisuhteeseen alkaminen vaatisi juurikaan mistään luopumista (ainakaan mistään tärkeästä). Päin vastoin oma rakashan vain toisi lisää elämääni eikä suinkaan ottaisi siitä jotain pois. Samaa toivoisin itse tekeväni toiselle, siis että rikastutan enkä suinkaan köyhdytä toisen elämää. Jakaisin kumppanini kanssa kaiken sen mitä minulla on, mutta oudolta tuntuisi, jos kumppanin vuoksi pitäisi luopua asioista.

Joitain asioita tietysti jäisi luonnostaankin pois tai vähemmälle, mutta en joko koe niitä asioita suurina menetyksinä tai koen ne välttämättöminä pahoina. Aikaa ystäville ja omiin rientoihin jäisi jonkin verran vähemmän, tilalle tulisi kumppanin kanssa yhteinen oleminen ja tekeminen. Flirttailu ja muiden vilkuilu jäisi kokonaan jo aivan itsestään, ei minua suhteessa ollessani edes kiinnosta muut kuin se oma kulta. Joitain televisio-ohjelmia jäisi katsomatta, koska oletettavasti ohjelmamieltymyksissä olisi erojakin ja minulle televisio-ohjelmat eivät ole kovinkaan tärkeitä, joten kumppani saisi siinä dominoida.

Mutta kaikki nämä asiat pikkuasioita ja koen saavani enemmän kuin menettäväni. En myöskään edellytä, että mies luopuisi itselleen tärkeistä asioista minun vuokseni. Huomioonottamistani kuitenkin odotan. Oikeastaan ainut asia mitä osaan ainakaan näin äkkipäätä sanoa, mistä edellytän tulevan kumppanini luopuvan on toiset naiset. Muita luopumisvaateita ei ainakaan tule mieleen.

Toki ajatuksen tasolla (ja varmaan tosipaikan tullen käytännössäkin), sitä antaisi rakkaimpansa eteen vaikka henkensä, jos olisi tarve, mutta sellaista tilannetta tuskin eteen tulisi. Omia lähimpiään kuitenkin pyrkisi suojelemaan ja varjelemaan kaikelta pahalta ja ikävältä, joskus jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella, mutta harvemmin sellaisia tilanteita eteen tulee, että näin tarvitsisi toimia.

Toisesta välittäminen edellyttää minusta aina jonkin asteista epäitsekkyyttäkin ja kykyä asettaa toinen ainakin välillä itsensä ja omien toiveidensa edelle. Tämän tulisi kuitenkin olla vastavuoroistakin.

Osan ajastani ja ehkä joutuisin antamaan osan itsekunnioituksestani, jos haluaisin suhteen pitää yllä.