Otsikon yhtye on totaalisten keskinkertaisuuksien temmellyskenttä. Jos popin paras laulu on "God Only Knows", kuten eräs toinen musiikkitunari Paul McCartney on tokaissut, huonompi homma koko popin kannalta.
Ihan ihme rämpyttelyä ja uikutusta tuo Wilsonin tekele. Harmoniasta ei tietoakaan, edes lauluäänet eivät soi/sovi hyvin yhteen (kuulostaa koulupoikien nuotiorallattelulta -> paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa...). Soitinsäestys on yksinkertaisesti "varioiva" komppi.
Otin positiivisen asenteen ja yritin diggailla (lähinnä huvituin), mutta pakko vaihtaa Tshaikkarin viitoseen, jossa kaikki sotinnusta ja soinnutusta myöten on oikeasti harkittua ja relevanttia musiikillisesti.
Ihan ihme rämpyttelyä ja uikutusta tuo Wilsonin tekele. Harmoniasta ei tietoakaan, edes lauluäänet eivät soi/sovi hyvin yhteen (kuulostaa koulupoikien nuotiorallattelulta -> paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa...). Soitinsäestys on yksinkertaisesti "varioiva" komppi.
Otin positiivisen asenteen ja yritin diggailla (lähinnä huvituin), mutta pakko vaihtaa Tshaikkarin viitoseen, jossa kaikki sotinnusta ja soinnutusta myöten on oikeasti harkittua ja relevanttia musiikillisesti.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuis sie nyt klassista ja populaaria täl lail lähet vertailee täl palstal?
Sanosi kyl, että toi biisi ei nyt riitä vielä Beach Boys -analyysiks tai Wilsoni määrittelemiseks keskikertasuuveks. Bändi ei taatusti pärjää näil enemmä hyvää stuffi tuottaneil tekijöil (a'la beatles ja sen jälkeen tulleet), mut se on (siis Wilson) tehny kenties popin parhaan albumin Pet Sounds.
Jos oot klassise kuuntelija enssijasest niin tyypillist on just toi Maccan huomiointi. Silloha kaikki tollane rosone (ja siis se kaikist simppelei - ei tietenkää liity beach boysiin) stuffi on tietysti aiva täyttä kökköö (siis tää todelline rokki myöhemmät independent -osastot mukaalukie).
Ite sanosi, jotta Tsaikovski edustaa klassisel puolel usseest aikamoist poppii. Toki varsinki sinfonioistaa löytyy syvällisempääki otetta, mut kokonaisuuten aika poppii sitteki. Klassisit nimist mielestäni paljo kovempii on kuitenki Beethoven (sinfoniat, konsertot, sonaatit ja jousikvartetot), Mozart (konsertot ja sinfoniat, en ole oopperaihmisiä), Bach (kaikki), Brahms (sinfoniat, konsertot, kamarimusiikki ja se messu), Mahler (tietysti sinfoniat ja von der erde) ja Prokofiev (lähes kaikki) noi niinku esimerkiks.
Eihän sitä oikein viitsi edes kirjoittaa Bachista täällä pop-palstalla.
Juuri näin, miksi pitäisikään.
Tämä on varmasti asia, joka kiusaa tietyn taustan omaavia yksilöitä maailmanääriin saakka. Miksi kaikki ihmiset eivät voi kuunnella vain klassista tai siihen muotorakenteiden kehittyneisyydessä rinnastettavaa musiikkia? Miksi kaikki ihmiset eivät halua lukea tieteellisiä aikakauskirjoja tai peräti jonkin kapean tutkimusalueen uusimpia artikkeleita?
Aina silloin tällöin näille populaaripalstoillekin eksyy konservatiivisemman sivistyksen perässä juoksevia 'alan ammattilaisia' vahvistamaan omaa itsetuntoaan roskaväen sivistämisen nimissä. Taustalla voi olla myös keskitason tai jopa sitä alempi positio omassa viiteryhmässä ja joskus juuri päinvastoin. On todellakin esimerkkejä myös narsisteista, jotka ovat omaksuneet jumalallisen roolin ja siitä(kin) sokaistuneena alkavat levittää ainoaa totuuttaan viiteryhmänsä ulkopuolelle. Tämän ilmiön lienevät saaneet aikaan oman viiteryhmän todelliset tai kuvitellut selkääntaputtelijat.
Olen myös opiskellut klassista musiikkia ammattimaisesti pääinstrumenttina kitara. Tiedän melko tarkkaan, mihin näillä sivistyksen airuilla nämä käsitykset pohjaavat. Oikeassa olemisen suuressa varmuudessa piilee kuitenkin näköalan kapeuden väistämätön uhka. Käyttääkseni karskin suoraviivaista ilmaisua toteaisin, että vain täydellinen idiootti hakee populaarimusiikista klassiselle musiikille ominaisia harmonian kehittelyjä. Onhan siinä jo naurussa pitelemistä jos joku jaksaa perustella sisällön kelvottomuutta kriteereillä, jotka eivät sisällön kannalta koskaan ole keskeisiä tekijöitä arvioitavalla alueella olleetkaan.
Mistä tämä sitten on seurausta? Tietysti muodollisen koulutuksen synnyttämästä arvomaailmasta, joka pitää kutinsa opiskellun sisällön osalta. Se ei kuitenkaan anna juuri eväitä tulkita oman alueen ulkopuolista sisältöä samoilla kriteereillä. Tai jos antaa, niin lopputuloksen yksiulotteisuuden kaikki tietävät: kritiikki on tällöin poikkeuksetta murskaavaa. Naurunalaiseksi tässä asetelmassa joutuvat kuitenkin ne kaikkivoipaiset 'sivistyneet ammattilaiset'.
Niin, toisinpäinhän tätä kritisointia ei juurikaan taida tapahtua. Tukistaminen näyttää olevan kovin yksipuolista 'muodollisesti sivistyneiden' ylemmyyden kuohuntaa 'primitiivisemmille yksilöille'. Elitismi kunniaan!