mitä järkeä?

miksi minä roikun suhteessa, jossa saan suurempia suruja, kuin iloja harteilleni? suhteessa, jossa riidellään seitsemänä päivänä viikossa vain sen takia, etten osaa varoa sanomisiani ja niistä mies sitten suuttuu. vaikka sanomiset olisivatkin vain tyyliä "miksi sinä olet niin hiljainen?"
suuttuessaan mies etääntyy. ei välitä minun kasvavasta surustani. ei puhu minulle mitään, vaan sulkee minut kaiken ulkopuolelle. ei välitä sitten yhtään vaikka itken silmät päästäni ja anelen anteeksiantoa teosta, jota normaalisti ei edes tarvisi pyytää anteeksi. ja auta armias jos hänen lepyttyään koitan vielä puhua hänen käytöksestään, kuinka se tuntui pahalta ja kuinka toivoisin hänen edes minun takiani PUHUVAN erimielisyydet selviksi sen sijaan, että pakenee vanhempiensa luo ja jättää minut epätietoisuuteen tulevaisuudesta. siitähän alkaa taas uusi mykkäkoulu. uudet tiuskimiset. uusi etäisyys. hän tekee sen, vaikka tietää tasan tarkkaan, että minä kärsin siitä. kuinka rakkaansa voi antaa kärsiä niin pahasti, niin usein?
miksi mä roikun suhteessa, jossa joudun päivittäin olemaan epävarma miehen todellisista tunteista? ei hän enää ehdota tapaamisia. ei hän enää ajattele minua iltaisin käydessään nukkumaan. erillämme ollessamme tuntuu, kun hän ei muistaisikaan olemassaoloani. kunnes minä taas "häiritsen" häntä viestein tai puheluin.
miksi teen tän itselleni? miksen voi vaan päästää irti, vaikka lähiaikoina mielessäni on päivittäin ollut ajatus: ehkä jossain olisi joku, joka oikeasti kohtelee minua niin, kuin rakastaan kohdellaan. joku, joka pitäisi minua kuin kukkaa kämmenellä. jos jään tähän suhteeseen, joudunko tulevaisuudessa miettimään, että no eipä ollut kummoinen elämä. kun suurimman osan ajasta olen ollut vain heitteillä.
en mä vaan pysty päästämään irti, koska mä muka rakastan tätä miestä, joka aiheuttaa mulle melkeen yhtä paljon suruja kuin ilojakin. joskus tuntuu, että jälkimmäisiä vielä vähemmän...