Romaani, pyydän silti apua (psykoosiako vaiko illuusio?)

Kärsivällisyyteni ja voimani alkavat olla lopussa. Tahdon vastauksia.

Olen parikymppinen nainen, diagnoosina vaikea masennus mutta on niin paljon kysymyksiä, joihin en ole saanut vastausta. Tulin siis tänne kysymään ja katsomaan jos samaa kohtaloaan pohtiva tai muuten asiasta jotain 'tietävä' eksyisi ja avaisi tämän keskustelun.

Siis, luulen, että minulla on oireita, jotka eivät kulje normien mukana ja käsi kädessä, en vain jostain syystä saa kysytyksi niitä suoraan hoitavalta taholta. Pelkään, että minut leimataan vain huomionhakuiseksi tai luulosairaaksi.

Minulla on pitkään jatkunut tunne siitä, että joku tai jokin seuraa minua aivan koko ajan. Se ei ole vainoamista tai muutenkaan uhkaavaa, päin vastoin. Olen ylpeä, joskus röyhkeäkin niin omissa oloissani kuin puolituttuja ihmisiäkin kohtaan ja tunen olevani jotenkin erityinen, spesiaali, uniikki, ja että joku tai jokin ihannoi ja suorastaan palvoo ja jumaloi minua. Tuo on ollut niin pitkään, etten edes tahdo muistaa millon se olisi alkanut (tai onko aina ollut). Netissä olen törmännyt sellaiseen termiin kuin suurusharha. Olenko siis todella sillä(kin) saralla mielenvaikainen vai onko tavallisilla tallaajilla moisia ajatuksia?

Epäilen että minulla on myös aspergerin syndrooma mutta testit aloitan vasta syksyllä, voin vain siis arvailla ovatko sellaiset oireet kuin silmiinkatsomisen pelko, suihkussa käymisen pelko, sosiaalisten tilanteiden pelko, aistiyliherkkyydet (tiedä sitten miten senkin mittaisin, yöpöydällä lojuva suklaakääre tai tyhjä lonkerotölkki aiheuttavat pahaa oloa, kovat äänet aiheuttavat paniikkia..) sekä kosketuksen pelko todella sitä miltä ne korviini kuulostavat.

Minulla on ollut myös (lähinnä humalassa) pakkoajatuksia, esimerkkinä "vietti" hypätä parvekkeelta alas vaikka en tietoisesti tahdo tehdä itsemurhaa, ja kerran taulua maalatessani jonkinlainen toinen minäni puhui äänelläni ja pakotti (pakotin) itseäni viiltelemään, jotta saan signeerattua maalauksen omalla verelläni. Olen myös nähnyt todella outoja ja häröjä unia tästä "alter egostani", joksi häntä haluan kutsua.

Kaiken tämän ja monen muunkin asian lisäkseni en ole enää lainkaan varma haluanko edes parantua. Myönnän, että toivoisin itselleni totaalihullun papreita, joku hieno diagnoosi, vaikka skitsofrenia tai sosiopaatti kutkuttavat ajatuksiani. En tahdo olla terve tai edes 'vain' masentunut. Kaipaan niitä aikoja kun hoin ääneen ihmeellisiä asioita kun olin sairaalloisen mustasukkainen silloisen kihlattuni exästä ja katosin jonnekin syvälle mieleeni, kuplaan, johon ulkoisella maailmalla ei ollut mitään vaikutusta.

Toivon, ettei kukaan tunnista minua tästä. Voin jo kuvitella ihmisten ilmeet ja päänpudistukset ja silmien pyöräytykset kun lukevat tätä. Harkitsin pitkään kirjoitanko tänne vai en mutta kaipaan todella ulkopuolisen mielipidettä. Netissä on niin helpompi purkaa päätään kuin itse kallonkutistajalla...