Henkinen yksinäisyys

Olen pohtinut, että kokevatko muutkin ihmiset samaa henkisen yksinäisyyden tunnetta kuin minä.

No kyllä todellakin.

Juu.. No itse olen naimisissa, mutta koen yksinäisyyttä siltikin. Mieheni on huipputyyppi ja hänen kanssaan on hauskaa ja helppo olla. Hän ei kuitenkaan ole ns. sielunkumppanini, vaan hyvä mies jonka kanssa on hyvä olla ja joka antaa sopivasti haasteita minulle. Rakastan häntä enkä halua koskaan luopua hänestä.

Minullakin vain sattuu näitä "huonoja päiviä", jolloin en oikeastaan edes toivo hauskuuttamista vaan sitä että saan olla itsekseni ja surra. En tiedä mikä minua joskus surettaa, mutta haluan vain saada rauhassa antaa kaiken tulla musiikkina, maalauksena tai tekstinä ulos.

Koen, että toisinaan elän ikään kuin kaksoiselämää: olen muille ihmisille iloinen ja hauska tyyppi, mutta annan heille ainoastaan sen puolen. Todellisuudessa jos saan rauhassa olla yksin kotona, en välttämättä olekaan niin hauska ja hupaisa. Toisinaan sitäkin - mm. puhun itselleni hassuuksia - mutta pääsääntöisesti olen hitusen allapäin.

En oikeastaan tiedä kumpi on enemmän minua, ehkä molemmat puolet täytyykin olla. Joskus vaan en oikein tiedä, jos olen ystävystymässä toisen ihmisen kanssa, että haluanko olla niin ystävä että se toinen saa minun monet puoleni huomata.. Mieheni tietää että olen suruinen ja vetäydyn yksinäisyyteen toisinaan, mutta hän haluaa antaa tilaa vaikka ei tarvettani ymmärräkään.

"Juu.. No itse olen naimisissa, mutta koen yksinäisyyttä siltikin. Mieheni on huipputyyppi ja hänen kanssaan on hauskaa ja helppo olla. Hän ei kuitenkaan ole ns. sielunkumppanini, vaan hyvä mies jonka kanssa on hyvä olla ja joka antaa sopivasti haasteita minulle. Rakastan häntä enkä halua koskaan luopua hänestä.

Minullakin vain sattuu näitä "huonoja päiviä", jolloin en oikeastaan edes toivo hauskuuttamista vaan sitä että saan olla itsekseni ja surra. En tiedä mikä minua joskus surettaa, mutta haluan vain saada rauhassa antaa kaiken tulla musiikkina, maalauksena tai tekstinä ulos.

Koen, että toisinaan elän ikään kuin kaksoiselämää: olen muille ihmisille iloinen ja hauska tyyppi, mutta annan heille ainoastaan sen puolen. Todellisuudessa jos saan rauhassa olla yksin kotona, en välttämättä olekaan niin hauska ja hupaisa. Toisinaan sitäkin - mm. puhun itselleni hassuuksia - mutta pääsääntöisesti olen hitusen allapäin.

En oikeastaan tiedä kumpi on enemmän minua, ehkä molemmat puolet täytyykin olla. Joskus vaan en oikein tiedä, jos olen ystävystymässä toisen ihmisen kanssa, että haluanko olla niin ystävä että se toinen saa minun monet puoleni huomata.. Mieheni tietää että olen suruinen ja vetäydyn yksinäisyyteen toisinaan, mutta hän haluaa antaa tilaa vaikka ei tarvettani ymmärräkään. "

Jotakuinkin tämmöisen löydän itsestänikin.
Mieheni ei vain tiedä tästä "toisesta puolesta" (eikä kukaan muukaan), vaikka tietää kyllä että oikein ei muita sosiaalisia kontakteja ole. Surusta ja 'helpotuskeinoista' hän ei kai tiedä. 'Helpotuskeinotkaan' eivät ihan noin luovia ja kauniita ole kuin teillä, mutta ovat kuitenkin sellaisia joissa tuntee itsensä oikeaksi ja saa onnistua.
Haluaisin kyllä olla avoin ja kertoa miehelleni..mutta tiedättekö, se on todella vaikeaa. Laitan "toisen minän" vain omaksi huonoukseni, arvottomuudeksi, ja kuritan osin itseäni kun olen "tälläinen".

Mukava kuulla että on henkilöitä, joilla on samanlainen "kuin toinen puoli".

Olen mies ja olen etsinyt ihmisistä "sielunkumppaneita".
Joitakin on löytynytkin mutta ei sellaista naista josta olisi ollut myös kumppaniksi.

Minun on alkanut nyt kolmekyt-vuotiaana tuntua siltä etten sellaita löydykkään mutten usko että kykenen vakavaan suhteeseen muun kuin tuollaisen sielunkumppanin kanssa koska tuntisin valtavaa yksinäisyyttä toisen ihmisen kanssa, siis naisen josta voisin välittää mutta tuntisin tuota oloa.

Olen saanut sen käsityksen varsinkin naisista, mutta se koskee varmaan miehiäkin että se oma kumppani ei ole sielunkumppani vaan siihen tarpeeseen on ystäviä ehkä samaa sukupuolta olevia ja oma kumppani taas on jotain muuta.

itse tuntisin että huijaisin itseäni ja sitä naista jos hänen kanssaan olisin vakavassa suhteessa mutta tuntisin yksinäisyyttä enkä kokisi sielunkumppanuutta hänen kanssaan.

Sen verran vahvasti kuitenkin olen tuntenut sellaista jopa samaa sukupuolta oleviin joihinkin ystäviin.

Aloittajalle että tunne ajoittain ihan samaa monien ihmisten seurassa, mutta olen ollut onnekas kuitenkin tavatessani sentään joitakin joiden kanssa olen tuntenut yhteenkuuluvuutta.

Olen kai myös osaltani erikoinen ja luovuudesta kiinnostunut.
Joidenkin mukaan myös liian laajasti kiinnostunut asioista. Pitäisi kai olla sen yhden asian ihminen että ihmiset osaisi lokeroida sinut oikein.


Sen kutienkin sanon että kannattaa yrittää ottaa ihmisistä se irti mikä irtoaa. Toisinaan sitten sieltä akanoiden keskeltä löytyy joku jyväkin.

Samoja tuntemuksia minullakin. Kaipaan tällä hetkellä ihmistä kai se sitten olisi se sielunkumppania elämääni. Toki minullakin on ystäviä, suuri kiitos. Kaipaan kuitenkin tunnetta, että hei tälle ihmiselle voin kertoa kaiken, mikään asia ei ole tabu, helppoutta, ymmärrystä välistä ilman sanojakin, kepeyttä, syvyyttä, hulluttelua, halua olla kiinnostunut laajasti asioista. Niin, että jokainen persoonani piirre saisi "nälkäänsä" tyydytystä. Ihminen joka inspiroi, antaa energiaa, uusia näkeymksiä ja toki minä vastavuorisesti hänelle. Meneeköhän liian vaikeaselkoiseksi. Jotain tälläistä.

Onhan se niin, että sielunkumppanin kanssa yhdessäolo ei ole raskasta. Toinen nimittäin ymmärtää sinua ja tekemisiään ei tarvite selitellä. Muut ihmiset toden totta alkavat maistumaan puulta. Mutta toisaalta eikö niitä sielunkumppaneita ole olemassa sitten useampia? Jos löytyy yksi, niin miksei löydy toistakin. Toista ihmistä, jonka persoona on harmoniassa omasi kanssa.

Hienoa! Aiheen aloittaja on kirjoittanut juuri kuin se olisi minä! Pakko paneutua tähän myöhemmin paremmin ja tarkemmin! Voin vaan todellakin sanoa, että et tosiaankaan ole tunteesi kanssa yksin! Palaan pian uudelleen :) !

Alkuperäisellä kirjoittajalla oli hyviä ajatuksia. Minulla kanssa on välillä aika yksinäistä parisuhteesta huolimatta ja haluan myös muiden huomiota ja kehuja. Vaikka mieheni on tavallaan sielunkumppani mutta silti tarvin muitakin ihmisiä elämääni.
Minulla on muutama ystävä joista yksi on todella tärkeä minulle. Hänen kanssaan on helppo olla ja nauraa ja heittää huumoria.

Miksiköhän sitä ei koskaan valita sitä sielun kumppania aviopuolisoksi, vaan kun ensi hurma on ohitse niin silloin tulee kaipuu jostakin: : : : : :

Kyllä sielunkumppanimies on myös seksuaalisesti haluttava. Täydellinen sielunkumppani osuu nappiin kaikilla tavoilla!

jepulis
Ihan niin rakastaa voi ilman seksiäkin, Kun olin 13 vuotias niin rakastuin naapurin poikaan ja oi kun me tykättiin toisistamme, ja kun sitten pidettiin toisiamme kädestä niin se oli onnen huippu. Se oli kaunista rakkautta, ja siinä ei ollut seksillä mitään tekemistä. Siltikin alkoivat kylän akat juoruamaan että nyt ne on yhdessä ja mitä ne oikein tekee kun ovat kaksin. Tosi asiassa me vaan Tykättiin toisistamme, ja seksuaalisesti hyvin epäkypsiä ja kehittymättömiä joten sellaisia haluja ei ollut kummallakaan saatika että jos pahemmasti tiedettiinkään "siitä" asiasta. Mutta ne joilla oli likainen mielikuvitus olivat heti sanomassa asioita joita ei koskaan tapahtunut välillämme. joten se seksi näyttää olevan monen päässä kuvaamassa rakkautta.

"Osa sekoittaa vain seksuaalisen halun ja fyysisen viehätyksen sekä "kemiat" sielunkumppanuuteen.

Aivan kuten osa sekotitaa himon rakkauteenkin."

No mun mielestä ne ei ole sielunkumppanuuden poissulkevia asioita. Kyllä semmoinen henkilö, johon tuntee syvää yhteenkuuluvuutta, rakkautta ja erityisen henkisen yhteyden voi olla myös sellaisessa "paketissa", että se eroottinenkin vetovoima on kunnossa. SINÄ aloit puhumaan pelkästä himosta, en minä.

Jos sinun unelmiesi sielunkumppani on kuiva ruma akka, johon et tunne minkäänlaista seksuaalista halua, mutta jonka kanssa teillä on jonkinlainen henkinen yhteys niin siitä vaan. Toivo sellaista, niin saatat sellaisen saadakin.

Minun unelmieni sielunkumppani on minulle oikeanlainen ja sopiva kaikilla tavoilla.

Taisitte juuri todistaa väitteeni todeksi.

Ensimmäisen "sielunkumppanini" tavattuani tuntui uskomattomalta, että olin aina ollut siihen asti elämässäni niin yksin. Olin vihdoin löytänyt ihmisen, jonka kanssa oli helppo olla, jonka kanssa voi puhua tuntikausia koskaan kyllästymättä, joka ymmärtää ilman että täytyisi edes selittää, jonka kanssa tuntuu, että jatkuvasti saamme toisemme iloitsemaan ja muuttumaan paremmiksi.
Toisen kerran löysin sielunkumppanin muutamaa vuotta myöhemmin. Hänen kanssaan oli erilaista, mutta silti yhtä "yhteydellistä". Tähän ensimmäiseen suhteeseen liittyi seksiä, ja myös seksuaalinen yhteenkuuluvuutemme oli ilmeistä. Toisessa suhteessa ei "tapahtunut mitään", mutta molempien mielestä myös seksuaalinen vetovoima oli aina jotenkin läsnä. Ensimmäinen oli eri, toinen samaa sukupuolta kanssani.

Erilaiset elämissämme tapahtuneet asiat ovat vetäneet minut pois molempien noiden ihmisten luota, joiden kanssa ajattelin haluavani pysyä. Mutta uskon, että pystyn löytämään itseni kaltaisia ihmisiä myöhemminkin, vaikka heitä onkin harvassa. Toivon, että löytäisin aviopuolison, jonka tuntisin olevan sielunkumppanini. Yhteinen elämä ihmisen kanssa, joka olisi "vähemmän" tuntuisi väärältä. Useasti on silti käynyt niin että mies, jonka kanssa minun mielestäni kommunikointi on ollut puutteellista ja henkistä yhteyttä ei juuri ole, olisi ollut valmis vakavaan suhteeseen kanssani! Joillekin siis riittää, että kaikki sujuu ok ja toinen olisi "hyvä puoliso". Ja joskus on ollut niin, että jonkun ihmisen mielestä minä olen ymmärtänyt häntä todella hyvin, mutta itse olen jäänyt vähän arvoitukseksi. Enkä usko että tämä johtuisi mistään sulkeutuneesta luonteestani, vaan siitä, että en voi pystyä ilmaisemaan itseäni ihmiselle, jolta puuttuu välineet ymmärtää minua.

Muiden ketjuun kirjoittajien tavoin olen aina ollut jotenkin vähän erilainen kuin suurin osa - omissa ajatuksissani viihtyvä, taiteellinen, syvällinen, tarkkaileva. Vaikka en edes ole mikään hiljainen sisäänpäinkääntynyt nörtti, vaan osaan kyllä olla sosiaalinen ja kommunikoida ihmisten kanssa! Monesti tuntuu vain, että suhteesta jää syvempi ymmärrys puuttumaan. ja jos kaverin kanssa voi puhua suhteellisen pinnallisista asioista, niin ei sille suhteelle osaa pistää yhtä lailla arvoa, eikä siitä pidä lujasti kiinni.

Silti näille muille ehkä kaltaisilleni haluaisin sanoa, että ei kannata liikaa kuitenkaan viihtyä siellä omassa henkisessä yksinäisyydessään ja erilaisuudessaan. Sellaisistakin suhteista, joissa syvää henkistä yhteyttä ei ole, voi oppia ja saada paljon, hauskaa voi olla ja välillä on ihan ok heittää aivot narikkaan (tai esittää heittävänsä;) ja olla niinkuin muutkin.

Tämä oli tämmöinen vapaa vuodatus ja toivon, ettei siinä ole paljon kohtia, joita voi helposti ymmärtää väärin. Jos joku tuntee haluavansa keskustella kanssani aiheesta, tai jostakin muusta aiheesta, tai haluaa tutustua mielenkiintoiseen nuoreen naiseen, saa vapaasti meilata minulle [email protected].

=)

Luulen, että monet ihmiset alkavat iän kertyessä kaipaamaan jonkin tason sielunkumppaanuutta. Eräs hyvä ystäväni sanoi, että hän uskoo sielunkumppanuuden tuovan sataman elämään. Pakko sanoa, että elämää ja vaikeuksia on senkin jälkeen, mutta toden totta jonkin tason määränpää elämään tulee. Ehkä sitä alkaa enemmän hyväksymään ja luottamaan itseensä.