apua/mielipiteitä; olenko hullu?

Tämä kuulostaa kyllä asialta jota sinun pitäisi käsitellä ammattilaisen kanssa, mutta katsotaan mitä sohvapsykologialla saadaan aikaan >:)

Ensiksi tietysti voit yrittää tarkemmin selvittää itsellesi sitä mitä oikeastaan tunnetkaan tuossa tilassa - omistushalu, huono itsetunto, menettämisen pelko, alemmuudentunne, mustasukkaisuus ja riippuvuus ovat kaikki erillisia ja suht helposti tunnistettavissa olevia tunnetiloja, ymmärrettävästi tämä tehtävä vaikeutuu kun ahdistus/pelko/paniikki iskee pahasti, mutta olet noinkin hyvin onnistunut 'eristämään' ongelman ja olen varma että ajan kanssa pystyt myös tunnistamaan tämän pohjimmaisen tunteen joka ahdistuksen / paniikkikohtauksen aiheuttaa.

Voit myös miettiä menneisyyttäsi: Onko mahdollista että alitajuntasi (lue: mantelitumake / talamus) assosioi miehesi lähdön johonkin mahdollisesti tukahdutettuun ja tuskalliseen muistoon? (esim. kuollut läheinen, eronneet vanhemmat tai muu toisen ihmisen tai jonkin tärkeän 'menettäminen' olosuhteissa jossa koit ettet kykene hallitsemaan tilannetta.).

Voit myös yrittää käskeä alitajuntaasi olemaan hiljaa siinä vaiheessa kun tämä 'turha' pelko iskee, koska tietoisesti ymmärrät ettei mitään syytä pelkoon ole - pelko on siis alitajunnan aiheuttama tunnetila, jonka tarkoituksena on kertoa sinulle että on tapahtumassa jotain, mihin et ole varautunut ja siten kohdistamaan huomiosi jotta tietoinen mielesi voi tehdä asialle jotain - normaalisti aivokuori käsittelee pelon lähteen ja tekee lopullisen päätöksen pelosta (esim. käärmeeksi luultu keppi vain säikäyttää, kun alitajunta ensin käsittää kepin pelottavana asiana, mutta aivokuori nopeasti korjaa sen 'vain kepiksi'), mutta tässä tapauksessa pelon lähde on tuntematon, joten tietoinen mielesi ei kykene käsittelemään sitä mitenkään ennenkuin alitajuntasi lakkaa havainnoimasta sitä - selvästi tällä on jotain tekemistä miehesti lähdön kanssa, mutta mitä, siinäpä vasta kysymys.

Voit päästä peloistasi eroon selvittämällä itsellesi sen lähteen ja tunnistamalla sen ei-pelottavaksi asiaksi, tähän varmasti on olemasa myös lääkkeitä, jotka helpottavat vaivaa, mutta mielestäni olet sen verran 'sinut' sen kanssa että lääkkeiden sivuvaikutuksilla voisi olla enemmän negatiivisia vaikutuksia elämääsi.

Täällä oli samanlainen meininki vuosi tai pari sitten. Aiemmista suhteista jäi vain negatiivisia kokemuksia ja olin todella mustasukkainen kaikesta, mitä mies teki. Kaikista naispuolisista kavereista, juhlimaan lähtemisistä ja harrastuksista. Enkä itsekään tiedä mikä siinä lopulta oli ahdistavaa, koin vain itseni riittämättömäksi ja tylsäksi. Mieheni ei ikinä pettäisi minua, hän ei ole ollenkaan sen tyylinen ihminen, mutta silti vain ahdistuin.

Nyt olen oppinut antamaan vain olla. Minulla ei ole mitään syytä pelätä tai ahdistua, joten olen osannut ottaa rauhallisemmin. Huonosta omatunnostahan tuo kaikki lähtee. Tai ehkä olen tottunut jo tähän, joten aika on korjannut tilanteen.

Minulla oli aikaisemmin sama tilanne kuin aloittajalla, ja samoista syistä. Ja on osittain vieläkin mutta pakotin itseni näyttelemään että kaikki on päässäni hyvin ja olemaan iloinen siitä että mieheni lähtee omiin juttuihinsa ja vielä iloisempi kun hän tulee kotiin. Aikansa kun pakottaa itsensä siihen niin huomaan että ei se oikeasti niin vaikeaa ole ja nykyään ei tarvitse edes pakottaa itseään. Olen opetellut ottamaan sen "hälläväliä"-asenteen.

Silläkin on merkitystä kuinka paljon itse harrastan ja menen.

Kiitos vastauksista!

Sepä se, paljon saa aikaan ihan omalla järkiajattelulla: kun tarpeeksi kauan hokee, niin lopulta se ajatus tarttuu päähän.
Luulen että vastaavasti olen tämän ongelman itselleni muodostanutkin: alussa tarpeeksi kauan hokenut et joku päivä tämäkin mies minut vielä hylkää, ja nyt alitajunnassa siihen uskon.

Helpottavaa kuulla, etten ole aivan yksin tuntojeni kanssa, ja että teillä on ajan kanssa ongelma vähentynyt.

Olen aiemmin syönyt mielialalääkkeitä, ja niistä oli apua silloin paljon "pahempiin" ongelmiin, joten ylöspäin on noustu - onneksi.
Hetkellisesti kuoppia tulee eteen, mutta sehän on normaalia elämää.

Jotenkin se on niin "huvittava" tilanne kun todella ymmärtää ettei mitään ongelmaa ole (ja jopa pienesti iloitsee siitä, että voi vapaasti tehdä jotain kivaa esimerkiksi tyttöporukalla) mutta silti se jokin ääni huutaa päässä että ÄLÄ VAAN PÄÄSTÄ SITÄ MENEMÄÄN!
Pahinta on, kun kaikki asiat on muuten niin hirvittävän hyvin ja tiedän että saisin olla vain onnellinen siitä, kuinka uskomattoman hyvä parisuhde minulla on.

Minusta vaikutat varsin normaalilta suomalaiselta naiselta. Suurimmalla osalla on joku kompleksi, joka usein liittyy turvattomuuteen tai sitten johonkin muuhun.