Onko kellään käynyt niin, että suhteen alettua ja vähän aikaa jatkuttua onkin huomannut olevansa kumppanille ikään kuin "hätävara" kun ei saanut sitä kenet olisi halunnut? Mitä sitten on käynyt? Onko kellekään niin, että ajan kanssa olet tullut toiselle enemmän ja enemmän tärkeäksi, etkä lopulta olekaan ollut vain joku "tyytymisjuttu"?
Onko tällainen mahdollista/yleistä?
Onko tällainen mahdollista/yleistä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulle taisi vähän käydä niin, että tulin poikaystävälle tärkeämmäksi kuin hän oli kuvitellut kenenkään voivan tulla! Vajaa puolitoista vuotta sitten tavattiin uudelleen lähes kymmenen vuoden jälkeen (vanhempamme ovat opiskelleet yhdessä, hänen äitinsä on siskoni kummi, minun äitini hänen siskonsa kummi etc.), jolloin järkytykseksi tajusin, että hän onkin kasvanut isoksi nuoreksi mieheksi. Hän soitti minulle myöhemmin ja tavattiin. koska en ole koskaan aiemmin pitänyt miehistä, olin hyvin varautunut, mutta osoittautui sitten niin, että meillä on paljon yhteistä ja hän on mieheksi erittäin upea ihminen (kyllä, olen sukupuolirasisti). oltiin sitten pari kuukautta parhaat ystävät. sitten tajusin, että pidän hänestä vähän muutenkin... Ja tiesin jo entuudestaan että hän pitää minusta samalla tavalla (sanoi kerran kun halailtiin, että häntä harmittaa vähän että olen lesbo (no, enpäs sitten ollutkaan x) koska olen niin ihana tyttö...) Nyt ollaan seurusteltu reilu vuosi ja pari päivää sitten muutettiin yhteen. ja vielä puoli vuotta sitten hän ei ollut varma haluaako koskaan muuttaa kenenkään kanssa yhteen. Ja vappuna kun lähdin pariksi päiväksi sukuloimaan, hän lähetti tekstarin, että ihme kun vasta parin päivän eron jälkeen huomaa miten ikävä on ja kuinka yksinäistä ilman mua ja kuinka paljon kaipaa mun seuraa. pakko myöntää, etten itsekään uskonut vuosi sitten, että muutamme nyt yhteen!
Monesti sitä jahtaa jotakin unelmaa, mutta ottaa kiinnityksen sitten ihan eri ihmiseen. Siihen valintaansa pitää sitten kyetä myös luottamaan itse.
Mä ainakin uskon, että ajan mittaan rakkaus syvenee kun kunnioitus on kohdallaan, ja turhat haikailut menneeseen karisee sitä mukaa kun yhteisiä kokemuksia karttuu.
Mutta jos niin ei tapahdu, niin eipä sellaisen paikalleen jämähtäneen kanssa kukaan jaksa elämäänsä elää (niin, paitsi marttyyrit).
Toisen ei siis saa antaa tehdä menneestä asetta itselleen. Loukkavista huomautuksista ja piruiluista pitää vetää vastuuseen heti eikä vasta vuosien päästä.
jossa huomaan, että mies on vielä vanhassa kiinni. En olisi aloittanut hänen kanssaan, jos olisin tiennyt heti, mutta nyt rakastan häntä. En tiedä, kuinka paljon mies vieläkin vanhaa juttuaan ajattelee. Välillä mietin, olenko todella tyhmä kun vieläkin tässä olen, toisaalta mietin kuinka sopiva mies minulle on, ja toivon että ajan kanssa hän rakastaa vain yksinomaan minua. Onkohan vain toiveajattelua?
En halua pelotella, mutta itsellä 3 suhdetta on päättynyt siihen kun mies onkin yhtenä kauniina päivänä yllättäen sanonut, että hän ei ole päässyt exästä vielä yli ja rakastaa vielä exäänsä.
Että se siitä sitten. Bye-bye...
Jäänyt vaan pikkasen kaivertamaan, että alle 3-kymppiset miehet, joilla on takana pidempi suhde, taitavat olla menneet piloille, eikä niistä ole enää seurustelemaan ilman valtavaa exäkaipuuta.
Tai ehkä minä en vaan päihitä niitä exiä millään saralla, voihan se olla niinkin.
Olin muutaman vuoden suhteessa joka alkoi niissä merkeissä että mies oli rakastunut toiseen jota ei voinut saada. Suhteemme taisi kummallekin olla sellainen "olenpa tuon kanssa kun en muutakaan saa". Jätettyäni hänet hän oli taas tuotapikaa retkussa johonkuhun. Minuun ei koskaan.
Jättäessäni exää ihastuin mieheen joka oli jättänyt avioon ja lapsentekoon hinkuneen naisen. Oli varsin väsynyt akkaväkeen sen edellisen myötä, enkä minä kelvannut. Seuraava ihastukseni oli mätkinyt exäänsä turpaan ja tullut jätetyksi, oli katkera, enkä minä kelvannut (onneksi...?)
Virittelin suhdetta johonkin nuorempaan mieheen, joka oli tullut exänsä jättämäksi, ja palasi heti tämän syliin kun huomasimme ettemme toisistamme pahemmin piittaa...
Nykyisen kumppanini kanssa olen ollut 7 v yhdessä, ja toisinaan hän jaksaa katkerana muistella sitä kuinka hänet jätti nainen joka oli niin saatanan kaunis ja niin helvetin älykäs. Olivat seurustelleet peräti 2 - 3 kk. (Kirosanat minun, koska vähän alkoi tässä pänniä. :P)
Niin että olenko hätävara? Jaa-a. On sitä olleet miehetkin minulle. Kun en ole jotakuta saanut niin olen rynnännyt etsimään uutta, tai kun olen pelännyt etten saa ketään, olen pitänyt jotain hätävaraa...
Mutta kyllä minusta tuntuu että miesväki varsinkin pohtii vaikka hautaansa asti nimenomaan NIITÄ NAISIA jotka ovat heidät jättäneet. Vaikka oltaisiin 100 v yhdessä jonkun naisen kanssa niin silti itketään sitä saalista jota ei saatu kiinni. (Vrt. Väinämöinen ja Aino.)
Miehet!
Uskoisin kuitenkin että kumppanini kanssa meillä on jotain enemmän kuin "tyytymistä". Muuten olisimme jo eronneet aikoja sitten riidan tullen, niitä kun on nimittäin ollut ihan kiitettävästi niitä riitoja.