Erosin kolme vuotta kestäneestä suhteesta, jossa rakastetaan miehen kanssa toisiamme valtavasti - edelleen (minä 21, mies pian 26). Järkisyitä erolle oli hirveä määrä: miehen vanhemmat inhoaa mua, mies jää jatkamaan maatilaa, joka menee kaiken, ihan kaiken edelle - myös mun. Mies ei myöskään koskaan halua naimisiin tai lapsia. Vaikka mieli muuttuisi siinä, ei hänellä ikinä olisi aikaa perheelle - ei ikinä koko perheen reissuja ulkomaille tai edes Särkänniemeen, ei voitaisi matkustaa kahdestaankaan... hänellä ei ole lomia, vapaapäiviä ja hommaa on ympäri vuorokauden.
Olisin yksin kotona ja odottaisin iltamyöhään hoitaen kaikki kotityöt yksin. Lisäksi asuisimme maalla - mikä on muuten mieluisaa - mutta pienten paikkakuntien keskellä, joista en saisi alani töitä vuosikausiin - vakituista työpaikkaa en ehkä koskaan. Tilalla en voisi ikinä allergioideni vuoksi työskennellä.
Itse haluan perheen, matkustaa, saada vakituisen työn, viettää kumppanin kanssa aikaa ja kokea paljon yhdessä.
Kaikki ovat sanoneet, että tämä on minulle parempi näin - myös mies. Jotten joudu luopumaan kaikista omista haaveistani ja muuttumaan ihmisenä. Luultavasti katkeroituisin jossain vaiheessa. Kuitenkin kolmen vuoden yhteiselo, sekä hyvät että huonot muistot ja tämä molemminpuolinen rakkaus saavat välillä mulle sellaisen olon, että pitäisi sittenkin luopua kaikesta muusta rakkauden takia. Mutten tahtoisi olla ikuinen kakkonen, aina.
Kai elämä joskus jatkuu, mutta tämä helvetin paha, ahdistava, surullinen, epätoivoinen ja haikea olo tulee kestämään ihan hirveän pitkään. Eikä tämä koskaan tietenkään täysin parane. Olisi helpompaa, jos tunteet olisivat kuolleet tai jommalla kummalla olisi joku toinen - päätös oisi ollut yksiselitteisempi. Nyt koko ajan miettii, kumpi vaihtoehto on oikea - eikä oikeaa ja väärää taida tässä edes olla. Yhdessä puhuttiin kolme tuntia, mitä tehdään, pakattiin miehen tavarat, poistettiin yhdessä fb:stä yhteiset kuvat, muutettiin relationship statukset, halattiin ja toivotettiin hyvät yöt luvattiin pysyä ystävinä.
Harvoin menee ero noin kauniisti, ikinä en oo itse ainakaan kuullut kenelläkään näin hyvässä yhteisymmärryksessä menneen. Voi kun vois olla 100 %:n varma, että näin tän kuuluu mennäkin. Välillä on rauhallinen ja helpottunut olo, kun päätös on tehty. Välillä huudan hysteerisenä lattialla. Anteeksi vuodatus, sattuu niin paljon. Mutta suhteessa ahdisti tulevaisuuden takia liikaa.
Tuntuu vain siltä, että juuri tuo mies oli minulle se oikea. Molemmat haluttiin olla toisen kanssa loppuelämä, mutta niin eri tavoilla. Nyt tuntuu, etten tule koskaan löytämään ihmistä, jonka kanssa minulla voisi olla yhtä hauskaa ja jonka kanssa voisin olla täysin oma itseni. Ja joka ei pettäisi minua, ymmärtäisi ja rakastaisi niitä hulluimpiakin puolia minussa ja jolle olisin se ykkösasia läpi elämän. Olin niin varma, että tämä mies on elämäni ainoa, eikä muita koskaan tule. Mutta en vain voinut enää olla ikuinen kakkonen ja luopua kaikista haaveistani.
Ollaan pari kertaa eron jälkeen soiteltu, koska tahdotaan pysyä ystävinä ja tukea toisiamme tässä tilanteessa. Se yleensä helpottaa oloa, kun käydään aina vain uudelleen läpi ne syyt, miksi tämä on parempi näin. Silti ajattelen kyseistä ihmistä koko ajan, sattuu ja tuntuu, etten vaan voi löytää koskaan ketään, jonka kanssa voin toteuttaa nuo haaveeni.
Olisin yksin kotona ja odottaisin iltamyöhään hoitaen kaikki kotityöt yksin. Lisäksi asuisimme maalla - mikä on muuten mieluisaa - mutta pienten paikkakuntien keskellä, joista en saisi alani töitä vuosikausiin - vakituista työpaikkaa en ehkä koskaan. Tilalla en voisi ikinä allergioideni vuoksi työskennellä.
Itse haluan perheen, matkustaa, saada vakituisen työn, viettää kumppanin kanssa aikaa ja kokea paljon yhdessä.
Kaikki ovat sanoneet, että tämä on minulle parempi näin - myös mies. Jotten joudu luopumaan kaikista omista haaveistani ja muuttumaan ihmisenä. Luultavasti katkeroituisin jossain vaiheessa. Kuitenkin kolmen vuoden yhteiselo, sekä hyvät että huonot muistot ja tämä molemminpuolinen rakkaus saavat välillä mulle sellaisen olon, että pitäisi sittenkin luopua kaikesta muusta rakkauden takia. Mutten tahtoisi olla ikuinen kakkonen, aina.
Kai elämä joskus jatkuu, mutta tämä helvetin paha, ahdistava, surullinen, epätoivoinen ja haikea olo tulee kestämään ihan hirveän pitkään. Eikä tämä koskaan tietenkään täysin parane. Olisi helpompaa, jos tunteet olisivat kuolleet tai jommalla kummalla olisi joku toinen - päätös oisi ollut yksiselitteisempi. Nyt koko ajan miettii, kumpi vaihtoehto on oikea - eikä oikeaa ja väärää taida tässä edes olla. Yhdessä puhuttiin kolme tuntia, mitä tehdään, pakattiin miehen tavarat, poistettiin yhdessä fb:stä yhteiset kuvat, muutettiin relationship statukset, halattiin ja toivotettiin hyvät yöt luvattiin pysyä ystävinä.
Harvoin menee ero noin kauniisti, ikinä en oo itse ainakaan kuullut kenelläkään näin hyvässä yhteisymmärryksessä menneen. Voi kun vois olla 100 %:n varma, että näin tän kuuluu mennäkin. Välillä on rauhallinen ja helpottunut olo, kun päätös on tehty. Välillä huudan hysteerisenä lattialla. Anteeksi vuodatus, sattuu niin paljon. Mutta suhteessa ahdisti tulevaisuuden takia liikaa.
Tuntuu vain siltä, että juuri tuo mies oli minulle se oikea. Molemmat haluttiin olla toisen kanssa loppuelämä, mutta niin eri tavoilla. Nyt tuntuu, etten tule koskaan löytämään ihmistä, jonka kanssa minulla voisi olla yhtä hauskaa ja jonka kanssa voisin olla täysin oma itseni. Ja joka ei pettäisi minua, ymmärtäisi ja rakastaisi niitä hulluimpiakin puolia minussa ja jolle olisin se ykkösasia läpi elämän. Olin niin varma, että tämä mies on elämäni ainoa, eikä muita koskaan tule. Mutta en vain voinut enää olla ikuinen kakkonen ja luopua kaikista haaveistani.
Ollaan pari kertaa eron jälkeen soiteltu, koska tahdotaan pysyä ystävinä ja tukea toisiamme tässä tilanteessa. Se yleensä helpottaa oloa, kun käydään aina vain uudelleen läpi ne syyt, miksi tämä on parempi näin. Silti ajattelen kyseistä ihmistä koko ajan, sattuu ja tuntuu, etten vaan voi löytää koskaan ketään, jonka kanssa voin toteuttaa nuo haaveeni.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ymmärrän sinua täysin! Itse olen samassa tilanteessa,miehelle jäämässä maatila,ja koko suhteen ajan olin muutenkin se viimeinen vaihtoehto.
Kaikki muu meni hänellä aina suhteen edelle mutta ikinä en saanut näyttää niitä todellisia tunteita mitä läpi kävin..laidasta laitaan.
Eromme ei ollut niin kaunis ja ystäviä emme tule koskaan olemaan. Silti ne tunteet häntä kohtaan ovat jääneet elämään voimakkaina. järki sanoo että parempi näin, tunteet huutaa häntä takaisin.
Hän oli ensimmäinen joka ei pettänyt minua ja muutenkin roppakaupalla hyviä muistoja (koska alkuun meni ihan mukavasti vaikka sitä yhteistä aikaa ei silloinkaan ollut paljoa), mutta sitten oli myös tämä toinen puoli : aina hänen menot ja tekemiset ( muukin kuin tuo maatila) menivät tärkeysjärjestyksessä kärkipäähän ja loppua kohden alkoi mennä siihen, että jos sovittiin joskus harvoin joku yhteinen meno, hän sopi siihen päälle jonkun muun kanssa, ja kertoi yleensä siitä minulle viime tingassa, mutta niitä muiden kanssa menoja ei perunut.
Kyllä se sattuu, ja tulee sattumaan vielä pitkään, mutta toivottavasti se kipu vielä lievittyy. Hyvää kesää sinulle ja koita jaksaa!