20 v yhdessä. mies koko yhteisen taipaleen työttömänä, minä kustantanut koko elämän- asunnot, autot ja kaiken muuun, ei lapsia. Nyt iso kriisi menossa - siis iso- ei vain itsellä,vaan taloudellisesti hänellä, joka ei ihan suoranaisesti minuun vaikuta, tai ainakaan jokapäiväiseen elämääni; kylläkin tulevaisuuden haavaisiini negatiivisesti. hän on mieleltään epäileväinen; tänäänkin kyttäystä kun käytin tietokonetta ja syyttelyä, mutta ei halukkuutta käydä katsomassa, mitä tein, vaikka salasanatkin annoin, että pääsis katsomaan.
Onko kellän vastaavia kokemuksia tai neuvoja? Yhteistä matkaa kuitenkin pitkään ja osaltani varmaan vielä välittämistä - hän sanoo jopa rakastavansa vielä minua, mutta sitten tänään taas oli sitä mieltä, että uhkailen häntä silti tämän tragedian takia ja siksi koska olen taloudellisesti vakaampi kuin hän. Itse koen välillä, että mun on pakko roikkua tässä suhteessa, koska ilman mun hänellä ei ole paikkaa, minne mennä ja miten selviytyä ilman mun taloudellista tukea. ja miten hänen mielenterveytensä kestäisi, mutta itsellä vaan tuntuu, että ei jaksa katsella seiniä tai kattoa tuijottelevaa miestä, joka saattaa hetkellisesti jostakin kiinnostua, mutta sitten voi olla viikkoja, ettei hän puhu juuri mitään ja sitä vain oleskellaan saman katon alla.mietiskelen vaan sitä, että jos tulevaissuus on tätä samaa, niin siinä ei ole mitään odotettavaa tai positiivista.
Vai onko tämä jotenkin normaalia pitkässä avioliitossa? pitäisikö hakea apua ja keneltä ja mistä?
Toivon asiallisia kommentteja jotakin samanlaista kokeneilta ihmisiltä.
Onko kellän vastaavia kokemuksia tai neuvoja? Yhteistä matkaa kuitenkin pitkään ja osaltani varmaan vielä välittämistä - hän sanoo jopa rakastavansa vielä minua, mutta sitten tänään taas oli sitä mieltä, että uhkailen häntä silti tämän tragedian takia ja siksi koska olen taloudellisesti vakaampi kuin hän. Itse koen välillä, että mun on pakko roikkua tässä suhteessa, koska ilman mun hänellä ei ole paikkaa, minne mennä ja miten selviytyä ilman mun taloudellista tukea. ja miten hänen mielenterveytensä kestäisi, mutta itsellä vaan tuntuu, että ei jaksa katsella seiniä tai kattoa tuijottelevaa miestä, joka saattaa hetkellisesti jostakin kiinnostua, mutta sitten voi olla viikkoja, ettei hän puhu juuri mitään ja sitä vain oleskellaan saman katon alla.mietiskelen vaan sitä, että jos tulevaissuus on tätä samaa, niin siinä ei ole mitään odotettavaa tai positiivista.
Vai onko tämä jotenkin normaalia pitkässä avioliitossa? pitäisikö hakea apua ja keneltä ja mistä?
Toivon asiallisia kommentteja jotakin samanlaista kokeneilta ihmisiltä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.