Uskotteko että...

Kyllähän meitä yksin viihtyviä introvertteja piisaa. Mutta yksinäinen elämä on vähän kuin kirja, jota kukaan ei koskaan avaa. Joskus vain kaipaa toista todistajaa, että minäkin kävin täällä kääntymässä.

Uskon kyllä, itsekkin olen tähän saakka halunnut elää yksin. Tänä päivänä katselen jo vähän jopa ympärilleni sillä silmällä, josko olis mitään kiinostavaa tarjolla. Eipä juuri ole.

Mulla on samanlaisia tuntemuksia. Minäkin ahdistun muiden ihmisten seurasta, jos he tulevat minun alueelleni eli kämppääni. Vain silloin kun olen omassa kämpässä yksin, olen täysin vapaa ja rento. Töissä käyminen on eri asia. Siellä on työkaverit ja heidän kanssaan voi kommunikoida jne ihan normaalisti ja muidenkin ihmisten kanssa muualla. Mutta tosiaan jos mun kämpilleni tulee vieraita niin kylläpä ahdistaa. Siksi en ikinä avaa ovea jos ovikello soi, eikä kukaan ole aikaisemmin ilmoittanut tulevansa käymään. Eri asia jos on sovittu juttu. En siis avaa ovea kenellekkään. Yksin on parempi ja vapaampi olla!

Silti, kaipaan naista ja seurustelua. Haluan oppia rakastamaan ja olla rakastettu. Mutta harva nainen tällaista sekopäätä suostuu ottamaan. Siksi jään yksin. Viime aikoina on taas murehduttanut, kun varmaankin kaikki vanhat luokkatoverini ovat olleet naimisissa jo vuosia ja heillä on vakityöpaikat, perheet ja omat talot jne jne. Mulla ei palkkatyötä (työelämävalmennus tällä hetkellä), ei omaa asuntoa/taloa (vuokralla), ei ajokorttia (ei ole ikinä ollut varaa ajaa) eikä mitään muutakaan mitä normaalilla ikäiselläni miehellä on. Olen 34-vuotias mies. Olen edelleen poikamiesboksissa asuva köyhä mies. Alkanut tuntumaan, että yksin jäin tässä. Silti toivo elää ja uskon ihmeisiin. Pakko jaksaa eteenpäin vaan.

Tsemppiä!

IsompiLuuseriM34v

Onhan noita vaikka kuinka paljon. Ennen niitä sanottiin erakoiksi, mutta se on mielestäni nykyaikana turhan voimaksa ilmaisu. Yksin viihtyvä voi olla myös erinomainen seuramies, mutta introverttejä ovat varmaankin kaikki.

Hei, mikä ongelma? Internet-aikakausi mahdollistaa sen, että myös nykypäivän erakot voivat jakaa paremmin viisauksiaan, eikä vastauksia haluavan tarvitse kiipeillä vuorille häntä tapaamaan.

;)

Osittain kyllä, enkä mä tästä vapaudesta ihan noin vain luovu. Pitää kyllä kolahtaa pahasti päähän että suhteeseen ryhtyisin ts. kumppanin pitäs olla oikeanlainen. Tällä tarkoitan että luonteeltaan ja käytökseltään, ulkonäöllä ei oo niin väliä.

Eli joo mieluummin olen yksin kuin sellaisessa seurassa jossa en viihdy.

Aina sillon tällön oon miettiny, et ehkä on tarkotettu, että elän koko elämäni yksin. Se ois helpompi vaihtoehto, ei tartteis kohata omia pelkojaan tai luopuu asioista kompromissien vuoks..

Mut kyllä mie useimmiten toivon, että vielä joku päivä vastaan tulis se mies, jonka kanssa niitä kompromissei alkas tehä enemmän ku mielellään :) Jossain on sanottu, et ihmistä ei oo luotu olemaan yksin. Uskon kyllä, et löytyy niitäkin jotka haluu olla yksin, ja sit sellasia, jotka ei haluu puolisoo, mut joilla on tärkee ystäväpiiri. Jokaisen oma valintahan se on, mut suurin osa ihmisistä taitaa kaivata jotakuta siihen vierelle..

Vaikka muuten periaatteessa yksin eläminen olisi ihan ok, niin sitä tietyssä iässä alkaa ajatella millaista on sitten yksinäisenä vanhuksena eläminen. Saattaa tulla vähän turvaton olo sitä ajatellessa. Tietysti jokainen joutuu jossain vaiheessa elämään vanhuuttaan yksinkin, jos ylipäätään vanhaksi elää. Leskeksi jäädessä se on edessä ainakin jos ei muuten. Sitten toinen juttu on tämä iso sana, rakkaus. Sitäkin miettii että millaistahan se mahtaisi olla ja jäänkö paitsi jostain aivan korvaamattomasta kun en sellaista saa kokea.
Toisaalta, eihän sellaista osaa täysimittaisesti kaivata jota ei koskaan ole kokenut eikä omistanut. Ei voi tietää menetyksensä täyttä arvoa.