Riitely suhteessa

Oot niin saatanan herkkähipiäinen. Kasvata pallit ja hermoja.

Niin. Meilläkin poikaystävä suuttuu jokikisestä pienestä asiasta. Suuttuu joskus jopa vitseistä, joita kerron. On niin herkkä kaiketi. Syö vaan pahasti minun kunnioitustani häntä kohtaan, kun jokaista asiaa pitää miettiä ennen kuin uskaltaa mitään sanoa. Ja jos erehtyy sanomaan jotain väärin, syntyy siitä jopa useita päiviä kestävä riita. (jonka minä tosin olisin valmis sopimaan heti kättelyssä, mutta ei, kun hän on niin helvetin vihainen, ettei voi puhua kanssani)

Hyvällä tuurilla voimme olla viikon riitelemättä, kunnes hän taas hermostuu jostakin, mitä sanon tai teen. Sitten hän vielä kehtaa minulta kysellä tätä samaa, mitä sinä täällä kysyt: Miksi me riidellään niin usein?

Enpä ole viitsinyt siihen ikinä sanoa, ettei ehkä riideltäisi, jos et olisi niin tyttö,että otat itseesi kaikesta. Ja jos hän puhuisi silloin kun joku asia mättää, eikä vaan mököttäisi itsekseen. Ihan vaan vinkiksi: harva nainen, tuskin kukaan, kaipaa vierelleen miestä, joka suuttuu kaikesta. Itsekään en tiedä, jaksanko enää kauaa nääntyä tässä suhteessa, sillä kaipaisin enemmänkin miestä, joka on turvallinen ja letkeä, riitojen tullessa riitelee samalla tavalla kuin minä itse, eikä todellakaan suutu siitä, jos vaikka "kyselen liikaa". Huhhuh...

Se on naisten tapa käsitellä asioita-mies joka ei riitele, on nössö. Ja mies, joka riitelee on joko ihmishirviö, tahi sitten "herkkähipiäinen".

Olen valinnut tuon "nössön" tien, sillä katson että asia josta ei voida puhua äänen normaalitasolla, on asia joka ei ole tärkeä. Mikä tekee minusta tietenkin ikävän ihmisen(tai siis miehen)-nainen kuulemma "tarvitsee" ilmaa puhdistavaa riitaa-mutta ei todellakaan halua sitä, että häviää riidan. Joten, sitten huudetaan-ja lopussa minä pyydän anteeksi sitä, että olin oikeassa. Ja elämä jatkuu lapatossuna. Mutta saapahan ainakin katon päälleen, ruokaa ja seksiä.

Olette suhteessanne vaiheessa jossa haette toistenne (ja itsenne) sietorajoja. Erimielisyydet ovat yksi tapa hahmottaa niitä. Ei ollakaan enää rakastuneen samanmielisiä, vaan on tarve olla itsenäinen myös siinä rakkaan vierellä eläessä. Se on niin suuri ero verrattuna rakastumisen alkuvaiheen yhteensulautumiseen, että totta kai se hämmentää.
Riitelemällä te kuitenkin opitte hyväksymään toistenne negatiivisetkin piirteet, siis ne jotka tekevät teistä yksilöitä, persoonia, erilaisia. Rakastuneena on tarve olla samanlainen, samaa mieltä ja tukea ennen muuta yhteisymmärrystä.
Sitä tasaista autuutta ei ole tarkoituskaan kestää ikuisesti.

Ei siis ole kysymys mistään kummallisesta tai tietoisesta ilkeydestä vaan pikemminkin rakkaussuhteen (tiedostamattomasta) normaalikehityksestä, uskalluksesta näyttää toiselle ne omat "hirviöominaisuudetkin". ;)
Se vaihe parhaimmillaan lujittaa teidän suhdettanne, koska se tekee teistä inhimillisiä olentoja. On hyvä asia että te uskallatte jo riidelläkin eikä lopputuloksena ole heti ero.

Pyrkikää ilmaisemaan loukkaantumisennekin rehellisesti, jotta saatte sitten tilaisuuden pyytää ja antaa toisillenne anteeksi. Päättäkää riidat sopuun ja osoittakaa että tykkäätte toisistanne siitä riidastakin huolimatta. Siten erimielisyyksiä ja kiukunpurkauksia ei tarvi pelätä eikä kartella.

Olen kai niiin jääräpää että riidoissakin mun on pakko sanoa se ns " viimeinen sana", joten riita pitkittyy ja pitkittyy ja pitkittyy. Sitten luvataan että ei ikinä riitelyä nii eiköhän illalla taas.