Erosin muutama päivä sitten avomiehestäni, jonka kanssa seurustelimme nelisen vuotta. Kaksi ensimmäistä vuotta kaukosuhteessa, yksi vuosi lähisuhteessa ja nyt olemme asuneet reilun vuoden yhdessä. Mä olen 22-vuotias ja hän 26-vuotias. Olemme riidelleet aika paljon jo viimeiset pari vuotta. En itse ole riidellessä(kään) kovin paha suustani, toisin kuin mies, joten monet kerran olen kyllä tuntenut tulleeni henkisesti satutetuksi riitojen yhteydessä. Riitoja on tullut aivan älyttömistä asioista ja ne ovat olleet henkisesti aika raskaita. Mä haluaisin sopia riidat aina heti, kun hän taas on tarvinut aina vähän aikaa itselleen riidan jälkeen.
Eron otin puheeksi muutama viikko sitten, mikä oli minulta aika "yllättävä" veto, sillä koskaan ennen en ole itse nostanut sitä esille. Mies taas on "uhkaillut" erolla riitojen yhteydessä monestikin. Hän onkin ollut eron jälkeen todella maassa, luvannut tehdä ihan mitä tahansa, jotta suhteen saisi vielä toimimaan. Rakastan kyllä häntä yhä, mutta en tiedä onko se tarpeeksi..
Seksielämämme on (minun) puoleltani lähestulkoon kuollut jo aikaa sitten. Mikälie syynä, ehkä jatkuvat riidat tai jokin muu asia. Viime aikoina hänen läheisyytensäkin on alkanut ahdistaa minua. Tuntuu, että haluaisin olla vielä "nuori" ja mennä täysin oman mieleni mukaan. Olen seurustellut lähes tulkoon kokoajan 15-vuotiaasta lähtien, joten tämä nuoruuden kaipuuni liittyy ehkä siihenkin, että en ole koskaan oikestaan ollut yksin.
Monest on tuntunut, ettei meillä ole edes oikein mitään yhteistä, mä tykkäisin mennä, matkustaa, nähdä ihmisiä, harrastaa ym.. Hän taas viihtyy lähinnä koneella, autoa laitellen tai sitten ihan vaan autoa laittaen. Tapasin juhannuksena pojan, joka on juuri sellainen menevä; käy keikolla, festareilla yms. Ei kuitenkaan mikään bilehile. En ole häneen niinkään ihastunut, mutta hän sai minut tuntemaan että maailmassa voisi todella olla ihminen, jonka kanssa mulla voisi olla paljonkin yhteistä. Ja noh, ehkä vähän ihastuin häneen, sillä pitkästä aikaa tunsin vetoa jotakin miestä kohtaan monessakin mielessä..
Nykyinen.. tai no nyt entinen mieheni on kuitenkin todella hyvä mies: ahkera, tekee paljon töitä, rakastaa mua todella, ei ole todellakaan juoppo eikä väkivaltainen, tulee hyvin toimeen vanhempieni kanssa, hän on hyvin komea, tekee kotitöitäkin, että ei hänelle paljoakaan tarvitse nalkuttaa.
Tunteeni ovat aivan sekaisin. Irtisanoin jo itseni asunnostamme, joten muutto taitaa ainakin olla mulla edessä.. Mutta voisiko tämän suhteen vielä saada toimimaan, jos en edes ole enää pitkään aikaan halunut häntä? :( Onko se nurmi sittenkään vihreämpää aidan toisella puolella? Lisäksi mua todella painaa tämä syyllisyys.. Mitä jos olenkin tehnyt elämäni virheen?
Eron otin puheeksi muutama viikko sitten, mikä oli minulta aika "yllättävä" veto, sillä koskaan ennen en ole itse nostanut sitä esille. Mies taas on "uhkaillut" erolla riitojen yhteydessä monestikin. Hän onkin ollut eron jälkeen todella maassa, luvannut tehdä ihan mitä tahansa, jotta suhteen saisi vielä toimimaan. Rakastan kyllä häntä yhä, mutta en tiedä onko se tarpeeksi..
Seksielämämme on (minun) puoleltani lähestulkoon kuollut jo aikaa sitten. Mikälie syynä, ehkä jatkuvat riidat tai jokin muu asia. Viime aikoina hänen läheisyytensäkin on alkanut ahdistaa minua. Tuntuu, että haluaisin olla vielä "nuori" ja mennä täysin oman mieleni mukaan. Olen seurustellut lähes tulkoon kokoajan 15-vuotiaasta lähtien, joten tämä nuoruuden kaipuuni liittyy ehkä siihenkin, että en ole koskaan oikestaan ollut yksin.
Monest on tuntunut, ettei meillä ole edes oikein mitään yhteistä, mä tykkäisin mennä, matkustaa, nähdä ihmisiä, harrastaa ym.. Hän taas viihtyy lähinnä koneella, autoa laitellen tai sitten ihan vaan autoa laittaen. Tapasin juhannuksena pojan, joka on juuri sellainen menevä; käy keikolla, festareilla yms. Ei kuitenkaan mikään bilehile. En ole häneen niinkään ihastunut, mutta hän sai minut tuntemaan että maailmassa voisi todella olla ihminen, jonka kanssa mulla voisi olla paljonkin yhteistä. Ja noh, ehkä vähän ihastuin häneen, sillä pitkästä aikaa tunsin vetoa jotakin miestä kohtaan monessakin mielessä..
Nykyinen.. tai no nyt entinen mieheni on kuitenkin todella hyvä mies: ahkera, tekee paljon töitä, rakastaa mua todella, ei ole todellakaan juoppo eikä väkivaltainen, tulee hyvin toimeen vanhempieni kanssa, hän on hyvin komea, tekee kotitöitäkin, että ei hänelle paljoakaan tarvitse nalkuttaa.
Tunteeni ovat aivan sekaisin. Irtisanoin jo itseni asunnostamme, joten muutto taitaa ainakin olla mulla edessä.. Mutta voisiko tämän suhteen vielä saada toimimaan, jos en edes ole enää pitkään aikaan halunut häntä? :( Onko se nurmi sittenkään vihreämpää aidan toisella puolella? Lisäksi mua todella painaa tämä syyllisyys.. Mitä jos olenkin tehnyt elämäni virheen?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sen vielä korjaisin, että hän siis viihtyy lähinnä koneella, autoa laitellen tai sitten ihan vaan kotona oleskellen. Emme kuitenkaan ole tehneet pitkiin aikoihin mitään yhdessä. Kaikki on jotenkin vain jäänyt. Tykkään sinänsä kyllä arjesta, mutta tällä hetkellä tuntuu että olemme jo pidemmän aikaa eläneet lähinnä erillään omia elämiämme, emmekä niinkään yhdessä.
sinun kannattaa yrittää vielä miehsi kanssa
Jos hänen läheisyytensäkin ahdistaa mielestäni teidän kannattaa ainakin olla erossa vähän aikaa ja katsoa tilannetta sitten uudelleen. Toisen satuttaminen sanoilla on myös väkivaltaa, jopa pahempaa kuin fyysinen väkivalta, koska sitä on vaikea todistaa. Olette vielä nuoria ja jos jo nyt tuntuu tuollaiselta, mitä elämänne on 10 vuoden kuluttua.
Neuvon tekemään päätöksen nyt, ettei sitten myöhemmin tarvitse haikailla menetettyä nuoruutta. Olitte kaukosuhteessa pari vuotta ja riidat alkoivat, kun aloitte olemaan tiiviimmin yhdessä, se jo kertoo aika paljon teidän yhteen sopivuudestanne. Mieti asiaa omalta kannaltasi, älä muiden, vaikka he pitäisivätkin miestäsi kunnon miehenä. Tuskin hän on ainoa kunnon mies maailmassa.