Eron hetki on kaunis...Vai onko sittenkään?

Ei kannattaisi ottaa lehtijuttuja ihan noin tosissaan, mutta joka tapauksessa: Kun lapsia nimenomaan _ei_ ole niin silloin on ihan oikea ratkaisu tuollaisessa tapauksessa erota. Ei kahden aikuisen ole järkeä asua yhdessä kavereina, koska jos tunteet ovat kuolleet niin eipä siinä varmasti seksikään kämppiksen kanssa kiinnosta.

Olen samaa mieltä, kun lapsia ei oleja yhdessä riidattoma erotaan. Se ei jätä haavoitettuja jälkeensä.

Jos taasen lapsia on, täytyisi olla jo sen verran vastuuata ja aikuusuutta, että osaa laittaa arvot oikeaan järjestykseen ja yleensä se tilanne johtuukin vain tästä kiireisestä elämäntilanteesta ja paranee lasten hieman kasvettua. Tälle ajalle tulisikin miettiä niitä pieniä tuulahduksi ihan kahden kesken, jotain pientä matkaa, ulkona käyntiä yhdessä. Lapset voivat olla silloin tällöin vaikkapa isovanhempien luona yökylässä. Siellä lapset saavat usein pientä hemmottelua ja oppivat isovanhemmilta erilaisia asioita. jutellaan esim. miten jokin asia tehdään, ja tehdään ihan arkiaisa asioita yhdessä. Esim. minun pieneni saavat ukin kanssa askarrella vasaralla ja istua trakttorin kyydissä. Luemme paljon satuja. Pidämme sylissä, leikimme ulkona leikkejä.
Näin savat vanhemmat olla huoletta ja taasen lapsilla ja isovanhemmilla on sitä heidän yhteistä aikaansa. Järjestelyin varmasti hoituu, jospa silloin se vire elämässä säilyisi.

Kyllä mun mielestä 2 vuoden jälkeen pitää vielä olla kipinää suhteessa. Alkuhuuman jälkeen sitä huomaa onko muita syitä olla yhdessä, Viivin tapauksessa ei ilmeisesti ollut. Alkuhuuman jälkeen sitä joko kasvetaan yhteen taikka sitten ei.

Silloin kun on kysessä kahden nuoren aikuisen lapsettomasta liitosta, on kyllä syyt' miettiä asioita juuri kuten VIivi. EI kannata jäädä suhteeseen josta intohimo puuttuu. Itsekästä kyllä, mutta aivan terveellä tavalla.

Eri asia on kun ollaan jo perhe perustettu ja on paljon muutakin yhteistä, jolloin omien fiiliksien mukainen toiminta ja eleleminen on merkityksetömpää, muilla asioilla on, tai pitäisi olla, enemmän merkitystä. Tällöin puhutaan sitoutumisesta.

Höpöhöpö!

Siihen huuman ja ystävyyden väliin mahtuu sellainenkin kuin syvä rakastuneisuus toiseen.

Rakastuneisuutta on vaalittava. Se ei eten kuin "asiat etenevät omalla painollaan". Tämä nykyajan viisaus että annetaan asioiden edetä omalla painollaan aiheuttaa sen, että kärryt lipuvat ensin alamäkeä vauhdikkaasti, sitten hidastuvat ja lopulta pysähtyvät. Sanoohan sen järkikin!"

Rakastuneisuutta on hoidettava. Puutarha on puutarha, mutta kukoistavana sen saa pysymään vain huolellisella hoitamisella. Jokainen kasvi tarvitsee hoitoa erikseen ja rikkaruohot on kitkettävä puutarhan joka alueelta. Ei riitä, että vain keskeltä kitkee...nurkat pilaavat koko puutarhan jos niitä ei huolehdi kuntoon!

Vielä vanhana mummona ja pappana voi olla rakastunut tulisesti, jos huolehtii toinen toisensa tärkeimmistä emotionaalisista tarpeista ja jättää tekemättä ikäviä asioita. Resepti on hyvin yksinkertainen.

No joo, ja sinänsä, kukaan meistä nyt tiedä kun omista suhteistamme... Mutta he olivat senkin lehtijutun mukaan olleet yhdessä alle vuoden! Ja vaikka olisikin tuntenut ja hyviä ystäviä, jos alle vuodessa jo huomaa, että jep, kyllä rakastetaan toisiamme, mutta intohimoa ei ole = me ollaan ystäviä eikä rakastavaisia, niin turha sitä liittoa on jatkaakaan. Sitä mä vaan en ymmärrä, että miksi nykyään heti muutetaan yhteen. Yhteen muutto jos mikä tappaa sen vähänkin romantiikan. Kaikki romanssi tapetaan heti: heti panemaan ja heti yhteen asumaan. No, ihan sama, jokainen tyylillään.

Mutta että olen sitä mieltä, että kun ei ole lapsia ja on vielä nuori, alle 30-35-vuotias (tuo raja on vähän joustava käsite), niin ei todellakaan kannatakaan olla suhteessa, mistä jo vuodessa katoaa seksuaalinen intohimo. En tiedä, kannattaako vanhemapanakaan, mutta jos lapsia ei ole 35-vuotiaana ja niitä haluaa, niin sitten suhteessa pitää kylmästi laittaa vaan perhearvot edelle, jos ei muuta ole vastaan tullut ja ottaa se, mitä saa. Myös miesten, sillä harva kuitenkaan enää yli 40-vuotiaana lapsia saa, paitsi jos on rikas/komea/menestynyt. Loput on yksittäisiä poikkeuksia.

Maailma on kyllä muuten liian mätä. Olisi kivempaa kun ihmiset olisivat enemmän ystäviä toisilleen, tukisivat ja kannustaisivat. Haluaisivat tutustua, juttelisivat mukavia ohimennessään. Suvaitsisivat erilaisia, eri näköisiä ja eri ikäisiäkin ihmisiä. Netissäkin olisi kivempaa, kun täällä useampi ottaisi rennommin, ei olisi niin pahan suopa, ei nimittelisi ja tuomitsisi muita eikä vetäisi aina niin herneitä jos joku on eri mieltä, siis että alkaa lynttäämään tai hinnalla millä hyvänsä vääntämään asioita itselleen. Olisi mukavampaa, kun osattaisiin ottaa vähän huumorilla ja olla lempeitä eikä niin kaikkitietäviä aina. Positiivinen asenne, keskustelu asioista olisi hyvä täälläkin oppia.
Olisi kivaa, kun voisi käsitellä asioita asioina, ja ihmiset eivät ottaisi näinkin epähenkilökohtaista paikkaa niin hemmetin henkilökohtaisesti!

Että joo, kyllä ihmiset aiheuttavat aika paljon kärsimystä itselleen ja muille ihan turhaan, opettavat huonoja tapoja lapsilleen, ja varmaan... Eroavatkin turhaan ja elävät itsekeskeisesti. Se on tosi surullista. Vaikkei nyt ihan mielestäni suoraan juuri tähän eroon liitykään. (Tai mistä minä tiedän, kun en heitä tunne)

Juuri tänään puhuin ko. asiasta miehen kanssa - siis en Viivistä, vaan nykypariskuntien eroista. Kuinka nyky-yhteiskunnassa parisuhteetkin ovat kertakäyttö kamaa ja alkuhuuman haihduttua ei tajuta sitä ihmistä siinä edessään, halutaan elää jossain pilvilinnoissa.

Rakkaus on paljon muutakin, kuin rakastumisen tunnetta. Rakkaus on välittämistä, yhteenkuuluvuutta - juurikin sitä kämppiksenä olemista - ystävyyttä, kaikkea vastaavaa.

Toki vaihtamalla saa uutta ja uusi on aina kivaa ja jännää, mutta pidemmän päälle sellainen ei anna mitään. Pitäisi alkaa miettimään mitä itsestä puuttuu, jos kumppani ei koskaan miellytä. Nirso saa olla, mutta tyhmä ei.

Olemme olleet mieheni kanssa päälle neljä vuotta yhdessä (lyhyt aika) ja edelleen on huumaa. Kukaan muu mies ei saa mua syttymään, kuin tuo omani ja riidoista, erimielisyyksistä ja hetkittäisistä vaikeuksista huolimatta tiedän meidän välillämme olevan sitä Rakkautta, jota ei noin vain löydetäkään.

Näen miehessäni kauneutta, herkkyyttä, vahvuutta, älykkyyttä - asioita, joihin ihmisten pitäisi keskittyä ennemminkin kuin tissien tai hauiksen kokoon.

Jos alussa huomaa että ei ole enää mitään yhteisiä tunteita, eikä halua jatkaa yhdessäoloa, paras laittaa kantapäät vastakkain ja lähteä eri suuntiin.


Yhteiset lapset tekevät jo asian vaikeammaksi, sillä mielestäni lapset kärsivät erosta. Lapset voivat kärsiä vanhempiensa riitelystä jo ennen eroakin, eikä sekään ole heille hyväksi. Lapsien kuljettaminenkin puolisoilta toisille hankaloittaa heidän elämäänsä, vasrsinkin silloin jos puolisot asuvat eri paikkakunnilla. Voi käydä niinkin että uusi kumppani ei hyväksy toiselle miehelle/naiselle tehtyjä lapsia ja siitäkin voi syntyä riitaa kumppaneiden ja lapsien kesken.

Kevyin perustein en suosittele kenellekään eroa, vaan ainoastaan pakottavissa syissä. Perusteellista harkintaa tulisi jokaisen käyttää.

Alkuhuuma saattaa muuttua monenkin suhteissa, yhteenkuuluvuus ja yhteiset harrastukset tekevät arjesta miellyttävän. Eikä kaikkien tunteet lopahda muutamissa vuosissa, vaan saattavat kestää koko loppuelämän. Sekin vaatii yhteen hiileen puhaltamista molemmilta osapuolilta.