Pakko unohtaa

good ( y )

Niin samaa mieltä. Ja samassa tilanteessa minäkin. Kai se on sama kun sanotaan että jos kerran pettää, pettää toisenkin kerran. Eli siis tuo luottamus yleensä. Minäkin annoin niin usean kerran uuden mahdollisuuden, kunnes jälleen minä se olin se joka itki ja johon sattui. Ennen uskoin että ihminen on kykenevä muuttumaan, mutta en usko siihen enää. Ihminen on luonteeltaan se mikä on eikä sitä mikään muuta. Vaikka minulla tunteita onkin miestä kohtaan yhä edelleen, niin tuo järki on nyt vihdoin noussut tunteiden edelle ja koitan pysyä päätöksessäni ja jatkaa elämääni yksin. Mitä sitä haaveilemaan pitkästä yhteisestä tulevaisuudesta, jollei toiselle merkitse kynnysmattoa enempää :-/
Voimia sulle " paljonnähnytsietänyt ".. Se aurinko paistaa meille molemmille, kunhan jätetään nuo " tunteettomat " ihmiset elämämme ulkopuolelle. :-)

Näitä kirjoituksia kun lukee niin niin ihmettelen miksen minä saanut sitä toista mahdollisuutta, rakkaus oli molemminpuolista ja pettämistä ei ollut.

Mä taas olen niin tyhmä, että antaisin sen toisen mahdollisuuden, onneksi en sitä enää saa. Mies petti puolitoista vuotta ja tiesin vain pieniä asioita, jotka annoin aina ja aina anteeksi ja olin niin tyhmä etten tajunnut... Kaikki ne valheet vaan tahtoo uskoa. Mutta vielä puolen vuoden yksin olonkin jälkeen itken vaan elämälle, joka oli niin kauan pelkkää valhetta. Mutta silti haluaisin senkin ajan mieluummin takaisin kuin tämän. Onneksi tämä mies on niin pelkuri, ettei suostunut minua näkemään enää sen jälkeen kun sain tietää ja muutin pois.. Ei olla siis saatu asioita puhuttua, eikä saada. Mutta eipähän tarvitse minun olla niin tyhmä ja antaa sitä toista mahdollisuutta, koska sen tekisin.

Itse tapasin naisen joskus 5 vuotta sitten.

Hän suhteen aikana sanoi minulle, ettei koskaan voisi olla kenenkään muun kanssa, vaikka mitä tapahtuisi.

No se jäi kalvamaan, ei kukaan voi ihan noin sanoa, joten jatkoin vähän inttämistä, ja siitä tuli sitten isokin asia :I

Nyt hän sitten lopulta, vaikka siis olemme olleet erossa jo kauan, päätyi lapsellisesti jotain baarissa pussailemaan kun hän oli niin erittäin surullinen riitamme jälkeen ja hän luuli etten enää ikinä häntä halua nähdä, ja hän oli yksin ja itse häntä olen siihen ajanut vuosien mittaan. Olemme siis olleet väleissä ja nähneet koska olemme toistemme lähes ainoita ystäviä. Hän sanoo katuvansa kovin ja niin edespäin. Jotenkin vian se hänen sanansa siitä, ettei hän koskaan mitään tekisi on ajanut minut hänen luotaan ja oikein yllyttämään siihen nyt kun ajattelen..

Nyt eilen sitten puhuimme ja aloimme kuulostaa siltä, että suhde voisi toimia, hän ei enää luule itsestään liikoja ja aseta itseään kaikkien yläpuolelle ja tee villejä lupauksia. Mutta mistä tietää että nyt hän on oppinut läksynsä. Kovasti häneltä kyselin ja hän vaikutti ihan aidolta.

Ja nyt on sitten edessä suuria päätöksiä.. Itselle en näe toivoa uudesta suhteesta enää koskaan, ensimmäinen oli aivan kamalaa, ja toinen oli ihan mukavaa muuten mutta nainen ei vain oikein osannut pysyä totuudessa missään asiassa ja leikki vaan tietämättään, ja nyt pitäisi jotenkin osata luottaa.

Tämä viimeisin nainen on kaunis ja eloisakin, enkä oikein näe itselleni muuta mahdollisuutta tulevaisuudessa olla kenenkään muunkaan kanssa, enkä taas oikein tunne pärjääväni yksin.

Vaikeita juttuja.

Epäreilua, mutta mielessäni oli aamulla vain lause "Jos vain vähän edes tietäisin, että minulla on toivoa saada jokin yhtä täydellinen nainen itselleni, niin ehkä jaksaisin jatkaa.." Eihän sellaista tiedä, en usko että sellainen missään häämöttää, mutta.. Yksinoleminen kaikkine elämän murheine on erittäin raskasta.