Ystävyyden lopahtaminen

Muutaman vuoden jaksaa katsella, sitten voi poistaa numeron puhelimesta.

Varaudu kuitenkin siihen, että sinua tarvitaan vielä, kun vanhempien menojalkaa vipattaa eikä mistään saa tarpeeksi nopeasti lapsenvahtia. Ja kun avioliitto on kriisissä, unohtuneenkin kaverin olkapää kelpaa ja hänen luokseen voi tulla terapiaan ihan mihin tahansa vuorokaudenaikaan. Sinkullahan on yllin kyllin aikaa palvelukseen, koska hän on sinkku. Ja jos sinkulla on tekemistä tai omia huolia jaettavana, ei niistä tarvitse välittää, koska sinkun tekemiset ja huolet nyt eivät ole ollenkaan niin tärkeitä kuin perheellisten.

Aivan. Minulla on joitakin asioita hampaankolossa. Olen kyllä oppinut lopulta sen, että kun parisuhde alkaa ajaa vanhojen kaverien ohitse joka asiassa, kaveruus saa loppua siihen. Muuten se on jonkin aikaa henkitoreissaan ja jatkuu sitten palvelussuhteena.

mulla nyt ei edes mennyt vuottakaan...

ed. kaveri joka meni naimisiin, lopetti yhteydenpidon viimeistään siinä vaiheessa kun lakkasin olemasta hyödyllinen ja ilmainen remonttiapu.

tämä viimeisin tapaus samankaltainen, remontti valmis ja vaimo siunatussa tilassa. . ja se on siinä! yhteydenpito alkaa tässä vaiheessa olla lähinnä satunnaista.

100% tähänastisista kavereista on häipyneet perheonnen mukana, ken onnen löysi hän sen muilta piilotti? vai miten se vanha kansa sanoikaan?

jäätkö todella jostakin paitsi? perheen lisäyksen myötä yleensä jutut taantuvat vaippavaihdon, ja puheopettelun tasolle, tai siihen miten erikoinen lapsi tämä heidän kullannuppunsa onkaan?

naisilla erityisesti muuttuu puheen muodostus lapsen jälkeen, vaikuttaa ajoittain siltä että ei ne enää muuten osaa puhua, kuin lässyttämällä ja mussuttamalla.

ystävät tulee ja menee, viholliset pysyvät.

njooh viimosen 5 vuoden aikana noin 20 entistä kaveria/ystävää alkanu serustelemaan/naimisiin/saanu lapsia. Niistä vaan yks muistaa vielä kerran kuussa tai parissa että olen edes olemassa ja sillonkin yleensä hädintuskin kerkeää moi sanomaan ennenkuin katoaa taas tyytyväisenä oman elämänsä pariin... Kyllä sen muutamassa kuukaudessa huomaa, ettei kaverisuhde enää ole ennallaan ja riippuen paljonko on muita kavereita niin jokun aikaa jaksaa hakata päätään tiiliseinään ennenko luovuttaa. Ensimmäisten kanssa luovutti aika pian ja totes vaan "Onhan noita muita kavereita kenen kanssa pyöriä". Viimosissa koitti roikkua epätoivosesti kiinni kynsin ja hampain varmaan liiankin pitkään.


No sit on muutama näitä aina niin mukavia "kavereita", että tietää jo kun puhelin soi ja näkee nimen, että jotain palvelustahan sitä ollaan vailla. Sinkkumies on monille seurusteleville ihmisille vain esine, jota käytetään kun tarvitaan jotain..


Suurinta osaa vanhoista kamuista ei jaksa enää edes kaivata, kun niin harvoin enää tekemisissä. Mutta pikkusen surulliselta tuntuu, kun ei ole ketään kenen seurassa viettää aikaa. Vähän mökkihöperöks sitä alkaa tulemaan kun juttelee keskimäärin kerran kuukaudessa muutaman minuutiin jonkun puolitutun kanssa ja lopun ajasta seurana vain yksiön neljä seinää...

Heti kun yhteydenpito on vain yhden henkilön varassa.

"Varaudu kuitenkin siihen, että sinua tarvitaan vielä, kun vanhempien menojalkaa vipattaa eikä mistään saa tarpeeksi nopeasti lapsenvahtia. Ja kun avioliitto on kriisissä, unohtuneenkin kaverin olkapää kelpaa ja hänen luokseen voi tulla terapiaan ihan mihin tahansa vuorokaudenaikaan. Sinkullahan on yllin kyllin aikaa palvelukseen, koska hän on sinkku. Ja jos sinkulla on tekemistä tai omia huolia jaettavana, ei niistä tarvitse välittää, koska sinkun tekemiset ja huolet nyt eivät ole ollenkaan niin tärkeitä kuin perheellisten."

Enpä olisi osannut asiaa enää paremmin ilmaista. Tuttua huttua, ikävä kyllä. Tosin itse olen huomannut ongelmia vasta siinä vaiheessa kun ystävä on saanut lapsia. Ilmeisesti monet eivät sitten kertakaikkiaan vaan osaa suhtautua lapsettomaan kaveriin enää tasavertaisena ystävänä kuten toiseen perheelliseen, vaan lapsettoman katsotaan olevan joutilas kuuntelemaan (omalla kohdallani nainen kun olen) perheenäidin ongelmia ja loputtomia tarinoita lasten ja perheen lisäksi vielä sukulaisten elämästä. Ja auta armias jos erehdyt vielä alkamaan jonkun tenavalle kummiksi. Sitten niitä odotuksia ja vaatimuksia riittääkin. "Kyllähän sinkulla aikaa ja rahaa riittää jaettavaksi toisen lapselle, kun ei sillä omaa perhettä ole". Ja sitten jos et oikeasti ehdi joka viikko kyläillä tai ottaa lasta hoitoon, ostella jatkuvasti paketteja ja ole mielettömän kiinnostunut jokaisesta sanasta tai uudesta asiasta jonka lapsi oppii, vanhemmat ovat hirvittävän loukkaantuneita. Mikä meissä on vikana, tai meidän lapsessa? Vai eikö tuo sittenkään pidä lapsista kun meidän lapsi ei olekaan elämän keskipiste sille?