Kirjakaupoista ennakkoon

persulaista kulttuuripolitiikkaa kotkalaisittain
Näppärää höpöhöpöä ja suuren yleisön sumutusta


Persujen kotkalaisen äänitorven, Juha Eerolan asioita turhan rajusti yksinkertaistavat ja totuutta rutkasti oikovat mielipidekirjoitukset tuntuvat noudattavan aina samaa kaavaa.

Toistettuaan persuohjeiden mukaan lähinnä vitseiksi tarkoitettuja latteita iskulauseitaan, hän toivoo, että valhe muuttuu todeksi ihmisten mielissä, kun sitä tarpeeksi kauan julkisuudessa toistetaan.

Eerolan viime lauantaina kotkalaisessa Ankkurissa kirjoittama vaalijuttu oikeasta taiteesta paljasti hyvin, ettei tämä oikeaksi politiikoksi pyrkivä peruspersu tunnu tietävän mistä oikein kirjoittaa ja sekoittaa siksi jutussaan tahattomasti puurot ja vellit sekaisin.

Eerolan jutussa ei ollut päätä eikä häntää. Persujen kulttuuripolitiikkaa ei ole olemassakaan. He eivät tiedä miten sitä tehdään. Taitelijoiden teosten arvon tai arvostuksen määrittely on taidekritiikkiä tai taidepoliittista ikuisuuspohdintaa, johon jokaisella on toki mahdollisuus jättää puumerkkinsä, muttei ole tässä tapauksessa oikesti mitään muuta kuin jonninjoutavaa vaalipropagandaa.


Eerola ei tunnu tietävän, että Suomi on harjoittanut jo pitkään menestyksekkäästi populaarimusiikin viennin tukemista, ja ettei valtion varoilla apurahataiteilijoina minimitoimeentulevia ole kuin kourallinen, tai että valtion kulttuuribudjetista menee jo nyt leijonan osa persujen peräänkuuluttamalle "oikealle taiteelle", eli museoiden ja vanhojen kulttuurilaitosten "kuolleen taiteen" ylläpitämiseen.

Eduskunnalle keväällä 2010 annetusta Kulttuuri-ja tulevaisuus-selonteossa näkyy hyvin millaista kulttuuripolitiikkaa Suomessa tehdään. Siihen kannattaisi tutustua ennen kuin munaa itsensä mahtipontisilla höpökirjoituksillaan ja esittää kulttuuripolitiikan tuntijaa.


Suomeen on syntynyt viimeisen vuosikymmenen aikana kokonaan uudenlainen kulttuurityöntekijöiden sukupolvi, ja kulttuuripolitiikasta on tullut monia raja-aitoja ylittävä yhteiskuntapoliittinen seikkailija, mikä kykenee samanaikaisesti muuntautumaan sekä elämysteollisuudeksi että jatkuvasti uusia työpaikkoja synnyttäviksi monipuolisiksi yhteistyöprojekteiksi.

Persujen tarkoittamat "posmodernit tekotaiteelliset taidejutut" ovat usein kokeellisia yhteisötaideprojekteja, joissa tavalliset ihmiset tai erityisryhmät, kuten vammaiset tai sairaat tuottavat iloisten taidekurssiensa lopputuotoksena taidetta omasta elämästään ja itsestään, kuten mm. arjen ja hyvinvoinnin edistämiseksi taiteen ja kulttuurin keinoin Nykytaiteen museon, Kiasman, vuonna 2005 kehitysvammaisten palvelukeskuksissa asuville suunnattu "Rohkeus, ilo ja kriittisyys-projekti.

Persujen surkuhupaisa hutaisu taidemaailmaan ei varmasti jää keneltäkään huomioimatta. Varoituskellojen pitäisi aina soida silloin, kun joku yrittää määritellä hyvän maun ja sen mitä muut saavat sanoa, tai sekoittaa harhauttamistarkoituksessa totuutta muunnellen asioita keskenään nostamalla syyttävän sormensä yleisöä kosiskellen ääri-ilmiöhin ja ihmisiin, jotta vihaviesti menisi tarkasti kaikkeen kyllästyneen kansan mielissä perille.

Taide ei ole ollut enää pitkään aikaan persujen kaipaamia samanmielisiä, yhtenäisiä ja kansallisidentiteetin puolesta valjastettuja mestariteoksia tai mestaritaiteilijoita, vaan yhä enemmän vapaa mielentila, kriittinen ajatuksenpoikanen, kokonaisvaltainen elämänasenne ja väline elämään, kasvuun, oppimiseen tai osa tuloksellista elinkeinopolitiikkaa.

Äänestämällä tälläisiä näppäriä höpöpuheita ja tahallista yleisön sumutusta harrastavia poliittisia helppoheikkejä ja silmänkääntötemppuja harrastavia eeroloita me saamme samanlaista hupia kuin persujen edeltäjän, SMP:n hölösuisen kansanmiehen, Urpo Leppäsen luvattua päästyään työministeriksi 80-luvun lopussa poistaa työttömyyden kuudessa kuukaudessa.

Mitä sitten kävi, on vieläkin nauruhermoja kutkuttavaa elävää poliittista legendaa. Minä haluaisin nähdä persut paimentamassa itseään fiksumpia, luovia ja sanavalmiita suomalaistaitelijoita oikean taiteen poluille - siitä voisi syntyä kokonaan uusi teatterisuuntaus Eerolan arvostamaan suomalaiseen teatterimaailmaan.

Harald Birger Olausen