11 vuotta eikä vieläkään helpota

mene sururyhmään

Keskustele isäsi, sukulaistesi yms. kanssa jotka tunsivat äitisi.
Saattaa tuntua alussa pahalta puhua äidistäsi mutta siitä ne patoutumat alkavat purkautua ja alat suhtautua normaalisti asiaan, eli pääset pahimman yli.

Muistelkaa äitiänne.

Et ole käsitellyt asiaa silloin. Tuttu juttu.

Isäni kuoli 15vuotta sitten, enkä ole montaa päivää ollut ajattelematta asiaa. Tiedän että jotain on jäänyt käymättä läpi ja olen oireillut masennuksella useita kertoja. Tähän sanotaan aina että "sun pitää mennä psykologille". Jotenkin se on aivan mahdottoman vaikeaa. En pysty tai uskalla. Kävin kyllä pari kertaa mutta olen oppinut vuosien varrella kätkemään asiat ja näyttelemään että menee hyvin ja silloinkin todettiin että no eihän tässä mitään ole. Toisaalta tiesin että olisi ollut käsiteltävää. Itsekin olin ihan teinipoika isäni kuollessa.

Väistelen asiaa siis vieläkin, enkä osaa tai pysty puhumaan siitä kunnolla. Vain pari kertaa on tullut aivan käsittämättömän musertava suru läpi, jota ei ole voinut pidättää. Siis sellainen aivan hallitsematon itku ja purkaus, joka on sitten kestänyt oman aikansa, ehkä puolisen tuntia. Sitten taas elämä jatkuu samalla tavalla.
Muutamia kertoja joku asiasta tietämätön on ohimennen ottanut esille jonkun asian, joka on jotenkin liittynyt tapahtuneeseen, tai olen ollut lähellä sitä tilannetta, että menetykseni olisi paljastunut (onpa tyhmän kuuloista), ja olen siinä tilanteessa mennyt jonkinlaiseen defenssitilaan, jossa täysin automaattisesti olen nopeasti kääntänyt puheen pois aiheesta tai jotenkin kieltänyt tietämästä sellaisesta asiasta mitään. Siis kyseessä on sellainen tunne, että hetkeksi muutun kuin joksikin robotiksi, enkä pysty sitä edes estämään. Tuoksi ajaksi tuntuu aikakin jotenkin hidastuvan ja karvat nousee pystyyn. Muistuttaa hieman paniikkikohtausta, joita minulla on myös joskus ollut.

Itsekin olen lukenut aiheesta kirjoja hiljattain, ja saanut niistä jotain irti. En kuitenkaan ole päässyt kunnolla eteenpäin. Usein on unettomuutta, kuten nytkin heräsin aamuyöstä ajattelemaan asioita, ja kurkussa kuristava tunne.

Että näinkin kurjasti voi asiat olla. Sentään pystyn tänne kirjoittamaan anonyymisti. Tätä tapahtuukin aamuyön yksinäisinä tunteina :)

Elän joka tapauksessa täyttä elämää, naimisissa ja työelämässä. Raskas kuorma on vain mukana. Ilmeisesti ikuisesti.