Vakivallasta ja avusta

Turvakotiin tulee usein aikuisten mukana lapsia – talon käytävillä voi hyvinkin juoksennella 20 lasta yhtä aikaa. Lasten hoito on vanhempien vastuulla, koska henkilökunnan voimavarat eivät riitä kaikkeen.

Taloon tullessaan lapset ovat Grönlundin mukaan usein levottomia ja itkuisia. He tarraavat tiukasti kiinni vanhempiinsa eivätkä suostu päästämään irti. Monilla on nukkumisvaikeuksia. Useat ovat nähneet ja jotkut kokeneetkin väkivaltaa.

– Tapaamme lapsia kuten aikuisiakin. Lapset osaavat tuottaa puhetta, mutta usein heitä on kielletty puhumasta. Monesti aikuiset myös ajattelevat, etteivät lapset mitään tiedä; että hehän nukkuivat silloin kun se tapahtui. Mutta kyllä lapset tietävät, Grönlund sanoo.

Jos lapsi ei halua puhua, hänen kanssaan yritetään käydä kokemuksia läpi esimerkiksi piirtämisen ja leikin kautta.

Vaikka perheet tulevat turvakotiin usein viime hetkellä, Grönlundin mielestä toivoa on aina. Tekijän on mahdollista oppia pois väkivaltaisesta käytöksestä ja elämää voi aina jatkaa.

Kopioin tämän sivun MTV uutisten sivulta tänään, siellä oli myöskin siitä, kuinka häpeän vuoksi ei aikaisemmin jo mennä tai oteta yhteyttä turvakotiin.

Tässä tulee selkeästi esiin, kuinka on todettu, että lapset kuulevat, näkevät ja tietävät asiat, vaikka itse luulette muuta.

Tässä puhutaan väkivallasta, mutta ihan samahan se on henkisen väkivallan kanssa, se tuhoaa vielä pahemmin ja onko vielä vaikeampi päästä edes turvakotiin sen vuoksi.
Toinen voi puhua ihan mitä vain ja millään mustelmilla ei voi asiaa vahvistaa, sillä siitä ei jää ulkoisia merkkejä, mutta sisäiset saattavat ovat valtavat ja näkyvätkin, helposti ajateltaneen, että vain tämä itse on tasapainoton ei ymmäärretä että on puolison aiheuttamaa, samoin lasten kohdalla, heidät on varmasti mykistetty kokonaan. Tähän tarvittaisiin pikaista apua, sillä se paha olo tuon henkisen väkivallan alla on ihan yhtä tuhoavaa kuin lyominen.

Tiedän tuon asian niin varmasti, sillä olen sen omin silmin nähnyt ja kokenut.
Tämä oli vanhempieni kohdalla, isän suunnaton mustasukkaisuus teki sen. Isän olisi tarvinnut hoitoa, sillä hän oli sotainvalidi, haavoittunut ja siellä itse henkisesti vahingoittunut, mutta hän ei koskaan saanut siihen apua, kuten haavoittuminenkin oli jäänyt kirjaamatta oikealla tavalla, oliko peräti toinen ihminen saanut korvauksia, ennenkuin lähe viisikymppisenä korjasivat asian.

Tämä johti niinkin traakiseen kohdalleni, että isä itse soitti minulle, että äiti on hävinnyt. Tunnusti silloin itse olleensa hirveä äitiä kohtaan. Etsimme ja löysimme äidin eräästä rakennuksesta, jossa hän oli nuoran kanssa liikkeellä. Kertoi myöhemmin, että vain lastensa vuoksi ei tehnyt sitä.
Vielä nytkin, kun vanhemmat ovat poissa sydämeeni sattuu valtavasti, senjälkeen en ole koskaan päässyt irti pelosta, jonka asia aiheutti.

Tämäkin olisi varmasti vältetty jos isä olisi saanut apua aikannaan, ainakin silloin sodan jälkeen.

En ymmärrä lainkaan, kuinka täällä Suomessa hyvinvointivaltiossa ei ihmisiä hoideta ja anneta apua. Parisuhde asioita pitäisi käsitellä joka kouluasteella, jotta niitä opittaisiin elämään ja hyväksymään erilaisuutta, joustamaan.
Tuohon avun saantiin pitää olla niin helppoa mennä, että sinne todellakin jokainen uskaltaa mennä jo heti alussa, eikä sitten, kun vammat on jo saatu.

Kun nyt ajattelen tätä omaa elämääni, en varmasti ole sitä pystynyt elämään siten, kuin olisin elänyt ilman noita kauhukokemuksia.
Kannan muknani noita asioita hamaan hautaan saakka tiedän sen, sillä niitä ei yksinkertaisesti voi unohtaa, sattui meillä paljon muutakin.
Kuitenkin koti oli minulle hyvä koti, tiesin että vanhempani kaikessa toivoivat parastani kuten sisarustenikin.
Kuinkahan monella muulla on jo lapsena saatuja valtavia haavoja elämässään, mielestäni koko yhteiskunnan on yritettävä kaikin tavoin muuttua perhekeskeisemmäksi, jotta saisimme turvallisemman elämän.