Lapsen kuolema/ ruumiin näkeminen

onko sun kuollut lapsosesi poika vai tyttö

Tyttö mutta en usko että se nyt mitenkään liittyy asiaan. Auto-onnettomuudessa kuoli jos vielä kaipaat lisää tietoa.

osan otot sinulle

Tunteesi kuuluvat suruun. Lapsesi on ihanan kaunis taivaankodissa. Meidän keho hajoaa, utta ylösnousemuksessa saamme uuden kirkastetun ruumiin joka on entisen kuvan kaltainen mutta kaunis ja virheetön. Tulet tapamaan sitten lapsesi kotona Isän tykönä.

osanottoni! pahoittelen todella, ei ole kauheampaa asiaa kuin menettää lapsensa.

kävin katsomassa kumpaakin vanhempaa heidän kuoltua, minua varoitettiin.
äiti oli turvonnut ja sinimusta vaikka kuolemasta ei ollut mennyt aikaa. turvotus johtui nesteeestä jota oli kertynyt sydänvian takia.
isän näin vajaat kuukausi kuoleman jälkeen. hänen silmänsä olivat kanssa puolittain auki ja jotenkin näytti että mätäminen oli alkanut. hän oli kans kasvoiltaan sisään painunut.

olen aina tuntenut että kuollut ihminen on kauheaa mutta ei ollut kun oli omista vanhemmista kyse, tuntui kuitenkin hyvältä nähdä heidät. tosiet kun ajattelee enemmän itseään että haluavat muistaa kuolleen niin kuin hän oli eläissään, kyllähän sen tekee kuitenkin, kaikki muistot ovat jäljellä.
ihminen on viimmeiseen asti itsekäs ja ajattelee vain miltä hänestä tuntuu.

Osanottoni Sinulle. Minä menetin vastasyntyneen lapseni. Sain pitää häntä sylissäni lampimänä ja pehmeänä heti kun elvytys lopetettiin. Sen jälkeen en halunnut häneen enää koskea, koska halusin pitää sen lämmön tunteen muistissani. Kun kolme viikkoa kuoleman jälkeen haimme hänet sairaalasta (oli tehty ruumiinavaus, kromosomitutkimukset yms.) en ensin halunnut katsoa häntä. Päätin kuitenkin katsoa. Ei hän ollut enää itsensä näköinen. Näytti lähinnä vahanukelta. Silloin tuli tunne, että ei se ole minun lapseni vaan vain hänen kuorensa. Se tunne rauhoitti merkillisesti. Silloin ensimmäistä kertaa ymmärsin mitä tarkoitetaan sillä, että on olemassa ruumis ja sielu. Minun poikani oli jossain muualla kuin siinä edessämme arkussa.

Ole onnellinen että sait nähdä hänet. Minä menetin lapseni junaonnettomuudessa. Kasvoja en saanut nähdä. Pieni käsi vain oli siinä lähelläni. Pieni käsi vain, mutta minun lapseni käsi joka oli tyhjä. Voi kun voisi vielä pitää siitä kädestä kiinni.

Menetin poikani auto-onnettomuudessa muutama vuosi sitten. En halunnut nähdä kuollutta poikaani vaan sukulainen kävi tunnistamassa. Poikamme isäkään ei halunnut käydä vainajaa katsomassa.

Työkseni hoidan pitkäaikaissairaita ja olen joutunut kohtaamaan kuoleman työn kautta monta kertaa. Usein on niin, että minä olen hoitanut henkilöä, joka kuoli, useita vuosia. Hoidettaviin kiintyy keneen enemmän, keneen vähän vähemmän. Toisinaan tuntuu, että kuolema on armahdus, kun seuraa sivusta kivun ja kärsimyksen määrää. Joka kerta kun hoidettavani on kuollut, häntä katsoessa, koskettaessa ja vainajaa laittaessa tulee vahva tunne, että siinä on vain ihmisen kuori.

Poikaani en halunnut nähdä siksi, kun halusin pitää silmissäni ja mielessäni sen hetken kun näin hänet elossa viimeisen kerran. En halunnut nähdä sitä tyhjää kuorta joka oli auto-onnettomuuden jäljiltä ruhjoutunut pahoin. Ei harmita yhtään se etten katsonut kuollutta poikaani, koska viimeinen näky hänestä on niin hyvä ja kaunis. Nuori täynnä elämää, rehti vilpitön katse ja olemus täynnä tulevaisuuden odotusta. Ulkoinen olemus komea, siisti ,huoliteltu ja koko kasvoja valaiseva hymy. Poika oli pukeutunut viimeisen päälle, kaikki vaatteet kenkiä myöden sävy sävyyn, kun hän lähti viimeiselle ajomatkalleen. Aamulla poliisit seisoi ovella ja ilmoittivat ulosajosta. Mitää ei ollut tehtävissä, kuolema seurasi välittömästi. Surun kanssa eläminen jatkuu....välillä helpompaa, toisinaan vaikeaa. Lohtuna rakkaat muistot ja kiitollisuus, että hän oli elämässämme,ainokaisemme.

OSANNOTTO SULLE

Mietin itsekseni, miksi yleensä on tapana ja moni pitää tärkeänä nähdä läheinen vainaja? Onko kyse hyvästeistä? Olin lapsi kun isäni kuoli, näin arkkuun laitettuna hänet hautajaisissa. Vanhat tätini sanoivat, että mene katsomaan jos haluat, mutta kosketa myös, niin sinulle ei jää traumoja. Siellä oli sellainen tapa, että vainajan arkku oli avonaisena ja halukkaat saivat vielä nähdä vainajan. Miksikähän minua neuvottiin myös koskettamaan?

Jälkeen päin anoppini hautajaisissa oli sama käytäntö, arkku avoinna halukkaille. Hän oli rakas ja läheinen, anoppiuden lisäksi ystäväni. Aivan spontaanisti silitin hänen poskeaan hyvästiksi.

Tämä nyt ei liity lapsen pois menoon, sivuan sen verran aiheesta, mutta herätti ajatuksia.

Poikani teki itsemurhan ampumalla. Toivon sydämestäni, että kukaan vanhempi ei joutuisi koskaan tätä kamalaa näkyä kohtaamaan. Näky viipyy silmissäni aina, alkuun en saanut nukuttua lainkaan. Hyvin lamaannuttavaa.

Minä kävin pukemassa poikani hänen omiin vaatteisiinsa, niihin, joissa hän yleensä kotona rennosti pukeutui. Pukemisen jälkeen hänet siirrettiin kappeliin, jossa olin hetken hänen kanssaan. Kasvot olivat terävämmän oloiset, kuten moni kirjoittikin. Kaikki sisarukset kävivät siunaustilaisuudessa sanomassa viimeiset jäähyväiset isoveljelleen. Suukotin hänen otsaansa ja pyyhkäisin hellästi poskea. Kyyneleet olivat jokaisen silmissä kun poistuimme kappelista kirkon puolelle. Oikeastaan vasta hautajaisten jälkeen, kun näin miten lapseni laskettiin hautaan, tajusin, etten oikeasti häntä enää näe, en pääse halaamaan, en kuulemaan hänen iloista ääntään, en näe hänen iloista hymyään. Ikävä on todella kova.

Tyttäreni kuoli kotonamme 18 -vuotiaana sairastettuaan kuusi vuotta syöpää, välillä ns. terveenä. Kun saimme tietää, että aikaa on vähän, järjestimme kotiimme sairaalaolot, joita tarvittiin yli kuusi viikkoa ennustetun kahden viikon sijasta. Ne viikot ovat elämäni haasteellisimmat. Lapsi halusi ympärilleen normaalia elämää ja muu perhe teki kaikkensa tämän toiveen toteuttamiseksi. Päälisin puolin kestin kasassa hänen vuokseen ja yöllisten saunaitkujen avulla. - Lapseni kuoli kotimme olohuoneessa, osittain sylissäni. Pidimme häntä vielä yli kymmenen tuntia lähellämme kunnes hoidimme arkutuksen. Parin päivän kuluttua kävimme häntä katsomassa kappelissa ja todellakin hänestä oli arkussa enää kuori, joka oli alkanut kuihtua ilman sisäistä elämää. Mutta omalta hän näytti ja raskaalta luovutettavaksi. Näitä asioita on ehkä vaikea ymmärtää ilman omaa kokemaa, mutta kovasti lohduttaa kontaktointi muiden saman kokeneiden kanssa. - Lähetän kaikille murheellisille voimaannuttavia terveisiä ja kerron, että kymmenen vuotta tapahtumasta on kulunut, mutta kaikki on hyvin muistissa ja lastani ajattelen joka päivä - useitakin kertoja. Suru on osa minua ja niin tahdonkin.