Yksinäiset nuoret?

Voi sinua, tekstisi lukeminen tuntui kovin pahalta. Koska tuo teksti voisi olla aivan kuin itseni kirjoittama, olen vain muutaman vuoden nuorempi. Haluaisin voida auttaa, mutta en oikein osaa neuvoa mitään sillä itsellänikään ei ole yhtään ystävää. Päivät tosiaan menee kotona itkien ja harrastukset ei auta. Muiden on yleensä helppo tulla pätemään "hanki harrastus" "ole iloinen ja avoin" olin tätä joskus, kävin harrastuksissa ja olin positiivinen. Pikkuhiljaa vain en jaksanut enää edes elätellä toivoa ja hyväksyn että olen koko elämäni yksinäisenä.

Toivottavasti sinulle kuitenkin käy vielä tuuri, toivoa ei kannata koskaan menettää vaikka minä sen jo tein.

Olen jo kolmekyt vuotias mies, mutta tuntuu ikävältä lukea näitä viestejä ja teidän puolestanne.

Itsekin joskus tunsin yksinäisyyttä ja elämäntilanteiden vaihtuessa myös nuorena on pitänyt ihan väkisellä etsiä seuraa. Olen mielestäni ollut todella onnekas siinä suhteessa että olen onnistunut siinä siltä osin etten tunne niin voimakasta yksinäisyyttä.

Varsinkin nuorella iällä olisi tärkeää koska identiteetti rakentuu ja itse sain voimia ns. kanssaolijoista jotka olivat jollakin tavalla samanlaisia ja hyväksyivät minut. Vaikka en siis sopinut ns. ihmismassaan ehkä ajatuksiltani.

Netti toimi minulle tuolloin hoitovälineenä myös välillä kun muuten seuraa oli vaikea löytää. Tosin silloin ei ollut facebookkia ja ircci oli jotain muuta kuin nykyään.

Itselläkin on toisinaan hieman hankala olla koska on vain muutama kaveri ja joita voi ystäväksi kutsua. En voi kertoa että se muuttuu yhtään helpommaksi varsinkin kun vakituinen parisuhdekin puuttuu.

Tunnen edelleen ulkopuolisuutta "normaalista elämästä" vaikka en nyt niin erikoista elämää vietä, mutta omalla tavallani olen "vapaa sielu".

Jos keksisin jonkun keinon teille ja helpottaisin teidän elämää niin sen tässä kertoisin. Lopulta sitä joutuu jollakin tasolla vain itse selviytymään.
Osaan olla mm. seurallinen ja minua ei ole syytetty rohkeuden puutteesta. Kuitenkin ymmärrän teitä koska itse olen syrrjäänvetäytyvä ja lähempi ihmiskontakti on minulle vaikea vaikka nimenomaan jonkun kanssa kaksin ollessa olen yleensä parhammillani.

Minusta tuntuu että olen itse oppinut selviytymään tällä tavoin ja päässyt pahimmista yli. Toivon varaan en laskisi kovin paljoa, muttei se tarkoita etteikö olisi mahdollista löytää seuraa. Täytyy vain yrittää elää kun ei muu oikein auta.

En ole mikään pelastajatyyppi, mutta joitakin ihmisiä olen ehkä onnistunut vähän auttamaan noissa asioissa. Joskus nuorempana ajattelin myös että ehkä kohtaisin nuoren tytön tai naisen joka olisi yhtä syrjäänvetäytyvä kuin minä. Ehkä ujo ja hiljainenkin. Minun kohdalla se ei onnistunut ja nyt vanhempana (30v) se alkaa olla jo epätodennäköistä sekä vaikeaa.

Voimia teille, muistakaa pitää itsestänne kiinni ja muistakaa ettei teissä sinällään ole mitään vikaa.

-> ap

Voipi kuulostaa paatokselliselta mutta itse totesit hyvin omat ongelmasi, ne on juuri noin.

Maailma nyt vain toimiii siten että "sitä saa mitä tilaa" periaatteella, ystävyysuhteet ovat melkein poikkeuksetta juuri tuollaisia, tasapainoisia joissa sekä annetaan että otetaan tietysä balanssissa. Näin ystävyys tavallaan pitää itsensä hengissä ja ruokkii sitä.

Hiljainen ja kuoreensa vetäytyvä ei anna suhteelle mitään, on vain, eikä se näin olle toimi.

Et oo yksin, vaikka minulla on eritilanne. Olen kyllä kotona koko ajan enkä käy missään muutenkaan, vaikka minua on kutsuttu juomaan ja kaverit pitävät minusta, mutta ongelma on siinä että en käy baareissa. Saan kyllä kavereita jos haluan mutta ujouteni takia en saa tyttöjä koskaan ja se on huonoa

Et ole ainoa.

Nyt mee etsimään netistä kavereita! Joko täältä tai muualta mistä uskot löytäväsi samankaltaisia ja samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä. Jos esim. kuulut johonkin uskontoon, niin googleta forumia jossa sellaiset ihmiset kokoontuu juttelemaan, jos harrastat jotain tiettyä urheilua tai tykkäät eläimistä, niin googleta sen mukaan tai etsi täältä suomi24:n keskustelupalstoilta ne keskustelut, ja kysy jos siellä tiedetään jotain forumia jossa voi jutella.

Kunhan etsit omien harrastusten kautta ihmisiä, niin löydät kyllä kavereita sieltä. Voi olla jopa helpompaa ystävystyä ensin sähköpostin kautta juttelemalla ennen kuin siirtyy livenä tapaamaan. Siten ei ehkä iske sellainen ramppikuume niin helposti, ja tiedätte molemmat mistä jutella. Ja aina ei tartte jutellakaan, vaan joskus voi olla hiljaa ja nauttia toisen seurasta.

Kuulostaa harvinaisen tutulta. Tosin nykyään mulla on muutama ystävä, mutta näen heitä niin harvoin, että edelleen todella usein tuntuu tosi yksinäiseltä. Oon saman ikäinen kuin sinä, naispuolinen myös. Kiinnostaisko tutustua, vaikka sähköpostilla aluksi, ja tavattaisiin jos tuntuisi siltä, että edes jotain yhteistä löytyy? (:

Laita s-postisi näkyville, jos haluat tutustua (:

Kuulosta todella tutulta, vaikka pari kaveriakin löytyy ni harvoin niitä näkee ja yksinäisyys vaivaa lähes joka päivä. Ja asiaa ei auta että on tullut laiskistuttua tässä parissa vuodessa todella pahasti ja samallahan se painokin nousi joka ei todellakaan auta asiaa kun tuntuu että kaikki vain naureskelevat ulkonäöllesi. Ainut asia minkä olen huomannut edes vähän auttavan on liikunta kun asiat edes vähäksi aikaa unohtuvat mutta sekin on aika lyhyt kestoista. Suurimman osan ajasta silti kyllä tuntuu todella turhalta. Se ei toden totta ole helppoa yhtäkkiä vain muuttaa käyttäytymistä ja hommata kavereita tuosta vain varsinkin kun on sen verran ujo kuin minä.

Tämän hetkiseen tilanteeseeni varmasti vaikuttaa yläasteaika(vanhempien ero,koulukiusausta jne.) mutta ei sitäkään pelkästään voi syyttää. Jään vain niin helposti ulkopuolella kun en harrasta sitä "normaalia" nuorten toimintaa esim.kaupungilla hengailua tai juomista. Tilanteeni on kyllä ollut vieläkin huonompi kun lopetin lukion mutta yksinäisyys se on vaivannut jo kauan.

Kuten sanoin aijemmin liikunta auttaa ja tämän hetkinen projektinin auttaa pysymään hieman paremmalla tuulella, pitäisi 35 kg pudottaa(tiedetään olen läski ja sen olen tiedostanut jo itse) Paino varmasti vaikuttaa myös mielen tilaan kun tuntuu että kuka tälläistä läskiä haluaisi ja kuten varmaan jo arvasittekin tekstistäni kokemus vastakkaisesta sukupuolesta on pyöreä 0 kun eivät ne hyvät käytös tavat pitkälle kanna kun näyttää miltä näyttää. Tai toisaalta missä sitä nyt edes jonkun voisi tavata kun on aina kotona.

Armeijan olen näillä näkymin menossa mutta enemmän ahdistaa elämä sen jälkeen kun koulu on ohi ja pitäisi oma asunto hommata niin jääkö sitä sitten kokonaan neljän seinän sisälle. Pahoittelen tekstin pituutta mutta piti nyt jonnekin vuodattaa kun tuntuu että ketään ei lähipiirissä kiinnosta.

Aloittajalle, kuten olet huomannut, et ole yksin yksinäisyytesi kanssa, meitä on monta muutakin. Itselläni on muutamia kavereita, mutta tuntuu että se ei riitä, jotain kuitenkin puuttuu. Kun ehdotan jotain tekemistä se kaatuu yleensä aina ajan/rahan puutteeseen jne. Yleensä vietän kaiken vapaa-ajan kotona, yksin baariin lähteminen ei innosta, vaikka sieltä voisi vaikka sen kauan kaivatun poikaystävänkin löytää.. Kaikki hokee ettei kotoa tule kukaan hakemaan, tiedetään ja osaltaan tämä onkin oma vika. Mutta silti :'( Kovin olen yksinäinen ja haluaisin löytää jonkun jonka kanssa mennä ja tehdä jne. Tsemppiä kuitenkin, kyllä se siitä.

Se että on kavereita ei aina tarkoita ettei voi olla yksinäinen. Itse olen 21 vuotias nainen ja minulla on kavereita aika paljonkin kun kuitenkin ajattelen tarkemmin niin aina herää kysymys "mitä mä tästä saan?" mä voin lähteä kavereiden kanssa joraamaan mä voin käydä kahvilla, mutta silti tuntuu, että joku asia nyt puuttuu, se on se antaminen ja ottaminen! Pitää osata antaa itsestä kavereille ei tietenkään kaikille, mutta tärkeimmille ja läheisille ja mikä tärkeintä osata ottaa vastaan, jos et osaa kuunnella et ole läsnä tmv niin ei toimi, se on silloin tuttavuutta ei ystävyyttä. Sen takia itsekkin koen, että olen yksinäinen.. koska minä aina anna kavereilleni ja he eivät itsestään anna mitään. Itkeminen johtuu juuri siitä kun ihminen on luotu myös sosiaaliseen ympäristöön, ihmisellä on alusta loppuun asti tarve kuulua johonkin. Usko pois luulen että sinulla on tulevaisuudessa läheisiä kavereita, ujouttakin voi olla monenlaista :) Kuten on aikaisimmissakin kirjoituksissa todettu että kyllä se siitä ja etsi vaikka netti kavereita, heidän kanssa voi jutella mistä vain ja sinua ei tunnisteta ellet itse niin halua. Voin toki olla väärässäkin, en kaikki tietävä kuitenkaan ole :) TSEMIÄ! ps: ole rohkeasti yhteydessä nettitovereille!

Oikeastaan kaikki kaverini seurustelevat, joten heidän kanssaan pääsee illanviettoon noin kerran kuussa. Olen ns. väliinputoaja tässä yhtälössä kyllä.

on tuttua, todella tuttua..helpottaa se vähän kun ei oo yksin tässä asiassa, mutta ei tää helppoa oo.
en nyt keksi enempää, mutta pärjäile

Kuulostat IHAN minulta. Kutakuinkin kaikki mahdollinen kirjoittamasi täsmää.

Samassa tilanteessa olen... 20v mies.

Hävettää koko nuoruus tai pikemminkin se että ei ole tullut tehtyä *mitään* ja ainoa kaveri on oma veli.

Tulee vaan maattua 24/7 koneella ja haudottua kaikennäkösiä ajatuksia. Nyt on tosin omaan kämppään muutto edessä.

Meitä miehiä ainakin on paljon tälläisiä jotka on täysin syrjäytyneet sosiaalisesti ja muutenkin.

Itsellä ihan samoja juttuja mutta pahempaa?
Itse olen tällä hetkellä niin pohjilla kuin voi vaan olla.

Olen siis 20v ja yläasteen jälkeen on tullut yritettyä opiskeltua mutta masennuksen takia jäi kesken heti parinviikon jälkeen, lisäksi olin world of warcraft peliin koukussa vuosia, pelaaminen pahentui sen takia että olin jatkuvasti kiusattu 500 oppilaan koulussa yläasteella, minua kiusattiin myös ala-asteella, ja yläasteen puolessa välissä minulla ei enään ollut kavereita ollenkaan, en enään jaksanut mitään ja luovutin kaiken suhteen ja heti koulun jälkeen pelasin wowia 10-20 tuntia putkeen tätä jatkui 20v asti ylä-asteen jälkeen ja sitten lopetin nyt päivät menee siihen että koneella istun edelleen, ulkona kävin viimeksi 3 vuotta sitten ( siis ihan oikeasti ulko ovesta astun ulos ehkä kerran puolessa vuodessa ja tämäkin reissu on kauppaan), en opiskele enkä tee töitä, en saa edes rahaa mistään sillä en jaksa mennä edes soskuun sillä en halua apua koska en omasta mielestäni ansaitse sitä.
Olen myös sairastanut bulimiaa.

Lisäsin facebookkin profiilin muutama kuukausi sitten mutta poistin sen nopeasti ( muutama) vanha tuttu lisäksi kaveriksi ja kirjoitteli jotain, oli vaan ihan sairaan noloa kun heillä menee hyvin ja itse luultavasti kadulla asuu parin vuoden päästä. Päätin poistaa kuvat sieltä sillä alkoi ahdistaa sillä en usko että osaan enään luoda ihmis-suhteita vaikka kuinka haluaisinkin.

Kavereita ei ole vieläkään ollenkaan missään muodossa.
En yksinkertaisesti kykene tekemään mitään enään sillä olen ollut niin kauan yksin että en osaa olla muiden ihmisten kanssa, tulevaisuuteni näyttää toivottomalta.
Ja se että olen homo masentaa tosi paljon myös, en tiedä miksi, varmaan sen takia että edes seurustelu ei varmaan onnistu multa.. hah

Asun vielä kotona, ja on sisaruksiakin mutta ei niitä mun jutut kiinnosta yhtään, en kyllä ihmettele sillä ei itseänikään kiinnosta omat jutut enään.

Edes ajatus siitä että osaisin olla kuten normaali ihminen on niin ufo ajatus, olen siis ollut ilman kavereita 13 vuotiaasta asti, ja viimeiset 3 vuotta täysin " syrjäytynyt " ilman minkäänlaista sosiaalista elämää tai edes hajuakaan siitä.
En osaa olla normaali enään.

SUOsittelen menee jollekkin kivalle kurssille tai nuorille ohjattuun toimintaan. Sieltä itse oon saanu aivan ihania tuttavuuksia ja tämmösille jutuille menee moni samassa tilanteessa oleva ihminen!

Sehän voi johtuu siittäki että jos tylsä elämä niin seki tekee vaikeemmaksi monen asia....

Lisäys...
Esim.. ettei sitte tiedä oikein mistä puhua muiden kanssa.

Täällä myös 21-v nainen jolla ei ole kavereita yhtä ainoaa eikä edes poikaystävää koskaan ollutkaan. Koko kouluaikani mulla ei ollut yhtään kunnollista kaveria ja nekin mitä oli kiusasivat ja lopulta hylkäsivät mut kun halusivat olla aina vain kaksistaan. Koin paremmaksi itseni olla yksin... Ylä-asteella olin liian ujo ja hiljainen ja mua alettiin kiusata. Ysi luokka oli rankkaa aikaa, kaikki kokeet, kiusaaminen ja yksinäisyys johti masennukseen joten jouduin jättämään ysi luokan sikseen, kokeet tein kotona, vanhempieni valvonnassa jotta sain ysin suoritettua loppuun ja päättötodistuksen kätösiin. Nykyisin tunnen oloni paremmaksi kuin tuolloin, onhan siitä jo vuosia, mutta joskus kyllä tulee yksinäinen olo kun kavereita ei ole varsikin kun katselen sisaruksiani joilla on kavereita ja menevät kavereiden mukana.. Mielestäni olen ihan tavallinen ihminen, en ruma enkä kyllä lihavakaan, joten sen täytyy vain johtua tuosta karmeasta ujoudesta. Mieli kyllä tekisi jutella, muttei uskalla... Se on hirmu vaikeaa, ei keksisi mitään juteltavaa ja saattaa mennä sanoissaankin sekaisin ja kaikkea muuta... :/

Oman itseni ja tyylini olen kyllä löytänyt kaiken sen tekemisen kautta, mistä tykkää, kuten piirtäminen, musiikki yms... Tunnen myös etten osaa olla niin kuin muut oman ikäiset en käy baareissa notkumassa enkä polta.

Kotona vietän perheeni kanssa aikaa koneella oleillen ja noita lemmikkejäni hoitaen, ei mulla juuri muutakaan ole... Ystäviä olisi kiva löytää, mutta tuskin kukaan tulee kotoolta hakemaan, menee tässä tämä nuoruus hukkaan jota voi elää vain kerran..

Mutta kaikkea hyvää teille kaikille! :) *Hymy*

olen 16 vuotias äärimmäisen ujo tyttö joka on ollut melkein koko elämänsä yksin :(
koko ala-asteen aikana oli ehkä 1-2 kaveria.
en ole hankkinut ystäviä moneen vuoteen.
ujous on yleensä esteenä , ja tällä hetkellä masennus pilaa kaiken.....

Miksi sinulla ei ole poikaystävää?

Miksi sinulla ei ole poikaystävää?

Minäkin tunnen itseni melko yksinäiseksi tällä hetkellä. Olen tänä vuonna 20 täyttävä mies, kavereita on tällä hetkellä 2 kappaletta joiden kanssa vietän aikaa noin pari kertaa kuussa, ryyppäämisen merkeissä. Aiemmin kavereita oli jonkun verran, mutta sitten mielenkiintoni lähes kaikkeen sosiaaliseen kanssakäymiseen putosi lähes nolliin enkä jaksanut enää liikkua vapaa-ajalla juuri missään, joten kaveritkin hävisi. Toisin sanoen omaa syytäni, mutta en vaan voi sille mitään ettei juuri mikään kiinnosta.

Joinakin päivinä yksin oleminen on jopa ihan mukavaa, useimmiten kuitenkaan ei. Töitäkään ei tällä hetkellä ole niin kyllä tämä kieltämättä pikkaisen ahdistaa.

Joo vähän samanlaisia tuntemuksia,kuin teilläkin.Oon 24v mies yksinäinen,kavereita ei ole ollut koskaan eikä minkäänlaista parisuhdetta.Olen koittanut etsiä naista vaikka mistä,viinan kanssa ja ilman mutta eipä mua kukaan halunnut.
Taudeista voisin mainita Asperger,paniikkihäiriö,masennus ja lyhyt kasvuisuus (joka tietysti vaikuttaa naisen saantiin).
Omalla kohdalla voin todeta,että joudan kuolemaan pois mutta teidän muiden,etenkin naisten kohdalla voin sanoa,että teillä on hyvät mahdollisuudet vielä elää hyvä elämä.
Aina on jossain mies,joka ottaa sinut ja rakastaa sinua sellaisena kuin olet.
Tsemppiä vaan teille kaikille.

Juu täälläkin on yksi yksinäinen, että et yksin ole yksinäisyytesi kanssa :) Itse myös 19v, kaverit ovat jääneet kun on kasvanut erilleen entisistä, eikä uusia, omankaltaisia ole tilalle löytynyt. Syynä varmasti se, etten välitä alkoholista juurikaan. Vain silloin tällöin pieninä määrinä. Lisäksi en välitä pinnallista asioista yhtä paljon kuin ikäiseni yleensä. Haluaisin ennemmin elämässäni auttaa muita ihmisiä ja tätä maailmaa, kuin elää omaa itsekästä ja pinnallista elämää. Ehkä elän näissä haaveissani vähän liikaa ja sekin on minut eristänyt muista... En kylläkään viihdy yksin haaveissani enää, olisi aika elää, nauttia ja tehdä jotain konkreettista, mutta yksin se ei ole todellakaan helppoa!

mistä päin oot?

Täällä on yksi 23v mies/poika lisää. Viikot menee kuin päivät yksin ollessa. Oon oikeastaan ollut jo niin kauan yksin että mulle on syntynyt sellainen blokki etten kykene enää tutustumaan ihmisiin enää. Oon ollut kursseilla ja nuorten pajoilla mutta en vaan pysty hengailemaan kenenkään kanssa vapaa ajalla tai pyytää käymään tai mitään. Ei vaan onnistu. Se ei johdu siitä etten haluaisi vaan jokin mussa blokkaa muut ihmiset.

samanikäinen,tosin mies, löytyy myös täältä,

Sama juttu täälläkin. Kohta tulee taas yksi vuosi lisää. Onneksi olen sentään jotenkin jaksanut opiskella. On sekin saavutus, kun raahautuu joka aamu kouluun ja tekee vielä tehtävät ja lukee kokeisiin. Helppoa ei ole ollut, mutta jotenkin opiskelu on pitänyt minut "normaalissa" elämässä kiinni.

Tällää myös yksi, vaikka minulla ihana parisuhde onkin. Olemme molemmat jollaintapaa "yksinäisiä".. Päivät kuluu töissä, koulussa, iltaisin tvn ääressä tai koneella.. Itse olen pitkään kärsinyt masennuksesta ja nyt on uupumus päällä taas. Silti olen saanut opinnot suoritettua ihan ajallaan..
Tylsääkö vain..

(Tuntuu ettei ole aikaa ystäville, enkä kauhean helposti luota ihmisiin (huono itsetunto).. mutta silti sitä toivoisi.. )

Vähän samanlaista minullakin, tulee yleensä vain yksin tai yhden kaverin kanssa oltua, siinä kaikki.

Mutta sehän kasvattaa kykyä pärjätä ja selviytyä tilanteista yksin, ja minusta yksin jotkut asiat on paljon helpompi mennä/tehdä, kuin porukassa. Yksinäiset ovat yleensä viisaampia.

Ei muuta kuin "perkele nyt mä näytän" asenne päälle ja menoks