LÖYDÄNKÖ VOIMAA 2

"Kaikki kauniit muistot.Vois vaikka jatkaa eteenpäin." Juuri noin kuten jj kirjoitti. Vois vaikka jatkaa eteenpäin... Ja se jatkaminen vaatii voimia surun ja ikävän kantamiseen. Tarvitaan uskoa siihen että elämällä on vielä jotain annettavaa surunkin keskelle ja nimenomaan juuri sinne. Tarvitaan karttaa ja kompassia kadonneen elämänilon etsintään ja uskallusta löytää se. Ei se helppoa ole ja vaatii niin paljon kun on menettänyt läheisensä ja rakkaansa. Ja kaikki voi olla pienistä asioista kiinni joten kerätään tänne niitä pieniä kultahippusia jotka auttavat jaksamaan, niin uudet kuin vanhatkin kirjoittajat. Etsitään rikkinäisille tietä jolla voi sovittaa yhteen surun ja ilon jotta jaksamme eteenpäin. Pärjäillään.

Kiitos Turvamies uuden ketjun avaamisesta. Ja kiitos myös Elämän kulkurille. Te oletta molemmat niin hyviä kirjotteleen,ihan kuin olisitta "veljeksiä" tässä meän ketjussa. Mitä Turvamiehen Pikku-Auringoille kuuluu....toivottavasti hyvää....mulle niitä pikku aurinkoja ei vielä ole kuulunu,mutta ehkä joskus,toivottavasti.

Viola....en halua painostaa,mutta vilkuta, vaikka näin virtuaalisesti,että käyt kai joskus kattomassa tätä ketjua....

Hyvää toukokuun jatkoa ihan teille kaikille ja kirjoitelkaa kun jaksatta ja ehitte. Jaksellaan

Tattista vaan Turvamiehelle uudesta ketjusta,meille uusi ja tuntematon elämä alkoi 2.5.2009 tuntuu eiliselle no ei ihan mut melkein kun asia on päivittäin mielessä.

Hei kaikille

Minun elämä muuttui täysin 10.6. 2008 pojan kuolemaan. Tuntuu nyt ihmeelliselle, että siitä on tuonkin verran aikaa. Ajan käsitys on tuosta tapahtumasta on jotenkin ajatuksissa aika harmaata jos sitä jotenkin koettaisin kuvata. Kevät ja kesä tuottaa vääjäämättä alitajuntaan tuosta ajasta vaikka olen kieltäytynyt näistä päivistä minkäänlaisia "merkkipaaluja" tekemään. Lasten syntymät ovat olleet niitä suuria merkkipaaluja ja kahvit juodaan edelleenkin pojan syntymäpivänä muistellen häntä ikään kuin kokoontuisimme muutoinkin hänen vielä olleessaan joukossamme. Kevät ja kesä kuitenkin tuo jonkinlaista ahdistusta.

Mitäkö Pikku-Auringolleni kuuluu. Hyvää. tyttären poika on nyt 2,5v. Toinen poika nyt tulevana viikonloppuna 1v. Toisella tyttärelläni on myös poika 10kk. Kolme Pientä Aurinkoa on elämässäni. Olen niin onnellinen heistä. Nukuttelin 2,5 vuotiasta. Hän sanoi minulle: -ukki oot heeppo nakki ja minähän olen. Pojat viihtyvät meillä ja kun ovat täällä niin annan kaiken aikani heille sillä vain siinä hetkessä ja ajassa olemme elämässä. Ei eilisessä, eikä huomisessa vaam siinä hetkessä. Ne hetket ovat niitä helmiä elämän helminauhaan. Yksivuotias opettelee kävelemään mutta on aika ns. rämäpää ja kaatuilee kokoajan. Hänen perässään täytyy olla silmät kokoajan.

Olin latautunut tähän Vappuun, että pääsen ajamaan tuolla toisella vanhalla moottoripyörälläni. Naapurikaupungissamme oli sellainen kokoontuminen ja Vappu ajelu. Lähdin kotoa hyvissä ajoin jotta ehdin käymään yhden ystäväni ja kurssikaveri luona ennen ajoa. Hänen luotaan lähtiessä huomasin, että pyörän takarengas oli tyhjä. Ilmaa ei ollut kuin pohjoistuuli pyörän ympärillä. ystäväni toi minut autolla kotiin josta sitten otin uuden taka- ja sisusrenkaan mukaani ja palasimme naapurikaupunkiin niitä vaihtamaan. Aikaa kului, näpit rasvassa mutta sitten sain pyörän taas liikenteeseen. Muut olivat jo menneet. Ajoin sitten pienen lenkin kaupungilla ja palasin kotiin. Sellainen oli Vappu ajeluni mutta hyvällä mielellä kuitenkin. Jotenkin nautin ajamisesta vaikka en päässytkään muiden mukaan.

Minäkin kaipaan Violaa palstalle. Jotenkin niin monet asiat hänen kirjoituksissa olivat omiani vastaavia. On kuitenkin ymmärrettävää jos hänkin haluaa mennä elämässään eteenpäin jo "omin" voimin. Itsekin tunnen niin paljon toistavani itseäni tällä palstalla. Kirjoitelkaa.

Voimia kaikille ja siihen Isän kätteen.

Hyvää toukokuuta kaikille

Kun liki neljävuotta sitten laitoin ensimmäisen palstan MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA? Palsta oli minulle se ainut apu miten selvisin järkyttävässä elämäntilanteessa eteenpäin. Sain teiltä kirjoittajilta voimia mennä päivästä toiseen. Silloin pastalle tuli ihmisiä jotka olivat kokeneet vastaavaa ja oli niin helppo samaistua ja saada heiltä voimaa. Joskus kirjoiteltiin palstalle joka ikinen päivä ja sitä odotti oikein aamua, että olisiko joku kirjoittanut. Useinmiten oli.

On kuitenkin selvää, että jossakin vaiheessa pitäisi alkaa pärjätä ns. omilla voimilla. Ainakin näen koen itse. Luen kuitenkin useasti palstaa vaikka kirjoitukseni ovat olleet vähäisiä ja itseään toistavia. Tunnen kuitenkin tarvetta olla tukemassa toisia ja niitä uusia ketkä palstalle tulevat sillä juuri sitäkautta itsekin olen niin paljon saanut. Ajan myötä huomasin senkin etteivät kirjoitukseni joitakin miellytä mutta paljon olen saanut höperöillekin puheilleni tukea. Repaleiset ymmärtävät repaleisia. Olen myös pitänyt itsestään selvänä, ettei ketä avaamani palsta kiinnosta niin hän voi avata uuden tai siirtyä lukemaan sitä mikä paremmin miellyttää. Itse olen viihtynyt palstalla olijoiden kanssa ja vaikka en ole koskaan heitä tavannut on heistä muodostunut hyvin läheisiä ihmisiä minun ajatusmaailmaani. He ovat olleet auttajiani ja itsekin koetan jaksaa olla tätäkautta tukemassa toisia. Minulle muodostui myös sellainen tapa, että kun vien poikani haudalle kynttilän, sytytän sinne samalla myös toisen teidän läheisille. Monet teistä ovat toimineet samoin. On joskus hyvä tietää, että liekki palaa jossakin pojalleni vaikka juuri nyt en sitä itse ole sytyttänyt.

Pirteätä päivää teille kaikille

Hei Turvamies ja kaikki muutkin!
Ihanaa että olet palannut pienen tauon jälkeen takaisin.Kuten jo aiemmin sanottu,itse sain eniten voimaa kirjoituksistasi joulukuussa,kun ne ahdistavimmat tunteet pian isän kuoleman jälkeen ns.kävivät päälle..Keväässä ollaan ja pian sitä itse vanhenee vuodella.Omassa perheessä pidettiin ennen noita syntymäpäiviä varsinkin erityisinä päivinä..Se muuttui 22.12..En osaa odottaa enää jotenkin mitään hyvää,tuntuu,että tässä kohtaa sitä ja tätä ikävää tapahtuu ympärillä.Vai onko se sitten sitä,ettei itsellä enää voimia kaikkea käsitellä?Mutta yksinäiseksi itseni tunnen,tämän suruni kanssa varsinkin..On todella vaikeaa tukea äitiäni,joka välillä on niin katkera,ettei toisen kanssa vaan pysty olemaan samassa tilassa.Ulkopuoliset sanovat,että siinä vaiheessa pitäisi antaa toisen olla ihan omissa oloissaan ja pitää yhteyksiä vain puhelimitse..
Onneksi on tämä palsta jonne kirjoittaa,lohduttaa jo sekin,että tiedän jonkun tämän kirjoituksen lukevan.En vain ikinä voinut ennen käsittää,että miten ihminen,joka niin paljon oli poissa,kun olimme veljeni kanssa pieniä,vaikutti niin kovasti kuitenkin elämäämme.Nyt olemme kaikki kolme ihan tuuliajolla...
Näihin tunnelmiin.
Hyvää kevättä.Halauksia kaikille.

MInä olen seurannut tätä ja joitakin muitakin pastoja jonkin aikaa. Minulta on kuollut vanhemmat ja hyviä ystäviä vuosien varrella. Nytkin tätini makaa vuoteessa haimasyövän kourissa. Luottaa että kuolema on pääsy taivaankotiin, mutta sanoi eilen illalla, että olis ollut vielä kiva nähdä tämä kesä.
Olen kokenut elämässä paljon erilaisia koettelemuksia ja menetystä ja vieläkin on haavoja jotka välillä kirvelee, mutta suhteellisen seesteinen vaihe on käsillä. Kun on käynyt läpi lääksojen, sykeiden vuosien ja selvinnyt, on halua rohkaista toisia. Juuri näitä selvinneitä näillä palstoilla tarvitaan. Paljon on kärsimystä, mutta selviytymistarinoita saa harvemmin lukea. Ne juuri kantavat ja valavat uskoa niille joilla elämä tuntuu pysähtyneen.
Hyvä että sinunlasia pysyy täällä. Onko niin että monet, kun elämä alkaa kantaa taas, jättävät ja suuntautuvat uusille urille. Hyvä niin! Voihan sitä jakaa kokemustaan muuallakin.
Jotenenkin vain koen että minun tehtäväni on olla täällä.
Hyviä moottoripyöräkelejä Turvamiehelle ja tulevaa kesää kaikille.

Kiitos Turvamiehelle ja ystävilleen. Hienoa, että jaksatte panostaa tähän palstaan, koska lukijoita riittää, ja jokainen etsii varmasti täälläkin kokemuksia ja ihmisiä, joilta saa ymmärrystä näissä synkissä vesissä.

Minultakin on kuollut läheisiä (kaksi heistä syöpään), ja olen menettänyt erossa lapsia (etäisyys), joita olen surrut ja ikävöin edelleen. Olen surrut asioita melkoisen tiiviisti silloin kuin asiat ovat tapahtuneet. Olen saanut tehdä sen omalla tavallani, olen saanut tukea ja ymmärrystä. Ja vaikka viimeisimmästä kuoleman tapauksesta on aikaa vain vähän, koen, että en enää ihan aktiivisesti sure, vaan mielessä on kaiho ja kiitollisuus.

En tuijota välttämättä sitä "kaavaa", tai järjestystä, millä ihmisen "tulisi" käydä menetystään läpi, vaan teen asioita, mistä pidän, ja mihin kykenen. Alussa jouduin pakottamaan itseäni ulos, jumppaan, ihmisten ilmoille, ja annoin surun näkyä. Siinä ei ole mitään hävettävää. Koeta kantaa suruni yhtä hienosti, kuin läheiseni kantoi kuoleman läheisyyden. Hiekkonakin hän lähestyi ihmisiä, ja kertoi heille tarinaansa.

Minulla on toisinaan muistihäiriöitä, jotka kertoivat siitä, ettei keskittyminen ole /ole ollut aivan entisellään, mutta sekin on ymmärrettävää. Minä annan itselleni paljon anteeksi, nauran itselleni joskus jälkeenpäin, kun huomaan, mitä on tullut tehtyä. Minua on rakastettu, joten osaan rakastaa takaisin.

Ei kannata ainakaan pidätellen elää - luullen että mennyt palaisi - vaan on suunnattava tulevaan koska siellä se elämä meitä odottaa. Mennyt on poissa, muistoissa, mutta takana.

Varmasti on asioita, jotka tekisimme ehkä toisin, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että jossittelu ei johda mihinkään, se on yhtä turhaa kuin makuasioista kiisteleminen.

Sopeutuminen ja asenne, siinä on varmaan ne avainsanat, joita säätämällä saamme sumun vähitellen hälvenemään. Yhteen kohtaan ei ole syytä jäädä paikalleen junnaamaan, koska kuoppa vaan syvenee, ja mieli sen mukana.

Meille kullekin on annettu ne kokemukset elämässä, jotka sellaisiksi on tarkoitettu, joten selviämme niistä yli, ennemmin tai myöhemmin.

Minä seuraan tätä palstaa, ja koetan etsiä sieltä joitain yhtäläisyyksiä, mutta menetys on aina surullista ja niin lopullista...

Voimia ja onnea tiellenne, teistä jokaiselle

t. tuulen.tarina

Kivasti on tullut kirjoituksia uudelle palstalle. Tervetuloa Keissallekin kirjoittamaan. Tuli itselle mieleen tuo surun taakan kantaminen. Huomaan teistä monista niin kuin itsestänikin, ettei se surun kantaminen ole aina sitä omaa vaan lisätaakkana on myös toisten suru. Useasti surenmyös tyttärieni surun taakkaa vaikka hekin ovat suruissaan eteenpäin hyvin menneet. Tyttöjen veljen kuoleman jälkeen on syntyneet kaikki nämä Pienet aurinkoni ja siinä on ollut pakko edetä elämässä. Löydän itseni myös surunsyövereistä kun kuulen tai luen mediasta uutisia missä joku on menettänyt lapsensa tai läheisensä. Se suru on solujeni muistissa ja kaikki toisen kokema saa omat muistot elävästi ja jopa kouriintuntuvasti pintaan. Meidän pitää kuitenkin muistaa, että meillä jokaisella on omaelämä elettävänä. Vaikka voidaan tuntea asioita niin toisen elämää ei voi mitenkään elää. Aina voidaan kuitenkin auttaa, tukea ja rohkaista toista elämään sillä olemmehan jotkut selvinneet itsekin elävinä esimerkkeinä.

Kaipaamme joskus jotakuta palstalle mutta emme voi tietää hänen elämänsä kulkua. Elääkö hän enää tai onko muutoin kunnossa. Tuskin minustakaan kukaan kirjoittaa tänne palstalle kun aikani päättyy. En ole kertonut kirjoitteluistani kenellekkään. Uskon kuitenkin, että jos en enää kirjoita kovin aktiivisesti niin päivittäin ainakin luen palstaa.

Nyt kuitenkin on jotenkin uutta innostusta tälle uudelle palstalle ja antaahan monet kirjoitukset ajatuksia joita sitten voi koettaa pukea sanoiksi.

Pahimmat lumityöt on nyt takanapäin ja kesää kohti mennään.

Keissa kyseli tuossa hiukan ylempänä "Onko niin että monet, kun elämä alkaa kantaa taas, jättävät ja suuntautuvat uusille urille."

Ei se välttämättä ihan niinkään ole. Itselleni on syntynyt vaikutelma, että surun täytyy olla jonkin tietyn kaavan mukainen, että kelpaa tänne toisten surevien joukkoon.

Minun suruni tuntuu olevan jonkun mielestä vääränlainen, en vaan ymmärrä millä tavoin. Ensimmäiset ilkeilyt sivuutin satunnaisena häiriköintinä, ennenkuin lopulta tajusin että joku ihan oikeasti kokee minun viestini jotenkin vääränlaisina. Hän ilmaisi sen varsin suorin sanoin, jotka satuttivat. Minä kun kumminkin olin halunnut jo pahimman vaiheen yli päässeenä rohkaista ja kannustaa niitä, jotka nyt elämänhalunsa menettäinä elävät surunsa mustinta vaihetta.

En ole vielä kulkenut surupolkuani loppuun, sitä todistaa sekin että tunnen edelleen syvää yhteenkuuluvaisuutta toisten läheisensä menettäneitten kanssa.

Samaistun edelleen heihin, vaikka mieheni kuolemasta on ihan kohta neljä vuotta.

Olen yrittänyt miettiä, missä oli vika, mikä ärsytti niin kovin. Onko väärin, että olen löytänyt elämänhaluni, tunnen aitoa iloa auringosta, lintujen äänistä, puron keväisestä solinasta, siitä että elän ja olen vielä terve?

Ehkä käyttämäni nimimerkki oli se paha juttu, viittasihan se siihen ettei läheisensä menettäneen ympärillä vallitseva sysimusta pimeys sittenkään jatku ikuisesti.

Joka tapauksessa, kyllä surusta lopulta selviää, jos itse niin tahtoo. Minä olen selvinnyt, vaikka suru kulkeekin aina mukanani - niin kauan kun elonpäiviä riittää.

Toivon teille kaikille voimia ja uskoa tulevaisuuteen.

18 3 Tervetuloa sinullekin tälle uudelle palstalle. Kun on pakosta joutunut elämän tilanteeseen mihin ei ole halunnut ja elämä on shokissa niin kirjoittaa mitä kirjoittaa. Tämä palsta ei ole alunperinkään ollut mikään kaunokirjoitus- tai vielä vähemmän oikeinkirjoituspalsta. Etsitään voimia niillä sanoilla ja kyvyillä mitä minäkin päivänä on käytettävissä. Ymmärretään toisia ja koetetaan olla provosoitumatta. Itsekin olen välillä kyllä provosoitunut mutta niin kuin sanoin niin niillä voimilla kyvyillä mitä milloinkin on käytettävissä jaetaan iloja ja suruja sekä koetetaan mennä elämässä eteenpäin.

On mahdotonta kenekään sano, että mikä suruaika on sopiva ja hyvä. Pastallamme oli Anseliga68 tai 69 jolla oli useiden vuoisien painava surutaakka harteilla mutta ilmeisesti hänelläkin on helpottanut. Toivottavasti hänkin vielä kirjoittaisi kuulumisiaan. Oma suruni kestää lopun elämäni mutta paljon se on neljässä vuodessa muuttanut muotoaan. Elikkä suru ja ikäväkin elävät elämässämme. Eivät ne pysy paikoilaan mutta eivät ne poistukkaan.

On hienoa kun voi nauttia "auringosta, lintujen äänistä, puron keväisestä solinasta, siitä että elän ja olen vielä terve"

18 3 tervetuloa palstalle. Kirjoitin äsken nämä tervetulotoivotukset mutta ei ne sitten ilmestyneetkään palstalle. Koetan muistella mitä kirjoitin. Niin. ettei meidän pidä provosoitua toisten kirjoituksista vaikka kyllä minullekin on niin käynyt. Pitää koettaa muistaa, että kirjoitamme surussa ja ikävässä niillä voimilla ja taidoilla mitä minäkin päivänä on käytettävissä. Palsta ei ole kaunokirjoitus- ja vielä vähemmän oikeinkirjoituspalsta.

Surua aikain on meillä erimittainen. Anseliga68 oli aiemmin palstalla ja hänellä oli useitten vuosien suruaika. Voi kumpa hänkin kirjoittaisi itsestään. Suruaika kohdallamme vaihtelee ja muuttaa muotoaan vaikka säilyykin läpi elämämme.

Hienosti sanottu: "olen löytänyt elämänhaluni, tunnen aitoa iloa auringosta, lintujen äänistä, puron keväisestä solinasta, siitä että elän ja olen vielä terve"

Kyllähän surutyö tarkoituksena on se että selviää elämässään eteenpäin. Ja jos siinä onnistuu niin se on pelkästään positiivinen asia. Suru ja ikävä on aina mukana ja usein ne nousevat pinnalle milloin mistäkin syystä. On varmasti niinkin että suuren menetyksen kokenut suree myös helposti muiden surua ja pienikin uutinen tuo mieleen ajatuksen että siinä tuli taas jollekin suuri menetys. Ja vaikka miltä tuntuisi ei surusta voi tehdä alttaria koska se ei tuo mennyttä takaisin. En väitä asioiden olevan helppoja. Olen elänyt tätä "uutta elämää" nyt n. 1v ja 9kk ja silti tulee raskaita hetkiä ja niiden tuloon vaikuttavat niin monet asiat yksin tai yhdessä. Yksin on vaikeampi löytää niitä ilon aiheita, parhaat hetket minullakin on tietenkin olleet yhdessä tyttären kanssa monissa yhteisissä asioissa, jopa koululäksyjen auttamisessa. Eli siis niissä arjen pienissä asioissa jotka kantavat eteenpäin. Jostain olisi vain löydettävä se voima joka auttaa nauttimaan juuri tästä hetkestä mikä meillä nyt on. Voimia siihen kaikille teille.

Katkera en ole ollut ikinä paitsi nämä 4v tytön kuoleman jälkeen.Kun näkee nuoria viettämässä aikaansa nauraen vappua viettäen sisältä kouristaa pahasti vieläkin MIKSI.
Vaikea on uskoa kenenkään vanhemman pystyvän ymmärtämään lapsensa kuolemaa koskaan siis koskaan sehän kulkee sielu verta vuotaen koko loppumatkan hautaan asti se vaan viiltää niin syvältä.
Pahinta mitä elämässsä voi tapahtua se ei unohdu koskaan.Ihmettelen että se kokemus voisi kolmen neljän vuoden päästä helpottaa ei siltä tunnu kyllä yhtään katsotaan seuraavat neljä vuotta miltä tuntuu.Elettävähän tämä oma elmä on tuli mitä tuli.

Jos suru ja tuska eivät ole neljässä vuodessa YHTÄÄN helpottaneet, voisitko ajatella meneväsi johonkin sururyhmään käsittelemään suruasi. Niitähän on monenlaisia - jopa itsemurhan tehneitten läheisillle tarkoitettuja.

Luulen että se tekisi sinulle hyvää, JJ.

Sururyhmiä voit kysellä vaikka kotiseurakunnastasi, tai kirjoittaa googleen sanan sururyhmä.

Suosittelen lämpimästi. Itselläni on lähipiirissä parikin henkilöä, jotka sururyhmään osallistuminen on suorastaan pelastanut elämälle. Molemmat olivat umpikujassa surunsa kanssa ja menettivät kokonaan elämänhalunsa.

Olen tottunut jo tähän nykyiseen olotilaan.Vaimo kyllä aikanaan kävi sururyhmässä valitteli että olis saanut olla kaikki itsemurhan tehneen omaisia niin oltaisiin asian ytimessä no kuolema mikä kuolema.Kumpikin tuetaan toisiamme arjessa paras lohtu.

Jotenkin on tullut ajateltua viime aikoina elämän tarkoitusta, varsinkin niiden kohdalla jotka ovat joutuneet jo lähtemään. Kaikilla heillä oli kokonainen elämä jolla oli alkunsa ja päätepisteensä. He ovat olleet tärkeä osa jokaisen elämää ja kaikki rakkaamme ovat antaneet meille todella paljon, osa sitä tehtävää joka heillä oli. Ja niinhän asia oli varmasti myös niiden tyttären koulukavereiden kohdalla joiden hautajaisissa olemme joutuneet olemaan vaikka heidän lähtönsä on erityisen vaikea ymmärtää. Heidänkin elämäntehtävää on usein tullut ajateltua. Oliko heidän tehtävä olla täällä vain se ohikiitävä hetki omaisten ja ystävien ilona ja sitten lentää pois.

Osaako sitä itse antaa läheisille ja ystävilleen mitään, tehdä omaa elämäntehtäväänsä. Menetys on tehnyt ison aukon elämää jota ei voi täyttää. Itse yritän kerätä siihen aukkoon valoa eli muistoja ja kiitollisuutta. Siinä aukossa on myös paljon tummaa sävyä eli surua ja ikävää. Surutyö on taistelua valon puolesta niin että siitä aukosta ei tulisi sellaista mustaa aukkoa joka imee ja kadottaa kaiken siihen menevän valon, ei päästä mitään pois.

Se aukko kulkee mukana. Silti jostain voi löytyä uusi siemen josta kasvaa jotain uutta ja tärkeää elämään. Esimerkiksi niitä uusia pieniä Aurinkoja tai jotain muuta joka valaisee ja antaa voimaa ja elämänuskoa. Ne eivät peitä aukkoa mutta tuovat elämään uutta sisltöä ja uutta valoa.

Jaksamista päiväänne ja pärjäillään.

Hei kaikille

Hienoa, että uusi palstan keskustelut on lähteet käyntiin näinkin vilkkasti ja vertaistuki toimii.

Sururyhmistä. Itse en ole niihin osallistunut. Naapurun rovasti sanoi, että hän oli meinannut tulla minua pyytämään yhteen käynnistyvään srk:n sururyhmään mutta ei pitänyt sen hetkistä kohderyhmää sopivana sillä muut ryhmäläiset olivat hyvin iäkkäitä leskiä. Toki ryhmässä käsitellään surua ja siitä toipumista mutta ainakin itse koen, että jollakin tapaa on hyvä olla ns. saman henkinen oli sitten kysymys menettetystä puolisosta, lapsesta tai muusta läheisestä. Tyttäreni ovat ollut jossakin toisessa sururyhmässä ja oli kokenut saaneensa apua. Minulle tämä palsta on edelleenkin se "turvapaikka" missä keskustelen surustani ja ikävästäni. Olen myös hyvin huono itkemään. Ehkäpä lapsena itkin ne kaikki itkut mitä en sitten osaa enää aikuisena sitä kautta purkaa. En myöskään puhu surustani läheisteni ja ystävieni kanssa. osallistusn toki mielelläni keskustelemaan surusta ja ikävästä mutta silloin edellytän vastapuoleleta jonkinlaista samaistumista. On todella hyvä jos joku mensisi ainakin kokeilemaan sururyhmää kohdallaan. Ainahan sen voi lopettaa jos ei tunnu hyvälle. On kuitenkin tärkeää, että hakee ja kokee kakkia mahdollisuuksia. Aina sieltä jotain jää.

Haimme eilen tyttären pikku pojat meille jotta tytär saisi siivottua ihan rauhassa. vauhtia ja vaarallsia hetkiä on piisannut tänne saakka kun laitoin pojat äsken päiväunille. Olen täysin vakuuttunut, ettei näiden kanssa voi edes ajatella siivoavansa yhtään mitään. Pienempi tarvitsee henkilökohtaisen turvamiehen rinnalleen ihan koko ajaksi. Kävelee nyt muutamia metrejä ja kiipeää joka paikkaan. Isompi poika pärjää hyvin, eikä olemilloinkaan ollut muutoinkaan samanlainen rämäpää kuin tämä pienempi.

Muistan oman poikani kun olimme Espoon vesipuisto Serenassa. Siellä on sellainen villivirta mihin poikani syöksyi kun oli kova uimaan ja sukeltamaan. Hän sanoi minulle tule iskä perässä ja ole minun turvamies.

Kävin Vappuna siivoamassa pojan haudan. Istutin sinne orvokkeja. ei vieläkään tuntunut yhtään siltä, että poika olisi siellä haudassa. En ole sitä tunnetta saavuttanut ja ehkä se onkin hyvä. Joskus tunnnen hänen olevan ihan lähellä. Joskus tuntuu, että hän istuu autossa sivupenkillä kun ajan vaikka näen penkin olevan tyhjä. Se on tunnetta. En ole pitkään aikaan nähnyt unia pojastani vaikka yhteen aikaan niitä näin paljonkin. Uskon hänen olevan lähelläni.

voimia päiväänne ja Isän kätteen.

Minulla on hyvin vähän biologisa omaisia: ystäviä on siitäkin edestä. On kaksi siskoa, mutta heillä on omat perheenä ja elämänsä. 5.5. 1989 kuoli isäni yllättäen infarktiin ja se oli äidille kova paikka. Ei lähtenyt surutyö käyntiin. Eli ensimmäiset kolme kuukautta kuin mitään ei olis tapahtunut, ei puhunut isästä. Hän täysin torjui menetyksen. Molemmat olivat eläneet aina maalla ja kesä meni sukulasiten nurkissa majaillessa. Sitten syksyllä alkoi äiti oireilemaan n fyysisin vaivoin, jotka olivat suhteettoman suuria todellisuuden kanssa. Sitten pamahti päälle täysi psykoosi ja hän joutui mielisairaalaan kolmeksi kuukaudeksi. Oli se ihme että hän kävi sitten viikkolomalla luonani ja oltiin kalustamassa hänelle suntoa kaupunkiin. Hän istui sohvalla ja odottelimme kyytiä sairaalaan: Siinä hän vain totesi, että ei hän välttämättä enää tarvitsisi sairaalahoitoa, mutta lähdettävä kai on kun niin on sovittu.
Totesin äidille, että niin tämä on nyt hoidettava. Lohduttelin, että eivät he sinua siellä kauaa makuuta, kun näkevät että olet oma itsesi. Ja reilun viikon päästä minulle soiteltiin sairaalasta, että olenko odottamassa äitä, kun taksi tuo hänet kotiin.
Näin kun äiti vajosi psykoosiin tunnin sisällä ja niin hän myös siitä selvisi
lyhyessä hetkessä lähtiessään kotilomalta sairaalaan. Äitini eli vielä tuon jälkeen vajaa kymmenen vuotta.

Nyt on isän sisar menehtymässä haimasyöpään. Hän on asunut aina kaukana ja oikeastaan vasta nyt näiden kuukausien aikana olemme tutstuneet. Uskoo että hän muuttaa taivaankotiin, mutta sanoi että olisi ollut vielä kiva elää tämä kesä.
Lohduttelen itseäni, että suru kuoleman kautta ei voi enää kohdata itseäni niin kipeästi, koska ei ole enää lähellä niitä "kaikkein rakkaimpiani" (ei lapsia, ei puolisoa, vanhempia). Ystävien metykset ovat vaikeita, mutta ei ne niitä kosketa kuin omat perheenjäsent.
Kun poismennyt ei ole enää jatkuvasti usissa niin sekin on useimmille merkki, että suru on helpottanut. Unien luonne voi myös muuttaa muotoaan.

Kiitos tästä palstasta.
Minä en ole löytänyt oikein mitään sopivaa sururyhmää. On leskille, itsemurhan tehneille, vauvakuolemille. On sisarensa menettäneille. Missään ei ole nuoren onnettomuudessa menettäneelle äidille.

Hei kaikille

Käsittääkseni isommilla paikkakunnilla on sururyhmissä valinnanvaraa mutta pienemmillä paikkakunnilla sellainen järjestetään seurakunnan puolesta aika ajoittain ja siihen sitten osallistuu iahn kaikki ja kaiken ikäsiet. Ei meilläkään ole tarjolla sururyhmää nuoren onnettomuudessa menettäneille isille. Veljen tyttäreni menetti syövälle miehensä 28 - vuotiaana. Hän kävi silloin aikoinaan nuorten leskien sururyhmässä ja koki sen oikein hyväksi.

Hyvä jos jostakin apua ja lohtua saa sillä kyllä ensimmäinen vuosi on oli ainakin minulle shokissa olemista.

On myös ihan luonnollista torjua alkuun surunsa. Ihminen tuntee täysin romahtavansa ja oma ajatusten suojeleujärjestelmä alkaa työntämään asiaa loitolle, että jaksaisi jotenkin elää vain sitä päivää mitä elää. Ja kun siitä selviää eteenpäin on sitten paremmin aikaa alkaa käsittelemään surua ja ikäväänsä. Näin kävi minullekin. Jostakin on voimia alettava etsimään. Ystävät tällä palstalla ovat kertoneet avantouinnista, puutarhanlaitosta, lapsenlapsista, hevostenhoidosta, ratsastamisesta, alpakoista, bemarista, erämaa seikkailuista, moottoripyöristä, matkailusta, jäätelöstä, sohvalla oleskelusta, remontista, putiikissa olemisesta, makaronuilaatikon valmistamisesta ja vaikka mistä. Se kaikki on arkea ja näissä tilanteissa etsitään voimia ja ajatuksille lepoa ja lomaa surusta ja ikävästä. On ihan sama mistä niitä löytää kunhan löytää. Olen kirjoittanut tästä monet kerrat aiemminkin ja nyt kun uusia on palstalla niin kirjoitan uudelleen. TULEEN EI SAA JÄÄDÄ MAKAAMAAN! On mentävä tai raahauduttava suojaan ja mentävä eteenpäin.

Hei kaikki jotka tätä elämäämme eteenpäin mennään. Alkukeväästä oli huumaava onnen tunne siitä, ettei koko ajan tuntunut pahalta. Sitten anoppini kuoli. Vaikka oli iäkäs ja sairas ja voi sanoa että pääsi pois, niin taas sukelsin, oikein pohjamutiin.
Oma suru ja ikävä aktivoitui, ja olihan hän minulle läheinen yli 30 vuotta. Ja sukulaisten kesken on mietitty,että oman pojan, minun mieheni kuolema lopulta mursi hänen voimansa...
Nyt tuntuu, etten ole taas mennyt eteen, vaan taaksepäin. Aloin jo miettiä mitä elämällä on minulle varattuna, ääneen tätä ei oikein uskalla sanoa, paitsi muut surevat kyllä ymmärtävät.
Mutta... eteenpäin mennään....Ja olen löytänyt voimia toteuttaa asioita, joita haluan tehdä. Olen tyhjentänyt kotiani, ja laittanut talon myyntiin. Joka nurkka täynnä muistoja. Täällä mieheni myös kuoli, omassa sängyssään. Mutta en minä muistoilleni taloa tarvitse, ne kulkee aina mukanani. Tämä on ollut todella raskasta, mutta uskon että myös vie minua eteenpäin.
Toisinaan taas tuntuu hyvältä tehdä mielensä mukaan, täällä 52 vuotias nainen opettelee itsenäisen naisen elämää !
Eli uutta päin ollaan menossa, uutta asuntoa, mitä muuta uutta, sen aika näyttää. Minulla on ja miehellänikin oli niin sosiaalinen työ, että vapaa-aikana ei hirveästi oltu sosiaalisia. Nyt pitää sitten löytää uudet kuviot ja ehkä harrastukset...aika näyttää, kaikkea voi kokeilla, eihän siinä ole mitään menetettävää...
Tulipas tästä nyt pitkä, ja ehkä raskaskin sepustus, mutta tämän kirjoitettua mieli on jo keveämpi...

Minä kävin sururyhmässä. Pienellä paikkakunnalla ryhmäkin oli pieni ja hyvin sekalainen taustoiltaan, mutta yhteys surun ja menetyksen käsittelyyn löytyi. Ne olivat rauhallisia keskusteluhetkiä kukin omalla tavallaan.
Minulla oli sama tilanne kuin wio-lalla. Anoppi menehtyi runsaat puolitoista vuotta vaimoni jälkeen. Menetys vei hänen elämänhalunsa ja lopulta mursi hänen voimansa... Hän ei koskaan päässyt tapahtuneesta yli. Uusi kuolema tiesi sitä että siinä joutui käymään omaa menetystään uudelleen läpi, varsinkin kun niiden yhteys oli niin selvästi nähtävissä.
Nyt on tärkeintä löytää elämänusko ja luottamus siihen että tulevaisuudella on vielä jotain tarjottavaa. Pitää löytää se siemen uuden kasvuun ja uskottava siihen. "olen löytänyt elämänhaluni, tunnen aitoa iloa auringosta, lintujen äänistä, puron keväisestä solinasta, siitä että elän ja olen vielä terve" Tässä lauseessa on kai se kaikkein oleellisin. Se että kuulee lintujen laulun ja puron solinan on kaiken perusta. Sen jälkeen löytyy kaikki muukin ja mitään menetettävää ei tosiaankaan ole... Kaikki on saamisen puolella. Voimia keväisen linnunlaulun kuunteluun. pärjäillään.

Juuri tällä hetkellä olen onnellinen siitä, että ainakin yksi surun musertama ihminen on oivaltanut, mihin olen viesteilläni pyrkinyt.

>Nyt on tärkeintä löytää elämänusko ja luottamus siihen että tulevaisuudella on vielä jotain tarjottavaa. Pitää löytää se siemen uuden kasvuun ja uskottava siihen.<

Täsmälleen näin.

Kun kaatuu, pitää nousta nopeasti ylös. Ei saa antaa periksi, ei saa luovuttaa. Se on lapsuuden hyisten luistinratojen suuri opetus, joka pätee myös elämään.

Ymmärrän sen, että ensimmäistä ja ehkä vielä toistakin suruvuottaan rämpivä ei jaksa, ei ehkä haluakaan uskoa sitä, että elämä on jatkossakin elämisen arvoista. Jos itse siitä sellaisen haluaa ja jaksaa rakentaa. Elämä antaa kyllä mahdollisuuksia hyvään elämään, jos ja kun niin päätämme. Siinä vaiheessa alkavat muistot kantaa. Itsestä se on viimekädessä kiinni.

Jotkut haluavat jäädä tuleen makaamaan. Sekin on oma valinta.

Toivon kaikille voimia nousta ylös ja jatkaa matkaa.

Hei kaikille

Olen tästä ja aikaisemmista palstoista, kiitos Turvamies, saanut paljon voimia oman surupolkuni kulkemiseen, siis tähän uuteen elämään. En ole selvinnyt, en unohtanut, en hyväksynyt, en toipunut ja silti elämä on jatkanut kulkemistaan eteenpäin. Tässä ollaan ja muuta ei ole. Voimat ovat edelleen poissa ja yritän tässä kaikintavoin tarttua jotenkin tähän uuteen elämään kiinni.

Luen teidän kirjoituksia lähes päivittän, mutta itse en ole jaksanut kovinkaan paljon kirjoitella, onhan jo kaikki sanottu.

Sururyhmästä olen saanut paljon apua, tapasin elämäni ensimmäisen kerran ihmisiä, jotka ovat kokeneet niin rankan asian kuin oman lapsensa menetyksen. Meidän ryhmään sattui jostakin syystä vain meitä aikuisen lapsensa menettäneitä.

Voimia teille kaikille ja kiitos kun jaksatte jakaa kokemuksianne täällä.

Hei

Kaikille uusille ja erityisesti entisille tervetuloa palstalle. Voi miten mukava kun kirjoitit Viola (Viole). Voin vain taas pitkälti samaistua sinuun poikkeuksena se puutarhan hoito. Toivoin aiemmin, että kirjoittaisit privatisti sillä itse tunnen samoin tämän palstalla olemisen. Ymmärrän hyvin myös senkin, että vetäytyy kirjoittamisesta. Näin tapahtuu minullekin. Tosin nyt on ollut taas jotenkin mukava kirjoittaa ja avata uusi palsta. Paljon oli entiselläkin lukijoita mutta myös kirjoittajia. Minulla on myös sellainen tunne, että kun on on itse selvinnyt eteenpäin ja apua saanut niin on jonkinlainen velvollisuus koettaa tukea ja auttaa toisia. Tunteeni voi olla vääräkin mutta joskus koetan sen mukaan kulkea. Ihan kuin vain ilmaistakseen ahdistuksessa olevalle, että minäkin olen selvinnyt ja sinäkin selviydyt. Hyvää kevättä sinulle Viola ja ihania päiviä puutarhan hoitoon.

Hei,
onneksi löysin teidät kaikki.
Menetin äkisti isäni reilu kuukausi sitten. Hautajaisista nyt jokunen viikko myös. Surupusero päällä. mieli keikkuu. Työ pitää päivät elämän reunassa. Illalla, kun pää pitäisi painaa tyynyyn, tulevat kyyneleet ja niin monet pienet asiat mieleen. Vaikka olen pian viisikymppinen nainen ja isäni oli hitusen yli 80, ei tytär-isä -suhde olisi voinut olla antoisampi niinä hetkinä, kun olimme yhdessä.

Olen miettinyt ja pohtinut, mitä oikein kaipaan. Koska asun jo yksin, koska lapseni ovat jo omillaan, en pääse tuntojani tilittelemään. Työkavereitani en halua kuormittaa. Niin.... turvattomuuden tunteen löysin viimeimmäksi. Oli aina niin hyvä turvautua kysymyksineni isään. Onnekashan olin, että sain hänet pitää näin kauan. Turvattomuuttako sitten sekin, että muuraudun nelinurkkaiseeni enkä halua mennä ulos muiden ihmisten joukkoon, kun ei pakko ole. Siis vaikka viikonlopuiksi. Ikävä istuu apinana olkapäälläni eivätkä ajatukset anna rauhaa.

Pieniä juttuja tulvii mieleeni: kenkälusikan nähdessäni muistan, etten vieläkään sitä ole ostanut, vaikka isän oli joitakin kenkiään vaikea saada jalkaan ilman sitä. Villasukat nähdessäni muistan, että olin luvannut kutoa isälle uudet joululahjaksi, ja aloittamatta jäivät. Vastaamattoman puhelun nähdessäni muistan, etten vastannut hänen soittaessaan, kun oli muka jotain muuta tärkeämpää meneillään. Saunaa lämmittäessäni muistan, että ei hevin löytynyt sellaista löylymiestä kuin isä, nuoremmistakaan. jne jne.

Sitten muistan, miten lämmin hänen halauksensa oli. Miten hän yhä tuoksui itseltään kun nukkui tajuttomana sairaalassa, tai miten hänen poskensa oli viileä kuin juuri ulkohommilta tulleena, kun hipaisin sitä poskellani hänen maatessan arkussaan ennen siunausta.

En minä elävistä huolehdi - vielä. Itsestäni en sitäkään vähää. Haluaisin vain sinne, missä isäkin. Vielä nyt. Silti vainuni sanoo, että pahin on vielä edessä päin. Ja että tämähän on vain elämää.

Kuulin juuri, että " Elämää ei mitata hengenvetojemme vaan niiden paikkojen ja hetkien määränä, jotka koemme henkeäsalpaavina."

Miten tästä pääsee yli, tai läpi tai jotain... ? Sanokaa te, olisitteko niin ystävälliset.

Isän ja äidin lähtö ei tunnu missään verrattuna oman lapsen kuolemaan.

Hyvää huomenta ja aurinkoista aamua kaikille

Kyllä minulla tuntui isän ja äidin kuolema. Olivat hyvin hyviä ja rakkaita vanhempia. Luopumisen tuskaa heistäkin. On totta, että oman pojan kuoleman koin hyvinkin eritavalla ja sellaisena, että ikään kuin minusta itsestäni olisi osa poissa. Oli myös jotenkin helpompaa luopua vanhemmista kun olivat jo sairaita ja ns. vanhoja jos jotenkin elämänkaarta kuvaisi. Lapseni oli vielä nuori ja kaikki elämään liittyvä vielä ns. edessäpäin. Jokaisella meillä on omat surumme ja murheemme. Koemme ne hyvinkin eritavoin riippuen suhteestamme läheiseen ja yhteiseen elämäämme läheisen kanssa.

Ole lämpimästi tervetullut palstalle Luminitza. Isän menetys on aina ainut kertaista ja lopullista elämässä. Siitä jää iso aukko ja monet muistot saavat tunteet pintaan." Hyvät muistot muistakaa, huonot unohtakaa". On vaikeaa sanoa, että miten tästä pääsee yli tai läpi. En voi sanoa tai mieltää sitä typerää lausetta, että -kyllä aika haavat parantaa. Mielestäni suru ja ikävä pysyy läpi elämämme mutta se jalostuu. Pahin tuska lievittyy ja monet hyvät muistot palaavat pikkuhiljaa. Itse koen suruni ja ikäväni loppuelämäksi ja siksi on tärkeää etsiä elämän joka ikisestä päivästä voimia sen kantamiseksi. Ei ole olemassa mitään nopeita temppuja ja ratkaisuja. On vain arki josta on löydettävä jotain. Se voi olla jotain tekemistä ja olemista mutta ei tulessa makaamista.

Voimia päiväänne ja kiitos teille ns. vanhat palstalla olijat kun kirjoititte. Maraleh! Tule mukaan uudelleen kirjoittamaan. Sinuakin tarvitaan tässä repaleisten joukossa.

Hei

Kuten Viole kirjoitti, se tuska saavuttaa yhä, vaikka kuin jatkaisi matkaa eteenpäin muiden lasten tähden. Välillä se kipu on niin raastavaa, ettei näe kunnolla elämässään mitään eteenpäin. Välillä taas jaksaa hengähtää uuteen päivään. Elämän iloisuus on kadonnut jonnekin.. Lapseni hymyilevät kirkkain silmin minulle ja yrittävät saada minua elämään hymyillen... en vain osaa enää. Vanhimman poikani kuolemasta on nyt reilu vuosi. Silti tuntuu, kuin se olisi sattunut eilen.

Ajallaan kaiken ymmärtää, niin kai se menee. Yrittää vaan jaksaa mennä eteenpäin vaikka sydämeen sattuu niin lujaa, että ahdistuksen musta pilvi sumentaa mieleni ikävään ja suruun. Kurkussa kipeä pala, yritän olla itkemättä, yritän vaan olla. Joskus ne kyyneleet tulevat, vaikka en niitä haluisi kenellekään näyttää. Kerran istuin ruokapöydässä, istuin ja itkin, söin ja itkin..

Luulin oikeasti, että kun aikaa kuluu, tulen sinuksi tämän surun kanssa ja ehkäpä joskus osaan iloitakin jostain vielä. Taitaa tuska ja menetyksen tunne kuitenkin viedä voimani kokonaan. Minulla on tajuton ikävä. Aina. Joka hetki.

Voimia meille kaikille.

Olin eilen illalla ulkona. Kello taisi olla noin 11 ja aurinko oli laskenut. Oli kuitenkin vielä valoisaa. Mitään muita ääniä ei kuulunut kuin linnun laulua. Huomasin myös viilenevän kevät illan tuoksun. Se on aivan erityinen.

En ole nähnyt kevättä kahteen vuoteen. Toissakevät jäi sairauden varjoon ja viime keväänä kaikki valo tuntui olevan liikaa. Nyt huomasin kevään.

Mitä väliä sillä on jos vaikka olenkin loppuelämäni yksin. Minulla on kuitenkin kaikki muistot siitä mitä meillä oli. Niitä ei mikään tai kukaan vie pois. Jokaisen on joskus täältä lähdettävä, toisten vain aivan liian aikaisin. Se hetki ei ole meidän päätettävissä. Siihen saakka on mahdollisuus kuunnella kevään ääniä ja haistella tuoksuja. Se on todellakin mahdollisuus, minä voin tehdä niin.

Elämä tuoksuineen ja linnunlauluineen on mahdollisuus joka minulle on vielä suotu. Siitä on pidettävä kiinni koska se ei ole itsestäänselvyys. Voimia kaikille kevään löytämiseen. Pärjäillään.

Se on sitten toinen äitienpäivä kun pitää viedä ruusu haudalle. Kaikesta huolimatta hyvää Äitienpäivää kaikille särkyneille!

Hyvää Äitienpäivää kaikille äideille ja voimaa ihan jokaiselle

ENNLÖYDÄ VOIMAA

Kyllä mustimman suru yli tai läpi pääsemiseksi vaaditaan työtä. Se on sitä surutyötä josta paljon puhutaan. Kaikki tunteet on käytävä läpi ja mitään ei saa ilmaisesksi. On löydettävä se usko että minä selviän ja että elämällä on vielä jotain annettavaa. Se on tavallaan hyvin tietoinen päätös ja sen eteen on sitä työtä tehtävä, noustava ylös siitä lamaannuksesta joka vie vain alaspäin.
Uskomalla itseensä ja elämään se sumuverho vähitellen hälvenee ympäriltä ja alkaa näkemään muitakin asioita, niitä hyviä ja tärkeitä, joita siinä aivan lähellä on. Oikeastaan on opeteltava uudelleen elämään, aivan samoin kuin opettelisi uudelleen kävelemään. Onhan se meno aluksi muutenkin yhtä horjuvaa ja välillä voi kaatuakin mutta on vain noustava ylös. Elämä on sen arvoista.

Hyvää huomenta Anseliga68

Olipa ihana lukea aamulla kukkumisesi. Luet vielä palstaa ja varmaan paljon on tapahtunut elämässäsi kun tällä palstalla olit. Kerro mitä nyt kuuluu elämääsi. Muistan, että sinä oli synkän surun kourissa monta vuotta.

Hyvää huomenta myös kaikille muillekin. On ihanaa kun aurinko paistaa. Tunnen saavani tuosta ulkoilmasta paljonkin voimaa päivääni. Löysin vanhojen papereitten joukosta valokuvan missä minä ja poikani ollaan pihalle pystytetyssä uima-altaassa. Poika istuu altaassa sylissäni ja aurinko paistaa meitä molemia silmiin. Kuvassa nautitaan kesästä ja lämmöstä sekä altaan vedestä. Ollaan ikään kuin yksi kokonaisuus siinä elementissä vaikka mentä on kaksi irrallista ja erilaista. Kun kaksi tuntee olevansa yksi ja toinen poistuu niin vääjäämättä siinä jää vajavaiseksi. Odottelen taas loppuviikkoa josko tyttärieni pikku pojat tulevat luokseni. Aurinkoista ja lämmintä päivää teille kaikille.

Lomalla surusta
Pärnussa ollan täällä on 25c lämmintä,,,,,vitsi vitsi kylmä tuuli puhaltaan mereltä mutta kylpylässä lämmintä riittää,sunnuntaina kotiin.

Hyviä loman jatkoja täältäkin JJ:lle. Tauko arkeen tekee aina hyvää. Jaksaa taas sen jälkeen ehkä hitusen paremmin.

Nyt on taas hieno ja aurinkoinen aamu. Kevättä hienoimmillaan... ja sateen jälkeen tulee aina pouta.. Täällä tuli vettä kahdessa päivässä 50 mm ja joutsenet uiskentelee pelloilla, maa kun oli vettynyttä jo edellisistä sateista. Ne on kuitenkin pieniä murheita. Elämä on tärkeintä ja kaikki se mitä meillä vielä on.

Lähdemme tytön kanssa shoppailemaan, tarvitaan koulun päättäjäisiin uusia vaatteita. Aurinkoista kevätpäivää kaikille. Pärjäillään.

Hyvää huomenta ja aurinkoista aamua kaikille

Shokista vielä. Shokissa kaikki pysähtyy. Ei ole tulevaisuutta, ei oikein menneisyyttäkään. Usko hyvyyteen, elämän tarkoitukseen, iloon ja vahvaankin hengelliseen sitoumukseen katoaa. Ihminen kysyy MIKSI? Ja vastausta ei tule. Voi kokea petetyn-, hyljätyn-, lyödyn- ja vihan tunteita kaikessa myllerryksessä. Omalla elämälläkään ei ole enää minkäänlaista arvoa. On vain pimeää ja tyhjyyttä.

Meille kaikille on annettu jo syntymässä oma elämä joka meidän pitää viedä sinne loppuun saakka vaikka sitä kuinka horjutettaisiin rakkaiden menetyksellä. Oman elämän hyvin vointi vaikeissa olosuhteissa on vaikeaa mutta se on tie mennä eteenpäin. Kun sitä omaa elämää saa vahvistettua auttaa se samalla muita läheisiä selvitymään ja menemään eteenpäin. Kriisissä tarvitaan aina johtajaa ja meillä vanhemmilla (isälle ja äideille) johtajuus on alkanut kun lapsemme ovat syntyneet. Huoltajan avastuuta voi olla muillakin kuin vanhemmilla. Joillakin se on sisar tai jopa isovanhemmat. Jonkun tehtävä on kuitenkin viedä ympärillä kaaoksessa olevaa joukkoa eteenpäin. Tilanne on toki toisenlainen yksinäisten kohdalla. Silloin se ystävän asema korostuu. Ystävän on oltava se vahva joka jaksaa kannatella vaikka hänenkin suru ja ikävä olisi murheen murtavaa.

Vaikka voimat ovat vähissä ja mitään ajatusta ei saa mahtumaan niin jonkun on itse yritettävä tai jonkun on autettava arkiseen elämään. On lydettävä jokin ns. "lepopaikka" ajatuksille. Itse tein paljon remonttia ja silloin huomasin, että kun sitä teen niin ajatukseni ovat kutakuinkin siinä remontissa ja kädet ja jalat toimivat sen tahtiin. Vaikka työ oli fyysistä rasitusta oli se minulle henkistä lepoa ja toipumista.

Kun lukee tätä palstaa ja vieläpä kirjoittaa, toimii siinä henkinen toipunen ajatusten purkamisessa ja fyysinen toiminta on käsissä kun vielä kirjoittaa. Ja kun siitä tulee surutyössä tapa niin huomaa joka päivä menevänsä ainakin pikkuhiljaa eteenpäin. Ystävien kirjoitukset ja ajatukset antavat jotain uutta ajateltavaa vaikka edes hetkeksi tai päiväksi. Kun kirjoittaa tai lukee palstaa niin, samalla voi myös vuodattaa kyyneleitä omassa yksinäisyydessään mutta kuitenkin toisten seurassa. Teidän!

Repaleisena on helppo olla repaleisten joukossa. Kenellekkään ei tarvitse kertoa miltä tuntuu olla repaleinen sillä kaikille se on itsestään selvää.

Lähden nyt taas loppuviikon työmatkalle mutta palaan palstalle kun tilanne sallii. Kirjoitelkaa. Isän kätteen ja tuleen ei saa jäädä makaamaan!

"On vain pimeää ja tyhjyyttä". Tuotahan se oli, niin tuttua tekstiä. Mutta vähitellen pimeys ja hämäryys helpottavat. Sitä alkaa nähdä elämän ympärillään ja joutuu vain ihmettelemään että tällaistako täällä on, tällainenko kevät on... Eihän suru ja ikävä ole minnekkään kadonneet, niiden kanssa vain tulee toimeen ja kun lopulta näkee että ympärillä on muutakin kuin mustaa surua niin elämä alkaa näyttää paljon kirkkaammalta.

Nyt kun on päässyt ulos siitä synkimmästä niin sitä näkee elämän värit, ehkä vielä kirkkaampina kuin ennen ja sinne synkkyyteen ei halua takaisin. Sen huomaa että tämä rikkinäinen ja repaleinen elämän on silti tärkeää ja arvokasta. Ei se täydellistä ole kun niin paljon puuttuu, mutta elämisen arvoista se on. Minulla on muistot siitä mitä meillä oli. Samanlaista ei tule eikä voi tulla mutta uusia asioita ja uutta päivää kannattaa odottaa ja myös tehdä asioita jotka voivat tehdä kaikki paremmaksi.

Haavat on vähän arpeutuneet ja ne aukeavat välillä pienistäkin asioista. Silti surun rinnalle löytyy toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Ja myös hyvin rauhallisia hetkiä, eikä sen tarvi olla muuta kuin vaikka hiljaisuuden kuuntelua. Jotenkin kevään tullen minulla on nyt rauhallinen olo. Taistelu on käyty, se on hävitty ja rakas on menetetty. Pöly laskeutuu ja elämää on jatkettava sellaisena kuin se annetaan. Uskon että vielä löytyy myös onnellisia hetkiä. Toki suru antaa nille hetkille oman sävynsä mutta se kuuluu nyt elämään.

Minulle kevät on kiireistä aikaa mutta silti on yritettvä löytää aikaa myös tämän hienon vuodenajan katseluun ja kuunteluun. Aurinkoisia päiviä kaikkille surun polkua kulkeville. Pärjäillään.

Hei

Tämä uusi elämä on pitkälti juuri tuollaista kun Turvamies ja Elämänkulkuri kirjoittavat. Yritän kovasti jaksaa tässä arjessa eteenpäin, mutta se ei ole helppoa.

Parempina päivinä jotenkin jaksaa luottaa tulevaisuuteen ja odottaa että sillä on jotain annettavaa minulle poikani kuoleman jälkeen, huonoina päivinä ei ymmärrä miksi tässä näin piti käydä, miksi perheen pitää kärsiä tätä surua ja menetystä.

Päivä päivältä se suru on kasvanut, ja minä olen kasvanut tunteiden , ikävän ja surun, kaipuun keskellä. Koko perhe suree. Me vain yritämme jaksaa elää, vaikka yksi meistä joutui rajan toiselle puolen.

Katson usein poikani kuvaa, miettien, miten elämä olisi erilaista jos hän olisi täällä, nyt, tässä lähellä. Joskus kuvan katsominen tekee tosi kipeää, joskus taas hellästi hymyillen muistelen häneen liittyviä asioita.

Ikävä on kova. Ei se muuksi muutu. Päivä kerrallaan eteenpäin. Nuorimmainen kävi jo uimassa ja vakuutti, että vesi on lämmintä... no, näin hiljalleen kevät on tullut ja kesä tekee tuloaan. Voimia kaikille.

Yksin on ihminen kuolemansa ja ajatustensa kanssa.

Juuri noin!

Vesi tuntuu lämpimälle vaikka todellisuudessa se olisi vielä kylää. Elämässämme on asioita mitä ovat todellisuudessa "kylmää" mutta pitää kuitenkin tuntea niitä lämpimänä.

Aamupäivää kaikille.

Kiitos kaikille kirjoituksista,osaatta kirjoittaa niin hyvin,kun niitä lukee on paljon samoja ajatuksia.

Ei niin paljoa ole tullu oltua netissä nyt kun työt on alkaneet ja melko väsyny ollu,ouvoksestaan kädet ja hartiat jumittaneet.

Voi kuinka pahamieli tuli, kun koneen aukaisi ja luki iltalehteä,aivan käsittämätöntä...taas on mennyt monen ihmisen elämä sekaisin,muistin teitä kaikkia surevia ja ajattelin,että te jos jotkut osaatta eläytyä siihen vanhempien,sisarusten,isovanhempien ja ystävien ja läheisten tuskaan.....nuori 18 vuotias tyttö ammuttu ja monta haavoittunutta,osa vakavasti loukkaantunut. Tuntuu kauhealta ajatella mihin täällä pienessä Suomessakin ollaan menossa...

Jaksamista, auringon paistetta ja lämpimiä ajatuksia kaikille

Joku sanoi joskus jossain ohi kulkiessaan minulle, että aika parantaa haavat...

Olen eri mieltä, aika ei paranna haavoja, haavat ovat ja pysyvät sielussani, eivätkä ne katoa mihinkään. Ei sitten millään ilveellä, eikä tarkoitus olekaan niin. Sen kivun, repaleisen olon, menettämisen tuskan kanssa oppii pikku hiljaa elämään kun aikaa kuluu, mutta ikävä ja suru ei katoa mihinkään ajan saatossa.

Reilu vuosi on aikaa siitä kun poikani kuoli. Syyllisyys yhä suurena taakkana. Pyydän häneltä joka ilta rukouksessani anteeksi, että en tajunnut oikeita oireita yhdistää oikeaan sairauteen. Minun olisi pitänyt tietää.

Rakastan häntä todella paljon, vaikka hän onkin siirtynyt luotamme ikuisuuteen. Kuten sisareni sanoi suudellessaan poikani viileä otsaa... "siinä hetkessä tajusin menettäneeni sinut ikuisuuteen".

Meillä on niin kova ikävä sinua rakas poikani. Antaisin mitä vain, että minä olisin siellä ja sinä olisit täällä sisarustesi keskellä. Anteeksi pikkuinen.

Kiitos teille repaleiselle joukolle, jotka jaksatte lukea, kannustaa ja ohjata meitä eksyneitä eteenpäin tällä kivikkoisella tiellä.

Yritetään jaksaa päivän kerrallaan, enempää ei tarvitse, eihän?

Hei vaan kaikille täällä palsatalla vierailevat, kukin oman surunsa keskellä elävä

Iltaa kaikille

Monesti sotketaan tunteet ja tosiasiat. Jotkut elävät hyvinkin tunteidensa mukaan ja toiset taas vähemmän. Kun menettää rakkaan niin todellisuus katoaa ja monet tunteet ottavat valtaansa. Surua, ikävää, vihaa, rakkautta jne. Kirjoitin aiemmin tuosta armosta ja sekin on tunne anteeksi annosta. Jokaiseen kuolemaan pitäisi kuulua myös armon tunne. Armo on anteeksi antamista ja vapautumista syytöksistä. Alkukielessä ei tunnettu sanaa -anteeksi. Tilalla käytettiin jotain sanaa mikä merkitsi: - unohtaa tai pyyhkiä pois. Jotenkin tuon alkukielen sana on minusta merkittävämpi sillä sen minkä antaa anteeksi voi unohtaa tai pyyhkiä pois. Joskus on helppo antaa anteeksi toisille mutta vaikeaa antaa anteeksi itselle. Kun kamppailee itsensä kanssa varsinkin asioissa mitkä koskettavat edesmenneitä rakkaitamme on hyvä sinetöidä surunsa armolla ja anteeksiannolla niin itselle kuin toisillekin. Uskon, että rakkaamme rajan tuollapuolen pitää siitä erityisesti.

Voimia viikon loppuun ja kesäkuun alkuun. Isän kätteen.

Kevät on eletty, nyt pitäisi olla kesä... mutta sää on jäätävän kylmää. Ja vaikka kuin on ollut paljon töitä niin rakkaan menetys ei mielestä katoa.

Olin koulun kevätjuhlassa. Hieno tilaisuus. Tyttäreni piti kaverinsa kanssa puheen peruskoulunsa päättävien puolesta. Oli ilo katsella ja kuunnella heitä kun olivat puhujapöntön takana. Mutta... Suru ja ikävä oli myös suuri, kun äitinsä ei ollut näkemässä ja kuulemassa. Se on niin rankkaa surun ja ilon yhteiseloa, eikä aina tiedä kumpi pääsee voitolle, ehkä molemmat vuorollaan. Se on kuitenkin nyt sitä mihin on totuttava ja jonka kanssa elettävä. On silti osattava iloita tytön kanssa kun yksi vaihe hänen elämässä on ohi ja uudet haasteet edessä. Hän tarvitsee kaiken sen kannustuksen ja tuen minkä voin antaa.

Elämässä joutuu menemään kohti tuntematonta. Pitää paikkansa että nyt on mukana niin valtava määrä tyhjyyttä ja yksinäisyyttä, kaikesta siitä huolimatta mitä on. Turvamies kirjoitti hyvin, pitää olla armollinen itselleen. On uskallettava katsoa eteenpäin ja toteutettava sitä tehtävää jonka takia täällä olemme, oli se sitten mikä tahansa. Ja eihän sitä tehtävää edes tiedä, on tärkeintä olla läsnä, mukana elämässä. On vain uskottava huomiseen ja siihen että sillä on vielä jotain annettavaa jokaiselle. Ja onhan sitä, se on vain löydettävä ja nähtävä. Voimia alkavaan kesään ja pärjäillään.

Uusi suru!
Vähän aikaa sitten kirjoittelin siitä kun ei ole mitään uutta sanottavaa, kaikki se mitä tähän suruun kuuluu on jo sanottu. Olen kuitenkin lukenut palstaa lähes joka päivä ja olette kaikki tälle palstalle kirjoittajat tosi tärkeitä minulle! Siis miksi nyt kirjoitan, on se että suuri suru iski perheeseemme uudelleen. Olimme tänään rakkaan kummityttöni (veljeni tytär) YO-juhlien rääppiäisissä kun uusi suru-uutinen iski. Lasten serkku, kuolleen poikani (19v) ikätoveri, oli kuollut nukkuessaan. Hän oli meille tärkeä ja läheinen, lasteni rakas ystävä, serkku, perheenjäsen. Olemme aina olleet tosi läheisissä väleissä kaikkien sisarusten kanssa, oman veljeni, mieheni veljen ja siskon kanssa. Miten tästä eteenpäin, tämä uusi suru repi myös meidät uudelleen aivan repaleiksi.

Maraleh paljon voimia jaksaa ja auttaa läheisiä rakkaitasi...olen pahoillani teidän puolesta,sinä äitinä tiedät sen tuskan,jota ei voi ymmärtää ilman omakohtaista kokemusta,osanottoni teille.

Kiitos kirjoituksistanne kaikille ja Elämän kulkurille kiitos runosta,Hanna Ekolalla on hyviä sanoituksia.

Meillä vietetettiin kuopuksen valmistujaisia viime viikonlopulla ja voitta uskoa,että se ikävä ja kaipuu iski aivan mahottomasti pääle...juhlat ja hyvät onnen hetket,niin ihania kuin ne onkin,tuo sen suunnattoman kaipuun,kouraiseva tunne....

Voikaa ystävät hyvin ja kirjoitelkaa kun jaksatte ja ehitte.

Kesäterveisin: Sydän syrjällään

Ihminen elää niin hyvin kuin osaa välillä liian hyvin välillä sitä huonompaa.Ihminen auttaa toistaan.lapsiaan,niin hyvin kuin osaa välillä hyvin välillä huonommin.Osataanko ottaa sitä apua mitä annetaan kun sitä tarvitaan välillä hyvin välillä huonommin.Armoa tosiaan tarvitaan ja sitä saa vaikka ei pyydäkkään se on meidän sisällä ja Taivaan Isällä.

Voimia kaikille
Menetin poikani 2008 tulipalossa. Romahdus oli totaalinen, puolivuotta sairauslomalla. Sureminen on rankkaa työtä ja se vie voimat. Nyt vuosien kuluttua elän elämääni masennuslääkityksen turvin. Kuvittelin että suru vuosien myötä hälvenee mutta se tuleekin aaltoina, kausittain käyn samaa helvettiä läpi kuin ensimmäisenä vuonna.Toki hyviäkin kausia on ja osaan myös nauttia elämästä.
Näen usein unen jossa poikani on mukana arkisissa touhuissa ja kyselen unessa näkevätkö muutkin hänet, eivät näe vain isäni joka kuoli vuosi sitten sanoo näkevänsä hänet. Aamulla herään pettyneenä, koska poikani ei sano minulle unessa mitään lohduttavaa...sitä odotan.

Ja huomenta... Tulossa vähän viileä mutta normaali kesäpäivä. Näin päivät seuraavat toisiaan, välillä sataen, välillä aurinkoisenakin.

Emme voi pysäyttää ajan kulkua. Yhteinen aikamme jää aina vain kauemmas, on vain muistot. Sitä mukaa kun näkee tämän päivän kirkkaampana niin myös kaikki rakkaat muistot on kirkkaampia. Ja kiitollisuus, siitä yhteisestä ajasta joka meillä oli, kasvaa.

Elämässä on niin paljon kipupisteitä jotka nostavat surun ja ikävän pinnalle. Haava on vähän arpeutunut mutta pienikin raapaisu saa sen auki, suuremmista puhumattakaan. Se on vain hyväksyttävä. Näillä mennään.

Ensi viikolla on muutaman päivän loma. Lomat on vielä niitä kipupisteitä, kun lädetään liikkeelle ja rakas ei ole mukana. Tai kyllä hän on mukana aina sydämissämme ja sen ohuen rajan takana mutta silti aina lähellä.

Voimia kaikille arkeen ja pärjäillään.

Rakkaus on niin ihana jos on joku jota rakastaa.Tarvitsen rakkautta perheeltä sitä voimaa jaksaa arkeen jaksamiseen, kaikilla on rakkaus se on niin lähellä.
Onni on että ei koskaan jää yksin surun murtamaan mieleen minulla on aivan mahtava poika joka jaksaa tsempata vanhaa gubbea olen onnellinen hänen puolestaan itsestä en ole niin varma.

Viime vuonna menetin molemmat isovanhemmat ja rakkaan lemmikki koiramme ja just viime viikolla piti laittaa serkku hautaan ja nyt tuli ilmotus että nykyisen koiran suolistosta on löydetty vieras esine ja leikkaus maksaa 1300€ - 2000€ ja eikä ole varmaa toipumisesta ja minulla alkaa olla henkisesti voimat lopussa. Onko kenellekkään sattunut mitään tälläistä?

Löydänkö voimaa?

Sinulla on surua ja murhetta ikääsi nähden paljon annettu kannettavaksi. Molempien isovanhempien menetys on suuri samoin kuin serkkusikin. Voimia sinulle näissä asioissa. Eläimen menetyskin on suru ja sitäkään ei voi toiset mitata ja senkin tuntee vain "omainen". Ei me voida kukaan tietää, että onko huomenna meidän itsemme, läheisemme tai lemmikkimme viimeinen elonpäivä. Siksi kai meidän on mentävä vain yksi päivä kerrallaan aamusta iltaan. Suuret leikkaukset ovat raskaita myös eläimelle ja niistä toipuminen voi olla vaikeaa. Toivottavasti sinulla on läheisiä ihmisiä keidenkä kanssa teette ja ratkaisette raskaatkin päätökset.

Hyvä, että kirjoitit murheistasi. Sillä se on juuri sitä voimien löytymistä ja etsimistä. Kun kirjoittaa ja ajattelee niin jo siinä purkaa sitä painetta mikä mielessä on. Uskon, että minä ja muut palstalla olijat muistamme sinua ja murheitasi. Ollaan ainakin henkisesti yhdessä ja sitäkautta vahvempia kantamaan vaikka pieni osa toisen murheista. Toivotaan, että kaikki menisi hyvin. Voimia sinulle. T. Turvamies

Jännittää ja vähän ahdistaa, sillä haasteellinen viikonloppu on edessä. Aion ottaa härkää sarvista ja ainakin yrittää viettää juhannusta mökillä - ensimmäisen kerran sitten mieheni kuoleman.

Mieheni kuolemasta tulee juuri juhannusaattona täsmälleen neljä vuotta, joten ajelen mökille muistolehdon kautta.

Meillä oli mieheni eläessä tapana viettää juhannusta mökillä suurella joukolla. Olimme lapseton pariskunta, joten meillä oli tilaa pyytää kaikki miehen neljä sisarusta perheineen juhannuksen viettoon rantamökille. Me naiset esivalmisteltiin ruo´at ja miehet kypsensivät ne joukolla isossa hiiligrillissä, savustimessa ja muurikalla.

Oli aina niin mukavaa ja lapset tietysti riemuitsivat kun saivat serkuistaan seuraa pihaleikkeihin.

Olen viettänyt monta juhannusta yksin kotona, mutta on ihan eri asia olla yksin mökillä, jossa en koskaan ennen ole ollut yksin. Jos tästä juhannuksesta selviän ns. kunnialla, on taas yksi vaikea paikka otettu hallintaan.

Sen verran täytyy tarkentaa, että en sentään ole mökillä aivan yksin. Tutut mökkinaapurit ovat äänenkantomatkan päässä ja onhan minulla siellä mörönvahtina ihana, uskollinen koirani. Mökki oli miehelleni äärettömän tärkeä ja rakas paikka, ja uskon että hän istuu kanssani juhannussaunan lauteilla, vaikken häntä näekään.

Toivotan palstaa lukeville valoisaa sydänkesän juhlaa ...

Päivä alkaa olla pisimmillään, valoa riittä yötä päivää. Kesällä riittää tekemistä mutta välillä pitää ottaa aikaa myös pysähtymiseen ja vain oleiluun. Pitää katsella ja kuunnella kesää.

Tosi usein tulee vain mieleen että nyt pitää tehdä se yksin, ilman puolisoa siinä vierellä. Ne hetket on niitä elämän kipupisteitä joista ei koskaan pääse eroon. Silti ne hetket on tärkeitä nytkin kun ymmärtää elämän ja tämän hetken arvon. Päivän uutiset vie vain hyvin mietteliääksi. Mikä on vialla. Onko tämä oravanpyörä liian raskas elää, paineet pärjäämisestä liian korkeat.

Tärkeintä on kuitenkin tämä hetki tässä ja nyt. Muuta ei ole. Menneisyyteen ei voi vaikuttaa, tulevaisuuden suunnitelmia voi ja pitää tehdä, mutta kukaan ei tiedä miten käy. Jokainen päivä sateineen tai paisteinnen on uusi ja tärkeä. Ja kaikilla on muistot joita ei voi ottaa pois.

Hyvää ja armollista juhannusta kaikille rikkinäisille sieluille. Viettäkää rauhallinen ja valoisa keskikesän hetki.

Entä jos surua ei olisi
jos ei olisikaan kyyneleitä
ei ikävää
ei kaipausta?
Silloin ei olisi ollut rakkauttakaan.
Sillä niin paljon kuin on rakkautta
niin paljon on myös surua.
Ne ovat kuin sisarukset
tai saman puun oksat,
kasvavat yhteisestä maaperästä.

Enpä osannut odottaa että juhannuksesta tai tulevasta kesästä yleensä tällainen tulee. Mieheni menehtyi toukokuussa aivan odottamatta, 45 vuotiaana. Kaikki meidän suunnitelmat ja unelmat tulevaisuudesta romuttuivat hetkessä. En olisi ikinä osannut odottaa että viivähdän mieheni haudalla juhannusaattona, meidänhän piti olla mökillä kaukana täältä ja nauttia elämästä yleensä, niinkuin aikaisempina vuosina tehtiin. Nyt vietämme koiruuden kanssa kaksin juhannusta ja yritämme vain selvitä seuraavaan päivään.

Lämmin halaus ja osanottoni suureen suruusi, Kesäinen suru. Toivon sinulle voimia läheisen kuolemaan liittyvien pakollisten asioiden hoitamisessa, jotka t tuntuvat ylivoimaisilta.

Jouduit luopumaan miehestäsi aivan liian varhain, 45-vuotias mies on ikänsä puolesta parhaimmillaan.

Mutta muistot jäävät. Ne lohduttavat ja auttavat jaksamaan sitten, kun olet päässyt yli suruun liittyvän shokki- ja kapinavaiheen yli.

Tämän voin sinulle luvata omaan kokemukseen perustuen. Oma mieheni kuoli täsmälleen 4 vuotta sitten, vain 55-vuotiaana.

Oma rakas perheenjäsen kuoli lauantai-iltana. Tuntuu, että suru ja tuska on loputon... Jotenkin sitä toivoo, ettei tämä olisikaan totta. Sattuu vain.

Ei elämästä selviä hengissä,onneks muuten kuolema olis monelle se liian paha paikka.

http://www.youtube.com/watch?v=cpLQRDwEQiM&feature=related

Viikko sitten menetin avopuolisoni yhtäkkiä, ja yhä vain odotan että hän saapuu kohta tuosta ovesta sisään. :( On tämä rankkaa. Tuntuu että on koko ajan hirmuinen pala kurkussa, ja sydän meinaa pakahtua ikävään. Tänään olen yksin kotona ensimmäistä kertaa viikkoon. Talo on niin tyhjä. :`(

Voimia teille kaikille jotka olette joutuneet kohtaamaan läheisen menetyksen. Aina tulee vain teitä uusia jotka joutuvat tälle tielle jonne ei ketään haluaisi. Tämä repaleisten ja rikkinäisten joukko vain kasvaa.

Ja tulkaa rohkeasti kirjoittamaan ja sillätapaa etsimään voimaa jatkaa eteenpäin. Ne ensimmäiset hetket on tosi pimeitä. Niin usein tulee mieleen että tämä ei todellakaan ole totta että tällainen osui omalle kohdalle ja sen rakkaan kohdalle. Hän joutui lähtemään, me jäimme.

Aika kuluu ja elämän on jatkuttava. On tehtävä iso työ surun käsittelyssä ja tuska luopumisesta on kova. Tunneli päättyy kuitenkin joskus ja valo tulee vastaan vaikka ikävä ja kaipaus eivät minnekään katoa. Elämä on arvokas näin vaillinaisenakin ja etsimällä voimaa jatkamiseen parhaiten kunnioitamme myös rakkaamme muistoa. Ja varmasti myös hänen toivettaan sillä he varmasti haluavat että jatkamme niin kauan kun päiviä on suotu. Jatkamme suru ja ikävä seurana kuin myös kaikki ne hienot muistot joita jokaisella on.

Voimia kaikille tälle kiviselle polulle ja pärjäillään.

Äiti nukkui tänään pois.
Pääsi kivuista ja tuskasta.
Silti.
Ikävä ja yksinäisyys.

En voi kuvitella suurempaa tuskaa kuin menettää lapsensa, voimia teille kaikille.

Hei kaikille ja osanottoni teille kaikille uusile kirjoittajille ja voimia meille kaikille jaksaa tätä kulkua eteen päin.

Sitä aina tuntuu niin pahalle,kun lukee teidän juttuja ja sanomalehtien onnettomuuksia....käy semmonen vihlasu sydänalassa,te kyllä tiedätte sen myötäelämisen tunteen...

Meillä on ollut sellanen melko viileä ja sateinen jakso,mutta meidän murheissahan se on pientä....voiko se oliski ainoa murhe.....

Pojan kuolemasta on nyt 3,4 vuotta ja on pikku hiljaa oppinu menemään eteen päin,mutta vieläkin niitä takapakkeja on...tasaseen tahtiin. Välilä sitä on niin väsyny....ja ajattelee,että tässä elämän kulussa ei ole mitään järkeä...kunnes taas huokasee ja kokoaa ittesä ja jaksaa ja yrittää jaksaa (ei sitä ajatuksen kulkua muut tiä).

Hyvää alkavaa heinäkuuta kaikille. Kiitos,kun jaksatta kirjotella.

Kerrankin on lämmintä :-)

Kerrankin... Lämmintä on ollut monta päivää ja yöllä tuli taas vettä. Ulkona on raikas kesäinen sää. Sitä on hienoa katsella ja kuunnella ja kesä tuoksuu raikkaalle sateen jälkeen.

Niin usein joutuu silti toteamaan sen että nyt on vietettävä näitä kesäisiä hetkiä ilman puolisoa. Ei se ole sellaista kuin ennen mutta silti tämäkin on elämää, sitä tätä hetkeä missä nyt olemme. Tärkeitä ja arvokkaita hetkiä, nyt vain tytön kanssa kahdestaan.

Tällaistahan tämä elämän meno nyt on. Välillä pysähtyy omiin ajatuksiinsa menneestä ja siitä luopumisesta. Usein se tekee kipeää mutta sitten on aina palattava tähän päivään ja todellakin koottava itsensä jatkamaan ja jaksamaan eteenpäin, kohti uusia asioita.

Kesänjatkoja kaikille ja voimia tallata eteenpäin tällä polulla. Pärjäillään.

Uusia asioita on kokeiltu yli kolme vuotta tuo keskittyminen ei vaan tahdo onnistua vähän sitä vähän tätä ja paskat niin se vaan menee,Kyllä olis hyvät neuvot tarpeen jaksaa taapertaa selkä suorana vaan kumarassa on turvallisempi kulkee ja kattoo maahan pois ihmisistä,syyllisyys vaivaa ja katkeruus saa vallan.
Naurattaa tää uus elämä miten se voi muuttaa kaikki siis ajatuksista lähtien,aina kun on aikaa itselle miettii siellä se tyttö haudassa mullan alla mut ainakin pois tästä itsekeskeisyyden ja rahan pyörityksen maailmasta.
Elämästään saa jus sen näköiseksi kuin haluaa sais vaan ne ajatukset siirrettyä muualle yrittetty on on mutta aina se mieli harhailee menneeseen hyvään ja onneliseen aikaan kuu osas nauraa ja pitää hauskaa oikeesti.Tänään tätä huomenna jotain muuta jos poikani tämän lukisi ....no ryhdistäydytään ja mennään eteenpäin selkä vähän suorempana.

Viola viihdytkö lämpimässä merivedessä!
Turvis miten vaari jaksaa.

Lapseni
isän
kuolemasta
vasta
muutama
päivä.
Elämä
tuntuu
pysähtyvän
tähän.
Päässä
vaan
soi...
Istuiin
hämärässä
alkoi
hetki
joka
tuntui
kuiin,ei
se
loppuisi
milloiinkaan...
Ja
ulkona
kesäyö,satoi
kasvoille
kyyneleitä...

Huomenta kaikille
Toinen kesälöma päivä alkoi ja aurinko tervehtii pitkästä aikaa. Mieltä kuitenkin painaa kova ikävä. Tänään olisimme viettäneet 25-vuotista yhteistä taivalta. Tapasimme aikoinaan romanttisesti lavatansseissa ja vaikka nuoria oltiin kumpikin tiesi että se on nyt tässä. Olisin niin suonut sen jatkuvan vähintään toiset 25-vuotta. Onneksi ilmojen puolesta pääsee vaikka puutarhaa kunnostamaan ja saa ajatuksia muualle, ainakin hetkeksi. Super paljon voimia kaikille jotka ovat rakkaansa menettäneet ja koitetaan uskoa huomiseen.

Löysin tämän palstan juuri ja kyyneleet valuen luin juttuja läpi. En voi kuvitellakaan, miltä tuntuu menettää puoliso, lapsi tai vanhempi. Rakas mummini kuoli päivälleen kaksi vuotta sitten - jäljellä olevista isovanhemmistani toinen. Oltiin läheisiä, nähtiin usein ja soiteltiin. Kun muutin kauemmas nähtiin silti aina kun mahdollista. Kahden vuoden aikana olen kokenut kaikki tunteet surusta vihaan ja ilosta ikävään. En usko, että suru ja ikävä katoavat koskaan, mutta muistotkin tulevat säilymään aina ja jonakin päivänä taas tavataan. Helpottaa, kun mietin, että tuolla se istuu pilven reunalla ja heiluttaa - ja kyllä se tietää, että rakastan ja ikävöin niin paljon. Niin käsittämättömän paljon

Hei,
olen uusi tässä ketjussa. Menetin äitini muutamia päiviä sitten, enkä tiedä miten pääsen eteenpäin. Ikävä on niin sanoin kuvaamaton...tuska ja epätoivon tunne. Mietin kaikke maan ja taivaan väliltä mitä olen tehnyt tai sanonut...miksi puhuin niin tai miksi en sanonut niin ja miksi miksi miksi....en usko voivani enää koskaan olevan onnellinen, kaipuu ja yksinäisyyden tunne on niin valtavaa. Miten pärjään ja selviydyn ilman äitiä.
Olen kuitenkin aikuinen (36v) ja minulla on perhe. Silti yksinäisyyden tunne on valtavaa. En voi katsoa valokuvia, tavarat muistuttavat. Äitini oli 67v vuotias ja hänellä oli sairauksia...silti en uskonut milloinkaan menettäväni häntä. En usko toipuvani...miten tämä tuntuu niin valtavalta. Pelkään että vajoan johonkin en jaksa. Äitini oli minulle valtava tuki viime vuoden aikana, joka oli minulle rankka. Sukuni on pieni, nyt tuntuu ettei minulla ole ketään.
Kaipaisin valtavasti vertaistukea...sururyhmiä pidetään vasta loppuvuodesta. Jotenkin toisten kokemukset tuovat voimaa, ihmiset selviytyvät. Täältä vamasti saisi paljon tukea - en vain jaksa lukea kertomuksia. Kirjoittaminen vähän helpottaa - puhuminen ehkäpä vielä enemmän. Kaipaisin vain keskustelikumppaniksi ihmistä, joka on kokemut saman tuskan. Olo on jotenkin sumea...

Kiitos kirjoituksista. Miten aamut tuntuvat niin vaikeilta - en nousisi sängystä jollei olisi pakko. Jotenkin sellainen tuska ja seinä edessä, paha olla.
palsta tuntuu hyvältä muuten, mutta tuntuu niinkuin kaikkien surutyö olisi olisi jo pitkällä. Kuten Turvamieskin sanoi, ihmiset ovat jo vuosiakin kirjoitelleet ja saaneet lohtua.
Kaipaisin niin kovasti sellaista ihmistä, joka on juuri menettänyt jonkun todella läheisen. Kirjoittelamaan kanssani tai juttelemaan. Enkä tällä väheksy lainkaan tämän palstan voimaa, pelottaa vain se, että osalla menetyksistä jo vuosia ja silti tuska valtava. Tottakai kaipuu ja ikävä jää...mutta se että muistot kääntyvät vahvuudeksi ja tueksi - sitä odotan ja toivon. samalla pelkään, ettei niin käy vaan tuska jää sietämättömäksi.

Viipaloin juuri mansikoita pakasterasioihin. Niihin kansia laittaessani osui käteeni kansi, jossa lukee mieheni käsialalla Mansikka 2007. Näen silmissäni, miten mieheni istui keittiön pöydän ääressä ja vaikeasti kirjoitti lappuja pakasterasioihin. Hän oli jo hyvin sairas, istui silloin jo pyörätuolissa, mutta halusi vielä osallistua kodin arkeen siinä missä voi.

Voi miten kipeästi ikävä kirpaisi ja itkuhan siinä pääsi.

Ikävä kulkee aina mukana niin kauan kun elonpäiviä riittää. Silti olen päässyt jo valon puolelle ja iloitsen siitä että elän, että olen terve, että aurinko paistaa ja linnut laulavat. Nauran ystävien seurassa, nautin auringon lämmöstä ja mansikoista, pehmeästä metsäpolusta jalkojeni alla, musiikista, hyvästä ruoasta ja hyvistä kirjoista. Silti suru ja kaipuu nousevat hetkittäin voimakkaasti pintaan.

Osanottoni Eesa76:lle

Kaksi vuotta on nyt tätä polkua kuljettu. Suurin tuska on voitettu, siitä mustimmasta tunnelista on päästy ulos. On hienoa nähdä värejä ympärillään ja kuulla kesän ääniä. Suru ja ikävä ovat kuitenkin jääneet seuralaiseksi, enkä voi sanoa että ilokaan olisi palannut elämään. Ei sellaisena kuin se oli vielä puolison ollessa terve. Se vaatii paljon aikaa, jos koskaan.

Hienoja hetkiä ja elämyksiä olemme tytön kanssa kohdanneet kun olemme reissanneet keskisessä Euroopassa. Ei se kuitenkaan ole sellaista kuin pitäisi, niin paljon puuttuu viereltä. Olemme kuitenkin taas lähdössä, tällä kertaa Euroopan vastakkaiseen kolkkaan ja uskon että siitäkin tulee hieno ja kokemuksia antava reissu. Vaikka nämä matkat on monella tapaa raskaita niin niistä saa myös uutta liikettä elämäänsä sekä voimia ja uskoa monella tapaa tulevaan. Siellä näkee enemmän kuin vain nämä omat pienet ympyränsä jotka alkaa helposti ahdistamaan, pitää varoa ettei seinät kaadu päälle.

Kuluneet vuodet on muuttaneet lähes kaiken. Työ jota teimme yhdessä vaimon kanssa on loppunut. Rahkeet eivät riittäneet tehdä kaikkea yksin joten oli aika luopua. Jälleen uusi askel tuntemattomaan, arvaamattomaan tulevaisuuteen. Se tietää sitä että elämä tuntuu olevan yhtä luopumista, niistä entisistä yhteisistä ajoista ei kohta ole paljoakaan jäljellä. Kaikki muuttuu.

Ei kuitenkaan voi muuta kuin pyristellä elämän virrassa mukana ja tarttua niihin asioihin mistä kiinni saa. Sitten on vain toivottava että ne kantavat ja antavat voimaa mennä eteenpäin. Aina päivä kerrallaan. Tämä hetki on kuitenkin tärkeä ja elämisen arvoinen, kaikesta huolimatta. Se suru joka mukana kulkee antaa herkkyyttä niin moniin asioihin. Pienetkin asiat nostavat suuren ikävän pintaan mutta toisaalta monet pienet asiat näyttävät kuinka hienoa elämä vielä voi olla. Antavat viomaa jatkaa.

Voimia kaikille repaleisille kulkijoille tällä tiellä. Pärjäillään.

http://www.youtube.com/watch?v=UL8mPpWU_Tw

Osaanotto kaikille uusille täällä...tervetuloa joukkoon...vaikka tänne ei toivoisi kenenkään joutuvan tulla. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Poikani kuolemasta on nyt reilu 2v2kk ja ikävä on niin valtava joka päivä. Mieheni kuolemasta on vajaa vuosi, ja en ole oikein uskaltanut sitä edes ajatella. Tiedän että jonain päivänä sekin lyö vasten kasvoja ja kovaa, mutta nyt tällä hetkellä kaikki voimat tuntuu vievän se että selviän jotenkin päivästätoiseen poikani kuolemasta aiheutuneen surun ja ikävän vuoksi. Jossain vaiheessa kuvittelinkin jo olevani voiton puolella, muta olen saanut huomata että se oli vain harhaa. Selviäähän sitä päivistä kun ei suostu ajattelmaan mitään, koittaa vaan tehdä pakolliset hommat (jos jaksaa), mutta oikein mikään ei tunnu miltään, eikä oikein mistään saa kunnolla otetta. Iloa arkeen tuovat lastenlapset jotka oli nyt kesälomalla luonemme (minun ja nuorimman poikani). Pelkään kokoajan että kuka lähtee seuraavaksi, mikä suuri suru tulee eteen taas kohta entisten lisäksi.
No, näillä eväillä mennään ja on vaan koitettava löytää iloa arjen pienen pienistä asioista. Onhan toki iloisia päiviä paljonkin, mutta kaikkea varjostaa suru ja ikävä.

Voimia jokaiselle jokaiseen päivään

Tule luokseni unessa silloin,
kun kaipuu on lohduton.
Pidä kädestä kiinni silloin,
kun vaikeinta minulla on.
Ja luokses kun tulen milloin
ole vastassa minua silloin.

Tuntematon

Kummallista –
äsken myrskysi
sisin liikehti levottomana
kuin pyörteissä.
Nyt tuli tyven.

Jokin kosketti.
Oliko se ystävän rukous?
Oli varmaan
sillä kosketus oli hyvä ja lämmin.
Kiitos sinulle – ystävä!

Erkki Leminen

Joskus valvon yksikseni
Vaivojeni vuoksi
Joskus uni ohitseni
Muista syistä juoksi.

Joskus ilo rannoillensa
Venhollansa noutaa
Joskus murhe mustissansa
Mielen veessä soutaa.

Usein armolupaukset
Uskallusta antaa
Aina toivon huokaukset
yli vuorten kantaa.

Kohta aamu valkenee
Ja valo varjot voittaa
Ja uusi päivä koittaa

Erkki Leminen

Hei teille kaikille rakkaansa menettäneet, itse kirjoitan tänne ensi kertaa, mieheni kuoli tammikuussa 2011, 55 vuotiaana ihan yllättäen täällä kotona, illalla mentiin nukkumaan, ja aamulla mieheni ei enää herännyt,,oli nukkunut ikiuneen,
en tiennyt illalla, että se olisi viimeinen,
olen käynyt kaikki tuskan eri tunnetasot, ensin oli se uskomaton ajatus, että toinen on poissa,
sen hyväksyminen vei yli vuoden, kunnes uskalsin itselleni myöntää, ettei hän enää koskaan avaa kotimme ovea, meille jäi 27 vuotta yhteistä elämää,
nyt elän mielestäni kakkosvaihetta, eli valtavaa syvää ikävää ja kaipuuta,
aluksi tunsin vihaakin, miksi jätit minut tänne?
en antanut anteeksi, että hän lähti pois jättäen minut tänne yksin kulkemaan,
hänen haudallaan en ole käynyt kertaakaan, en tahdo mennä sinne, hän on täällä kotonamme luonani, elämässäni joka päivä,
joka aamu herätessäni ja joka ilta nukkumaan mennessä,
en häntä siellä haudalla yhtään enempää voisi kaivata,
enkä tahdo sellaista "tehtyä" suruhetkeä,
mutta tiedän, että muille haudalle käynti on lohduttavaa ja helpottavaa, hyvä niin,
koska jokainen me koemme surumme eritavalla ja jokainen tietää miten on edes hieman helpompi mennä jokainen päivä eteenpäin,
mulla oli motto, että jos tämä päivä on vähänkin parempi kuin eilinen, niin hyvä niin,
mutta huomaan ettei vaan toimi, kun tuska iskee, se iskee ja silloin ei mieti, että tämähän piti olla parempi päivä kuin eilinen,
ja ei sitten olekaan.
Tunneskaaloista on minulla varmaan vielä mona vaihetta edessä, vaikka kerroin tuossa alussa, että olen ne läpikäynyt,
en ole muutenkuin tiedostanut, että edessä ne ovat,
luin jostain, että rakkaansa menettänyt käy läpi 7 eri vaihetta, en edes tahdo tietää mitä kaikea ne ovat,
paitsi sen,että koska helpottaa, koska pahin tuska olisi pois,
me elettiin sellaista mukavaa tavallista elämää, ja juteltiin, että sitten kun vanhenemme yhdessä, meillä ei tarvita kuin luonto ja kalastus, pienimuotoinen mökkeily, missä takka ja ranta
ei meillä ollut paljon suuria toiveita, hyvin mukavia vain juuri meidän oloisia,
en koskaan voinut kuvitella, että jäisin leskeksi yht,äkkiä
vieläkin kun puhun miehestäni, sanon aina kun hän meni pois,
se viimeinen sana on vieläkin niin lopullisen vaikea,
vieläkin..joku sanoi minulle kun itkin joka päivä, että nyt on jo vuosi mennyt miten nyt vielä voit itkeä,
mikä kysymys, sanoin hänelle, että anteeksi, en huomannut, että olisi pitänyt ottaa allakka ja ruksata vuosi päivä, ja todeta, ettei nyt enää sovi itkeä,
lopun elämäni elän tämän kanssa ja kaipaan, enkä edes tahdo ikävää pois, varmaan ymmärrätte, eli ei sitä rakasta unohda koskaan,
mutta tietysti haluaisi, että tämä tuska helpottaisi,
olen varmaan outo surija, kun en ole siellä haudalla käynyt, enkä myöskään ole pystynyt ainoatakaan valokuvaa katsomaan,
sanon aina itselleni, kun kerron näistä jollekin, että teen kaiken sitten kun olen siihen valmis, en pakota itseäni, enkä välitä jos joku ihmettelee,
tämä on minun suruni ja kaipuuni ,ja teen tai en tee,vaan kun on pakko tämän kanssa elää, niin elän tämän omalla tavallani,

Yksi aino "hyvä" puoli tässä on, en enää koskaan tule kokemaan mitään musertavaa elämässäni, tämä oli pahin, meillä ei ollut lapsia, miehelläni on 3,
minulla ei ole sukulaisia, vanhempani ovat kuolleet,
samoin kaikki enoni, tätini, setäni, ei ole ketään ketä jäisin kaipaamaan,
sanoinkin aina miehelleni, että tahtoisin täältä ennen häntä pois, koska mua ei jäisi kukaan kaipaamaan, paitsi toki hän nyt ikävöisi, mutta ei ketään sukulaisia, ja hänelle kuitenkin jäisi lapset, lapsen lapset, veli, 2 siskoa, äiti ,tädit jne.
hän ei jäisi ihan ypöyksin, aivankuin mä nyt jäin,
ihan tyhjän päälle, on aamuja kun en tahdo nousta sängystä, kun ei ole mitään syytä, en siis ole työelämässä enää
sitten taas joskus pakotan itseni, koska tämä koti on tärkein ja tästä on pidettävä kiinni, eli siivottava viikottain, pedattava päivittäin ja onhan mulla ihana Miska kissa, meillä oli mieheni kanssa maailman ihanin sekarotuinen rekku koira,
rekku oli seefferi/labbis eli neljätoistavuotiaaksi,
miheni ei tykännyt kissoista, ja mietin pitkään,että tahdon kaverin ja olisin tahtonut koiran, mutta kun mun kunto eli selkä ei pysty tarpeeksi koiraa lenkittämään, eli koira kärsis,
niin otin sitten kissan, ennen kissan tuloa juttelin miehelleni, että pitäis saada joku kaveri, otanki kisa, no tavallaan tuli vastaus, ota vaan,
nyt toi pöljä kaveri on ollut mulla 9 kk, enkä ole päivääkään katunut, on se mulle sellainen henkireikä
ennen oltiin minä, mieheni ja Rekku,
nyt on vaan minä ja Miska
tuhannet kiitokset, jos jaksoitte lukea, mä olen aina tälläinen, että saan "puheripulin" kun niin itekseni oon, mutta jos joku tahtoisi kirjoittaa, tulisi tosi hyvä mieli,
isot rutistus halit teille kaikille, ihanaa kun voidaan auttaa toisiamme, ja ihana kun ootte olemassa, vaikkei tunnetakaan:):)

Osanottoni suruusi, Vivimiska. Kovin ovat tuttuja tuntemuksesi minullekin. Minäkin jäin mieheni kuoltua sinun laillasi täysin yksin. Tai en ihan, olihan minulla seurana ja lohtuna ihana Jelli-koira, jota ilman tuskin olisin mieheni kuolemasta järjissäni selvinnyt.

Kysyit, koska se tuska helpottaa. Kysymykseen on vaikea vastata, koska surukokemus on niin henkilökohtainen ja yksilöllinen. Joku toipuu nopeammin, joku hitaamminen, joku ei koskaan.

Minulla kolme ensimmäistä vuotta olivat vaikeimmat. Kahdesta ensimmäisestä en juuri mitään muistakaan. Mieheni kuolemasta on nyt 4 vuotta, 2 kuukautta ja 14 päivää. Olen jo sopeutunut siihen, ettei mieheni enää koskaan tule kotiin, enkä enää itse halua kuolla. Kahtena ensimmäisenä vuonna olisin vain halunnut päästä mukaan.

Suru kulkee mukana niin kauan kuin elonpäiviä riittää, mutta olen oppinut sen kanssa elämään. Hetkittäin se vielä nousee pintaan itkuisena ikävänä, mutta enää se ei ole päivän ensimmäinen eikä illan viimeinen ajatus.

Voimia sinulle ja kaikille muillekin surupolkua kulkeville.

Kiitos teille sanoistanne, olen yhteydessä mieheni lapsiin, he ovat olleet iso turva ja tuki, välillä olen ihan unohtanut, että he menettivät isänsä, kun olen niin oman suruni vanki,
samoin kun juttelen anoppini kanssa, en lainkaan ajattele, että häneltä meni poika,lapsi,'
tuntuu välillä kuin vain minä olisin menettänyt yksin jotain, onhan meitä muitakin, mutta kun puolet elämääni elin mieheni kanssa niin olen vain yksin ajattelematta muitakin, vaikka pitäisi, eikä vain käpertyä itseensä,
yritän nyt ajatella muitakin ja ottaa osaa myös heidän suruun.Ehkä omanikin hieman helppottaisi kun jaan surun muiden kanssa.

http://www.youtube.com/watch?v=bneAcFk7VOM

Aurinkoista päivää kaikille

Poikani kuolemasta on nyt n. 3,5vuotta. Siitä aluvaiheen shokista ja mylleryksestä olen mennyt eteenpäin etsien voimia elää tämä oma elämä loppuun saakka. Monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia tälle aikavälille mahtuu mutta myös unohdusta ja uudistusta.

Tyttäreni pikku poika syntyi poikani kuoleman jälkeen ja kyselee nyt kovasti enostaan. Ymmärtää jotenkin hänen kuolleen ja olevan poissa keskuudestamme mutta puhuu välillä olemassa olevasta. Hän välillä kyselee, että voisiko hän soittaa pojalleni ja jutella hänen kanssaan. siihen on vastattu, että siellä missä hän nyt on ei ole puhelimia. Seuraava kysymys onkin sitten ollut se että eikö hän voi ostaa puhelinta ja vastaus ettei siellä ole puhelin kauppoja.

Pieni poika kuitenkin elää monissa asioissa ikään kuin hänen enonsa olisi olemassa. Huomasin itsekin tänään saman asian, etten ole menettänyt häntä poissaolevaksi kuin tästä elämästä. Hän on jossakin ja joskus tapaan hänet. Se vahva tunne auttaa elämään ja uskomaan. Jos minulta puuttuisi tällainen usko niin tyhjää suruni olisi. Varmaankin samasta syystä en tunne poikani läsnäoloa hänen haudallaan. Joskus arkisessa elämässä tuntuu ihan kuin hän olisi lähelläni.

Naapurin rovasti sanoi minulle poikani kuoleman yhteydessä, että hän on henkimaailmassa kun kysyin häneltä, että missä poikani nyt on. Kysyin sitten, että missä henkimaailma on? Hän sanoi, että tässä ihan lähellämme sillä elämän ja kuolemanraja on hyvin ohut. Ikään kuin ohut verho välillämme ikään kuin harso. Meidät eroittaa monet asiat mutta meillä on yhteyksiä. Eihän muutoin kuolemaa ja elämää olisikaan jos kaikki olisi yhtä ja samanlaista.

Jälleennäkemisen toivo on lohtua suruun ja ikävään. Siinä on voimaa mennä eteenpäin. Isän kätteen ystävät!

Hyvää huomenta kaikille

Mitä eroa on jonkun olla pilvenreunalla ja ajatuksissa? Olla jossakin. Olla jossakin minne meillä elämässä elävillä ei ole mahdollisuutta olla yhteydessä tai muutoin kokea. Siinä menee se elämän ja kuoleman raja. Olen nähnyt ja kokenut useasti kun ihminen kuolee. Jokin näkymätön poistuu hänestä. Se mikä poistuu, poistuu jonnekin. Minne se menee? En tiedä. Ehkäpä sinne henkimaailmaan.

Uskominen johonkin ei ole välttämättä opittua tai todistettua vaan sen voi jokainen kokea itsessään. Sama asia on niin monen kiistan ja sodan aiheena kuin Jumala. Toiset sanovat sen olevan olemassa ja kertovat siihen liittyvistä todisteista. Toiset sanovat ettei sellaista ole ja heilläkin on siihen todisteet. Voi vain uskoa tai olla uskomatta.

Näissäkin tilanteissa olen tehnyt omat arvioni asiasta ilman todisteita. Olenkin joskus sanonut, että uskon siihenkin, että on olemassa sellainen paikka kuin Australia vaikka en olekkaan siellä milloinkaan itse käynyt. Helppoa, kun ei tarvitse pähkäillä. Vaikka Australiaa ei olisikaan niin en menetä mitään. Näin ollen minusta on ihan kiva kun on Australia.

Kuolema on myös asia josta tietämättömyyden ja todisteiden puutteessa muodostuu näkemyksiä ja uskomuksia. Kaikista näistä uskomuksista koetan valita itselleni ne jotka hyvältä tuntuvat ja tuovat lohdutusta omalle elämälleni. En minäkään usko rakkaitteni olevan pilvenreunalla sillä olen niin monesti lentänyt ja ketään en ole siellä nähnyt tai kokenut muutoin olevan.

En halua muokata muiden ajatuksia tästä asiasta vaan olen jakanut teille jotain itsestäni. Minäkin toivon teille kaikille ketkä omaatte toisenlaisen ajattelutavan voimaa mennä omassa elämässä eteenpäin.

"mekin olimme ennen niin kuin te ja te tulette olemaan niin kuin me" Tämän tapainen teksti on ulkomailla jonkun hautausmaan portilla. Eläväthän senkin ovat kirjoittaneet.

Voimia teille kaikille mennä eteenpäin surussa ja ikävässä.
Isän kätteen.

Hienoo kun täältä pääsee pois.Ennemmin tai myöhemmin ikävä ei tule.

Hyvää huomenta kaikille

Surun käsittely on paljon omanmielen järjestelyä sillä siellä sitä asiaa käsitellään. On mahdollisuus myös torjua surun käsittely ja sekin on oikein sillä aina ei ole sopiva aika sen käsittelylle. Pitää päästä ensin alkushokista toipumaan jotta edes pystyy asioita käsittelemään. Aika vaihtelee monellatapaa yksilöllisesti. Suru ja ikävä on kuitenkin hyvin petollista sillä sekin voi viedä mukanaan ja toipuminen sieltä syvältä on aina hankalampaa. Siksi kaikenlainen voimien etsiminen ja itsensä pakottaminen iloisiin asioihin on toipumisessa erityisen tärkeää. Miten voi itsensä pakottaa iloisiin asioihin jos on valmis itsekin kuolemaan? Siihen on vaikea vastata, että mikä sopii kenellekin. Minua on auttanut työntekeminen ja harrastaminen sekä nämä palstan ystävät jotka ovat repaleisina parvessa lentäneet kanssani. Olen sielläkin suruineni mutta lepään siellä hetken ajatuksissani. Suruni on kuin kivireppu jota kannan joka päivä. Välillä voin laskea repun selästäni ja levähtää hetken. Välillä on voimia kantaa kivireppua ja se tuntuu kevyelle mutta välillä taas tuntuu, että käperryn sen alle jaksamatta sitä kantaa. En voi antaa reppua toisten kannettavaksi vaan se oma reppu on itse kannettava. Koetan kuitenkin opetella reppua tyhjentämään vaikka murun kerrallaan sillä vain siten se kevenee. Olen huomannut, että se todella kevenee.

Ja niinä vaikeina aikoina pitää edelleenkin muistaa ettei tuleen saa jäädä makaamaan vaan on vaikka ryömittävä tai raahauduttava suojaan. Suojan voi pitää vaikka ystäviä joille voi puhua tai kirjoittaa tilanteestaan.

Isän kätteen päivänne!

Voi miten sydäntäni lämmitti lukea edelläolevat Violen ja Turvamiehen viestit, samoin Elämänkulkurin aikaisempi, sisällöltään hyvin samansuuntainen viesti. Ne osoittavat todeksi sen, että ihminen vuosien mittaan voi toipua pahimmastakin menetyksestä, jos itse niin haluaa. Suru kulkee kyllä mukana elämän loppuun asti, mutta sen rinnalle tulee valoisia sävyjä, jopa iloa.

Vastaavasti mieltäni kovasti pahoitti jonkun surupolulla kulkevan tyly viesti, jolla hän vahvasti ilmeisten halusi sulkea minut kokonaan tämän ryhmän ulkopuolelle. En hänen mielestään kuulu joukkoon, koska olen jo jonkin aikaa pystynyt aidosti iloitsemaan pienistä arjen asioista ja ystävistä.

Ihminen on merkillinen olento, kun ainakin omassa mustassa suruputkessa laput silmillä elävässä herättää suorastaan agressioita, jos joku yrittää rohkaista ja luoda toivoa paremmasta tulevaisuudesta vedoten omiin kokemuksiinsa.

Kai se on niin, että jotkut löytävät oman lohtunsa omalla aikataulullaan, ihan itse, ilman toisten apua. Jotkut eivät löydä lohtua ja valoa koskaan, vaan haluavat jäädä loppuiäkseen sen vangiksi. Se on varmaankin persoonakysymys, mutta minusta erittäin surullista joka tapauksessa.Itse uskon siihen, että poismenneet läheisemme haluavat meidän hyväksyvän tapahtuneen ja jatkavan elämää, olemaan niin onnellisia kuin ikinä mahdollista. Pois mennyttä ei saa takaisin vaikka kieriskelisi lopun elämäänsä tuhkassa.

Rakas mieheni kulkee mukanani elämäni loppuun saakka, siirtyy hetkittäin hiukan kauemmaksi mutta palaa taas rinnalleni. Hän hymyilee kun näkee minun nauravan, haluaa lohduttaa silloin kun olen surullinen. En häntä näe, mutta varmasti tiedän hänen olevan ihan lähellä.

Voimia teille kaikille. Toivottavasti jaksamme oman surummekin musertamina olla armollisia toistemme ehkä erilaista surukokemusta kohtaan.

Hei Valoa kohti ja kaikki toisetkin

Kiitos taas paljon kaikista kirjoituksistanne. Palsta elää vaikka välillä hiljeneekin. Huomaan, että surussamme olemme eritasoilla. Minulla oli onni kun kirjoitin näiden palstojen ensimmäisen kirjoituksen liki 3-vuotta sitten ja sain heti kohtalon tovereita kuten Violan. Kirjoitan Violan koska se oli hänen aiempi nimimerkki. Viole tuli sitten myöhhemmin jonkun vian takia muistaakseni. Menetyksemme olivat silloin niin lähellä toisiaan joten oli helppo samaistua siihen aikaan ja hetkeen.

Palstalle tulleet, siellä pysyneet ja pois lähteneet ovat kukin omalla tavallaan elänyt sitä omaa suruaan mikä milloinkin on menossa. Kirjoitukset vaativat myös meiltä kaikilta ymmärrystä ja kenekään ei pidä loukkaantua niistä vaan kirjoittaa ja kirjoittaa sillä se kirjoittaminen on juuri sitä "kivirepun" keventämistä. On niin arvokasta ja hyvää, että sinäkin Valoa kohti jaat tuntemuksiasi tällä palstalla.

Surussa koetaan monia tunteita. Yksi suruun kulluva tunne on myös viha- ja katkeruus joka näkyy myös meissä. Silloin on hyvä jos osaa "lääkitä" itseään ja toisia armolla ja anteeksiannolla niin kuin Valoa kohti kirjoittaa. Se armo unohtuu niin useasti ja olemme hyvinkin julmia itseämme kohtaan.

Voimia päiväänne ystävät ja siihen Isän kätteen.

Perkele kun on koittanut kaikkea niin iso pala puuttuu elämästä synnntyslaitokselta pienessä kantokopassa ja arkussa hautaan 19 v siinä välissä.
Opeteltiin kävelemään ensimmäiset sanat piirustukset polkupyörällä ajo-opetukest kouluun meno hänen heppansa jännät kilpailut rakkaus-surut....ensimäinen koti iloinen onnellinen tyttö oikeastaan minussa mikään ei ole muuttunut 3v4kk jonka tyttö on haudassa maannut.
ei tämä voinut mennä näin kaikkien ponnisteluitten jälkeen se pahin tapahtui toivo meni eikä kukaan voinut meitä pelastaa nyt on vain järjetön ikävä kun pääsis rutistamaan ja sanomaan kuinka paljon häntä rakstan.

Kesä on kääntynyt syksyyn. Tätä surutyötä on taas tehty monella tasolla. On aika purkaa niitä rakennelmia joita aikanaan yhdessä tehtiin mielessä tulevaisuus ja kaikki suunnitelmat. Elämä ei mennyt niinkuin suunniteltiin.

Tarpeettomaksi käyneiden asioiden purkaminen on tavallaan myös uuden rakentamista. Kaikki hyödyllinen käytetään siihen. Se on aivan kuten elämäkin nyt, on rakennettava sen ympärille mitä jäi jäljelle. On yritettävä keskittyä tähän hetkeen ja sen asioihin. Ei se helppoa ole, niin usein on pakotettava itsensä siihen.

Minun mielestä surutyötä tehdään siksi että selvitään eteenpäin. Kun sen mustan surun jälkeen näkee ne värit niin se on vain hieno asia. Suruun on niin helppo juuttua ja vajota syvällekin. Itsekin siihen usein uppoan mutta silti on menty eteenpäin paljon. Jossain muodossahan se aina kulkee mukana, ei sille mitään voi. Elämä on kuitenkin niin suuri lahja meille joilla se vielä on, että sitä ei saa hukata. On vain kaivettava niitä pieniä positiivisia asioita joilla jaksaa eteenpäin.

Vaimoni on aina mukana sydämessäni ja on sitten vastassa kun aika tulee. Se henkimaailma on hyvin lähellä, usein meissä itsessä ja siinä miten asioita ajattelemme. Raja on todellakin hyvin ohut. Ja kaikki ne muistot yhteisistä ajoista tuovat häntä vain lähemmäksi. Silti elämää on nyt täällä jatkettava yksin. Vain kuva hyllyssä on fyysinen muisto hänestä.

Eteenpäin mennään ja kerätään niitä voiman hippusia joka paikasta mistä löytyy. Eihän edes ole muuta vaihtoehtoa. Tämä polku on raskas kulkea mutta minulle ainakin tämä kokemus on antanut vahvuutta kestää niitä arjen pieniä ongelmia jotka joillekin ovat lähes ylipääsemättömiä. Omat surut ja murheet on aivan eri tasolla. Pidetään lippu korkealla ja tallataan ylpeänä eteenpäin tällä polulla muistaen hyvällä kaikkea sitä mitä on ollut.

Voimia ja pärjäillään.

Luin aikanaan jostain, että on 7 erilaista tunteen aluetta, mitä kaipaava käy läpi,
kukahan niitäkin laskee, ei surua voi laskea numeroissa, ollaan nyt numerossa se ja se...ja nyt surun täytyy loppua, koska alueet on käytetty,
ei näitä kukaan jos /kun on surun kohdannut voi numeroida,
suru on meillä aina läsnä lopun elämäämme,
ei niitä voi numeroida ja tavallaan "pakottaa" unohtamaan,
ja miten ihminen voi ajatella, että numeroilla siis "surun numeroilla" voisimme toisiamme auttaa,
ei sellaista ole, ei kukaan meistä ruksaa almanakkaan, että ai jaa, nyt on mennytkin jo näin paljon aikaa, vaikkapa 6 kk,
enhän enää voi surra ja itkeä,
rakkaus ei koskaan unohdu, ei kaipaus ,ei ikävyys
ei mikään, mikä oli meidän elämässä,
aina tulen muistamaan ja rakastamaan,
ja myös tahdon sitä, haluan elää lopun eläämäni mieheni muiston kanssa,häntä vaalien ja rakastaen,
en kaipaa muuta enää
kaipaan Hessua itken ja rakastan,
muttta muutakaan en voi,, ja annan hälle sen kaiken rakkauden mitä olisin antanut Hessulle ja annoinkin Hessulle ,tietty tai siis Miska saa, no vähän meni taas överix,,,so what?

Valoa kohti:

Kirjoituksesi kuvastaa omia ajatuksiani surutyöstä, ja uskon että aina kannattaa pyrkiä valoa kohti - siis iloisia asioita kerätä, niistä onnen sirpaleista uusi mosaiikki. Jotain kaunista taas.

"Rakas mieheni kulkee mukanani elämäni loppuun saakka, siirtyy hetkittäin hiukan kauemmaksi mutta palaa taas rinnalleni. Hän hymyilee kun näkee minun nauravan, haluaa lohduttaa silloin kun olen surullinen. En häntä näe, mutta varmasti tiedän hänen olevan ihan lähellä. "

Itsekin menettämäni henkilöt tulevat ajatuksiini monesti kun teen suuria päätöksiä - kannustaen tekemään, sekä minulle on hyväksi... Välillä he tuntuvat olevan läsnä oikeasti. Onko se sitten osa muistoani, ja jotain muuta - ei sillä väliä minulle, onhan jokin osa heistä kasvanut pysyväksi osaksi itseäni... olen mitä olen osin heidän takiaan.

Haleja.

Ei surun määrää tai suremisen aikaa kukaan voi tietää tai määrätä. Joku päivä voi olla parempi, mutta sitten taas tulee päivä, että itku ja kaipuu pusertaa heti aamusta. Menetin mieheni neljä kuukautta sitten, kuukaudet ja päivät ovat vaan kuluneet, en tiedä mihin. Olen vaan kulkenut ajan virrassa mukana. Mielestäni olemme edelleen me. Tapahtunutta en kiellä, mutta kuten haudalla silloin sanoin: Et ole kaukana, et ole poissa, muutit sydämeeni. Jä välillä kun on oikein vaikeaa, tunnen että jostain minulle annetaan voimaa ja että kerran vielä tavataan. Nyt annan kaiken rakkauteni ja halaukset koirallemme, eikä tämä ainakaan pahaa siitä tykkää kun niin huomioidaan.

Jaksamisia kaikille.

Vaikka mieheni kuolemasta on nyt tullut kuluneeksi 2 v, 10 kk ja 16 päivää - tai tarkalleen ottaen 15 päivää ja 12 tuntia - en ole tähän päivään mennessä käynyt syytöksen saati vihan tunteita läpi. En voisi koskaan kuvitella syyttäväni miestäni hänen poismenostaan, ei - hän ei jättänyt minua vaan "jokin" otti meiltä sen kaiken onnen ja ilon pois. Mutta suru, se jatkuu edelleen. En halua näyttää muille, mitkä ovat minun oikeat tunteeni, miten paljon haluankaan lähteä mieheni luokse. Kukaan ei voisi kuvitellakaan, mitä suunnittelen tai toivon tapahtuvaksi.
Kun olen menossa mieheni haudalle ja astun hautausmaan porteista sisään, tunnen tulevani kotiin. Lapsuudenkoti, jonne palasin mieheni kuoleman jälkeen, ei tunnu kodilta. Ei, vaikka remontoin sen "meidän näköiseksemme", sen ihanan kodin tyylin ja värien mukaan, jossa ehdimme asua hiukan yli 3 vuotta ennen Suuren Surun saapumista. Olin itsekin yllättynyt tuntemuksestani: hautausmaa tuntui kodilta! Myönnän, että käyn mieheni haudalla päivittäin, joskus parikin kertaa päivässä varsinkin silloin, kun en työni vuoksi ole päässyt käymään siellä. En käy haudalla velvollisuudesta vaan siksi, koska minun tarvitsee käydä siellä. Se tunne tulee jostain sisimmästä.. ei, ei se tule sydämestä, sillä se kuoli samana hetkenä kun mieheni sydän lakkasi lyömästä.

Mitä tällä haluan sanoa? Sen, että näinkin voi olla / käydä / jatkua. Niin kuin tuolla aiemmin sanottiin, suruajan kestolla ei ole standardi-aikaa. Jotkut tokenevat muutamassa viikossa / kuukaudessa / vuodessa ja jotkut eivät koskaan. Pukeudun edelleen mustaan ja kannan vasemmassa nimettömässä kihla- ja vihkisormuksia. Me olemme edelleen yhdessä mutta eri maailmoissa... vielä jonkin aikaa.

Hyvää huomenta kaikille

Olemme huomanneet kuinka yksilöllistä surumme ja ikävämme käsittely onkaan. Siihen vaikuttaa elämäntapamme ja minkälainen oli suhteemme menetykseemme. Siihen vaikuttaa ympäristö ja läheisemme mutta paljon voimme itsekin sitä säädellä. Vaikka pidän huolta ja kannan vastuuta läheisistäni niin koetan samalla seurata omaankin vointiani ja kysyä välillä itseltäni, että missä tilanteessa olen ja mihin suuntaan olen menossa. Minulta on välillä unohtunut, että minulla on oma elämä joka on annettu minulle elettäväksi. Ei syntymässäni määrätty sitä, että kun joku läheiseni kuolee tulee minunkin kuolla. Myös läheiseni joka on jo edesmennyt on elänyt omaa elämäänsä kuolemaan saakka ilman minun määräviä tekijöitäni. Suru ja ikävä on murskannut minut pahimmalla tavalla ja minulle ei jää muuta kuin koettaa selvitä omassa elämässäni eteenpäin. Kun aikani sitten koittaa, näin saavun rakkaani luo.Joskus mietin sitäkin mitä ja miten tuo edesmennyt rakkaani toivoisi minun eläväni tämän elämän ennen kuin saavun hänen luokseen? Koetan myös parhaalla tavalla toteuttaa siinä hänen toivomustaan. Olen siitä toiveesta puhunut myös lapsille jo nyt eläessäni.

Sanotaan, että "jokainen taaplaa tyylillään" ja se ei ole pelkästään oikeus vaan vapaus. Omalla tahdollakin on suuri merkitys elämällemme.

Eilen oli ihana ilta. hain tyttäreni kolmevuotiaan seurakseni. laitoin hänelle ammeeseen vettä. Hän sanoi: - riittää ja minä vaan laskin lisää. Poika sanoi: - kun sanotaan, että RIITTÄÄ niin pitää totella! Koetan tätä lapsen neuvoa mukauttaa joissakin asioissa myös omaan elämääni.

Isän kätteen päivänne ja syksyaurinkoa kaikille

Haluatko henkistä vai fyysistä voimaa? Ne asiat ei silti aina ole eri asia, usein vahvat ihmiset ovat myös terveempiä fyysisesti, vaikka ei terveellä elämällä enää paljoa yli 70-vuoden ikää ole mahdollista saada, kussakin inkarnaatiossaan.... Ihmiselle ei ole kuitenkaan suositeltavaa syntyä takaisin maailmaan liian pienin väliajoin takaisin, ja länsimainen uskonto on lähes hyljännyt sielunvaellusopin, ateistisen kuolemaan ja olemattomuuteen pyrkimisen vuoksi, mikä on hullua, koska sen luultiin olevan vain idän uskontoa.... Molemmista kannattaa jotain tietää....

Siellä ne odottelee meitä siellä ei ole aikaa ja meillä ole mitään kiirettä.

http://www.youtube.com/watch?v=cDXwxcPqBVM&feature=player_detailpage

Hyvää huomenta kaikille

Kiitos Elämän Kulkuri

Johanna Kurkelalla on kaunis kappale niin sanoituksen kuin sävelenkin suhteen. Musiikilla on suuri vaikutus mielelle. Ainakin minulla kun kuuntelen sitä paljon ja elän sen mukana monia muistoja. Tietty kappale vie joskus ajatukset mukanaan aikaan kun olin lapsi, nuori lapsi, nuori aikuinen, aika mies ja jopa tänne keski-ikään saakka. Musiikin myötä voi elää rakkautta ja surua. On aina elänyt silloin jotain kovin vahvaa tunnetta ja samaistunut sävelen tai sanojen tuomaan tunteeseen. Kun kuulen tietyn kappaleen palaan heti sen ajan muistoihin.

Kun poikani kuoli huomasin sellaisenkin asian, etten voinut kuunnella mitään musiikkia. Osa musiikista tuntui ahdistavalle mutta monet nielaisivat välittömästi syvään suruun. Oli pakko pitää autossakin pitkiä aikoja radio kiinni ettei aivan romahtaisi.

Sekin on merkki jonkinlaisesta itsensä toipumisesta kun pystyy kuuntelemaan musiikkia tunteella. Se ikään kuin hellii ajatuksia. "Kaunis pieni ihminen, sä olet ainut laatuinen, mitä vastaan tuleekaa toista sua ei milloinkaan".

Niin monesti tulin aamulla tähän työpöytäni ääreen aloittaen päiväni itkemällä. Nyt kuuntelen Elämän Kulkurin laittamaa linkkiä. Katselen poikani kuvaa herkistyen ja muistellen häntä. Kyyneleet tulevat silmiin mutta en ole enää niin musertunut kuin aiemmin. "Yksin täytyy jokaisen polku mennä pimeään että pystyy elämään".

"Ystäväsi huolehtii kun askelesi on hatarat". Sitä olette tehneet tällä palstalla. Kiitos teille kaikille. Lämmintä ja kuivaa syyspäivää teille kaikille ja siihen Isän kätteen.

Musiikilla on todella tärkeä paikkansa elämässä. Meillä oli vaimon kanssa paljon yhteisiä suosikkeja ja kävimme joskus konserteissakin tai katsoimme konsertteja TV:sta. Vaimon kuoleman jälkeen en minäkään pystynyt kuuntelemaan musiikkia pitkään aikaan. Varsinkin ne yhteiset suosikit ja kappaleet tuntuivat murskaavan alleen.

Musiikin kuuntelu on kuitenkin vähitellen palannut elämääni. Se tuo tosiaan paljon muistoja ja monia kappaleita kuuntelee aivan eri tavalla kuin ennen. Sekin on muuttunut niinkuin kaikki muukin. On löytynyt paljon uusiakin kappaleita jotka tuovat omalla tavallaan lohtua tähän yksinäiseen vaellukseen.

"Yksin täytyy jokaisen polku mennä pimeään että pystyy elämään." Tuota olen itsekin miettinyt. Jokaisen on yksin löydettävä se oma tiensä ja polkunsa jota kulkea. Se polku ja suunta on usein hukassa eikä ole helppoa löytää sitä oikeaa reittiä. Tai onko sitä edes. Ehkä pitää vain päättää että se polku jota lähtee kulkemaan on se oikea ja tehdä sen mukaan tai ainakin uskoa siihen.

Ja vaikka jokainen kulkee yksin omaa polkuaan niin on oikeastaan helpottavaa huomata että ei ole yksin yksin. Kaikki muutkin ovat. Kun sitten kaikki rikkinäiset yksinkulkijat toisiaan tukevat niin pysyyhän sitä paremmin pystyssä tai ainakin pääsee helpommin ylös kun polullaan kompastuu.

Voimia meille tähän sateiseen syksyyn ja pärjäillään.

Kuinka monta talvea
Joudun muistamaan

Etkö sinä lähdekkään
Minusta milloinkaan

Eilen neljä tuntia mä itkin
Eikä mikään helpota

Eilen olin ihan varma lähikaupassa
Että sinä seisoit siinä kassajonossa

Ei, se et ollutkaan sinä
Sen miehen teepaidassa mustat siivet
Niin kuin kuolleen enkelin

En osaa elää
En näissä kengissä, en tässä talossa, en tällä kadulla
En osaa elää
En elokuvissa, en yöjunissa, en kenenkään kodissa
Ilman sinua

Olen lapsi joka roikkuu kiinni sinussa
Miksi, miksi ihmisen täytyy luopua

Vaikka pelkään pimeää
Mua oota, mä haen sinut takaisin
Takki päälle, paljain jaloin meen pakkaseen

Jippu :en osaa elää

Hei kaikille, paljon me kirjoitamme viestejä meidän rakkaille tässä omani,:tahdoin kertoa ikäväni näin:
en koskaan sua enää nää, en kättäs koskettaa, en sylissäs lämpöä mitä oli
,en kasvojas koskettaa,en nauruas kuulla, en lämpöäs, en rakkauttas, vaikka silti jää ne aina elämään, muttet ole vierelläin, et siinä sylissäin,lähelläin
olet kuitenkin ollut ja tulet aina olemaan sydämesäin luonani.lähelläin,, vaikket enää vierelläin kulje kuin muistoissa rakkaissa,
ei ole aamua ei iltaa, ei yötä etten sua muistaisi, etten kaipaisi, rakastaisi,
koskaan en unohda, olit elämäni parasta aikaa,
voi rakas, kumpa sun takaisin saisin,mutta
jospa jos nyt ymmärtäisin, ettei niin voi käydä
kumpa uskaltaisin päästää irti sinusta, ja hyväksyä, että olet mennyt iäksi,
olisi helpompaa,
mutta en uskalla päästää irti, luovuttaa,
sitten ettet koskaan palaa, en anna itselleni lupaa vielä, vaikka tiedän kuinka että pakkohan se olisi,
mutta sitten kun olen luovuttanut ja antanut sinun mennä, nyt en vielä ole siihen valmis,
olet vielä täällä kotonamme kanssani, et tuolla kylmässä maan povessa, en vain voi vielä hyväksyä sitä, olit elämäni ja jos ei sinua enää ole, ei ole minuakaan...tulen luoksesi heti kun mun on aika

Kuinka osuvasti miniviska kirjoittikaan. Välillä kun ei uskalla edes ajatella, että ei koskaan enää sitä, ei koskaan enää tätä, kaikki yhteiset suunnitelmat ja muut ovat iäksi menneet. Kuinka ihanaa olisikaan jos toinen tuossa vieressä olisi ja voisi kainaloon käpertyä ja sanoa että minä rakastan sinua. Nuo sanat lausun nyt vain mielessäni ja haluan uskoa että ne rakkaani "tuolla jossain" tavoittavat. On niin väärin menettää rakkaansa liian aikaisin, kun on ajatellut että eläkepäivätkin yhdessä vietetään..

Hyvää huomenta kaikille

Talvi tekee tuloaan mutta kevät on edessäpäin. Ikävä ja kaipuu koskettaa päivittäin vaikka pahimmasta olenkin jo mennyt eteenpäin. Tänä aamuna ajattelin sitä tuskaa ja lohduttomuutta mitä olen joutunut kokemaan. Olenkin sitä mieltä, etten elämässäni olisi milloinkaan päässyt niin lähelle elämän peruskysymyksia ja tarkoitusta mitä silloin koin. Niitä ajatuksia arvostaa nyt kun jatkaa tätä omaa elämää toisten rinnalla.

Voimia ystävät päiväänne ja kirjoitelkaa silloin tällöin. Isän kätteen päivänne.

Viola, JJ ja Kastepisara

Olipa kiva kuulla teistä! Isän kätteen.

Kaikesta selviää, suru ja ikävä jää, mutta muuttaa muotoaan....ja omaan elämään löytyy tarkoitus,periksi ei anneta koskaan,aika parantaa pahimmat haavat,itse en uskonut koskaan niin, mut totta se loppupeleissä on,VOIMIA KAIKILLE

Iltaa kaikille

Tuntuu hyvälle, että palsta elää edelleenkin. Muutaman vuodenhan se on ollutkin. Tulee yllättävän hyvä tunne kun te pitkään palstalla olleet vielä kirjoitatte tänne. Ihmellistä, että en ole teitä koskaan tavannut tai muuten tuntenut mutta jotenkin olette niin hyvin läheisiä. Meitä yhdistää niin monet samat ajatukset ja tunteet joita olemme vuosia yhdessä pohtineet. Eteenpäin kuitenkin menneet välillä yhdessä ja jokainen omalla kohdallaan mutta eteenpäin. Kun alkuun kaikki pysähtyi, päättyi ja millään ei ollut mitään väliä. Pikku hiljaa olemme alkaneet havaita, että elämä kulkee ihan itsestään eteenpäin tahdomme sitä tai emme. Suru ja kaipuu kuitenkin kulkevat sisällämme mutta toivoa ei saa heittää vieläkään. Minun toivoni on se rakkaan pojan jälleen näkeminen tai kokeminen. Unet hänestä ovat vähentyneet mutta ei ole kauan kun olin työmatkalla tosin yöllä töissä ja päiväunilla niin hän oli luonani unessa. Itkin taas ilosta kun sain pitää häntä lähelläni. Kun heräsin oli sisäinen tunne erittäin voimakas vieläkin ja se antaa minulle edelleen sitä voimaa toivoa. Päivittäin saan olla tyttärien pikkupoikien kanssa. Nuorin yksivuotias oli tänään luonamme koko päivän. Huomenna tulee 3v. ja 1,8v.

Talvi tulee mutta sitten tulee taas kevät. Voikaa hyvin kaikki palstan ystävät ja muistakaa vieläkin, että TULEEN EI SAA JÄÄDÄ MAKAAMAAN! Isän kätteen.

Hyvää matkaa Viola

T. Turvamies

Huomenta kaikille.

Kiitos Viola toivotuksista ja mukavaa matkaa.

Pojan haudalle tosiaan vien kynttilät,oli sitte mikä viikonloppu hyvänsä,niin kuin Viola sanoikin,me muistelemme rakkaitame muutenkin.

Remontti edistyy pikku hiljaa...

Tässä suru jutussa on menty eteen päin paljonki,mutta niitä herkistymisiä tulee,se lohduton ikävä. Kattelin tuolta mtv3:n katsomosta "11 tapaa jättää nainen"...siinä nuori leski kertoi kuinka menetti puolisonsa sairaudelle ja sitä kattellessa tuli sellanen itkun puuska. Hän kertoi kuinka toinen hiipui pois. Hiipumallahan se minunkin poika lähti,siinä oli niin samaistumisen tunnetta.
Oli jännä huomata,miten pojan koira reagoi minun itkuun,tuli viereen ja koitti olla hyvänä ja lohduttaa,lähti pois vasta kun itku hellitti.

Laitan linkin teillekin siitä ohjelmasta, http://www.katsomo.fi/?progId=149485

Voimia ja jaksamista kaikille ja niitä valon pilkahduksia,voikaa hyvin ystävät.

Huomenta täältäkin...

Ja Violalle kaikin puolin onnistuntta reissua. Pieni loma katkaisee aina arjen vaikka se suru mukana kulkeekin.

Pyhäinpäivä... Muistan aina sen kahden vuoden takaa, jolloin vaimoni nimi luettiin ja samaan aikaan alkoi tippua suuria lumihiutaleita jotka peittivät kaiken valkoiseen vaippaansa.. Elämä on siitäkin hetkestä jatkunut ja arki pyörii omaa elämäänsä vaikka sisällä kaikki ei olekaan ehjää. Ja me jotka ovat menettäneet läheisiään muistamme heitä joka päivä.

Syksy on pimeimmillään, mutta kahden kuukauden kuluttua valo taas lisääntyy. Samoin se kai menee minullakin.. joskus tulee niitä tummempia aikoja ja sitten välillä lisää valoa.. aaltoliikettä..

Rauhallista pyhäinpäivää kaikille ja voimia. Pärjäillään.

Kiitos sinulle tuosta www.katsomo.fi:n linkistä, Sydän syrjällään. En ollut ohjelmaa seurannut, joten tämä oli kiinnostava ensikokemus. Hauska nähdä, että telkkarissa on jonninjoutavien hömppä-, viihde-, tositv- ja mäiskintäohjelmien ohella näköjään hyvääkin ohjelmatarjontaa.

Mieheni kuolemasta on nyt 4,5 puotta. Vaikka ensimmäiset pari vuotta menivät kuin mustassa sumussa - olisin vain halunnut päästä mieheni mukaan - olen nyt oppinut elämään ihan hyvää elämää yksinkin. Toipuminen alkoi siitä hetkestä, kun oivalsin että tulevan elämäni latu on kiinni vain ja ainoastaan omasta itsestäni. Toisen varaan ei voi sitä onnea ja elämäniloa rakentaa, vaan se täytyy löytyä omien korvien välistä.

Periaatteessa olen taas oppinut olemaan elämääni tyytyväinen. Olen 65-vuotiaana vielä terve ja parastaikaa yritän määrätietoisesti supistella elämääni pystyäkseni muuttamaan takaisin lapsuuden maisemiini, lähelle sukua, serkkuja ja nuoruudenaikaisia yustäviä.

Asuimme viimeiset 20 vuotta todella väljästi isossa omakotitalossa, jossa pelkästään asuinalaa 200 neliötä. Melkein saman verran autotalli/varastotilaa, joten on todella haasteellista yksin yrittää selvistä ensinnäkin kaikesta muuttoon liittyvästä ja supistautua mahtumaan pieneen rivitalokaksioon.

Vaikka edesmennyt mieheni on edessäolevaan elämänmuutosprosessiin liittyen taas tavallista elävämmin mukana päivittäisissä askareissa, ei hänen kuolemaansa liittyvä suru ole enää tuskaisaa, vaan enemmänkin haikeaa ja jotenkin kannustavaa. Tähän taloon liittyy paljon ihania muistoja yhteisiltä vuosilta. Ne muistot seuraavat lämpiminä ja kantavina lapsuudenmaisemiini, jotka olivat meille rakkaita yhteisiä kesämaisemia.

Valoa on, jos sen haluaa nähdä. Voimia teille kaikille :-)

Hyvää pyhäinpäivää kaikille. Muistetaan lämmöllä poismenneitä rakkaitamme, vaikka se muistelu välillä repii rikki hauraan harmonian, minkä on saanut kehitettyä itseään suojaamaan.

Kaksi vuotta on isän kuolemasta ja kymmenen äidin isoäidin. Ikävä on ja pysyy. Elämä on loppujen lopuksi valitettavan lyhyt täällä maan päällä ja siksi elän sen mahdollisimman täysillä ennen jälleennäkemistä Taivaan kodissa.

Voimia kaikille.

Hei kaikille, en tiedä miten koette pyhäinpäivän, mielestäni se on jokin uskonnollinen päivä, en tiedä miksi, mutta ei saa minua syttymään muistamaan rakasta, joka on joka ikinen päivä aamusta iltaan luonani, vaikka onkin pois mennyt ainiaaksi, ei sitä allakasta voi lukea, eikä tuntea,
olen ehkä omituinen, mutta kaikki tuollaiset "muistokaipuu päivät" ei ole oikeassa elämässä mitään,
rakkaus ja kaipuut ovat läsnä aina, yritetään tarpoa läpi jokainen päivä, ilman sitä rakasta joka meni pois,
tärkeintä rakkaudessa on muistaa ihminen ja se ihana yhdessä elätty elämä, vaikka yksin jää, on pakko taivaltaa
vaikkei millään tahtoisi jatkaa elämää yksin,sinne rakkaan luokse tahtoisi, ainakin minä, ja sinne myös meen, kun aika jättää ja pääsen pois, tietysti
on vaan rankkaa yksin jatkaa taivalta eteenpäin, yksin niin yksin,
en koskaan voinut tajuta, ettei meitä enää olisi, vaan kun heräsin siihen aamuun, mihin ei rakkaampi enää ikinä herännyt, en muista siitä ajasta mitään,
meni kauan ennenkuin ymmärsin tapahtuneen, yritin häntä herättää, sitten juoksin naapuriin hakemaan apua,
en uskonut, vieläkään, että hän oli mennyt pois, nukkunut ikiuneen yöllä, oltiin vielä illalla keittiön pöydän ääressä, meidän lempi paikka, juteltiin mukavia,
mutta hän oli vaan nukkunut pois yöllä yksin, en ollut herännyt,sydän petti, ei jaksanut enää...kumpa olisin tiennyt
ja kun toinen nukkuu pois kotona, tulevat poliisit, eli suljetaan kai pois kaikki rikostekijät,
sen muistan hämärästi, että poliisit olivat tosi symppiksia ja hienotunteisia, sitten tulivat jotkut kriistiyöntekijät,
no heille kaikki ok, mutta kun heiltä puuttuu se lämpö ja sympaattisuus, lukevat vain kirjaa sivulta se ja se jne,
miten koet tämän raskaan menetyksen? jumala on kanssasi,
olen menettänyt rakkaan ihmisen viereltäni, en ole ihan valmis vastaamaan miten sen koen, ei ole jumalaa, sitä rakasta ihmistä vieressäni,,jonka kanssa elin puolet
elämästäni, ei ole jumalaa joka päästäisi surun yli, ei ole jumalaa joka kuivattaisi kyyneleeni,
ei ole lohtua. kun ihminenen menettää toisen, sen rakkammman

http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&v=7Pzq8M2ed3E&NR=1

http://www.youtube.com/watch?v=wRujrisDwZg

Hei kaille.
Tämä on tämmönen pikanen piipahus,kun ei ole oma kone,yritin jo eilen kirjottaa,ja viittä vaille valmis teksti oli kadonnu jonnekin.

Kiitos Elämän kulkurille musiikkilinkeistä,en ollut ennen kuullutkaan tuota "Terveiset sinne taivaaseen"....jotenkin tuntu,että siinä oli sitä positiivisyyttä,mitä me jäljellä olevat uskomme.

Voikaa hyvin ja kirjotelkaa aina välillä....on aina hyvä kuulla teistä

http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Yllättävä kuolema aiheuttaa läheisille vakavan terveysriskin/1135250408771?ref=fb-share

Tänäänkin aurinko nousee, luo valot varjojaan pimeään, ei nouse mulle, ei enää, mun elämäni säteet on sammuneet,
kaikki meni kanssas pois, ei ole enää tulevaa,ei mitään elettävää,
on vain kaunis kaipuu sinuun, meidän elettyyn elämään,
muistot ihanaan menneseen, enää ei ole muuta ,vain kaunis ,kaipuu luoksesi
sinne jonnekin, siellä missä sinä olet tahdon olla minäkin..

Hei Tellu ja kaikki toisetkin.

Voimia kaikille ja erityisesti Tellulle.....meidän kaikkien ajatus on juuri tuo suru,ikävä,kaipuu,ihanat muistot....siellä missä sinäkin olet...

Voi kuinka se ikävä vieläkin vihlaisee niin kovasti,varmaan aina....se vain tulee, kuin" salama kirkkaalta taivaalta"...nipistää aivan vatsan pohjasta...se on oikeasti totta,en koskaan saa sinua halata ja rutistaa....vasta seuraavassa ulottuvuudessa...


Mie toivon teille kaikille voimien lisäksi, paljon onnen pilkahuksia....niitä pitäää osata ottaa vastaan,kaikesta huolimatta.

Hyvää alkavaa joulukuuta kaikille.

http://www.positiivarit.fi/joulukalenteri
Nimimerkkini jj on jollekkin kelvannut .

Iltaa ystävät

Tuntuu ettei ole mitään kirjoitettavaa ja sanottavaa. On niin tyhjä olotila. Joskus tämä tyhjäolotila valtaa mielen. Siinä ei ole mitään ajatusta tulevaisuudesta on vain tämä hetki, tyhjyys.

Ehkäpä tähän olotilaan alkaa vaikuttamaan tämä Joulun aika. Sitä enää harvoin juhlitaan Vapahtajan syntymäjuhlana. Siitä on enempikin muodostunut perheiden ja läheisten kokoontuminen. Muistuu mieleen nin monta joulua jolloin kaikki rakkaat olivat koolla ja nyt heistä joku puuttuu. Suru ja ikävä tekee joulusta surunjuhlan. Ei taaskaan Vapahtajan syntymäjuhlaa. Niin se vaan kalenterivuosi vaihtuu. Juhalasta puuttuu nyt hän mutta minunkin ja sinun vuorosi tulee olla vielä poissa.

Taistelkaamme tätä masennusta vastaan jäämättä tuleen makaamaan. Muistetaan joulun todellinen merkitys ja luotetaan siihen, että rakkaamme ovat lähellä meitä ja siellä missä he ovat on se todellisen joulun merkitys.

Hyvää Joulun aikaa teille kaikille ja reippaalla mielellä joulua kohti. Ei tehdä siitä surunjuhlaa vaan Vapahtajan syntymäjuhla.

Iltaa myös täältä.
Joulu tosiaan lähestyy ja se pelottaa vaikka kuinka yrittäisi olla sitä ajattelematta. Ensimmäinen joulu koiran kanssa kaksistaan. Tuskaa lisää se että miehelläni olisi ollut syntymäpäivä heti joulunpyhien jälkeen. Päätin jo syksyllä että kotinurkkiin ei ole nyt hyvä jäädä joten pakataan kimpsut ja mennään kylpylään jouluksi. Saadaan muita ympärille ja paljon muuta ohjelmaa. Voidaan lenkkeillä uusissa maastoissa ja nauttia elämästä se mikä nyt voidaan. Tuntuu kuitenkin kurjalta kun tajuaa että ne omat joulurutiinit ovat nyt mennyttä. Turvamies tuossa kirjoittikin että taistellaan masennusta vastaan, sitä yritän minäkin kaikin voimin.

Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille

Kävin tänä aamuna poikani ja äitini haudalla sytyttämässä kunttilät. Muistin myös teidän kaikkien rakkaita sytyttämällä lyhtyyn kynttilän myös heille. Joten te jotka ette tänään pääse tai halua mennä haudalle niin tiedätte, että pieni liekki palaa parasta aikaa ja se on avoinna koko maailmalle.

Poikani kuolemasta on mennyt jo muutama vuosi. Mietin tänä aamuna, että onko suru ja ikävä vammauttanut minua. Vastaus on kyllä. Olen vammatunut tunne-elämästäni ja vieläkin on vaikeaa osata nauttia kaikesta hyvästä. Elämä ei todellakaan ole pysähtynyt pojan kuoleman jälkeen. On tapahtunut paljon hyviä ja iloisisa asioita joista olen iloinnutkin mutta tunnen "vamman" olevan edelleenkin minussa. Oli aika jolloin mikään ei tuntunut miltään. On aikoja jolloin katkeruus tuntuu peittävän allensa. Uskon Jumalaan mutta ei ole puheyhteyttä.

Minun on kuitenkin taivallettava tämä oma elämä loppuunsa. On jaksettava pitää huolta itsestä ja läheisistä. Tuleen ei saa jäädä makaamaan. On vain mentävä eteenpäin vaikka ryömien ja raahautuen. On päästävä suojaan. Näin varmaan tekivät nuo sotiemme veteraanitkin joita tänään arvostamme ja kunnioitamme.

Voimia teille kaikille ja siihen Isän kätteen.

Kiitos Turvamies!
Olen ollut niin eksyksissä tämän vuoden. Ryömin ja raahaudun. Onni on kadonnut vaikka "iloa" onkin ollut pienistä asioista. Ei tyttären kuolemaa voi koskaan hyväksyä.
Hyvää joulua teille kaikille kohtalotovereille, mun elämä on menetetty.

Huomenta kaikille!

Mieheni kuoli 15.11 yllättäen aivoverenvuotoon. Tänään menemme anopin kanssa hyvästelemään hänet kappeliin ja hautajaiset ovat huomenna.
Ensimmäinen viikko meni aivan usvassa; en muista siitä mitään. Paitsi loppuviikosta jouduin terveyskeskukseen tiputukseen, kun en ollut pystynyt syömään/juomaan. Silloin säikähdin tosissani, nyt on pakko ryhdistäytyä tytön ja koiran takia. Olen pakottanut itseni syömään ja tekemään joitain arkirutiineja. Mutta tuska/ ikävä /epäusko on valtavan suuri...
Mutta minua lohduttaa, että sen tuskan kanssa voi oppia elämään. Olen ilmoittautunut srk.n sururyhmään, joka alkaa helmikuussa. Sairaslomalla olen 16.päivään asti. Sen jälkeen haluaisin yrittää töihin menoa. Tulisi muutakin ajateltavaa ja siellä kuluisi suuri osa hereilläoloajasta.
Mutta katsotaan nyt mitkä fiilikset ovat hautajaisten jälkeen...kykeneekö mihinkään.
On ollut ihanaa huomata, että vanhemmat, sukulaiset ja ystävät ovat auttaneet paljon. Ja sen tosiasian ymmärtäminen, että en ole ainoa, joka kamppailee tällaisen surun kanssa.

Voimia ja jaksamisia kaikille tähän joulunalusaikaan!

Hei Kati

Ole tervetullut palstalle ja voimia suruusi. Raskasta, käsittämätöntä ja vaikeaa on sinullakin mutta hyvin olet jo asioitasi järjestellyt. itse en ole käynyt sururyhmässä mutta monella on ollut niistä hyviä kokemuksia. On sitten sururyhmässä, ystävien keskuudessa tai vaikkapa tällä palstalla on aina toisten kanssa. Ei yksin. Minua on eniten surussani ja ikävässäni auttanut nimenomaan vertaistuki. Monien ystävien kokemukset ovat mahdollistaneet minulle ymmärtää oma tilanteeni. Kaikki eivät surustaan ja ikävästään selviä. Voimia sinulle huomiselle päivälle. Luota ja usko, että sinä selviydyt eteenpäin elämässäsi unohtamatta rakastasi. Minä luotan myös siihen, että kun oma aikani päättyy niin tulen kohtaamaan edesmenneet rakkainpani. Jälleen näkemisen- ja kokemisentoivo antaa voimia elää eteenpäin. Muistan sinua erityisesti huomenna joten jaksamisen voima olkoon kanssasi.

Hei kaikki!

Ja kiitos Turvamiehelle ja Violelle kauniista sanoista. Eiliset hautajaiset pelottivat etukäteen todella paljon. Yhden rauhoittavan pillerin tarvitsin...
Mutta kaikenkaikkiaan hautajaisista jäi jollain tasolla hyvä mieli. Nyt on mies siunattu kaikkien lähimpien ja tärkeimpien läsnäollessa haudan lepoon. Enkä epäile hetkeäkään ettei niin hyvä mies pääsisi taivaaseen. Itselleni on varattuna paikka samaisesta haudasta.
Muistotilaisuus oli lämminhenkinen ja miehen oloinen ei niin virallisen tuntuinen. Kaikki muistelot tulivat suoraan sydämestä.
Miehen sisarukset ja äiti tulivat hautajaisten jälkeen meille. Laitoimme ruokaa, katselimme vanhoja valokuvia ja itkimme ja muistelimme. Vielä iltamyöhään kävimme haudalla uudelleen viemässä lisää kynttilöitä. Jotenkin kaiken oman tuskan ja surun keskellä on helpottavaa huomata, että vaikka jäinkin yksin ilman rakasta puolisoa, en ole suruni kanssa yksin. Tai enhän muutenkaan ole kokonaan yksin onhan minulla tyttäreni ja koirani, muttei se ole sama asia...
Tulevaa joulua helpottaa se, että teemme niinkuin alunperin oli tarkoituskin eli mieheni sisarukset perheineen ja anoppi tulevat aatoksi meille. Muut pyhät olen varmaan vanhempieni kanssa.
Tuskallista on vaan ymmärtää se, ettei enää ikinä voi puhua toiselle tai koskettaa. Mutta minulle oli tärkeää, että mieheni haudattiin omissa lempivaatteissaan, mukaan laitoin valokuvia ja pienen kirjeen sekä rakkaan lapsuuden lelun ja hyvästit sai jättää rauhassa.
En voi edes kuvitella kuinka raskas ja kivinen surun tie on edessäni. Ja parempi etten ajattelekaan kuin päivän tai asian kerrallaan.
Seuraavaksi pitäisi keskittyä perunkirjoituksiin jaa niihin liittyviin sotkuihin. Ja meillä piti alkaa saunaremontti, mies kerkesi jo purkamaan osittain....Täytyisi saada jotakin tehtyä sillekin asialle. Mutta ensin selvittää nämä raha-asiat. Meillä kun oli avioehto ( sitä joskus tehtäessä ei tullut ajatelleeksi kuolemaa vaan mahdollista avioeroa...) niin käsittääkseni en edes kuulu koko kuolinpesään...
Mutta nämä kaikki ovat vain toisarvoisia asioita. Tietenkin pelottaa kuinka selvitään tytön kanssa taloudellisesti, mutta ainahan sitä jotenkin pärjää kun on pakko. Eipä tässä ole vaihtoehtoja.

Näillä tunnelmin tänään.


Kati

Hei kaikille...

..ja Katille voimia ja jaksamista uudelle tielle jolle olet joutunut.

Nyt olo tuntuu minullakin jotenkin tyhjältä. Suurin tuska on huudettu ulos ja tuntuu että ei tosiaankaan ole enää mitään sanottavaa. Silti sen luopumusen tuskan ja pimeältä näyttävän tulevaisuuden tietää ja muistaa kun ajattelee teitä uusia jotka nyt olette tällä tiellä.

2 vuotta 4 kuukautta ja 9 päivää olen tätä lesken tietä kulkenut. Kaikki on muuttunut eikä mikään palaa ennalleen, mutta sieltä pimeimmästä tunnelista on kuitenkin päästy ulos. Jonkinlaisia värejä on jo nähtävissä. Suru ei kuitenkaan ole jäänyt pois ja niin monet asiat nostaa ikävän aina pintaan. Minulle ainakin on kovin vaikeaksi asian tehnyt se, että puoliso, jonka kanssa kaikki elämän ilot ja surut oli tarkoitus kohdata, on nyt se joka on poissa, jota surraan. On kannettava se surun raskas taakka yksin. Matkaa on kuitenkin äärimmäisen paljon helpottanut tytär, on tärkeä syy miksi pysyä elämässä mukana.

Meille tämä on jo kolmas joulu kahdestaan. Se ei enää ahdista kuten ne ensimmäiset. Olemme kai onnistuneet tekemään siitä jo kovin omannäköisemme ja uusia, minun ja tyttären, perinteitä alkaa muodostua. Kyllä ne yhteiset joulut mieleen tulee, mutta ei enää niin ahdistavina. Enemmän jo muistoina.

Vaikka kaikki on muuttunut elämä silti kantaa jotenkin eteenpäin. Ilman jälkiä tästä ei selviä, mutta silti pitää yrittää jostain löytää se usko että elämällä on vielä jotain annettavaa. Täysin ehjäksi elämä ei koskaan tule, mutta se on nyt hyväksyttävä tällaisena rikkinäisenä. Päivä kerrallaan.

Voimia kaikille tähän vuoden pimeimpään aikaan ja kohtahan alkaa taas valo lisääntymään. Pärjäillään.

Ihmisen taivas on niiden sydämessä, jotka häntä rakastivat.

Martti Lindqvist

Hei kaikille!


Ja kiitos myös elämän kulkurille kauniista ja lohduttavasta kirjoituksesta. Se, että kuulee muiden jollain lailla selvinneen ja päässeen uudelleen elämän syrjään kiinni lohduttaa todella paljon. Ehkä minäkin jonakin päivänä pystyn taas nauttimaan asioista. Toki ymmärrän, ettei mikään enää palaa koskaan ennalleen. Jäljellä ovat vain kauniit ja ihanat muistot, paljon toteutumattomia yhteisiä suunnitelmia...
Se vaan tuntuu niin pahalta, kun kaikki muut palaavat omaan arkeensa ja minulla ei sitä vielä ole. Täytyy opetella uusi arki, vain minun ja tytön ja koiran, ilman sitä rakkainta. Ilman toista kenen kanssa on tottunut kaikki jakamaan.
Mutta kuitenkin jossain sisimmässäni tiedän, että tulen selviämään tästä.Tai eihän tässä edes ole vaihtoehtoja, se vaan on pakko. Päivä kerrallaan eteenpäin, luottaen että jossain tulevaisuudessa on vielä valoisiakin päiviä edessä.

Sydämestäni toivon jaksamista meille kaikille:


Kati

Hyvää huomenta kaikille Ystävät

Näin viimeyönä unta, että koetin useaan kertaan soittaa pojalleni mutta aina vaan meni vastaajaan jonne olisin voinut jättää viestin. Tunsin usessa suurta ahdistusta kun en häntä tavoittanut. Nyt vielä hereilläkin tuo yöllinen uni ahdistaa. Ahdistaa varsinkin kun tiedostaa totuuden tilanteesta. Näin se ajatusmaailma elää omaa elämäänsä unessakin.

Minulla oli mahdollisuus keskustella eläkkeellä olevan rovastin Seppo Ahdin kanssa. Monet varmasti tietävät hänet menneestä tapahtuneesta missä hän menetti tyttärensä, tyttärensä pienet lapset sekä tyttären miehen. Keskustelumme olikin sitä, että onko usko mennyt tai horjunut näissä meidän menetyksisissa. Usko on välillä mennyt ja horjunut mutta kyllä se on pysynytkin. Ei ehkä pystyisi uskomaan suurempiin voimiin ellei haluaisi uskoa jälleennäkemisestä tai kohtaamisesta kun se oma aika koittaa.

Meitä tällä palstalla täysin tuntemattomia ystäviä on yhdistänyt suru ja ikävä. Se on ollut niin yhdistävä, että välillä voi tuntea täysin tuntemattoman täysin. haluankin littää tähän kirjoitukseeni Seppo Ahdin kirjoituksen surevan kohtaamisesta jonka hän on kirjoittanut. Hänen luvallaan voin sen jakaa teille.

Sepon kirjoitus ei mahtunutkaan tähän viestiin joten laitan sen toiseen.

Voimia teille kaikille ystävät ja hyvää Joulutulon aikaa

t. Turvamies

Kiitos kirjoituksesta. Sieltä löytyy niin paljon tuttuja ajatuksia ja kokemuksia. Monessa kohdassa vetää sanattomaksi..

Se, että on menettänyt rakkaan ja läheisen muuttaa ihmisen. Monet ihmiset pelkäävät kohdata sellaista, joka on joutunut suuren menetyksen kohtaamaan, jotkut jopa niin, että todellakin koettavat väistää tilanteen, kun eivät tiedä mitä sanoa. En minäkään tiennyt. Minulle ensimmäiset osanottokukat toi naapurin leskimies, ikätoverini. En muista mitä puhuttiin, ei kai paljoakaan, eikä edes tarvinnut. Se kohtaaminen jäi vain mieleen.

Alkuviikkojen ja kuukausien tuska on käsin kosketeltavaa. Kaikki on sirpaleina ympärillä, haaveet, suunnitelmat, koko elämä. Ei siinä silloin suuria korulauseita kaivata. Nyt, kuukausien ja vuosienkin kuluttua elämän pysähtymisestä on sirpaleista vähitellen kasattu uutta elämää. Pakon edessä on joutunut uuteen elämäntilanteeseen. Nyt voi nähdä että elämä on kantanut rikkinäistä ja repaleista kulkijaa, kaikesta huolimatta.

Itse koen että sitä on herkempi monille elämän asioille. Surukin nousee pintaan milloin mistäkin syystä. Silti toivon että se herkkyys myös säilyisi. On se osaltaan raskasta, mutta samalla antaa katsantoa elämän asioihin. Vaikka on niin paljon menettänyt, niin huomaa että on myös paljon saanut. Kiitollisuus niistä yhteisistä vuosista kasvaa. Ehkä se on sitä suhteen rakentumista oman itseensä ja elämäänsä. Silti monessa asiassa uuden elämän ja suunnan etsiminen jatkuu edelleen.

Tällaisin ajatuksin... Voimia Joulun odotukseen ja pärjäillään.

Olipa papilla liturgia siinä on mies käynyt läpi miltä tuntuu menettää tyttärensä ja rakkaita läheisiä sydänjuuria myöten voiko sitä kuvata enää paremmin.

Voisinko ystävät teidän/omalla luvalla lopettaa suremisen ottaa askeleen omaan elämään vielä on matkaa kuljettavana haluaisin niin takaisin oman elämäni.

Lääkäri kirjoitti psykiatrille ajan kun sano että olet sen tarpeessa kai se on askel sinne mistä lähdettiin ja johonkin uuteen.

Joulun odotusta pakosta.

Hyvää huomenta

Aina on lupa lopettaa sureminen. On lupa alkaa koittaa elää surunsa kanssa sillä siitähän on tullut nyt ns. eräänlainen elämän kumppani. Elämän kumppanin kanssa pitää koettaa elää sovussa ja tasapainossa. Pitää osata iloita ja muistella.

Kävin tänä aamuna haudalla tekemässä lumityöt. Sytyin kynttilän läheisilleni kivenlyhtyyn ja toisen kynttilän teidän rakkaille toiseen lyhtyyn, joten se pieni liekki palaa tänään täälläkin.

Voimia Joulun aikaan ja älkään antako surulle ja ikävälle suurta valtaa ja voimaa. Tuleen ei saa jäädä Joulunakaan makamaan. Isän kätteen.

Hei kaikille ja kiitos kirjoituksistanne.

Katille osanottoni ja valtavasti voimia jaksaa tytön( ja koiran kera) elämää eteen päin.

Teillä löytyy niitä tuttuja tuntemuksia,mitä meistä varmaan jokainen käy läpi aina jossain vaiheessa...ja varmaan koko loppu elämän. Kiitos myös Turvamiehelle kirjoituksista ja että jaoit meidän kans koskettavan rovasti Seppo Ahdin kirjoituksen.

Kiitos kynttilöistä myös kaikille,minäkin polttelen kynttilöitä sisällä ja ulkona,pojan haudan lisäksi,ja muistan teitä kaikkia,jotka kuljette tätä meän polkua ja teidän rakkaita.

Rauhaisaa joulua ja voimallista uutta vuotta kaikille. Kiitos kuluneesta vuodesta,minulla on nyt neljäs joulu ilman rakasta poikaa,ja te ystävät olette kaikki auttaneet kirjoituksilla minua eteen päin.

Jaettu suru on helpompi kestää.Kirjotelkaa kun siltä tuntuu,piennenkin liekin lämmön voi tuntea.

http://www.youtube.com/watch?v=r14p5u17pl0

Hyvää ja Rauhallista Joulun aikaa ystävät.. Pärjäillään...

Hyvää talviaamua kaikille

Kävin tänä aamuna haudalla tekemässä lumityöt. Minullahan ei ole haudalle matkaa kuin vajaa kilometri. Sytytin sinne taas kaksi kynttilää. Toisen teidän rakkaille ja tänään se pieni liekki palaa täälläkin heille.

Reipasta mieltä kaikille vaikka tämä aika suokin suuren kaipuun. Sanotaan, että rakkaamme ovat poissa mutta uskotaan, että ovat lähellä meitä.

Isän kätteen

Hei kaikille!

Huomenna on ensimmäinen syntymäpäiväni ilman rakasta miestäni ja heti sen perään joulu. Aikamoista aallokkoa tämä elämä tuntuu olevan.
Olen nyt ollut sairasloman jälkeen viikon töissä ja nyt alkoi joululoma. Oli mukavaa palata töihin ja saada muutakin ajateltavaa vaihteeksi. Tosin nukuttua en juuri saanut työviikon aikana. Mutta muutoinkin nukkuminen on vähän sitä sun tätä välillä.
Melkoista opetteluahan tämä nyt on. Arki meni täysin uusiksi. Tottunut, että mies hoitaa tietyt hommat, nyt on kaikki hommat itsellä, mitä nyt teini jossain auttelee ja yhdessä yritetään. Välillä on kamala epäuskon tunne, että onko tämä totta?
Mutta haluan uskoa, että kyllä se elämä vielä joku päivä kantaa. Ja kaiken tämän surun keskellä, on ollut ihanaa huomata, että on lähellä ihmisiä, jotka välittävät ja auttavat. Ja, etttä muitakin samanlaisen tuskan kanssa kamppailevia on.

Mutta toivon meille kaikille joulurauhaa ja hieman joulumieltäkin,
siis hyvää joulua kaikille!


Kati

Ystävät

Toivotan teille ja läheisillenne hyvää Vapahtajan syntymäpäivää joka meillä on Joulu. En ole surussani tehnyt mitään merkkipäivää lapseni kuolemasta tai hautauspäivästä. En ainakaan silloin käy haudalla. Pojan syntymäpäivää juhlitaan edelleenkin ja kokoonnutaan kahville. Syntymä olkoon se suuri ja merkittävä päivä. Monelle Joulu on surun ja ikävän aikaa. Vaikka käynkin Jouluna haudoilla ja muistelen edesmenneitä rakkaitani niin en jää sinne suremaan. En muutoinkaan ole milloinkaan kokenut, että rakkaani olisivat siellä haudassa vaan jossakin lähelläni. Joulu on minulle Vapahtajan syntymäjuhla ja se ei ainakaan sovi minulle surun ja ikävän merkkipäiväksi. Enhän muutoinkaan mene kenenkään syntymäpäiville suremaan läheisiäni.

Hyvää Joulua ja voimia Joulun viettoon ja lisksi siihen Isän kätteen sekä hyvää syntymäpäivää Katille.

Hei kaikki. Luin tätä palstaa jo muutama päivä ennen äitini kuolemaa, jotenkin olen koittanut paniikissa valmistautua tulevaan, mutta eihän se tietenkään ole mahdollista ennenkuin se oikea lähdon hetki tulee. Mun äiti nukkui ikiuneen eilen aamulla. Mun rakas, kaunis, nuori ja ennen niin energinen äitini. Äiti ehti sairastaa syöpää vähän päälle vuoden ja oli kuollessaan alle viisikymppinen. Itse olen myös jo äiti eli oman suruni lisäksi joudun kohtaamaan 6 ja 3 -vuotiaiden poikieni surun rakkaan mummon menetyksestä. Äitini asui meitä tosi lähellä ja näimme monta kertaa viikossa. Hän oli paras ystäväni, tukipilarini tässä elämässä. Oman mieheni ja lasteni kanssa ehdottomasti läheisin ja rakkain ihminen. Olen ihan shokissa vaikka olen osannut odottaa tätä lähes koko äidin sairastamisen ajan. Silti äidin kunto romahti todella nopeasti ja kuolema tuli melkein nurkan takaa. Oli todella epätodellinen olo, kun kävin eilen katsomassa äitiä kuoleman jälkeen. Hän oli niin kaunis, mutta silti niin poissa. Nyt olen jumittunut kuvaan äidistäni kuolleena, vaikka haluaisin muistaa hänet vain elävänä. Minua oksettaa, jalat ei oikein kanna, en pysty huolehtimaan lapsistani (onneksi mies pystyy), en ole pystynyt syömään kuin väkisin todella vähän parin viime viikon aikana. Nyt lopetan ja palaan asiaan vielä, tämä ryhmä on hyvä olla olemassa.

Ensimmäinen joulu ilman rakasta puolisoa nyt takana. Huomenna mieheni olisi täyttänyt 46-vuotta. Nyt siitäkin päivästä tulee raskas kokemus. Viivähdän haudalla hetken ja koitan vaan ymmärtää tämän elämän tarkoituksen. Toivottavasti pitenevät päivät antavat meille menetyksen kokeneille toivoa paremmasta huomisesta.

Hei kaikille ja kiitokset Elämän kulkurille, Katille, Marco-Voxille, Anrihille ja Kesäiselle surulle, että olette kirjoittaneet palstalle ja pitäneet sitä näin ollen elossa.

Kävin tänä aamuna vielä pimeän aikaan siivoamassa haudalta Joulun kynttilät. Laitoin taas kaksi uutta kynttilää palamaan. Toisen kiven lyhtyyn pojalleni ja äidilleni sekä toisen lyhtyyn teidän kaikille rakkaille.

Pusertava suru saa välillä ruumiissamme ja mielessämme suuren voiman ja vallan muttaluottamus ja usko elämään kulkee mukanamme joka ikinen päivä. Minäkin luulin, etten selviä surustani mitenkään mutta päivä päivältä olen eteen päin mennyt ja vahvistunut. Vieläkin tulee välillä oikein rintaa pusertava ikävä poikaani ja useasti silloin mietinkin, että voi kumpa hän olisi luonani. Tekisimme yhdessä sitä ja tätä jne.

Pojan kuoleman jälkeen on tyttärilleni syntynyt yht. kolme poikaa. Kaksi heistä (reilut 3v. ja 2v. olivat toissa yönä meillä. Laskimme mäkeä ja sain vetää heitä kelkalla kuullen takaa huutoja juokse ukki juokse! Sanoin välillä etten jaksa jolloin kolmevuotias kysyi, että miksi?

Välillä vaan ei jaksa vetää kelkkaa tai jaksa mitään muutakaan. Voimia pitää kerätä ja kehittää jotta jaksaa vetää poikien kelkkaa mutta jaksaa myös muutoinkin elämässä. Tuleen ei saa jäädä makaamaan voimattomana.

Hyvää alkavaa vuotta 2013 teille kaikille ja edelleenkin siihen Isän kätteen.

Itse menetin mummoni :( Hänen kanssaan joulu tuli vietettyä mutta sitten hän ei enää jaksanut ja päätti lähteä pois :(

Hei ja kitos Turvamiehelle kaikista niistä pienistä liekeistä jotka ovat palaneet kaikille meidän rakkaille. Ja kiitos myös monista hienoista kirjoituksista jotka aina kokoavat hajalleen levinneitä ajatuksia yhteen. Rakkaamme kulkevat kanssamme myös tulevat vuodet, vaikka emme voi heitä nähdä.

Elämä kuitenkin kantaa eteenpäin. Kovin erilaisena se jatkuu verrattuna aiempaan, mutta se jatkuu ja jokainen päivä on tärkeä. Voimia meille kaikille myös tulevaan vuoteen. Hyvää Uutta Vuotta kaikille ja pärjäillään edelleen.

Hyvää uutta vuotta kaikille

Hyvää huomenta kaikille ja erityisesti Anrihille

Vaikka nyt tuntuukin siltä mitä kirjoitat niin kyllä se hyvä vielä tulee vastaan. Muistan itse hyvin tuon saman vaiheen etten voinut kuunnella radiosta mitään musiikkia vaikka niin olen aina tehnyt automatkoillani ja työhuoneessani. Joka ikinen sävel sai surun syövereihin. Tämäkin aika pitää jaksaa ja koettaa elää uskoen, että se vain on aika jonka jälkeen koittaa uusi aika.

Kaikki tuo tunnemyrsky vaihtelee kuin aaltoliike ylös- ja alas. Huomaat kuitenkin ajan myötä, että aaltoliike pitenee ja loivenee.

Minä ihmettelin aiemmin, että kun joku ystävä tällä palstalla kertoi saavansa voimaa luonnosta ja kuinka hän nautti siitä kauneudesta lepäillen sen voimassa surustaan. No, minäkin koetin katsoa luontoa ja en todellakaan nähnyt siinä mitään kaunista ja ihmettelinkin, että kaikkihan näyttää ihan tavalliselle. Vasta nyt tänä talvena tuossa ennen joulua huomasin kuinka kaunista luonto onkaan ja todellakin silmien välityksellä sieltä sai lohtua.

Meillä jokaisella on oma aikamme kokea ja nähdä asiat milloin mitenkin. Kun vähän itsekin panostamme hyvinvointiimme niin se nopeuttaa sitä ajankulkua ja alamme pikkuhiljaa kokea joitakin asioita merkitykselliseksi mikä ei tunnu miltään tai vaikuttaa ihan "tavalliselle".

Surun ja ikävän keskellä pitää muistaa myös, että ympärillämme on myös muita voimia kuten toivo ja lohtu mutta myös anteeksi anto ja armo. Entinen naapurini kirkkoherra muistutti monesti siitä, että pitää osata olla armollinen itselleen. Sitä kautta voi olla myös armollinen myös toisille.

En pääse jostakin syystä kirjautumaan omalla nimimerkilläni mutta minä se olen. Turvamies.

Tuleen ei saa jäädä vieläkään makaamaan ja siihen Isän kätteen päivänne.

T. Turvamies

Hei Anseliga68

Olipa kiva kun piipahdit palstalla. Kerro miten sinulla on mennyt.

T. Turvamies

Hukannut oon,jonnekkin tyhjyyteen. Iltaisin,miettinyt oon...selitystä itsellein. Muistelen,noita aikoja...ilon ja surun päiviä. En palata,en palata,en voi. Tää sukellus niin pitkä on,ei lopu milloinkaan...Vajoan hiljalleen,syvyyteen. Ystävät jäi,valheineen,huijaamaan,toisiaan. Tietävät kai,mun luopuneen,typerästä juoksustaan. Yritin niin,oivaltaa. Jaksanut en,kauempaa. Ottelun voin,näin luovuttaa. Häviön saan tunnustaa. Matti Järvinen-Sameassa Vedessä . Eli tämähän on musaa vuodelta 1976. Kannattaa kuunnella Youtubesta tai sitten vaikka lainata kirjastosta,

http://www.youtube.com/watch?v=TtQCL1_fI58

Posttraumaattiseksi stressiksi luokittelivat masennusta kun ei saanut enää nukuttua ja veivasin tytön kuolemaa aina yöllä herätessä.
Sain sitten lääkkeet että saa nukuttua ja cipraleksiä että jaksaa jotain tehdä.
Sairauslomalla on kohta oltu 3kk ja saikku jatkuu psykiatrin ja terapian merkeissä katsotaan mihin tämä tie johtaa.terv jj

Hei kaikille

Kävin haudalla tekemässä lumityöt. Sytytin taas yhden kynttilän pojalleni ja toisen teidän rakkaille, joten nyt se pieni liekki palaa jos ette itse tänään sitä sytyttäneet. Minusta on tärkeämäpää, että se "pieni liekki" palaa joskus ajatuksissa vaikka sen voi sytyttääkin. Se ei katso aikaa eikä paikkaa. Se loistaa meiltä tyhjyyteen oli se missä hyvänsä ja minkä kokoinen hyvänsä. Voimia teille kaikille ja siihen Isän kätteen.

T. Turvamies

Olen surussani löytänyt kirjoittamisen, elän niillä, saan voimaa kun pystyn kirjoittamaan, kirjoitinkin jo aina nuoruudessani, nyt uudestaan
rakkainta kaipaan aina, joka päivä.joka hetki aina hän on vierelläin


Jokin meitä vie, johdattaa toisen luo
jokin määrää sen että löytää ihmisen,
löytää elämänsä rakkauden,
kulkee kanssaan elämän,
jokin määrää myös sen, että loppuu
aika , kauniin elämän,
on poissa toinen, lähtenyt elämästä
jää toinen yksin kulkemaan
oottamaan luokseen pääsyä



Hiljainen huone on sydämein,
on sammunut kaikki, sen minkä siellä koin
en tahdo enää olla siellä
kun et ole vierelläin
oven painan kiinni, jää sinne kaikki
mun elämästäin,
pois heitän avaimen, suljen lukon viimeisen
enää ei aukene ovi siihen menneeseen
ei aukene tulevaan
suljettu ovi muistuttaa mua,
oli elämässä jotain elettävää
ei ole enää, en tahdo avata uutta


Tie

Erään tien löysin, vai löysinkö sittenkään
löysin, ensin yksin, tien päässä löysin sinut,
yhdessä lähdimme kulkemaan
meidät tie vei mukanaan
elämään ,niin myös rakkauteen
kulkemaan
odotimme tulevaa, uutta tietä kulkemaan,
sinä eksyit tieltämme
olit tullut tiesi päähän, en voinut ymmärtää
nyt etsin yksin tietä uutta
jota voisin taivaltaa ilman sua
loputon on taival tää
en löydä tietä uudestaan
ehkäpä polun pienen, josta löytyis
määränpää sinne luoksesi




elämänsä rakkauden, uudelleen
hänet löytäen
näin kohtalo meitä vie

Hei kaikille,

Isäni kuoli kuukausi sitten yllättäen sairauskohtaukseen, alle viisikymppisenä. Pahin tuska ja shokki on jo laantunut, ensimmäiset viikot olivat pahimpia. Kykenen jo normaaliin elämään ja yleensä iltaisin suru iskee kunnolla päälle. Ehkä sitä ei vielä jotenkin kokonaan ymmärrä...elämä tuntuu ahdistavalta, ja sen merkitystä on alkanut miettimään. Mietti sitä kyllä kuoleman- ja menettämisenpelkoisena jo aiemminkin. Nyt se vain konkretisoitui, että läheiset todellakin kuolee joskus.

Isä oli minulle todella rakas ihminen, vaikka nykyään välimatkan vuoksi ei niin usein nähtykkään. Osasi sitä isän "sairaushistorian" vuoksi tavallaan aina pelätä, että lähtö voi tulla, mutta kuitenkin toivoi että eläisi vanhaksi ja saisi nähdä meidät (kylläkin jo parikymppiset) lapset aikuisina..:( Toisaalta tiedän myös, että isä ei halunnut elää vanhaksi ja puhui aina kuolevansa pian. Tuntuu surulliselta että läheinen ihminen viedään yhtäkkiä, ilman että voi hyvästellä tai valmistautua.

Tämän palstan ja muiden kokemuksien lukemisesta on ollut apua. Vertaistukea on vaikea löytää, kun ei kukaan omista ystävistä ole läheisiään menettänyt. Tuntuu jotenkin että oma ajatusmaailma on kovin kaukana muihin nuoriin aikuisiin verrattuna.

Samoja tuntemuksia kuin sinulla baf. Minun äiti kuoli taisteltuaan infektiota vastaan kuukausi sitten. Oli 55v. ja ainoa elossa oleva vanhempani. Hänellä oli ms-tauti ja se on todella surullista katsoa kun ihminen vuosi vuodelta aina hiukan heikkenee, kuihtuu. Loppuajan oli sairaalassa, parisen viikkoa. Uskoin kuitenkin koko ajan että hän paranee. Vein äidille sängyn viereen pöydälle kuvan tyttärestäni joka oli hänen ensimmäinen lapsenlapsi ja kovin rakas hänelle. Toivoin kuvan antavan voimaa. Suren kovasti sitä ettei äiti voinut olla pitenpään tyttöni elämässä, ei kerennyt nähdä koulukuvia jne. Kolme vuotta sai olla mummi. Nuoresta alkaen ms-tauti tuli tutuksi minulle ja luulen äidin sairastumisen olleen shokki itselleni koska muisti pätkii kovasti noilta alkuajoilta. Äiti oli paras ystäväni.

Hei kaikille

Olen vakuuttunut, että suru ja ikävä muuttaa muotoaan ajanmyötä. Oletan sen johtuvan siitä, että elämä ei todellakaan pysähdy vaan muuttuu päiväpäivältä ympärillämme. Mekin muutumme vaikka emme sitä aina huomaa.

Kun joskus luin mediasta onnettomuuksista niin ensimmäinen ajatus kiinnittyi siihen kuolleeseen mutta nykyään ajattelen poislähteneen omaisia ja läheisiä. Voin tuntea sen tuskan omalla tavallani samaistuessani heihin. Luopumisen ja menettämisen tuska on kivuliasta, eikä siitä pääse eroon ellei itse ala tai pysty jotain tekemään. Siinä tilanteessa on haettava apua tai sitä itse tehtävä. Palsta on paljon käsitellyt ko. aihetta ja paljon lohduttavia keinoja onkin tullut esille. Minulle tuo apu on ollut sitä, että syvennyn tekemään jotain. Välillä se on remonttia tai harrastusta mutta jotain missä ajatukset ovat ns. lomalla. Minulle kaikki tämä tekeminen ei ole rakkaan lapseni unohtamista vaan sitä, että tänä aikana kerään voimia jaksaa mennä eteenpäin. Ei vaan voi jäädä "tuleen makamaan" elikkä samoihin ajatuksiin kokoajaksi. On löydettävä elämään muutakin ajattelemista kuin surun syövereissä rypeneminen.

Tänäänkin olen tehnyt remonttia mutta myös ikävöinyt poikaani. Jotenkin hän tuntuu olevan lähelläni.

Voimia teille kaikille ja päivänne siihen Isän kätteen.

Turvamies

Miten olis, turvamies!
On hyvä että aloitukset jatkuvat ja kekustelu pysyy yllä, mutta tällaiset jo sadoiksi venyvät ketjut ovat ikäviä ja työläitä lukea. Eikös olisis aiheellista aloittaa uusi ketju kun kommentteja tulee puolisen sataa. Itse en kyllä jaksa usein lukea näin pikiä?

Hei kaikille ja HYVÄÄ NAISTENPÄIVÄÄ

Kevättä odotellessa olen taas alkanut tekemään remonttia. Se saa ajatukset jotenkin "lepäämään". Pitää vaan olla liikkeessä ja paikalleen ei saa jäädä. Ne on ne minun kleinot koettaa jaksaa surussani. Kertokaahan ystävät kuulumisianne.

Isän kätteen

Turvamies

Aurinkoista päivää!

Hienoja talvipäiviä on nyt luvassa ainakin muutamia. Ja valo lisääntyy ympärillä. Silti jossain sisimmässä on paikka jonne valon on vaikea päästä. Joskus tämä paikka vaatii isomman tilan, joskus taas pienemmän.

Liikkeessä pitää olla, pysähtyminen on pahasta. Kuitenkin joskus pitää myös pysähtyä. Koko ajan ei jaksa olla liikkeessä. Pysähtyessä joutuu ajattelemaan olllutta ja mennyttä. Se ei kuitenkaan enää aiheuta sellaista tuskaa kuin aluksi. Usein tekee kipeää, mutta sen terävin kulma on pyöristynyt.

Meillä on muistot ja vaikka osa niistäkin tekee kipeää, niin paljon on myös muutakin, niitä kauniita ja lämpimiä muistoja siitä mitä saimme kokea yhdessä. Ja ne kivun hetket on osa elämää, tätä uutta. Se on vain hyväksyttävä, ja sen kanssa elettävä.

Koko ajan eteenpäin mennään, arki jatkuu ja omalla tavallaan se vie mukanaan. Ehkä hyvä niin. Kyky elää tätä hetkeä on ajan kuluessa lisääntynyt. Elämä ei ole itsestäänselvyys. On mentävä niiden kanssa joita nyt lähellämme on ja sen aikaa kun meille on suotu. Tämä hetki on tärkeä ja taakat joita joutuu kantamaan kuuluu siihen. Valoisaa kevättä kaikille. Pärjäillään.

Hei kaikille ja kiitos kirjoituksista.
Kone takkuilee...
Jatkakaa kirjoittelua...niistäkö aina löytää ne omat mietteet....

Kaikille voimia jatkaa tätä kulkua...meilähän se aika-käsite on jotakin aivan muuta...
Ei ystävät ja sisarukset voi ymmärtää kuinka ikävä riipii ja on joka päivä läsnä.

Olis voinu kirjotella enämpikin,mutta jostain syystä kone jumittaa joka välissä...

Voikaa hyvin ystävät

Hyvää pakkasaamua kaikille

Voi, että koskee välillä! Tästä syvästä surustani on jo kulunut joitakin vuosia ja elämä jatkaa kulkuaan. Kuitenkin tuntuu, että pahin shokkivaihe alkaa olla takanapäin vaikka en uskonut siitä milloinkaan selviäväni. Välillä kuitenkin iskee aivan hirmuinen ikävä poikaa. Se kouraisee edelleenkin ihan fyysisesti rinnassa. Kouraisun jälkeen alan monesti miettimään, että mitähän tästä ja tästä tuumaisi, mitä tekisimmekään juuri nyt yhdessä, miten seuraisinkaan hänen aikuistumista ja elämää jne. Surussa ja ikävässä pitää näköjään kasvaa. Se ei lähde noin vaan poistumalla. Että jaksaisi kasvaa pitää koettaa löytää voimaa jostakin itsensä ulkopuolelta mutta suruun ja ikävään ei saa jäädä makamaan! Tuleen ei saa jäädä makamaan!

Aurinkoista kevät päivää kaikille vaikka ei se aina siltä tunnu. Pitää kuitenkin muistaa, että aurinkokin on omalla paikallaan vaikkemme aina sitä näe.

Isän kätteen

Turvamies

Hyvää huomenta kaikille

On kummallista, että vaikka tuntuu siltä ettei ole oikein mitään sanottavaa niin käyn päivittäin palstalla katsomassa useita kertoja olisiko joku kirjoittanut jotain "lohduttavaa" tai mihin voisin samaistua. Arvostan suuresti niitä ns. alkuajan kirjoituksia joita palstalla oli useita kun oli kaikista vaikeinta. Kirjoitukset olivat lievittävää päivittäistä "lääkettä" suruun ja ikävään. Pärjäänkö nyt eteenpäin ilman "lääkettä". Onko aika jättää "lääkkeet"?

Ainakin vähemmällä pärjään mutta jotenkin on kaipuu lohduttaviin sanoihin ja surun samaistumiseen sillä "tauti" ei ole parantunut.

Työ ja jatkuva tekeminen antaa voimaa mennä eteenpäin mutta kun pysähtyy ja väsyy, siirtyy suru ja ikävä yhä lähemmäksi minua. Tuleen ei saa jäädä makaamaan!

Voimia teille ystävät surussanne ja koettakaa nauttia kevään tulosta aina silloin kun on mahdollista. Levätäkkin pitäisi mutta iloiten ja nauttien sillä se on sitä "vastalääkettä" suruun ja ikävään.

Isän kätteenkään ei pidä unohtaa. Vähissäkin voimissa pitää ja jaksaa luottaa johonkin minua itseäni suurempaan. Jokin mille en mahda mitään, voi myös viedä minua eteenpäin. Samoin myös teitä. Pitää vain uskoa luottamukseen.

T. Turvamies

Huomenta täältäkin.

Tämä 'tautihan' ei kokonaan parane. Sairastuessa yleensä ei hoideta oireita, vaan itse oireiden aiheuttajaa. Meillä se on eri asia, oireiden aiheuttajalle ei voi mitään. Paras lääke on elämä itse, kaikki se mitä ympärillä on ja tapahtuu.

Pitää myös hyväksyä se, että aina tulee hetkiä, jolloin kipu iskee. Tulee kysymyksiä, miksi ei saatu jatkaa yhdessä, miksi elämän piti mennä näin. Ei ole vastauksia. On vain tämä hetki jota elämme ja ne läheiset, jotka nyt kulkevat täällä elämän virrassa kanssamme. Koen, että myös rakkaamme kulkevat kanssamme, heitä ei vain näy. Silti he ovat mukana joka hetkessä antaen voimaa jatkaa eteenpäin.

Olen usein kirjoittanut, miten vaimoni rakasti elämää, sen jokaista päivää, myös sairauden jo vaikeuttaessa sitä. Se panee ajattelemaan. Minunkin on löydettävä se punainen lanka. Yksi sellainen on tietenkin tyttäreni, jolle yritän antaa parhaat eväät omaan elämäänsä omien kykyjeni mukaan. Se on enimmäkseen kannustusta monissa asioissa. Nuorilla on huikea usko tulevaan, aina jotain uutta odotettavaa. Yritän myös ottaa siitä oppia itselleni, jotta löytyisi se lanka ja polku jota pitkin kulkea.

Nyt odotetaan lämpenevää kevättä ja kesää. On ollut sellisiakin aikoja jolloin valon lisääntyminen tuntui raskaalta, olisi halunnut olla vain pimeässä. Nyt onneksi kevät ja keväiset päivät tuntuu taas keväältä. Voimia jokaiseen hetkeen.

Minun poikani kuoli puoli vuotta sitten,kuolinsyylausunto ei ole tullut avanneelta lääkäriltä,mutta poikani, 25-vuotias löytyi yllättäen kotisohvaltaan menehtyneenä.
Kuumemittari oli pöydällä,siinä korkea lukema.Minusta tuntuu,etten selviä tästä surusta.Luottamus elämään,kaikkeen on mennyt,elämä on pettänyt minut.

Hei Sureva äiti

Olen kokenut tuon saman tyhjyyden liki neljävuotta sitten kun 18-vuotias poikani kuoli. Tällä palstalla on ollut muitakin jotka ovat jo jokin aika sitten menettäneet rakkaan läheisen. Olemme yhdessä kertoneet tuntemuksistamme ja ihan arkisista asioista. Lähinnä pohdittu yhdessä, että miten mennä päivä kerrallaan eteen päin ja mistä koettaa löytää voimaa surunsa kantamiseksi. Paljon on hyviä kirjoituksia tullutkin. Palsta on elänyt jo liki neljä vuotta vaihtaen välillä otsikkoa. vanhatkin jutut löytyvät arkistosta TURVAMIHEN avaamina.

Minäkin menetin täysin luottamukseni elämääni ja ihan kaikkeen mutta tänne asti on selvitty ylös- alasliikkeellä ikään kuin laineilla. Toivon, että jaksat edes vähän luottaa, että sinäkin selviät ja saat voimaa mennä eteen päin.

Voimia sinulle Sureva äiti ja toivotan sinulle ihan henkilökohtaisesti, että Isän kätteen. Tuo Isän kätteen tulee erään ystäväni sanoista. Hän aina sanoo näin. Menetin luottamukseni suruni alkuvaiheessa myös tuohon sanonnan "Isään" mutta silti sen olen voinut sanoa ja muillekin toivottaa. Tuo sana "Isä" ja "käsi" ovat symbooleja jostakin turvallisuudesta vähän kuin "Turvamies".

Jos palstalle tulee kirjoituksia niin koetan olla kykyjeni mukaan mukana. Se on minusta sitä, että tuo jotain "tarjottavaa" yhteiseen pöytään.

Hyvää yötä ystävät

P.S sain tänä iltana asennettua alakertaan kylpyammeen joak on odottanut asdennusta kolem vuotta. Ihanaa.

T. Turvamies

Viikko sitten sain tietää että sisareni mies, melkein 40 vuotta olleet yhdessä, on kuolemaisillaan syöpään. Jo nyt riipaisee ajatus, miten hän kestää edessä olevat surun pitkät piinaviikot ja vuodet.
Minulla ei ole ketään enää niin läheistä, että menetys murtaisi elämän. Onneksi tästä saan olla kiitollien!

Hyvää ja Rauhallista Pääsiäistä!

Nämä juhlapyhät on aina kipeää aikaa. Onneksi edes säät on aurinkoisia ja valoa riittää. Mielenrauhaa ja jaksamista kaikille. Pärjäillään.

Hei kaikille ja hyvää Pääsiäistä kaikille

Kiitokset Elämän kulkurille toivotuksista ja kirjoituksesta. Tulin juuri haudalta. Vein sinne narsissesa. En vieläkään tunne haudalla minkäänlaista ikävän tai surun tunnetta. En tiedä miksi se sinne rajoittuu. Pari päivää sitten olin aamulla olohuoneen sohvalla ja siinä aamu tv: tä katsellessa iski kamala ikävä poikaa. Se ikävä taas kouraisi rinnasta niin syvästi, että itku pääsi vaikka olen muutoin huono itkemään.

Se ikävän ja surun tunne on todella voimakas. Se tuntuu niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Elämä kuitenkin jatkuu ja minäkin kuljen joka ikinen päivä kohti loppuani. Pääsiäisen aika on uudestisyntymän aikaa. Täytyy koettaa syntyä uudelleen uusin ja reippain ajatuksin. Ei saa jäädä edelleenkään paikalleen makaamaan.

Älkää kuluttako itseänne suruun ja murheeseen. Antakaa sen tulla mutta myös mennä. Se kouraisee välillä pahasti mutta pian se sitten taas helpottaa.

On niin ikävä poikaa!

Turvamies

Hei.
Hyvää ja rauhaisaa pääsiäisen aikaa kaikille täältäkin.

Pääsiäinen on niin heiluvainen,mutta mulle se tuo aina oman isän ja "Taivas pojan" voimakkaasti mieleen. 13 vuotta aikaa isä kuoli pitkänäperjantaina ja silloin se oli 21.4,"Taivas poika" oli juuri edellisenä päivänä täyttäny 14 v. Silloin pääsiäisestä tuli ensimmäisen kerran jotenkin pysäyttävä aika.

Onneksi tosiaan aurinkoisia päiviä on ollut,vaikka yöpakkaset ovat olleet n.15-18 astetta,niin päiväksi on nollaa ja vähän plussa asteitakin käyttänyt.

Kyllä se kevät kuitenkin sieltä tulee ja lumet lähtee,vaikka niin korkeat kinokset vielä on.

Ikävähän se on jatkuva kumppani surun kera,vaikka aikaa on kulunut 4 vuotta. Joskus tuntuu,että mihin se aika on oikein mennyt....aivan kuin olisi hukannu pitkiä aikoja olemassa olosta....no tiedättä varmaan mitä tarkoitan.

Laitan yhden musiiki linkin....nämä sanat luki ystävän tuomassa kortissa silloin kun pyristelin alku metrejä tämän uuden elämän opettelussa
http://www.youtube.com/watch?v=o3Ssw9Rxw3Y

Kiitos ajatuksistanne,voikaa hyvin

Hei kaikille

Kävin tänään haudalla poistamassa kuihtuneet pääsiäiskukat. Monella haudalla oli paljon lunta ja molella tuskin käyty koko talvena. En minäkään käy haudalla useasti mutta olen sinne pitänyt koko talven polkua auki vieden välillä kynttilöitä. Mietin tänään sitä outoa tunnetta etten tunne minkäänlaista ikävää ja surua haudalla. Joskus melekin unohdan, että mitä siellä on kun kävelen sieltä pois.Ikävä ja suru ovat kuitenkin välillä läsnä toisaalla, olenmpa sitten missä hyvänsä.

Sinä näet minut - minä en sinua
Sinä kuulet minut - minä en sinua
Sinä suojelet minua - minä en sinua
Sinä kosketat minua - minä en sinua
Minä ikävöin sinua - sinäkin ikävöit minua
Mutta yksi asia meitä yhdistää
Rakkaus.

Laittaisin tähän mieluusti tekijän mutta en tiedä.

Voimia kaikille

T. Turvamies

Kiitos lämpimistä terveisistä....hyvää loman jatkoa.

Meilä sitä yöpakkasia piisaa,mutta eiköhän se tästä meiläki, pikku hiljaa lämpene.

Hei ,mie se taas kirjottelen,(silmät punasina)....kattoin arenalta sen ennakko esityksen,joka alkaa 24.4. "Viimeiset sanani "....on vissiin mieliki niin herkillä,kun "Taivas Poika" täyttäys 27 v. lauantaina. Tässä linkki ensimmäiseen osaan http://areena.yle.fi/tv/1895314
Lyhyt kertomus...potilaan, äitin ja siarien näkökulmasta

Onhan sitä kaikkea hyvääkin, josta on kiitollinen....välilä ne voimat vain niin hupenee,että itkulle ei voi mitään.

Kirjoitelkaa kun ehdittä ja jaksatte.
Hyvää kevään jatkoa.

Minä tiedän, mitä on jäätävän kova ikävä,
mikä ei poistu millään,
mistä kukaan ei voi ottaa edes palaa pois,
tehdä siitä edes kyyneleen kevyempää minulle kantaa,
mikä vie kyvyn jopa tuntea, mitä on jäätävän kylmä.

Hei kaikille
Olen kirjoitellut tänne viimeksi joulun alla. Siitä olen iloinen että ketju on edelleen voimissaan. Alkuvuoden olen kauhulla odottanut toukokuuta, silloin tavallaan yksi ympyrä sulkeutuu kun mieheni kuolemasta tulee ensimmäinen vuosi täyteen. Sanotaan että silloin pitäisi ehkä vähän helpottaa. Tuskan ja ikävän määrä tuntuu olevan vakio. Lähenevä toukokuu lisää ahdistusta ja itku on ollut herkässä. Olen miettinyt mitä sinä päivänä tulisi tehdä, lähteäkö johonkin vai koittaa rohkeasti kohdata tilanne kotona, missä mieheni sairauskohtaukseen menehtyi. Haudalla olen käynyt lähes viikottain viemässä kynttilän ja muistelemassa.Välillä tulee vieläkin aikoja, etten voi uskoa tapahtunutta todeksi.

Hyvää huomenta Kesäinen suru ja kaikki toisetkin

Monet asiat ovat siten miten ne mieleemme olemme omaksuneet. Minä tein selväksi itselleni, että pojan kuolinpäivä ei ole minulle minkäänlainen merkkipäivä tai edes muistamisen arvoinen paalupaikka. En käy ainakaan silloin haudalla sillä se on minulle surun- ja tuskanpäivä. Pojan syntymä oli ilon ja riemun päivä. Sitä juhlistamme vieläkin vaikka hän on poissa. Kokoonnumme yhteen ja juomme kahvit. Jaamme jopa pieniä lahjoja tyttärien lapsille. Näin hekin muistavat yhden "poissaolevan" vuosittain.

En pidä hautaakaan mitenkään erityisenä paikkana vaikka käynkin siellä. Vien kynttilöitä ja kukkia mutta en milloinkaan tunne siellä yhtään mitään. En ikävää ja surua mutta en myöskään minkäänlaista lohdutusta. Lohdutustahan tähän elämään tarvitaan. Suru on helpottanut vuosien mittaan mutta kulkee edelleenkin mukanani. Välillä se kouraisee kovasti mutta välillä muistelen poikaa ilolla ja riemulla. Joskus tunnen jopa sellaisen tunteen, että hän on lähelläni.

Uskon henkimaailmaan ja se ei ole haudassa vaan jossakin hyvin lähellä elämää. Raja kuitenkin on olemassa joka eroittaa meidät toisistaan. Hän on siellä ja minä täällä. Hän tuntee ja tietää nyt molemmat puolet mutta minä vain toisen.

Katson, että jonkinlaisena velvollisuutena minun pitää koettaa tässä vajavaisuudessani joskus ajatella, että mikä olisi hänelle mieleistä. Hän varmasti toivoo minun toipuvan surussa mutta ei unohtavan häntä.

Jokainen omaa oman aikansa ja minä en ainakaan lähtisi arvioimaan sen pituutta tai lyhyyttä, että onko se vuosi vaiko mikä. En uskonut itse selviäväni tähän elämään mutta selvinnyt olen. En ajattele aikaa vaan sitä miten joka päivä menen eteenpäin. Tuleen ei saa jäädä makaamaan!

Voimia päiväänne ja ihanaa kevättä toivottaen

Turvamies

Vappupäivä saapuu siitä on sitten neljä vuotta kun tytön hautaan kannoin,neljä katkeraa vuotta taistelua elämisen armolla.

On kulunut kolme vuotta siitä, kun poikani kuoli 18- vuotiaana liikenneonnettomuudessa. Kuinka siitä voi olla jo 3 vuotta??

Lapseni on ajatuksissani joka päivä. Monet ajattelevat, että kolmessa vuodessa tästä olisi pitänyt jo selvitä aika hyvin. Mutta todellisuudessa minusta tuntuu nyt henkisesti hyvin epävakalle. Tai on vaikea kuvailla miltä oikein tuntuu.

Elämä on muuttunut niin paljon. Tulevaisuuden odotus on hiipunut. Osaan kyllä nauttia joka päivä jostakin kauniista tai mukavasta asiasta - tavallisista arkipäiväisistä asioista: aamulla heräämisestä, kahvin keitosta, auringon paisteesta, koiran rapsuttamisesta, puolisostani.

Mutta kaikkea varjostaa kuitenkin se mikä puuttuu...

Monet kertovat kokevansa kuolleen omaisensa läsnäolon, minä koen vain lapseni poissaolon.

Se, että ylipäänsä olen päässyt näinkin pitkälle on osaltaan tämän palstan ja teidän kanssakulkijoiden ansiota. En ole kirjoittanut tänne mitään pitkään aikaan, mutta olen käynyt lukemassa ajoittain teidän tekstejänne.

Voimia kaikille teille ja nauttikaan keväästä sen minkä voitte.

Hyvää Vappua 2013

Tasan vuosi sitten aloitin ketjun LÖYDÄNKÖ VOIMAA 2. Jos kysyn sitä itseltäni niin vbastaan kyllä olen löytänyt voimaa mennä eteenpäin surussa ja ikävässä. Mistäkö on voima tullut? Etusijalle nostaisin tämän palstan ja te jotka olette sinne kirjoittaneet. Ei teilläkään ole ollut antaa neuvoja ja keinoja surusta selviämiseksi mutta se samaistuminen tunteisiin ja arkeen on sitä voimaa mitä minä olen tarvinnut.

Se arjesta ja yhdestä päivästä selviytyminen on aina eteen päin. Aina ei huomaakkaan kun maailma ympärillä muuttaa muotoaan ja luo myös minulle uudenpäivän. Muistot ja monet tunteet elävät mukanani joista iloitsen ja joista joskus itken.

Vaikka en eneää kovinkaan aktiivisesti kirjoita palstalle, olen ollut hyvin onnellinen teidän kirjoituksista ja siitä, että palsta on vain elänyt sillä suru ja ikävä ei lopu maailmasta ja jokainen sitä joutuu omalla kohdallaan kokemaan muodossa jos toisessa. On vain löydettävä voimaa mennä eteen päin.

Voikaa hyvin ystävät

T. Turvamies

Palstan äidit!

Hyvää äitienpäivää

T. Turvamies

Kiitos,hyvää äitienpäivää mieki toivon kaikille äideille.

Kävin juuri haudalle viemässä kukkia ja haravoin...kyllä sieltä vain jotain vihreääkin näkyi. Etellisen kerran oli vielä lunta kun kävin.

Huomena alkaa työt,olisi alkanut jo maanantaina,mutta jouduin keuhkokuumeen takia muutamaksi päiväksi sairaalaan. Nyt sitten olen ollut reilun pari viikkoa tupakatta ja tarkotus on pysyäki.

Hyvää jatkoa kaikille ja kirjotelkaa.

Kesä.. niin, kesä on täällä taas. Se herättää kovin monenlaisia tuntemuksia.

Mieleen tulee ne monet yhteiset lomareissut ja kaikki muistot sieltä. Ne ajat ei enää palaa, on jaksettava ilman puolisoa. Tämä on jo kolmas kesä tätä 'uutta elämää'.

Onhan tämä jo helpompi, vaikka ikävän aurinkolasit edelleen tummentaa värisävyjä ja niiden takaa elämä näyttää niin erilaiselta. Kuitenkin tätä lyhyttä lämmintä vuodenaikaa jo odottaa ja sitä mitä se tuo mukanaan.

Muistan kun tyttären isomummi sanoi vaimon kuoleman jälkeen, että anna surun haihtua pois. Ei se koskaan kokonaan haihdu, mutta kyllä siinä oli paljon elämää nähneen ihmisen elämän viisaus. Pitää antaa surun haihtua pois, niin kun se vain on mahdollista. Ehkä usko huomiseen on vähitellen palailemassa. Se on paljon myös itsestä kiinni, antaako itselleen vielä mahdollisuuden elämään ja siihen mitä se voi vielä tarjota.

Kun on kerran menettänyt luottamuksen elämään, niin sen takaisin saaminen on vaikeaa. Ainakin itse koen niin, että on niin vaikeaa heittäytyä mukaan. Ei kai sen kuitenkaan tarvi olla niin. Mukana on raskas taakka elämänkokemusta, kokemusta menetyksestä ja siitä että senkin jälkeen mennään eteenpäin. Huominen on ehkä sittenkin olemassa, vaikka tämän kokemuksen jälkeen kaikki näyttääkin niin erilaiselta.

Niitä tummia hetkiä tulee, kaikki tiedämme, että se kuuluu asiaan. Meille on kuitenkin suotu vielä päiviä niin kauan kuin on, se ei ole meidän päätettävissä. Nautitaan niistä päivistä poisnukkuneiden rakkaat muistot mielessä ja aina mukana seuraten. Ja uusiakin muistoja ja tärkeitä hetkiä syntyy niiden läheisten kanssa jotka meillä täällä vierellämme on. Joten pärjäillään.

Hyvää huomenta Elämän kulkuri ja kaikki toisetkin

Hienoa, että vielä kirjoitat palstalle. Vaikka kirjoittajia on enää vähän niin uskon, että lukijoita ainakin on. Tuo "surun haihtuminen" on hieno käsitys asiasta. Todellakin se muuttaa ajan kanssa muotoaan ja haihtuminen on eriomainen ilmaisu. Se ei kuitenkaan tarkoita rakaamme unohtamista vaikka monesti sitä tällä kohtaa mietitään.

Alkuun en pystynyt sanomaan pojan nimeä ääneen tai käyttämään poika sanaa sillä jo se pelkästään imaisi surun syöveriin ja epätoivoon. Nyt niitä sanoja voin käyttää jo muistellessa kaikkea yhteistä. Näinhän sen pitäisikin mennä. Muistella rakasta ilolla vaikka kaipuu on kova.

Itse huomasin omalla kohdalla sen, että kun vaipuu syvään suruun niin näköalat ympäriltä katoaa. Näin vain itseni ja suruni. Siihen ei muuta mahtunut. Elämä kuitenkin muuttaa muotoaan joka ikinen päivä. Eilinen on eilinen ja uusi päivä ei voi olla eilinen.

Pikkuhiljaa kun alkaa näkemään asioita itsensä ulkopuolella niin silloin alkaa toipuminen surusta. Elämän kulkuri kirjoittaa antaa mahdollisuus itselleen. Aivan upea näkemys siitä kuinka julmia olemme itsellemme toisen kuoleman tähden vaikka oma odottaa vuoroaan. Miksi rankaisemme itseämme juuri silloin kun tarvitsisimme kaikkea hyvää ja mieltä virkistävää? Kaikki hyvä tuntuu olevan surussa kiellttyä ja vastenmielistä niin kuin Viola aikoinaan kirjoitti, että jopa jäätelön syöminen tuntui epäoikeudenmukaiselle kun oli menettänyt lapsensa.

Olkaamme armollisia itseämme kohtaan. Suodaan itsellemme mahdollisuuksia. Nautitaan luonnosta ja nyt auringosta. Voimia kaikille ja pysykää liikkeellä. Paikalleen ei saa jäädä (ainakaan pitkäksi aikaa).

T. Turvamies

Kesäiltaa...

Juuri noin se on, surun haihtuminen ei tarkoita, että rakkaamme unohtuisi. Ei todellakaan, hän pysyy mukana ja vierellä, vaikka ei näykään. Tuota olen ajatellut, että nimenomaan 'antaa surun haihtua'. Ei pidä yrittää pitää sitä. Pitkäänhän se kyllä pysyy pitämättäkin, mutta kun surutyö kaikkine tunteineen ja ajatuksineen etenee, niin sitä alkaa nähdä valoa ja asioita ympärillään. Silloin pitää muistaa antaa itselleen mahdollisuus elämään.

Se, että pystyy jotenkin nauttimaan asioista ja jopa jäätelöä ilman mielipahaa, on tärkeää, että jaksaa eteenpäin. Elämä raskaassa surussa on rankkaa ja kuluttavaa. Siksi palataan taas tämän ketjun otsikkoon eli löydänkö voimaa nauttia tästäkin kesäisestä hetkestä joka on vielä suotu. Se ei ole keneltäkään pois, että elää täysillä niiden kanssa, jotka ympärillä on ja ihan fyysiseti.

Jokainenhan elää täyden elämän, siinä on alku ja loppu ja kaikki siinä välissä. Joillakin se vain jää inhimillisesti katsoen aivan liian lyhyeksi. Siitä lyhyemmästäkin elämästä jää kuitenkin jokaiselle kultainen muisto, joka pysyy, kuljimmepa sitten missäpäin tahansa. Nämä poisnukkuneet on jättäneet meihin ikuisen jäljen ja myös muokanneet jokaista, sekä eläessään että sen jälkeen.

Voimia kaikille tähän hetkeen ja tälle tielle.

Lämmintä kesää kaikille

Jotenkin nyt olen alkanut nauttimaan luonnosta ja jopa säästä. Nämäkin asiat olivat pitkään merkityksettömiä. Työmatkoja on ollut riittämiin ja huomenna matkaankin Vaasaan. Sisämaalaisena meinaan nyt käydä myös Bergössä katsomassa merelle.

Voimia kaikille ja Violalle nimipäivä onnittelut. Sehän oli sinun toinen nimi.

Turvamies

Löysin tämän keskustelun sattumalta.Menetimme poikamme (olisi täyttänyt nyt keväällä 27 v.) 5.11 työtapaturman uhrina. Menehtyi raskaan taakan alle ja kuolema seurasi välittömästi.Suru on suuri ja vieläkin tuntuu tosi pahalta...kyyneleet valuvat pitkin poskia nytkin tätä kirjoittaessa.Eihän se ole oikein,että joutuu lapsensa hautaamaan... Lähtöjärjestys täältä aivan väärä.Pojalta jäi 1v ja 3 v pienet tytöt.Maailman tärkeimmät meille toisen poikamme ohella.Elä-mä tuntuu epäoikeudenmukaiselta...mieleen nousee kysymys yhä uudelleen Miksi? Välillä tosi rankkaa.Muistot iskevät vasten kasvoja...Selviytymistä päivä kerrallaan...äiti kaipaa lastaan ikuisesti...

Löysin tämän keskustelun sattumalta.Menetimme poikamme (olisi täyttänyt nyt keväällä 27 v.) 5.11 työtapaturman uhrina. Menehtyi raskaan taakan alle ja kuolema seurasi välittömästi.Suru on suuri ja vieläkin tuntuu tosi pahalta...kyyneleet valuvat pitkin poskia nytkin tätä kirjoittaessa.Eihän se ole oikein,että joutuu lapsensa hautaamaan... Lähtöjärjestys täältä aivan väärä.Pojalta jäi 1v ja 3 v pienet tytöt.Maailman tärkeimmät meille toisen poikamme ohella.Elä-mä tuntuu epäoikeudenmukaiselta...mieleen nousee kysymys yhä uudelleen Miksi? Välillä tosi rankkaa.Muistot iskevät vasten kasvoja...Selviytymistä päivä kerrallaan...äiti kaipaa lastaan ikuisesti...

Juhannusta!

Keskikesän juhla lähenee. Se tuo mieleen niin paljon muistoja niistä yhteisistä Juhannuksen vietoista. Niiden muistojen kanssa nyt elämme, ja samalla tätäkin Juhannusta. Jotenkin nyt tuntuu että joutuu elämään kahta elämää. Sitä surun pilvien peittämää mennyttä aikaa ja samalla tätä hetkeä, joka sekin on tärkeää.

Rauhallista ja valoisaa Juhannusta. Pärjäillään.

Valoisaa ja turvallista juhannusta kaikille!

Olen juuri paluumuuttanut 45 vuoden jälkeen takaisin lapsuuden maisemiini, lähelle sukua ja serkkuja. Muutto on ollut monella tavalla haasteellinen, eikä vähiten siksi että muutto isosta omakotitalosta pienen pikkkuruiseen rivarikaksioon on ottanut aika koville. Toki muutto on tuonut tullessaan hyviäkin asioita. Kaikki palvelut ovat muutaman sadan metrin päässä, suku lähellä ja mikä parasta, kesämökillekin on matkaa vain 300 metriä!

Juhannuksena tulee kuluneeksi viisi vuotta mieheni kuolemasta. Tämä juhannus on ensimmäinen, jonka vietän mieheni kuoleman jälkeen mökillä. Ja omasta halustani yksin, koira seuranani.

Etukäteen pelkäsin kaikkein eniten sitä, että mökillä ahdistun ja taannun taas itkuisen surun valtoihin, kun en yli 30 vuoteen ole ollut mökillä ilman miestäni.

Turhaan pelkäsin. Tietenkin mökkielämä on nyt erilaista, tulee aina olemaankin. On haastetta löytää uudet tavat ratkaista sellaiset mökkielämään ja ympäristöön liittyvät ongelmat, joita ei mieheni eläessä ollut.

Ei kuitenkaan ahdista enkä ole itkenyt kertaakaan, vaikka joka kerran puita puuvajasta saunan uuniin hakiessani muistan että puut ovat vielä mieheni tekemiä. Joka kerta saunan lauteille noustessani ajattelen, miten mukava olisi jos mieheni istuisi siinä vieressäni. Ajatus on hiukan haikea, mutta ei enää tuskaisa ja siinä on suuri ero.

Tahtoihmisenä tietoisesti päätin, että minun on opittava taas nauttimaan mökki- ja rantaelämästä yksinkin. Ja ihan oikeasti on omalla erilaisella tavallaan ihana yksinkin nauttia rantasaunan lempeistä löylyistä, pulahtaa välillä uimasille ja saunan jälkeen vilvoitella terassilla nauttien kauniista järvimaisemasta. Toki se olisi ihanampaa kaksin, jaettu ilo kun on moninkertainen ilo, mutta osaan olla yksinkin.

Serkut kutsuivat juhannuksen viettoon suvun mökille, mutta olen päättänyt ottaa härkää sarvista ja viettää juhannuksen mökillä rauhallisesti koiran kanssa kahdestaan. Luja tahto vie läpi harmaan kiven ja kyllä se valo lopulta löytyy, jos sen haluaa löytää.

Voimia ja jaksamista teille, jotka vielä olette musertavan surun syövereissä.

Suru muuttaa ihmistä - jotkut hetkeksi, jotkut loppuiäksi. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään. Isäni kuolemasta on nyt vajaa 5,5 vuotta, mieheni kuolemasta hieman yli 3,5 vuotta ja äitini kuolemasta vähän yli 1,5 vuotta.
Tuntuu, etten ole vielä päässyt edes suremaan äitini kuolemaa, sillä mieheni kuolema vei minulta elämänhalun ja koko tarkoituksen.

Toki suru on muuttunut, niin vain käy, vaan silti mieheni on ajatuksissani joka hetki. Yhä edelleen käyn päivittäin mieheni haudalla sanomassa hänelle sanasen, joskus jopa enemmänkin. Hän varmaankin on lähelläni joka hetki, jopa nyt, mutta siltkin sydämeni tahtoo hänen haudalleen joka päivä. Vaikka vanhempieni hauta sijaitsee samalla hautausmaalla, en käy siellä yhtä usein. Hullua, eikö.

Reiluun 3,5 vuoteen on mahtunut yhteisen asunnon myynti, muutto (meidän molempien) syntykaupunkiin ja lapsuudenkotiini, asunnon remontointi (viimeisin silaus vaatehuoneen perusfiksaus nyt toukokuussa), suht rankat työkeikat työmatkoineen (joista yhden aikana sain tiedon äitini kuolemasta) ja muutama matka ulkomaille (yksi peräti Turkkiin asti). Olen ns. "yrittänyt elää".. voi mikä klisee! Suru vaan on kaikessa mukana, edelleen.

Kuten Jari Tervo kirjoitti aikoinaan saatuaan tiedon ystävänsä Tommi Tabermanin kuolemasta: "Tieto upposi sydämeen kahvaa myöten, ja nyt tiedän omakohtaisesti rakkauden hinnan. Se on suru."

Tämän paremmin en voisi mitenkään omaa eläämääni määrittää. Jatkan edelleen saamani ja antamani rakkauden maksamista. Hyväksyn sen, että viimeinen erä lankeaa sitten, kun on minun vuoroni.

Paljon surua muutaman vuoden sisälle on mahtunut Lyödyn elämään - ei ihme, että tunnet itsesi lyödyksi. Lämmin osanottoni.

Yhteisen kodin myyminen ja muutto - vaikkakin tuttuihin lapsuuden maisemiin - ovat nekin voimia kysyviä suuria elämänmuutoksia. Olet vielä jaksanut tehdä remppaakin.

Olen käynyt läpi nuo samat menetykset ja kuviot, sillä erotuksella, että äitini sentään elää vielä hoivakodissa aivan lähellä, mutta menetän hänet alzheimerille päivä päivältä enemmän. Vielä hän minut enimmäkseen tuntee, vaikka joskus sekottaakin veljen tyttäreen.

Osa muuttolaatikoista on vielä purkamatta, mutta saavat olla siiheksi, kun on energiaa ja voimia. Remppa on vasta kaukaisissa haaveissa, sitä pitää tehdä sekä asunnossa että mökillä, joka on 15 vuodessa rapistunut surkeaan kuntoon.

Viisi vuotta sitten kuollut mieheni on ollut voimakkaasti läsnä elämässäni joka päivä. Juhannuksena kävin muistolehdossa ja vasta nyt minusta ensimmäisen kerran tuntui, että mieheni ihan oikeasti on siellä.

Nyt yritän rakentaa tutuissa lapsuudenmaisemissa hyvää, itseni näköistä elämää ilman miestäni. Epäilemättä jossain mielessä onnistun, vaikka ilman muuta loppuelämä on erilaista.

Eilen illalla ajelin Nilsiän Louhosareenalle kuuntelemaan kuopiolaislähtöisen blueskitaristin Erja Lyytisen konserttia. Nautin siitä kovasti, vaikkei mieheni mukana ollutkaan.

Voimia ja jaksamista meille kaikille.

Palstalla on ollut kovin hiljaista viime aikoina. Sen kuolemaakin on ennusteltu.. ja voihan se olla niinkin. Tällainen palsta elää niin kauan, kun siinä on kirjoittajia.

Tämä on Turvamiehen palsta, kiitos siitä ja näiden aloittamisesta hänelle. Moni rakkaansa menetyksen kokenut on käynyt täällä kirjoittamassa ja varmaan vielä useampi lukemassa. Täältä on etsitty ja löydetty voimaa jatkaa elämäänsä. Kuinka moni palstalla käyneistä on uupunut taakkansa alle, toivottavasti ei kukaan, mutta sitä ei voi tietää. Toivottavasti jokainen jostain löytää voimaa jatkamiseen.

Elämä menee eteenpäin, vaikka rakkaan läheisen menettäminen onkin muuttanut sen aivan kokonaan. Mikään ei tule palaamaan ennalleen koskaan ja suru on ainainen seuralainen, On silti jatkettava niiden rakkaiden kanssa, joita meillä vierellä on. Elämään saattaa tulla myös uusia ihmisiä, jotka ovat hyvin tärkeitä. Joko pieniä kääröjä, jotka kasvavat tai jo vähän suurempia. Kaikille heille löytyy tilaa eivätkä he voi ottaa mitään pois, mitä olemme joskus kokeneet edesmenneiden rakkaiden kanssa. Saamme uusia kokemuksia, tulee uusia suunnitelmia ja unelmia. Silti muistot on ja pysyy.

Menetykset ja suru ei elämästä minnekään katoa. Tulee aina uusia ihmisiä jotka joutuvat tämän kokemaan. Ja siksi tarvitaan myös tällaisia palstoja joissa etsitään voimaa mennä eteenpäin. Joilta löytyy niitä kultahippusia. jonka avulla jaksetaan seuraavaan päivään, silloin kun kaikki on pimeää. Elämä kantaa ja pitää jollaintapaa pinnalla, vaikka välillä on käyty syvälläkin. Ja kun se menee eteenpäin, sitä haluaa keskittyä positiivisiin ja uusiin asioihin ja haasteisiin, siitäkin huolimatta, että tämä suru on seuralaisemme. Tuleen ei saa jäädä makaamaan, niinkuin Turvamies niin usein on kirjoittanut. Siksi tällaiselle palstalle on sijansa, jos vain on kirjoittajia, joten kertkaahan kuulumisia.

Hyvää kesän jatkoa ja pitäkää lippu korkealla kaikkine niine kuvioineen, mitä elämä on siihen piirrellyt. Pärjäillään.

Olen linkittänyt tämän tänne aiemminkin, mutta kun...


http://www.youtube.com/watch?v=UL8mPpWU_Tw

Hyvää päivää kaikille

On niin ikävä poikaa

Tänään on taas päivä jolloin erityisesti on poika mielessä. Ajatukset pyörivät asioissa, että mitä jos hän olisi vielä keskuudessamme. Olisi niin paljon kaikkea. Mikä "aarre" hän olisi minulle ja tyttärien pienille pojille.

Emme kuitenkaan voi päättää tulevasta elämästä oman, emmekä toistemme suhteen. On vain elettävä niin kuin annetaan.

Muistoissa poika elää tänäänkin mukana mutta välillä koen sitäkin, että hän on jollakin tapaa unissakin mukana. En tosin ole enää nähnyt pitkään aikaan hänestä selkeää unta missä olisin pitänyt häntä pienenä poikana sylissäni tai nuorena miehenä keskustellen hänen kanssaan niin kuin alkuaikoina.

Nuorempi tyttäreni odottaa nyt kolamatta lastaan jonka syntymä odotellaan lokakuussa. Taas tulee perheeseen uusijäsen joka on meille kaikille vieras. Monet asiat tulevat muuttumaan hänenkin tulonsa myötä ja elämä jatkuu niillä elämän säännöillä mitä minäkin tulevana päivänä on meille tarjolla.

Määrittelemättömän paljon olen elämääni uutta ja hyvää saanut pojan lähdön jälkeen mutta mikään tai kukaan ei hänen paikkaansa ole ottanut minussa. Se paikka on niin pitkään tyhjä kunnes oma aikani päättyy ja minun paikkani tässä elämässä tyhjenee. Uskon kuitenkin olevani silloinkin jossakin. Jossakin missä poikanikin on.

Kolmevuotias soitti juuri äslken, että oleko kotona ja voivatko he tulla luokseni. Kohta on talossa ääntä, vauhtia, pyörettä ja imua josta pääsen nauttimaan.

Voimaa teille kaikille ja siihen Isän kätteen.

T. Turvamies

Hei ja tervehys täältäkin kaikille ja kiitos viesteistä.

Onnea Turvamiehelle perheineen,Uusi Elämä on ihanan sykähyttäväää.....ehkä mieki joskus saan kokea sen lapsenlapsen,ainakin toivottavasti.

Syksyn tuntua ilmassa,vaikka meiläkin on ollut lämmintä.

Miten se kesä onkin mennyt,jotenkin vain livahtanu taas. Töitä enää 7 viikkoa.

Olen tässä tytön koneella,en enempää kirjottele.

Sydämmestäni toivon teille kaikille voimia jaksaa taas uuten päivään ja huomiseen. Ikävähän on meillä jatkuva seuralainen,jota me pikku hiljaa hyväksymä pala palalta,kuitenkaan unohtamatta omaa RAKASTA.

Voikaa Ystävät hyvin ja kirjotelkaa kun ehittä.

Hyvää iltaa kaikille

Elämä on jatkanut kulkuaan eteenpäin. Suru ja ikävä kalvaa välillä. Tuntuu kuitenkin helpommalle ja tuskattomammalle mennä nyt eteenpäin. Toki vieläkin monesti ajatuksiin tulee se, että olisipa poika tässä hetkessä mukana. Tyttären pikku pojista on paljon iloa. Lähipäivinä pitäisi syntyä yksi lisää ja olenkin ollut ns. hälytysvalmiudessa josko tarvitsee hakea pojat meille synnytyksen ajaksi. Vanhempi pojista oli viimeyön meillä muuten vaan. Pesin auton ja kun pöläytin kuramattoja hiekasta pöllahti maton päällä pieni valkoinen höyhen. En tiedä mistä se sinne on tullut mutta mukavan tuulahduksen se toi tullessaan. Muistatte varmaan aikoinaan kun kirjoittelimme valkoisesta höyhenestä. Olisi kiva kuulla kuulumisianne. Voikaa hyvin. Isän kätteen ja muistakaa edelleenkin että tuleen ei saa jäädä makaamaan.

T. Turvamies

ELÄMÄNKOULUA TÄSSÄ KÄYDÄÄN POHJAMUTIA MYÖTEN

Hyvää huomenta kaikille. Olin koiran kanssa nyt aamulla lenkillä. Mietin kävellessäni tuota lausetta: elämänkoulua tässä käydään pohjamutia myöten. Huomasin, että usein sitä elää tätä elämää ikään kuin se elämän koulu olisi jo käyty ja päästötodistus saatu. Koulu kuitenkin kestää koko elämän. Välillä oppii ja välillä on niin vaikeaa ymmärtää tai osata. Joinakin vuosina pitää jäädä luokalleen ja aloittaa alusta kun taas jotkut vuodet ovat hyvin antoisia ja helppoja. Jotkut lopettavat koulun kokonaan ja toiset jatkavat tahtomattaankin. Elämänkoulua kuitenkin pitää käydä.

Tämä elämänkoulu on vahvasti mielessäni rovasti Risto Ahdin minulle lähettämässä 30.6.2013 sähköpostissa kun kyselin hänen vointiaan. Olimme kirjoiteleet posteja kun hän tuli julkisuuteen kamalan perhesurman myötä. Yhtä äkkiä tytär, vävy ja kaksi lapsenlasta menehtyivät. Risto kirjoittikin plokissaan "minulla oli lapsenlapsia, nyt ei yhtään..."

Risto kirjoitti, sairaudestaan mutta myös siitä, että elämänkoulua tässä käydään pohjamutia myöten toivottaen minulle Taivaan Isän siunausta.

Eilen illalla tuli Risto mieleen ja laitoinkin hänelle sähköpostia kysellen vointia. Posti tulikin takaisin ja palvelin ilmoitti ettei osoite ole enää käytössä. Aikani tiedusteleua asiaa löysin kirjoituksen, että rovasti Risto Ahti on kuollut 20.7.2013 lyhyen sairautensa myötä. Risto joutui viimesinä elinvuotenaan elämänsä kovimpaan elämänkouluun. Usko oli tiukilla mutta kesti loppuun saakka ja näin ollen uskon Riston saaneen päästötodistuksensa hyvin arvosanoin. Uskon siihenkin, että Ristolla on nyt taas ne lapsenlapset mitkä jossakin vaiheessa näytti menettäneensä.

Toivottavasti teidän elämänkoulun lukukausi on mennyt hyvin tai ainakin eteenpäin. Tähän koulunkäyntiin kuuluu se että välillä jäädään luokalleen ja välillä opiskelu sujuu hyvin. Tärkeintä on joskus saada se päästötodistus.

Laitoin tänne palstalle Riston kirjoituksen 17.12.2012

Riston muistoa kunnioittaen

Isän kätteen

Turvamies

Myöhäis iltaa/yötä ja huomenta teille kaikille.

Kiitos Turvamies viesteistä. Voimia Riston omaisille.

On niin myöhänen,etten pitkästi kirjoittele,mutta halusin kuitenkin vilkuttaa täältä teille kaikille,että liekki palaa....minusta on niin mukava ollu kuulla,että joku on minunkin rakkaalle sytyttänyt kynttilän....ja se liekki palaa...

Voikaa Ystävät hyvin ja olis tosi mukava kuulla teistä kaikista,vaikka vain vilkuttaa.......

Hyvää päivää kaikille

Tänään laitoin aamulla lipun salkoon. On pojan syntymäpäivä. Hän täyttäisi tänään 24-vuotta. Olen aiemmin kirjoittanut, että en halua tehdä kuolinpäivästä minkäänlaista merkkipäivää ja sen vuoksi en käy ainakaan sinä päivänä haudalla. pojan syntymä oli minulle niin suuri ilonpäivä, että tahdon juhlistaa sitä aina niin kauan kuin elän.

Vein haudalle ruusut ja laitoin kynttilän. Laitoin kynttilän myös teidän rakkaille sillä niin on tapana ollut ja eihän aina meistä kaikki pääse tai voi lähteä haudalle sitä sytyttämään joten se pieniliekki palaa heillekin tänään täällä. Emme voi tietää, ettekö sen näkyvyys voisi olla siltä osin rajatonta.

Päivä on muutoinkin ihanan lämmin ja aurinkoinen. Tyttärellä on varsinainen laskettuaika huomenna mutta eihän sitä tiedä koska perheen ja suvun uusin tulokas suostuu tulemaan keskuuteemme. Nyt vielä meille kaikille vieras mutta jo niin rakas.

Nauttikaa tekin rakkaat ystävät päivästä ja kerätkää kaikesta voimia mennä vain eteenpäin. Se elämän koulu vaan jatkuu kohdallamme. Kirjoitelkaa kuulumisisanne.

T. Turvamies

Elämä on ihanaa

Hyvää huomenta kaikille. Tyttärelleni syntyi eilen tyttö. Voi kumpa poikakin olisi keskuudessamme riemuitsemassa tästä. Toivon kuitenkin sydämestäni, että hänkin voi kokea saman riemun sillä emme voi tietää miten rajan tuolta puolen ollaan yhteydessä meihin. Tunnen kuitenkin, että poika elää sydämessäni tänään ja on siten läsnä.

Aurinkoista ja hyvää päivää teillekin

T. Turvamies

Onnittelut Turvamiehelle uudesta perheenjäsenestä.

Elämä jatkuu, uusia ihmisiä tulee elämään. Kukaan ei kuitenkaan tule edesmenneiden paikalle, vaan jokaiselle löytyy se oma paikkansa sydämissämme. Meillä on muistot, ne, yhdessä uusien asioiden ja ihmistenkin kanssa auttavat jaksamaan, vaikka se kaipaus ja ikävä ovatkin seuralaisia koko ajan.

Tänään tuli taivaalta ensimmäiset lumihiutaleet. Talvi on taas lähellä, mutta silti toivottelen hyvää loppusyksyä meille kaikille.. Pärjäillään.

Olen lueskellut näitä kirjoituksia silloin tällöin, yli 80-vuotias isäni kuoli keväällä ja surutyötä riittää. Äiti oli kuollut jo aikaisemmin eikä minulla ole sisaruksia, joiden kanssa jakaa tätä surua. Isä haudattiin kotipaikkakunnalleen enkä voi käydä usein haudalla pitkän matkan takia. Sytytän lyhtyyn kynttilän isäni muistolle. Hän oli minulle hyvin rakas, ainoa turvani ja tunnen nyt olevani täysin yksin maailmassa. En jaksa juuri nyt uskoa taivaaseen tai jälleennäkemiseen, elämä tuntuu merkityksettömältä, en pysty iloitsemaan mistään, joudun pakottamaan itseni nousemaan sängystä ylös, töihin, tekemään mitä tahansa, myös syömään. On koko ajan lievästi huono olo. Haluaisin vain olla yksin ja nukkua, unohtaa. En haluaisi tavata ihmisiä vaikka tiedän, että se olisi minulle hyväksi. En osaa puhua, en tiedä, mikä minua vaivaa, paitsi että elämänhaluni on tiessään. En ymmärrä, mitä järkeä tässä kaikessa on, kun kuitenkin joudumme luopumaan rakkaimmistamme ja kärsimään surua ja ikävää.

Vaikka isäni olikin jo iäkäs, en olisi halunnut vielä luopua hänestä. Mutta paluuta ei ole entiseen. Pelottaa elämän epävarmuus, mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, miten sitä on ennen osannut luottaa elämään ja odottaa tulevaisuudelta jotain hyvää ? Nyt tulevaisuus lähinnä pelottaa, kurkkua kuristaa ja vatsassa kiertää. Milloin tämä menee ohi ?

Täällä kirjoittelen kyynelharson läpi. Olin salarakas lähes 10 vuotta, kun yllättävän sairaskohtauksen takia menetin rakastajani tässä taannoin. Onneksi kukaan ei ole- jotka asiasta tiesivät- kokenut asiakseen tulla kieltämään oikeuttani surra. Mitään en kadu, hän oli minulle yksi tärkeimmistä ihmisistä jotka olen elämäni varrella tavannut. Halusin tuoda keskusteluun tällaisen vähän erilaisen tarinan menetyksestä, kun taas sattuu olemaan herkistelyilta. Läheisille ystävilleni olen voinut asiasta puhua ja he ovat olleet tukenani surussani. Olen kokenut, että edesmenneelle voi yksin ollessaan tavallaan höpötellä niitä näitä, ja kertoa ikävästään, kuulee tahi ei sinne missä onkin. Eräänä yönä nukkumaan mennessäni tapahtui jotakin: tunsin että joku otti kädestäni hennosti kiinni: silloin tuli lämmin ja melkein onnellinen olo- silloin oli ihana nukahtaa.

Hyvää Joulua kaikille

Taas vietetään Joulua, eikä vältytä ikävöimästä edesmenneitä rakkaitamme. Tätä ajatusta vastaan tuntuisi, että Joulu on aina sillä ikävähän ei poistu. Jouluna vaan tunteet korostuvat ja monet muistot yhdessä vietetystä Joulusta palaa elävästi mieleen. Voin kuitenkin huomata, että suruni ja ikäväni on jalostunut edelleenkin. Kipu ja tuska on poistunut. Elämäni arvot ovat muuttaneet muotoaan. Se joskus tuleva omakin kuolema on selkeämpi. On saanut jonkinlaista rohkeutta elää tätä elämää. Olen saanut nauttia lapsenlapsista. Nuorin on nyt 2kk. Paljon iloa, kauneutta ja rakkautta on elämässäni. Omaa poikaani ei elämässä ole mutta tiedän hänen olevan jossakin lähelläni.

Monesti kaipaan teitä kaikki kirjoittajia sillä niin paljon olette elämääni lohtua kirjoituksillanne ja ajatuksillanne minulle tuoneet. Käyn edelleenkin useasti katsomassa palstaa olisiko joku kirjoittanut edes pari sanaa. Pelkkä nimimerkkikin tuo mieleen monet mietteenne joista minäkin vaikeina aikoina ammensin voimaa mennä eteenpäin.

Kiittäen teitä ja Hyvää Joulua toivottaen

T. Turvamies

Rauhallista Joulunaikaa

Se on sitten neljäs joulu meilläkin tätä uutta elämää. Jotenkin elämä on vain kantanut tähän saakka, päivistä on selvitty eteenpäin. Nyt on vain elettävä tätä päivää ja hetkeä niiden muistojen kanssa joita on ja joita ei oteta pois. Elämän arvot on todellakin nyt uudessa asennossa.

Kiittelen minäkin Turvamiestä ja kaikkia muitakin kuluneesta vuodesta. Rauhaisaa Joulunaikaa kaikille ja olkaa itsellenne armollisia. Pärjäillään.

http://studiotregi.com/ An intriguing discussion is definitely worth comment. I do believe that you http://voicesofamericatah.org/ ought to publish more about this issue, http://eireporter.com/ http://millerscandy.com/ it may not be a taboo matter but usually people don't discuss http://moriyamaproductions.com/ these subjects. To the next! All the best!!

Hei kaikki palstalla olleet ja olijat

Elämä kulkee eteenpäin vaikka surun taakkaa on alkanut nyt oppia kantamaan. Se on kuin reppu selässä. Joskus sen voi laskea selästä ja hiukan levähtää mutta lähtiessä eteenpäin on taas oma reppu muistettava nostaa selkään. Olen kiitollinen, että olette monet kerrat voineet "reppuani" keventää ja sitä on ollut helpompi kantaa.

Hyvää kevättä teille kaikille ja siihen Isän kätteen

t. Turvamies

Aurinkoista kevättä

Ajan parantaessa haavoja arven kiinnikkeet ovat välillä kivuliaita. Kivut eivät enteile tuloaan ja tulevatkin joskus yllättäen. Tie surun mustaan syöveriin on tuttu ja sinne pääseminen on helppoa. Näin kävi tänään.

Voimia teille ja siihen Isän kätteen.

T. Turvamies

Iltaa ystävät

En ole unohtanut palstaa vaikka en olekkaan tänne kirjoitellut. Käyn useastikkin katsomassa, että olisiko joku jotain, edes vähän kirjoittanut. Se on kai sitä vertaistuen kaipuuta mitä aiemmin palstalla oli tarjolla niinä monina vaikeina aikoina. Vaikeat ajat ovat harventuneet mutta elävät mukanani odottaen hetkeä milloin pääsevät valoilleen. Kiitos Surua kun tulit palstalle. Osaten samaistua tunteeseesi tuo se jotain lohtua. se on tunteen ja surun jakamista. Kun aina en osaa tunteistani puhua on hyvä, että voin sen kirjoittaa ja toisten tunteet lukea.

Pitää koettaa jaksaa mennä eteenpäin. Pitää koettaa jaksaa luottaa, että elämä kantaa kaikkine puutteineen eteenpäin. Pitää suoriutua tästä omasta osuudesta niillä mitä minulla tänään on. Huomenna voin olla jo vahvempi. Voimia teille ystävät.

T. Turvamies

Hei !

Satuin taas palstalle. Käyn silloin tällöin katsomassa, josko joku olisi jotakin kirjoittanut. Pari kertaa olen Turvamiehen kanssa osunut palstalle juurikin samana päivänä ja lähettänyt mielessäni kiitollisen ajatuksen sinulle.Niin paljon ajatuksien vaihtoa tällä palstalla kävimme, kun maailmamme oli romahtanut.
Aika on auttanut , suru on tosiaankin muuttanut sitä muotoaan, millä ihmiset yrittivät lohduttaa, kun poikani kuoli.

Joinakin päivinä taas vieläkinajsttelee, että eihän se voi olla totta, että hän ei tule enää koskaan takaisin. Tänään ollessani lenkillä, ajoi ohitseni auto ja siinä istuva kuljettaja muistutti niin tavattomasti poikaani. Sydänalassa taas se tuttu kouristava kipu.
Muutenkin maaliskuu on vaikea kuukausi. Pojan syntymäkuukausi.

Eteenpäin kuitenkin mennään, onneksi terveenäkin. Palasimme viikon reissulta Ylläkseltä. Ihana reissu. Lunta ja oikeaa talvea. Hiihdimme pitkiä lenkkejä,joka päivä. Kotona odottivat aivan toisenlaiset säät.

Jaksamista kaikille ja hyvää kevättä!

Aurinkoista päivää kaikille

Surun ja ikävän kanssa on oppinut elämään. Tiedostamatta ilman ajatuksia voi näköhavainto saada salaman nopeasti reagoimaan, että tuo on menetetty rakkaani. Joskus se oikein riipaisee myös fyysisesti. Tämä kaikki tapahtuu niin nopeasti ettei järki ehdi ilmoittaa, että ei tämä ole mitenkään mahdollista.

Vaikka pojan lähdöstä tulee nyt keväällä kuluneeksi 6 vuotta tuntuu välillä siltä, että se kaikki tapahtui viime viikolla. Aika on tehnyt tehtäviään mielen suhteen ja moni asia on mennyt eteen päin tuoden elämään paljon uutta mutta kannan sisälläni aina surua ja ikävää.

On ollut jotenkin taas niin lohdullista lukea kirjoituksianne vaikka palsta onkin hiljentynyt. Minulle voi kirjoittaa myös yksityisesti tai vaikkapa soittaa. Tekstiviestinä voi laittaa jonkun s-postiosoitteen ja voidaan sitäkin kautta pitää yhetyttä vaikka postitellen muutaman hengen porukalla.

Voikaa hyvin

T. Turvamies p. 040-3687168

Hei kaikki ja erityisesti JJ ja Kastepisara

Elämä menee eteenpäin, elämään kuuluvine murheineen. Sairaudet ovat yksi niistä. Joillakin voi olla köyhyys, alkoholismi, masennus ja mikä kelläkin. Nämäkin kaikki on vaan kannettava mukana maaliin saakka. Toivottavasti kaikki kuitenkin menee parempaan suuntaan niin, että ne mitä ei voi estää on helpompi mukanaan kantaa.

"Ei se raukaksi tee sitä jos pyyhkäisee kämmensyrjäänsä kyyneleen silmänurkkaan kumman tiukkaan tarttuneen."
(Pauli Hanhiniemen sanat laulussa Siipeen jos sain)

Voimia kaikille, hyvää viikonloppua ja siihen Isän kätteen.

T. Turvamies

Hei! Olen minäkin lueskellut tätä ketjua vaikka en olekkaan pitkään aikaan kirjoitellut. Ikävä poikaani on aina ja suru seuraa mukana vaikka ei niin musertavana. Viisi vuotta tulee ensi kuussa poikani kuolemasta. Olen menettänyt isäni ja äitinikin tänä aikana joten menetyksiä menetysten perään.
Tuntuu niin lohdulliselta huomata samoja ihmisiä vielä täällä kuin silloin kun tuskaani tälle palstalle kirjoittelin.
Yhdessä tässä rämmimme kaikki elämässä eteenpäin ja saamme voimaa toisistamme.

Mukavaa kesän alkua kaikille t. Mie särkynyt

Kovia kokenut täälläkin.... poikani ja isäni joitain vuosia sitten menettänyt ja nyt puolisoni vajaa 2 kk sitten. Olo on todella lamaantunut. Arki tuntuu tosi raskaalta , mitään ei oikein jaksa eikä huvita. Edellisistä menetyksistä tiedän mikä tie tässä on taas edessä. Aika tekee tehtävänsä ja suru muuttaa muotoaan. Ei vain olisi millään jaksanut taas...mutta ihmeellistä on tämä elämä, ei se mitään helppoa ole...voimia kaikille samojen asioiden kanssa kamppaileville

Taas vähän annettiin suhteelisuudentajua kun aamusella luin iltasanomien nettisivuja. Siellä oli juttu jostain pitsakuskin suojatiellä telomasta nuoresta miehestä joka kolarin seurauksena nyt makaa hoitokodissa loppuikänsä eikä mitenkään pysty kommunikoimaan. Vasta 27vuotias. Olin juuri hetkeä aiemmin taas ollut masennuksen syvemmissä syövereissä koska täällä kotonani joku asia jota en pystynyt hoitamaan vei mielen aivan maahan. Menetin mieheni puolivuotta sitten ja hän oli minun "turvamieheni" jonka apuun aina voi turvautua jokaikisessä asiassa. Kun jäin yksin tuntuu ettei millään pärjää täällä omakotitalossa kun mitään ei osaa ja tässäpä taas ikävöin ja surkuttelin itseäni kun ikävä on muutenkin valtava ja sitten vielä näitä muita hankaluuksia etten millään jaksa. Mietin jälleen kerran miten tästä kaikesta voisi tehdä lopun kun kertakaikkiaan ei jaksa. Lieneekö mieheni sieltä toiselta puolelta opastanut silmäni tähän lehtijuttuun kun kaikki taas oli niin mustaa ja huomasin jälleenkerran ettei minulla oikeasti ole mitään hätää ja kuinka minun vaikeuteni ovat tosi pieniä kun maailmassa kokoajan tapahtuu kaikkea TODELLA kamalaa ihmisille. Että eiköhän tässä taas pitäisi ryhdistäytyä ja vaan koittaa jaksaa. Kai se surukin siitä joskus vähän vaimenee ja tämän taipaleensa jaksaisi loppuun raahustaa vaikka yksin jäikin. Pitäisi vaan oppia vähän sitä suhteellisuudentajua.

Hei

Kunn on kovasti surun masentama ja ikävästä nääntynyt saa monet median otsikot ja jutut putoamaan sinne surunsyöverin pojalle. Maailmassa tapahtuu koko ajan kamaluuksia ja hirveyksiä joista saamme tietää vain murto-osan. Olo tuntuu vieläkin avuttomalle ja mielessämme oleva epäoikeuden tunne saa voimaa. Olemme joutuneet ikään kuin halitsemattomien tunteiden valtaan.

Nyt on kuitenkin tärkeää koettaa kasvattaa niitä omia voimia jotta jaksaa tunnemyrskyissäkin purjehtia. Pitää koettaa nauttia jäätelöstä, avannosta... kaikesta mikä on aiemminkin tuottanut hyvää mieltä.

Katasrofaalisessa tilassa pitää muistaa myös, että tunteet. usko ja luottamuskin ovat olemassa. Usko omasta selviytymisestä ja luottamus paremmasta päivästä. Aurinkokin on aina paikoillaan vaikka pilvet sen joskus verhoavat näkymättömiin.

Asoilla on tapansa järjestyä. Osa menee eteenpäin itsestään mutta oma-osuuskin on tärkeää. Pienin askelin surussa mennään eteenpäin unohtamatta rakkaita uskossa jälleen näkemiseen tai kohtaamiseen.

Isän kätteen ja muistakaa edelleenkin ne vanhat sanat, ettei tuleen saa jäädä makaamaan vaan on mentävä eteenpäin.

T. Turvamies

Hei kaikille pitkästä aikaa. Kävin pojan haudalla ja muistelin siellä taas kerran sitä pojan kuoleman jälkeistä aikaa ja sitä, miten ihmeessä jaksoin alkaa etsiä täältä lohtua syvään suruni ja sitä, miten samoja tunteita jakavia kirjoittajia ilmestyi lähes päivittäin palstalle. Turvamies vei palstaa eteenpäin ja jakoi omaa suruntaivaltaan.
Vuosia on kulunut kuin ihmeen kaupalla jo monta. 6v 8 kk omalta kohdaltani. Pitkä aika ihmisen elossa, ainakin jo ikäiseni. Olen nyt virallisesti eläkeläinen, vanhuus sellainen. Kunto on kai ikäisekseni hyvä, mutta mistä sen koskaan tietää, mikä pommi kullakin kehossaan muhii.

Kesä oli ihana ja syksystäkin voi nauttia. Pienistä arkisia asioita on todella oppinut arvostamaan.
Maailma ympärillä järkkyy kaikella tavalla, joskus se sattuu omalle kohdalle ja mikään ei enää ole kuin ennen, mutta on opittava elämään toisella tavalla.


Hyvää syksyä Turvamies ja kaikki te muut nimeltä nyt mainitsemattomat ystävät!

Hei Viola ja kaikki ystävät

Minäkin ihmettelen tätä ajan kulua. Samoja aikoja minäkin menetin poikani ja välillä tuntuu, että tapahtumasta on vain vähän aikaa. Tuo mennyt aika tänne saakka oli todella raskasta ja todella toivotonta. Voin rehellisesti ja täysin todeta, että kaikki se apu selvitä vaikean ajan päivistä lähti silloisesta vertaistukiryhmästä mikä meillä oli palstalla. Jostakin kummallisesta elämän tilanteen syystä juuri silloin palstalla oli ns. oikeat henkilöt omine murheineen. Kun ei jaksanut puhua läheisten kanssa oli palstalla ystäviä joiden tunteisiin oli helppo samaistua ja saada sitä kautta sitä VOIMAA mennä pienin askelin eteenpäin.

En silloin voinut mitenkään uskoa, että selviäisin elämään mutta olen selvinnyt. Pojan kuoleman jälkeen on elämääni tulleet tyttären pienet pojat 5v. ja 3v. sekä tytär 9kk. Oman lapsen menetys on ikuinen aukko minussa mitä ei mikään täytä mutta aina uusia rakkaita elämään mahtuu ja ihanaa on.

Kumma, että vieläkin joskus kaipaan teitä silloisia palstalla olijoita. Vaikka en enää luen kuolemaa liittyviä kirjoituksia niin kuitenkin käyn katsomassa palstaa. Oli todella mukavaa saada taas yhteys Violaan ja ehkäpä muutikin kirjoittavat kuulumisistaan. Olen joskus jättänyt palstalle puhelinnumeroni josko joku haluaisi olla yhteydessä. Se yhteys on edelleenkin mahdollista.

Hyvää eläke-elämää Viola

Kaikille: siihen Isän kätteen edelleenkin ja tuleen ei saa jäädä makmaan!

Turvamies

Niin - kyllä elämä kantaa. Joskus pomppujen kautta, mutta sitten alkaa suorempi osuus kuitenkin.
Hyvä, että tuo edellinen kirjoittaja ymmärsi asian ja luotti Jumalaan.

Hei kaikille!

Aikaa on taas kulunut ja kesän jälkeen mennään kohti syksyä. Yli neljä vuotta on tätä 'uutta elämää' eletty. Elämä on kuitenkin kantanut tähän saakka ja toivottavasti vielä eteenkin päin.

Tuolla yhdellä foorumilla oli kysymys; oletko onnellinen? Sitä on tullut mietittyä.. Onnellisuus minulle löytyy tänään hyvin pienistä asioista, sellaisia jotka on lähellä. Eli oikeastaan voin sanoa, että olen.. Suru ja onnellisuus ei ole vastakohtia. Se aukko on minullakin, mutta se ei estä nauttimasta niistä pienistä asioista, joita tämä aivan tavallinen arki tuo mukanaan.

Rakkaan mukana laskettiin silloin hautaan haaveet ja suunnitelmat. Ilman niitä ei kuitenkaan jaksa elää ja niinpä onkin uusia haaveita tullut elämään. Ne on pieniä, mitään suurta ei osaa enää haaveilla, mutta niillä pienillä on suuremmat mahdollisuudet toteutua. Se on vähän kuin onnellisuuskin, pienet asiat on nyt lähempänä.

Tytär on varttunut täysi-ikäiseksi, saanut ajokorttinsa. Koulu jatkuu ja hän ja hänen kaverit pitää talon elävämpänä, kun heitä tässä pyörähtää. Ja onhan itselläkin ystävä, jonka kanssa asioita voi jakaa. Hautausmaallakin on yhdessä käyty katsomassa elämän rajallisuutta.

Näin elämää mennään ja toki olen minäkin täällä käynyt katsomassa, josko joku olisi muutaman sanan kirjoitellut. Se koettu menetys kun ei koskaan elämästä katoa, vaan se kulkee aina mukana, vaikka mukaan tulee myös uusia asioita ja ihmisiä. Voimia ja jaksamista kaikille. Pärjäillään.

Hyvää Joulua kaikille

Jumala, Anna minulle tyyneys hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, Rohkeus muuttaa ne jotka voin, Ja viisaus erottaa nämä kaksi toisistaan.

"Anna minulle tyyneys hyväksyä asiat joita en voi muuttaa" on ollut monta raskasta vuotta käsittelyssä. Sitä on ollut todella vaikea ymmärtää tai edes hyväksyä mutta nyt se alkaa jo tuntua tutulle.

Hyvää Joulua teille kaikille ystäville ketkä olette rinnallani kulkeneet nämä vuodet.

T. Turvamies

Hyvät jouluntoivotukset kaikille täältä Pohjanmaalta !

Ihme ja kumma, meillä on varmaan joku ihme ajatusyhteys Turvamiehen kanssa. Satuimme taas samaan aikaan palstalle, vaikka en juuri viime aikoina ole täällä vieraillut
Pojan kuolinpäivä lähestyy taas, muutama päivä ja hän on ollut 7 vuotta siellä jossakin. Vaikka en tee numeroa kuolinpäivästä, niin siltikin se aina panee mielen apeaksi.
Elämä on monella tapaa hyvää ja onnellistakin, vanhinta lastani en tässä ajassa enää tapaa, mutta hän toi elämäni niin paljon hyvää , hän on osa minua ja jokaista päivääni kuitenkin.l

Kiitoksia teille kaikille, jotka kuljitte rinnallani surussa