AA
A A A
Opastus ja palaute
liity jäseneksi!

 /   /  / LÖYDÄNKÖ VOIMAA 2

LÖYDÄNKÖ VOIMAA 2

311 Vastausta 3 272 Lukukertaa
Hyvää Vappua kaikille

Tervetuloa kaikki rakkaanne menettäneet jatkamaan keskustelua voimien etsimisestä elämäänne. On kuin meistä olisi osa poissa mutta jokaisen tehtävä on viedä oma elämänsä loppuun saakka. Kuljemme repaleisina välillä ollen aallon pohjassa surun murtamina mutta jokainen päivä on uusi. Eilistä ei enää ole ja huominen ei ole vielä tullut. Tehtävämme on etsiä voimia jotta jaksamme surumme ja ikävämme kantaa loppuun saakka. Olette tervetulleita kirjoittamaan palstalle arjesta, surusta, ikävästä mutta myös ilon aiheista. T. Turvamies
"Kaikki kauniit muistot.Vois vaikka jatkaa eteenpäin." Juuri noin kuten jj kirjoitti. Vois vaikka jatkaa eteenpäin... Ja se jatkaminen vaatii voimia surun ja ikävän kantamiseen. Tarvitaan uskoa siihen että elämällä on vielä jotain annettavaa surunkin keskelle ja nimenomaan juuri sinne. Tarvitaan karttaa ja kompassia kadonneen elämänilon etsintään ja uskallusta löytää se. Ei se helppoa ole ja vaatii niin paljon kun on menettänyt läheisensä ja rakkaansa. Ja kaikki voi olla pienistä asioista kiinni joten kerätään tänne niitä pieniä kultahippusia jotka auttavat jaksamaan, niin uudet kuin vanhatkin kirjoittajat. Etsitään rikkinäisille tietä jolla voi sovittaa yhteen surun ja ilon jotta jaksamme eteenpäin. Pärjäillään.
Kiitos Turvamies uuden ketjun avaamisesta. Ja kiitos myös Elämän kulkurille. Te oletta molemmat niin hyviä kirjotteleen,ihan kuin olisitta "veljeksiä" tässä meän ketjussa. Mitä Turvamiehen Pikku-Auringoille kuuluu....toivottavasti hyvää....mulle niitä pikku aurinkoja ei vielä ole kuulunu,mutta ehkä joskus,toivottavasti.

Viola....en halua painostaa,mutta vilkuta, vaikka näin virtuaalisesti,että käyt kai joskus kattomassa tätä ketjua....

Hyvää toukokuun jatkoa ihan teille kaikille ja kirjoitelkaa kun jaksatta ja ehitte. Jaksellaan
Tattista vaan Turvamiehelle uudesta ketjusta,meille uusi ja tuntematon elämä alkoi 2.5.2009 tuntuu eiliselle no ei ihan mut melkein kun asia on päivittäin mielessä.
Hei kaikille

Minun elämä muuttui täysin 10.6. 2008 pojan kuolemaan. Tuntuu nyt ihmeelliselle, että siitä on tuonkin verran aikaa. Ajan käsitys on tuosta tapahtumasta on jotenkin ajatuksissa aika harmaata jos sitä jotenkin koettaisin kuvata. Kevät ja kesä tuottaa vääjäämättä alitajuntaan tuosta ajasta vaikka olen kieltäytynyt näistä päivistä minkäänlaisia "merkkipaaluja" tekemään. Lasten syntymät ovat olleet niitä suuria merkkipaaluja ja kahvit juodaan edelleenkin pojan syntymäpivänä muistellen häntä ikään kuin kokoontuisimme muutoinkin hänen vielä olleessaan joukossamme. Kevät ja kesä kuitenkin tuo jonkinlaista ahdistusta.

Mitäkö Pikku-Auringolleni kuuluu. Hyvää. tyttären poika on nyt 2,5v. Toinen poika nyt tulevana viikonloppuna 1v. Toisella tyttärelläni on myös poika 10kk. Kolme Pientä Aurinkoa on elämässäni. Olen niin onnellinen heistä. Nukuttelin 2,5 vuotiasta. Hän sanoi minulle: -ukki oot heeppo nakki ja minähän olen. Pojat viihtyvät meillä ja kun ovat täällä niin annan kaiken aikani heille sillä vain siinä hetkessä ja ajassa olemme elämässä. Ei eilisessä, eikä huomisessa vaam siinä hetkessä. Ne hetket ovat niitä helmiä elämän helminauhaan. Yksivuotias opettelee kävelemään mutta on aika ns. rämäpää ja kaatuilee kokoajan. Hänen perässään täytyy olla silmät kokoajan.

Olin latautunut tähän Vappuun, että pääsen ajamaan tuolla toisella vanhalla moottoripyörälläni. Naapurikaupungissamme oli sellainen kokoontuminen ja Vappu ajelu. Lähdin kotoa hyvissä ajoin jotta ehdin käymään yhden ystäväni ja kurssikaveri luona ennen ajoa. Hänen luotaan lähtiessä huomasin, että pyörän takarengas oli tyhjä. Ilmaa ei ollut kuin pohjoistuuli pyörän ympärillä. ystäväni toi minut autolla kotiin josta sitten otin uuden taka- ja sisusrenkaan mukaani ja palasimme naapurikaupunkiin niitä vaihtamaan. Aikaa kului, näpit rasvassa mutta sitten sain pyörän taas liikenteeseen. Muut olivat jo menneet. Ajoin sitten pienen lenkin kaupungilla ja palasin kotiin. Sellainen oli Vappu ajeluni mutta hyvällä mielellä kuitenkin. Jotenkin nautin ajamisesta vaikka en päässytkään muiden mukaan.

Minäkin kaipaan Violaa palstalle. Jotenkin niin monet asiat hänen kirjoituksissa olivat omiani vastaavia. On kuitenkin ymmärrettävää jos hänkin haluaa mennä elämässään eteenpäin jo "omin" voimin. Itsekin tunnen niin paljon toistavani itseäni tällä palstalla. Kirjoitelkaa.

Voimia kaikille ja siihen Isän kätteen.
Hyvää toukokuuta kaikille

Kun liki neljävuotta sitten laitoin ensimmäisen palstan MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA? Palsta oli minulle se ainut apu miten selvisin järkyttävässä elämäntilanteessa eteenpäin. Sain teiltä kirjoittajilta voimia mennä päivästä toiseen. Silloin pastalle tuli ihmisiä jotka olivat kokeneet vastaavaa ja oli niin helppo samaistua ja saada heiltä voimaa. Joskus kirjoiteltiin palstalle joka ikinen päivä ja sitä odotti oikein aamua, että olisiko joku kirjoittanut. Useinmiten oli.

On kuitenkin selvää, että jossakin vaiheessa pitäisi alkaa pärjätä ns. omilla voimilla. Ainakin näen koen itse. Luen kuitenkin useasti palstaa vaikka kirjoitukseni ovat olleet vähäisiä ja itseään toistavia. Tunnen kuitenkin tarvetta olla tukemassa toisia ja niitä uusia ketkä palstalle tulevat sillä juuri sitäkautta itsekin olen niin paljon saanut. Ajan myötä huomasin senkin etteivät kirjoitukseni joitakin miellytä mutta paljon olen saanut höperöillekin puheilleni tukea. Repaleiset ymmärtävät repaleisia. Olen myös pitänyt itsestään selvänä, ettei ketä avaamani palsta kiinnosta niin hän voi avata uuden tai siirtyä lukemaan sitä mikä paremmin miellyttää. Itse olen viihtynyt palstalla olijoiden kanssa ja vaikka en ole koskaan heitä tavannut on heistä muodostunut hyvin läheisiä ihmisiä minun ajatusmaailmaani. He ovat olleet auttajiani ja itsekin koetan jaksaa olla tätäkautta tukemassa toisia. Minulle muodostui myös sellainen tapa, että kun vien poikani haudalle kynttilän, sytytän sinne samalla myös toisen teidän läheisille. Monet teistä ovat toimineet samoin. On joskus hyvä tietää, että liekki palaa jossakin pojalleni vaikka juuri nyt en sitä itse ole sytyttänyt.

Pirteätä päivää teille kaikille
Hei Turvamies ja kaikki muutkin!
Ihanaa että olet palannut pienen tauon jälkeen takaisin.Kuten jo aiemmin sanottu,itse sain eniten voimaa kirjoituksistasi joulukuussa,kun ne ahdistavimmat tunteet pian isän kuoleman jälkeen ns.kävivät päälle..Keväässä ollaan ja pian sitä itse vanhenee vuodella.Omassa perheessä pidettiin ennen noita syntymäpäiviä varsinkin erityisinä päivinä..Se muuttui 22.12..En osaa odottaa enää jotenkin mitään hyvää,tuntuu,että tässä kohtaa sitä ja tätä ikävää tapahtuu ympärillä.Vai onko se sitten sitä,ettei itsellä enää voimia kaikkea käsitellä?Mutta yksinäiseksi itseni tunnen,tämän suruni kanssa varsinkin..On todella vaikeaa tukea äitiäni,joka välillä on niin katkera,ettei toisen kanssa vaan pysty olemaan samassa tilassa.Ulkopuoliset sanovat,että siinä vaiheessa pitäisi antaa toisen olla ihan omissa oloissaan ja pitää yhteyksiä vain puhelimitse..
Onneksi on tämä palsta jonne kirjoittaa,lohduttaa jo sekin,että tiedän jonkun tämän kirjoituksen lukevan.En vain ikinä voinut ennen käsittää,että miten ihminen,joka niin paljon oli poissa,kun olimme veljeni kanssa pieniä,vaikutti niin kovasti kuitenkin elämäämme.Nyt olemme kaikki kolme ihan tuuliajolla...
Näihin tunnelmiin.
Hyvää kevättä.Halauksia kaikille.
MInä olen seurannut tätä ja joitakin muitakin pastoja jonkin aikaa. Minulta on kuollut vanhemmat ja hyviä ystäviä vuosien varrella. Nytkin tätini makaa vuoteessa haimasyövän kourissa. Luottaa että kuolema on pääsy taivaankotiin, mutta sanoi eilen illalla, että olis ollut vielä kiva nähdä tämä kesä.
Olen kokenut elämässä paljon erilaisia koettelemuksia ja menetystä ja vieläkin on haavoja jotka välillä kirvelee, mutta suhteellisen seesteinen vaihe on käsillä. Kun on käynyt läpi lääksojen, sykeiden vuosien ja selvinnyt, on halua rohkaista toisia. Juuri näitä selvinneitä näillä palstoilla tarvitaan. Paljon on kärsimystä, mutta selviytymistarinoita saa harvemmin lukea. Ne juuri kantavat ja valavat uskoa niille joilla elämä tuntuu pysähtyneen.
Hyvä että sinunlasia pysyy täällä. Onko niin että monet, kun elämä alkaa kantaa taas, jättävät ja suuntautuvat uusille urille. Hyvä niin! Voihan sitä jakaa kokemustaan muuallakin.
Jotenenkin vain koen että minun tehtäväni on olla täällä.
Hyviä moottoripyöräkelejä Turvamiehelle ja tulevaa kesää kaikille.
Kiitos Turvamiehelle ja ystävilleen. Hienoa, että jaksatte panostaa tähän palstaan, koska lukijoita riittää, ja jokainen etsii varmasti täälläkin kokemuksia ja ihmisiä, joilta saa ymmärrystä näissä synkissä vesissä.

Minultakin on kuollut läheisiä (kaksi heistä syöpään), ja olen menettänyt erossa lapsia (etäisyys), joita olen surrut ja ikävöin edelleen. Olen surrut asioita melkoisen tiiviisti silloin kuin asiat ovat tapahtuneet. Olen saanut tehdä sen omalla tavallani, olen saanut tukea ja ymmärrystä. Ja vaikka viimeisimmästä kuoleman tapauksesta on aikaa vain vähän, koen, että en enää ihan aktiivisesti sure, vaan mielessä on kaiho ja kiitollisuus.

En tuijota välttämättä sitä "kaavaa", tai järjestystä, millä ihmisen "tulisi" käydä menetystään läpi, vaan teen asioita, mistä pidän, ja mihin kykenen. Alussa jouduin pakottamaan itseäni ulos, jumppaan, ihmisten ilmoille, ja annoin surun näkyä. Siinä ei ole mitään hävettävää. Koeta kantaa suruni yhtä hienosti, kuin läheiseni kantoi kuoleman läheisyyden. Hiekkonakin hän lähestyi ihmisiä, ja kertoi heille tarinaansa.

Minulla on toisinaan muistihäiriöitä, jotka kertoivat siitä, ettei keskittyminen ole /ole ollut aivan entisellään, mutta sekin on ymmärrettävää. Minä annan itselleni paljon anteeksi, nauran itselleni joskus jälkeenpäin, kun huomaan, mitä on tullut tehtyä. Minua on rakastettu, joten osaan rakastaa takaisin.

Ei kannata ainakaan pidätellen elää - luullen että mennyt palaisi - vaan on suunnattava tulevaan koska siellä se elämä meitä odottaa. Mennyt on poissa, muistoissa, mutta takana.

Varmasti on asioita, jotka tekisimme ehkä toisin, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että jossittelu ei johda mihinkään, se on yhtä turhaa kuin makuasioista kiisteleminen.

Sopeutuminen ja asenne, siinä on varmaan ne avainsanat, joita säätämällä saamme sumun vähitellen hälvenemään. Yhteen kohtaan ei ole syytä jäädä paikalleen junnaamaan, koska kuoppa vaan syvenee, ja mieli sen mukana.

Meille kullekin on annettu ne kokemukset elämässä, jotka sellaisiksi on tarkoitettu, joten selviämme niistä yli, ennemmin tai myöhemmin.

Minä seuraan tätä palstaa, ja koetan etsiä sieltä joitain yhtäläisyyksiä, mutta menetys on aina surullista ja niin lopullista...

Voimia ja onnea tiellenne, teistä jokaiselle

t. tuulen.tarina
Kivasti on tullut kirjoituksia uudelle palstalle. Tervetuloa Keissallekin kirjoittamaan. Tuli itselle mieleen tuo surun taakan kantaminen. Huomaan teistä monista niin kuin itsestänikin, ettei se surun kantaminen ole aina sitä omaa vaan lisätaakkana on myös toisten suru. Useasti surenmyös tyttärieni surun taakkaa vaikka hekin ovat suruissaan eteenpäin hyvin menneet. Tyttöjen veljen kuoleman jälkeen on syntyneet kaikki nämä Pienet aurinkoni ja siinä on ollut pakko edetä elämässä. Löydän itseni myös surunsyövereistä kun kuulen tai luen mediasta uutisia missä joku on menettänyt lapsensa tai läheisensä. Se suru on solujeni muistissa ja kaikki toisen kokema saa omat muistot elävästi ja jopa kouriintuntuvasti pintaan. Meidän pitää kuitenkin muistaa, että meillä jokaisella on omaelämä elettävänä. Vaikka voidaan tuntea asioita niin toisen elämää ei voi mitenkään elää. Aina voidaan kuitenkin auttaa, tukea ja rohkaista toista elämään sillä olemmehan jotkut selvinneet itsekin elävinä esimerkkeinä.

Kaipaamme joskus jotakuta palstalle mutta emme voi tietää hänen elämänsä kulkua. Elääkö hän enää tai onko muutoin kunnossa. Tuskin minustakaan kukaan kirjoittaa tänne palstalle kun aikani päättyy. En ole kertonut kirjoitteluistani kenellekkään. Uskon kuitenkin, että jos en enää kirjoita kovin aktiivisesti niin päivittäin ainakin luen palstaa.

Nyt kuitenkin on jotenkin uutta innostusta tälle uudelle palstalle ja antaahan monet kirjoitukset ajatuksia joita sitten voi koettaa pukea sanoiksi.

Pahimmat lumityöt on nyt takanapäin ja kesää kohti mennään.
Luin juuri äsken että monesti juuri lapsen kuollessa lapsen sisarusket jäävät kuin oman onnensa nojaan ja vanhemmat eivät jaksa omassa murheessaan ola tukena heidän surutyössään. Monesti myös suvun aikuiset sivuuttavat sisaruste tunteet. Sinulla ei varmaan ole niin käynyt.
Itse luen näitä palstoja, koska niistä oppii koko ajan ja voi jakaa mysö toisille. Hyvä että surutyö alkaa olla voiton puolella. Ei se koskaan unohda lapsen kuolemaan, mutta suru muuttaa muotoaan ja ei vieraile raskaana jatkuvasti vierellä.
Tämä on itselläni sitä iahaninta ikaa vuodessa. Olen kevät- ja kesäihminen.
Keissa kyseli tuossa hiukan ylempänä "Onko niin että monet, kun elämä alkaa kantaa taas, jättävät ja suuntautuvat uusille urille."

Ei se välttämättä ihan niinkään ole. Itselleni on syntynyt vaikutelma, että surun täytyy olla jonkin tietyn kaavan mukainen, että kelpaa tänne toisten surevien joukkoon.

Minun suruni tuntuu olevan jonkun mielestä vääränlainen, en vaan ymmärrä millä tavoin. Ensimmäiset ilkeilyt sivuutin satunnaisena häiriköintinä, ennenkuin lopulta tajusin että joku ihan oikeasti kokee minun viestini jotenkin vääränlaisina. Hän ilmaisi sen varsin suorin sanoin, jotka satuttivat. Minä kun kumminkin olin halunnut jo pahimman vaiheen yli päässeenä rohkaista ja kannustaa niitä, jotka nyt elämänhalunsa menettäinä elävät surunsa mustinta vaihetta.

En ole vielä kulkenut surupolkuani loppuun, sitä todistaa sekin että tunnen edelleen syvää yhteenkuuluvaisuutta toisten läheisensä menettäneitten kanssa.

Samaistun edelleen heihin, vaikka mieheni kuolemasta on ihan kohta neljä vuotta.

Olen yrittänyt miettiä, missä oli vika, mikä ärsytti niin kovin. Onko väärin, että olen löytänyt elämänhaluni, tunnen aitoa iloa auringosta, lintujen äänistä, puron keväisestä solinasta, siitä että elän ja olen vielä terve?

Ehkä käyttämäni nimimerkki oli se paha juttu, viittasihan se siihen ettei läheisensä menettäneen ympärillä vallitseva sysimusta pimeys sittenkään jatku ikuisesti.

Joka tapauksessa, kyllä surusta lopulta selviää, jos itse niin tahtoo. Minä olen selvinnyt, vaikka suru kulkeekin aina mukanani - niin kauan kun elonpäiviä riittää.

Toivon teille kaikille voimia ja uskoa tulevaisuuteen.
Kiitos 18 + 3 <3
Ja parhainta jatkoa Sinulle. Tunnen sympatiaa myös sinua kohtaan. Suru on osa elämää, ja on ihanaa, että elämästä osaa nauttia, kokemuksista huolimatta. Se, että on iloa ja nautintoa, ei tarkoita, etteikö voisi surra. Ne eivät sulje toisiaan pois. <3
18+3 Tervetuloa sinullekin tälle uudelle palstalle. Kun on pakosta joutunut elämän tilanteeseen mihin ei ole halunnut ja elämä on shokissa niin kirjoittaa mitä kirjoittaa. Tämä palsta ei ole alunperinkään ollut mikään kaunokirjoitus- tai vielä vähemmän oikeinkirjoituspalsta. Etsitään voimia niillä sanoilla ja kyvyillä mitä minäkin päivänä on käytettävissä. Ymmärretään toisia ja koetetaan olla provosoitumatta. Itsekin olen välillä kyllä provosoitunut mutta niin kuin sanoin niin niillä voimilla kyvyillä mitä milloinkin on käytettävissä jaetaan iloja ja suruja sekä koetetaan mennä elämässä eteenpäin.

On mahdotonta kenekään sano, että mikä suruaika on sopiva ja hyvä. Pastallamme oli Anseliga68 tai 69 jolla oli useiden vuoisien painava surutaakka harteilla mutta ilmeisesti hänelläkin on helpottanut. Toivottavasti hänkin vielä kirjoittaisi kuulumisiaan. Oma suruni kestää lopun elämäni mutta paljon se on neljässä vuodessa muuttanut muotoaan. Elikkä suru ja ikäväkin elävät elämässämme. Eivät ne pysy paikoilaan mutta eivät ne poistukkaan.

On hienoa kun voi nauttia "auringosta, lintujen äänistä, puron keväisestä solinasta, siitä että elän ja olen vielä terve"
18+3 tervetuloa palstalle. Kirjoitin äsken nämä tervetulotoivotukset mutta ei ne sitten ilmestyneetkään palstalle. Koetan muistella mitä kirjoitin. Niin. ettei meidän pidä provosoitua toisten kirjoituksista vaikka kyllä minullekin on niin käynyt. Pitää koettaa muistaa, että kirjoitamme surussa ja ikävässä niillä voimilla ja taidoilla mitä minäkin päivänä on käytettävissä. Palsta ei ole kaunokirjoitus- ja vielä vähemmän oikeinkirjoituspalsta.

Surua aikain on meillä erimittainen. Anseliga68 oli aiemmin palstalla ja hänellä oli useitten vuosien suruaika. Voi kumpa hänkin kirjoittaisi itsestään. Suruaika kohdallamme vaihtelee ja muuttaa muotoaan vaikka säilyykin läpi elämämme.

Hienosti sanottu: "olen löytänyt elämänhaluni, tunnen aitoa iloa auringosta, lintujen äänistä, puron keväisestä solinasta, siitä että elän ja olen vielä terve"
Argh!

No nyt ne ilmestyivät molemmat. Kyllä tänään onkin kirjoiteltu. Mielestäni se on hyvä ja upea alku uudelle palstalle. T. Turvis
Kyllähän surutyö tarkoituksena on se että selviää elämässään eteenpäin. Ja jos siinä onnistuu niin se on pelkästään positiivinen asia. Suru ja ikävä on aina mukana ja usein ne nousevat pinnalle milloin mistäkin syystä. On varmasti niinkin että suuren menetyksen kokenut suree myös helposti muiden surua ja pienikin uutinen tuo mieleen ajatuksen että siinä tuli taas jollekin suuri menetys. Ja vaikka miltä tuntuisi ei surusta voi tehdä alttaria koska se ei tuo mennyttä takaisin. En väitä asioiden olevan helppoja. Olen elänyt tätä "uutta elämää" nyt n. 1v ja 9kk ja silti tulee raskaita hetkiä ja niiden tuloon vaikuttavat niin monet asiat yksin tai yhdessä. Yksin on vaikeampi löytää niitä ilon aiheita, parhaat hetket minullakin on tietenkin olleet yhdessä tyttären kanssa monissa yhteisissä asioissa, jopa koululäksyjen auttamisessa. Eli siis niissä arjen pienissä asioissa jotka kantavat eteenpäin. Jostain olisi vain löydettävä se voima joka auttaa nauttimaan juuri tästä hetkestä mikä meillä nyt on. Voimia siihen kaikille teille.
Surutyö on työtä siinä missä tavallinen arkinen työ. Se vie voimia, mutta kun päästään sinuiksi vähitellen sen asian kanssa, että menetys on tapahtunut, ja sen kanssa on elettävä, kipu ja tuska vähitellen pienenevät ajan saatossa.

SuruTYÖ on niin tärkeää.

Herkistyminen on hieno asia, vaikka se liittyykin suruun ja siihen menetykseen. Mutta että tunteet ovat tallella, ja se että toinen asia muistuttaa toisesta -sekin on surutyötä ja sitä tärkeää prosessia, ja aina askel eteenpäin. Antaa kyynelten virrata, se on hoitavaa.

On turha kiirehtiä näissä asioissa, koska voi olla, että jos ajattelee, että mitäs noista, tässä vaan mennään ja sillä siisti - niin voi olla hyvinkin, että joskus tulevaisuudessa yhtä äkkiä saakin eteensä kaiken sen elämättömän surutyön, jonka laukaisijana voi toimia uusi suru.

Ja onhan se vähän epäreilua meitä ihmisiä kohtaan, että aina kun suremme jotain menetystä, siihen suruun sisältyy kaikki muutkin aiemmin kokemamme menetykset ja epämieluisat asiat.
Suremme asioita alitajunnassa läpi koko elämämme.

Mutta se, että se ei vaikeuttaisi muuta elämää, tätä arkea ja jaksamista siinä, siksikin on tärkeää käydä läpi kaikki tunteet, mitä surutyö sisältää. Omassa järjestyksessä, omaan tahtiin, mutta ehkä toisen kanssa ja kirjoitellen. Vähitellen hyväksyen menneisyyden, jota ei voi enää muuttaa. Elämän käsikirjoitus edespäin kirjoitetaan taas tyhjälle paperille, mutta mikä parasta, saadut kokemukset ja muistot rikasteena.
Katkera en ole ollut ikinä paitsi nämä 4v tytön kuoleman jälkeen.Kun näkee nuoria viettämässä aikaansa nauraen vappua viettäen sisältä kouristaa pahasti vieläkin MIKSI.
Vaikea on uskoa kenenkään vanhemman pystyvän ymmärtämään lapsensa kuolemaa koskaan siis koskaan sehän kulkee sielu verta vuotaen koko loppumatkan hautaan asti se vaan viiltää niin syvältä.
Pahinta mitä elämässsä voi tapahtua se ei unohdu koskaan.Ihmettelen että se kokemus voisi kolmen neljän vuoden päästä helpottaa ei siltä tunnu kyllä yhtään katsotaan seuraavat neljä vuotta miltä tuntuu.Elettävähän tämä oma elmä on tuli mitä tuli.
Jos suru ja tuska eivät ole neljässä vuodessa YHTÄÄN helpottaneet, voisitko ajatella meneväsi johonkin sururyhmään käsittelemään suruasi. Niitähän on monenlaisia - jopa itsemurhan tehneitten läheisillle tarkoitettuja.

Luulen että se tekisi sinulle hyvää, JJ.

Sururyhmiä voit kysellä vaikka kotiseurakunnastasi, tai kirjoittaa googleen sanan sururyhmä.

Suosittelen lämpimästi. Itselläni on lähipiirissä parikin henkilöä, jotka sururyhmään osallistuminen on suorastaan pelastanut elämälle. Molemmat olivat umpikujassa surunsa kanssa ja menettivät kokonaan elämänhalunsa.
Olen tottunut jo tähän nykyiseen olotilaan.Vaimo kyllä aikanaan kävi sururyhmässä valitteli että olis saanut olla kaikki itsemurhan tehneen omaisia niin oltaisiin asian ytimessä no kuolema mikä kuolema.Kumpikin tuetaan toisiamme arjessa paras lohtu.
Jotenkin on tullut ajateltua viime aikoina elämän tarkoitusta, varsinkin niiden kohdalla jotka ovat joutuneet jo lähtemään. Kaikilla heillä oli kokonainen elämä jolla oli alkunsa ja päätepisteensä. He ovat olleet tärkeä osa jokaisen elämää ja kaikki rakkaamme ovat antaneet meille todella paljon, osa sitä tehtävää joka heillä oli. Ja niinhän asia oli varmasti myös niiden tyttären koulukavereiden kohdalla joiden hautajaisissa olemme joutuneet olemaan vaikka heidän lähtönsä on erityisen vaikea ymmärtää. Heidänkin elämäntehtävää on usein tullut ajateltua. Oliko heidän tehtävä olla täällä vain se ohikiitävä hetki omaisten ja ystävien ilona ja sitten lentää pois.

Osaako sitä itse antaa läheisille ja ystävilleen mitään, tehdä omaa elämäntehtäväänsä. Menetys on tehnyt ison aukon elämää jota ei voi täyttää. Itse yritän kerätä siihen aukkoon valoa eli muistoja ja kiitollisuutta. Siinä aukossa on myös paljon tummaa sävyä eli surua ja ikävää. Surutyö on taistelua valon puolesta niin että siitä aukosta ei tulisi sellaista mustaa aukkoa joka imee ja kadottaa kaiken siihen menevän valon, ei päästä mitään pois.

Se aukko kulkee mukana. Silti jostain voi löytyä uusi siemen josta kasvaa jotain uutta ja tärkeää elämään. Esimerkiksi niitä uusia pieniä Aurinkoja tai jotain muuta joka valaisee ja antaa voimaa ja elämänuskoa. Ne eivät peitä aukkoa mutta tuovat elämään uutta sisltöä ja uutta valoa.

Jaksamista päiväänne ja pärjäillään.
Hei kaikille

Hienoa, että uusi palstan keskustelut on lähteet käyntiin näinkin vilkkasti ja vertaistuki toimii.

Sururyhmistä. Itse en ole niihin osallistunut. Naapurun rovasti sanoi, että hän oli meinannut tulla minua pyytämään yhteen käynnistyvään srk:n sururyhmään mutta ei pitänyt sen hetkistä kohderyhmää sopivana sillä muut ryhmäläiset olivat hyvin iäkkäitä leskiä. Toki ryhmässä käsitellään surua ja siitä toipumista mutta ainakin itse koen, että jollakin tapaa on hyvä olla ns. saman henkinen oli sitten kysymys menettetystä puolisosta, lapsesta tai muusta läheisestä. Tyttäreni ovat ollut jossakin toisessa sururyhmässä ja oli kokenut saaneensa apua. Minulle tämä palsta on edelleenkin se "turvapaikka" missä keskustelen surustani ja ikävästäni. Olen myös hyvin huono itkemään. Ehkäpä lapsena itkin ne kaikki itkut mitä en sitten osaa enää aikuisena sitä kautta purkaa. En myöskään puhu surustani läheisteni ja ystävieni kanssa. osallistusn toki mielelläni keskustelemaan surusta ja ikävästä mutta silloin edellytän vastapuoleleta jonkinlaista samaistumista. On todella hyvä jos joku mensisi ainakin kokeilemaan sururyhmää kohdallaan. Ainahan sen voi lopettaa jos ei tunnu hyvälle. On kuitenkin tärkeää, että hakee ja kokee kakkia mahdollisuuksia. Aina sieltä jotain jää.

Haimme eilen tyttären pikku pojat meille jotta tytär saisi siivottua ihan rauhassa. vauhtia ja vaarallsia hetkiä on piisannut tänne saakka kun laitoin pojat äsken päiväunille. Olen täysin vakuuttunut, ettei näiden kanssa voi edes ajatella siivoavansa yhtään mitään. Pienempi tarvitsee henkilökohtaisen turvamiehen rinnalleen ihan koko ajaksi. Kävelee nyt muutamia metrejä ja kiipeää joka paikkaan. Isompi poika pärjää hyvin, eikä olemilloinkaan ollut muutoinkaan samanlainen rämäpää kuin tämä pienempi.

Muistan oman poikani kun olimme Espoon vesipuisto Serenassa. Siellä on sellainen villivirta mihin poikani syöksyi kun oli kova uimaan ja sukeltamaan. Hän sanoi minulle tule iskä perässä ja ole minun turvamies.

Kävin Vappuna siivoamassa pojan haudan. Istutin sinne orvokkeja. ei vieläkään tuntunut yhtään siltä, että poika olisi siellä haudassa. En ole sitä tunnetta saavuttanut ja ehkä se onkin hyvä. Joskus tunnnen hänen olevan ihan lähellä. Joskus tuntuu, että hän istuu autossa sivupenkillä kun ajan vaikka näen penkin olevan tyhjä. Se on tunnetta. En ole pitkään aikaan nähnyt unia pojastani vaikka yhteen aikaan niitä näin paljonkin. Uskon hänen olevan lähelläni.

voimia päiväänne ja Isän kätteen.
Minulla on hyvin vähän biologisa omaisia: ystäviä on siitäkin edestä. On kaksi siskoa, mutta heillä on omat perheenä ja elämänsä. 5.5. 1989 kuoli isäni yllättäen infarktiin ja se oli äidille kova paikka. Ei lähtenyt surutyö käyntiin. Eli ensimmäiset kolme kuukautta kuin mitään ei olis tapahtunut, ei puhunut isästä. Hän täysin torjui menetyksen. Molemmat olivat eläneet aina maalla ja kesä meni sukulasiten nurkissa majaillessa. Sitten syksyllä alkoi äiti oireilemaan n fyysisin vaivoin, jotka olivat suhteettoman suuria todellisuuden kanssa. Sitten pamahti päälle täysi psykoosi ja hän joutui mielisairaalaan kolmeksi kuukaudeksi. Oli se ihme että hän kävi sitten viikkolomalla luonani ja oltiin kalustamassa hänelle suntoa kaupunkiin. Hän istui sohvalla ja odottelimme kyytiä sairaalaan: Siinä hän vain totesi, että ei hän välttämättä enää tarvitsisi sairaalahoitoa, mutta lähdettävä kai on kun niin on sovittu.
Totesin äidille, että niin tämä on nyt hoidettava. Lohduttelin, että eivät he sinua siellä kauaa makuuta, kun näkevät että olet oma itsesi. Ja reilun viikon päästä minulle soiteltiin sairaalasta, että olenko odottamassa äitä, kun taksi tuo hänet kotiin.
Näin kun äiti vajosi psykoosiin tunnin sisällä ja niin hän myös siitä selvisi
lyhyessä hetkessä lähtiessään kotilomalta sairaalaan. Äitini eli vielä tuon jälkeen vajaa kymmenen vuotta.

Nyt on isän sisar menehtymässä haimasyöpään. Hän on asunut aina kaukana ja oikeastaan vasta nyt näiden kuukausien aikana olemme tutstuneet. Uskoo että hän muuttaa taivaankotiin, mutta sanoi että olisi ollut vielä kiva elää tämä kesä.
Lohduttelen itseäni, että suru kuoleman kautta ei voi enää kohdata itseäni niin kipeästi, koska ei ole enää lähellä niitä "kaikkein rakkaimpiani" (ei lapsia, ei puolisoa, vanhempia). Ystävien metykset ovat vaikeita, mutta ei ne niitä kosketa kuin omat perheenjäsent.
Kun poismennyt ei ole enää jatkuvasti usissa niin sekin on useimmille merkki, että suru on helpottanut. Unien luonne voi myös muuttaa muotoaan.
Kiitos tästä palstasta.
Minä en ole löytänyt oikein mitään sopivaa sururyhmää. On leskille, itsemurhan tehneille, vauvakuolemille. On sisarensa menettäneille. Missään ei ole nuoren onnettomuudessa menettäneelle äidille.
"Kultsu"...minä olen menettänyt 26v poikani , sekä mieheni, parinvuoden sisällä...menin kirkon sururyhmään ja koin sen ihan hyväksi vaikka siellä oli puolisonsa menettäneitä, lapsensa/nuorensa menmettäneitä, sisarenmenettäneitä,ja joku äitinsä menetänytkin... hyvin se palveli meitä kaikkia kuitenkin.

Voihan sitä käydä katsomassa että saako siitä mitään itselleen vaiko ei Itsekin olin alkuun epäilevällä kannalla, mutta olin ihan tyytyväinen sitten kuitenkin että uskaltauduin mukaan.

Voimia sinulle jokaiseen päivään <3
Hei kaikille

Käsittääkseni isommilla paikkakunnilla on sururyhmissä valinnanvaraa mutta pienemmillä paikkakunnilla sellainen järjestetään seurakunnan puolesta aika ajoittain ja siihen sitten osallistuu iahn kaikki ja kaiken ikäsiet. Ei meilläkään ole tarjolla sururyhmää nuoren onnettomuudessa menettäneille isille. Veljen tyttäreni menetti syövälle miehensä 28 - vuotiaana. Hän kävi silloin aikoinaan nuorten leskien sururyhmässä ja koki sen oikein hyväksi.

Hyvä jos jostakin apua ja lohtua saa sillä kyllä ensimmäinen vuosi on oli ainakin minulle shokissa olemista.

On myös ihan luonnollista torjua alkuun surunsa. Ihminen tuntee täysin romahtavansa ja oma ajatusten suojeleujärjestelmä alkaa työntämään asiaa loitolle, että jaksaisi jotenkin elää vain sitä päivää mitä elää. Ja kun siitä selviää eteenpäin on sitten paremmin aikaa alkaa käsittelemään surua ja ikäväänsä. Näin kävi minullekin. Jostakin on voimia alettava etsimään. Ystävät tällä palstalla ovat kertoneet avantouinnista, puutarhanlaitosta, lapsenlapsista, hevostenhoidosta, ratsastamisesta, alpakoista, bemarista, erämaa seikkailuista, moottoripyöristä, matkailusta, jäätelöstä, sohvalla oleskelusta, remontista, putiikissa olemisesta, makaronuilaatikon valmistamisesta ja vaikka mistä. Se kaikki on arkea ja näissä tilanteissa etsitään voimia ja ajatuksille lepoa ja lomaa surusta ja ikävästä. On ihan sama mistä niitä löytää kunhan löytää. Olen kirjoittanut tästä monet kerrat aiemminkin ja nyt kun uusia on palstalla niin kirjoitan uudelleen. TULEEN EI SAA JÄÄDÄ MAKAAMAAN! On mentävä tai raahauduttava suojaan ja mentävä eteenpäin.
Hei kaikki jotka tätä elämäämme eteenpäin mennään. Alkukeväästä oli huumaava onnen tunne siitä, ettei koko ajan tuntunut pahalta. Sitten anoppini kuoli. Vaikka oli iäkäs ja sairas ja voi sanoa että pääsi pois, niin taas sukelsin, oikein pohjamutiin.
Oma suru ja ikävä aktivoitui, ja olihan hän minulle läheinen yli 30 vuotta. Ja sukulaisten kesken on mietitty,että oman pojan, minun mieheni kuolema lopulta mursi hänen voimansa...
Nyt tuntuu, etten ole taas mennyt eteen, vaan taaksepäin. Aloin jo miettiä mitä elämällä on minulle varattuna, ääneen tätä ei oikein uskalla sanoa, paitsi muut surevat kyllä ymmärtävät.
Mutta... eteenpäin mennään....Ja olen löytänyt voimia toteuttaa asioita, joita haluan tehdä. Olen tyhjentänyt kotiani, ja laittanut talon myyntiin. Joka nurkka täynnä muistoja. Täällä mieheni myös kuoli, omassa sängyssään. Mutta en minä muistoilleni taloa tarvitse, ne kulkee aina mukanani. Tämä on ollut todella raskasta, mutta uskon että myös vie minua eteenpäin.
Toisinaan taas tuntuu hyvältä tehdä mielensä mukaan, täällä 52 vuotias nainen opettelee itsenäisen naisen elämää !
Eli uutta päin ollaan menossa, uutta asuntoa, mitä muuta uutta, sen aika näyttää. Minulla on ja miehellänikin oli niin sosiaalinen työ, että vapaa-aikana ei hirveästi oltu sosiaalisia. Nyt pitää sitten löytää uudet kuviot ja ehkä harrastukset...aika näyttää, kaikkea voi kokeilla, eihän siinä ole mitään menetettävää...
Tulipas tästä nyt pitkä, ja ehkä raskaskin sepustus, mutta tämän kirjoitettua mieli on jo keveämpi...
Minä kävin sururyhmässä. Pienellä paikkakunnalla ryhmäkin oli pieni ja hyvin sekalainen taustoiltaan, mutta yhteys surun ja menetyksen käsittelyyn löytyi. Ne olivat rauhallisia keskusteluhetkiä kukin omalla tavallaan.
Minulla oli sama tilanne kuin wio-lalla. Anoppi menehtyi runsaat puolitoista vuotta vaimoni jälkeen. Menetys vei hänen elämänhalunsa ja lopulta mursi hänen voimansa... Hän ei koskaan päässyt tapahtuneesta yli. Uusi kuolema tiesi sitä että siinä joutui käymään omaa menetystään uudelleen läpi, varsinkin kun niiden yhteys oli niin selvästi nähtävissä.
Nyt on tärkeintä löytää elämänusko ja luottamus siihen että tulevaisuudella on vielä jotain tarjottavaa. Pitää löytää se siemen uuden kasvuun ja uskottava siihen. "olen löytänyt elämänhaluni, tunnen aitoa iloa auringosta, lintujen äänistä, puron keväisestä solinasta, siitä että elän ja olen vielä terve" Tässä lauseessa on kai se kaikkein oleellisin. Se että kuulee lintujen laulun ja puron solinan on kaiken perusta. Sen jälkeen löytyy kaikki muukin ja mitään menetettävää ei tosiaankaan ole... Kaikki on saamisen puolella. Voimia keväisen linnunlaulun kuunteluun. pärjäillään.
Juuri tällä hetkellä olen onnellinen siitä, että ainakin yksi surun musertama ihminen on oivaltanut, mihin olen viesteilläni pyrkinyt.

>Nyt on tärkeintä löytää elämänusko ja luottamus siihen että tulevaisuudella on vielä jotain tarjottavaa. Pitää löytää se siemen uuden kasvuun ja uskottava siihen.<

Täsmälleen näin.

Kun kaatuu, pitää nousta nopeasti ylös. Ei saa antaa periksi, ei saa luovuttaa. Se on lapsuuden hyisten luistinratojen suuri opetus, joka pätee myös elämään.

Ymmärrän sen, että ensimmäistä ja ehkä vielä toistakin suruvuottaan rämpivä ei jaksa, ei ehkä haluakaan uskoa sitä, että elämä on jatkossakin elämisen arvoista. Jos itse siitä sellaisen haluaa ja jaksaa rakentaa. Elämä antaa kyllä mahdollisuuksia hyvään elämään, jos ja kun niin päätämme. Siinä vaiheessa alkavat muistot kantaa. Itsestä se on viimekädessä kiinni.

Jotkut haluavat jäädä tuleen makaamaan. Sekin on oma valinta.

Toivon kaikille voimia nousta ylös ja jatkaa matkaa.
Hei kaikille

Olen tästä ja aikaisemmista palstoista, kiitos Turvamies, saanut paljon voimia oman surupolkuni kulkemiseen, siis tähän uuteen elämään. En ole selvinnyt, en unohtanut, en hyväksynyt, en toipunut ja silti elämä on jatkanut kulkemistaan eteenpäin. Tässä ollaan ja muuta ei ole. Voimat ovat edelleen poissa ja yritän tässä kaikintavoin tarttua jotenkin tähän uuteen elämään kiinni.

Luen teidän kirjoituksia lähes päivittän, mutta itse en ole jaksanut kovinkaan paljon kirjoitella, onhan jo kaikki sanottu.

Sururyhmästä olen saanut paljon apua, tapasin elämäni ensimmäisen kerran ihmisiä, jotka ovat kokeneet niin rankan asian kuin oman lapsensa menetyksen. Meidän ryhmään sattui jostakin syystä vain meitä aikuisen lapsensa menettäneitä.

Voimia teille kaikille ja kiitos kun jaksatte jakaa kokemuksianne täällä.
Hei kaikille!

Ensiksikin kiitos Sydän Syrjällään ja Turvamies muistamisesta!

Olette minulle sielun kumppaneita, jos niin voi sanoa. Niin pitkään tätä surun taivalta teidän ja monen muun kanssa jaoin. Päätin n. vuosi sitten, että kaikki on osaltani sanottu. Kaikki se raastava suru tuli sisältäni sanoiksi, nyt ei ole enää sanoja.
En voi sanoa selvinneeni poikani kuolemasta. Joinakin päivinä suru vie mukanaan, on kuin kaikki olisi tapahtunut eilen, vaikka vuosia kuluu. Kohta neljä ja puoli vuotta .... . Elän vain eteenpäin ja monet asiat tuovat tänä päivänä iloa elämääni. Kumma kyllä, voin sanoa voivani hyvin juuri nyt, tai niin hyvin kuin nyt voin voida. Mikään ei tuo poikaani takaisin, se on hyväksyttävä vain osaksi kohtaloa, tai mitä se sitten lieneekään. Poika kulkee sydämessäni ja on jokaisessa hetkessäni ja hengenvedossani, ajatuksissani, muistoissani, kaikessa tekemisessäni.

Minulla itsellänikin on elämää jo sen verran mittarissa, että osaan olla kiitollinen monesta asiasta, jotka voisivat jo olla pahemmin. Jaksan vielä paljon. Olen fyysisesti hyväkuntoinen ja päänuppikin taitaa vielä toimia .Muu perhekkin ympärillä voi olosuhteisiin nähden tänä päivänä suhteellisen hyvin. Meillä on kaksi tervettä lapsenlasta. Olemmehan kokeneet, että kaikki voi yhtäkkiä muuttua. Nyt on tämä hetki, muusta ei tiedä onneksi. Tänän hetkeen on tartuttava.

Puutarhatyöt antavat minulle paljon. Kun teen niitä, en ajattele muuta. Suunnittelen ja mietin mielessäni, millainen perennapenkki, millainen kasvimaa tänä vuonna.. Raivaamista, kääntämistä, istuttamista. Mukavaa puuhaa, vaikka tulos voi sitten olla jotakin ihan muuta kuin olin ajatellut, mutta viis siitä.
Uutta tänä keväänä on puutarhapalsta (Turvamies tiesi sen vanhan puutarhan täällä meillä päin, josta kerran kirjoitettiin ) Minulla on siellä nyt oma puutarhapalsta, sellainen 50 neliöinen.

Tästä tuli nyt taas tällainen vuodatus, vaikka ajattelin tosiaan käydä täällä vain vilkuttamassa.ja kertomassa, että elelen ja eteenpäin mennään, välillä horjuen, mutta kuitenkin elämä tuntuu elämisen arvoiseltä tänään.

Kiitos vielä kaikille joiden kanssa kirjoiteltiin, sain niin paljon, olisinko näinkään tasapainossa ilman teitä, tuskinpa vain.
Tänne on tullut paljon uusia kirjoittajia (otan osaa ja voimahalauksia teille).

Olen ihan tietoiseti tehnyt valinnan, että on aika koettaa jatkaa nyt näillä voimilla ja eväillä. En kuitenkaan koskaan voi unohtaa teitä, usein iltaisin mietin, mitä teette, millaisissa ajatuksissa olette. Surun silloin pusertaessa, tiedän, että niin monessa muussakin vuoteessa valvotaan surumietteissä. Meilä on ajatusyhteys. Haudalla, kun sytytän kynttilää, tai käyn siellä ajattelen aina myös teitä. On kuitenkin elettävä nyt tätä päivää, tätä uutta elämää ilman yhtä lapsistani. Uskon, että hänen aikansa on vielä joskus jossakin ja me tapaammee vielä hänen kanssaan. Kiitos ja voimia teille tähänkin päivään!

Voimia kaikille tässä ketjussa kirjoitteleville ja vierailijoille.
Kaunista kevättä ja ihanaa kesää Viole
Hei Viola.

Voi miten mukava oli kuulla sinusta,että jaksat hyvin näissä meän olosuhteissa. Kaikkea hyvää sinulle ja perheelle. Vilkuta aina välilä meille.

Oli mukava kuulla myös Turvamiehen Pikku Auringoista,heistä varmaan saa sitä aitoa ilon tunnetta.

Kiitos kaikille kirjoituksista.

Hyvää äitienpäivää kaikille ja voimia ja jaksamista tähän elämän kulkuun.
Hei

Kaikille uusille ja erityisesti entisille tervetuloa palstalle. Voi miten mukava kun kirjoitit Viola (Viole). Voin vain taas pitkälti samaistua sinuun poikkeuksena se puutarhan hoito. Toivoin aiemmin, että kirjoittaisit privatisti sillä itse tunnen samoin tämän palstalla olemisen. Ymmärrän hyvin myös senkin, että vetäytyy kirjoittamisesta. Näin tapahtuu minullekin. Tosin nyt on ollut taas jotenkin mukava kirjoittaa ja avata uusi palsta. Paljon oli entiselläkin lukijoita mutta myös kirjoittajia. Minulla on myös sellainen tunne, että kun on on itse selvinnyt eteenpäin ja apua saanut niin on jonkinlainen velvollisuus koettaa tukea ja auttaa toisia. Tunteeni voi olla vääräkin mutta joskus koetan sen mukaan kulkea. Ihan kuin vain ilmaistakseen ahdistuksessa olevalle, että minäkin olen selvinnyt ja sinäkin selviydyt. Hyvää kevättä sinulle Viola ja ihania päiviä puutarhan hoitoon.
Hei,
onneksi löysin teidät kaikki.
Menetin äkisti isäni reilu kuukausi sitten. Hautajaisista nyt jokunen viikko myös. Surupusero päällä. mieli keikkuu. Työ pitää päivät elämän reunassa. Illalla, kun pää pitäisi painaa tyynyyn, tulevat kyyneleet ja niin monet pienet asiat mieleen. Vaikka olen pian viisikymppinen nainen ja isäni oli hitusen yli 80, ei tytär-isä -suhde olisi voinut olla antoisampi niinä hetkinä, kun olimme yhdessä.

Olen miettinyt ja pohtinut, mitä oikein kaipaan. Koska asun jo yksin, koska lapseni ovat jo omillaan, en pääse tuntojani tilittelemään. Työkavereitani en halua kuormittaa. Niin.... turvattomuuden tunteen löysin viimeimmäksi. Oli aina niin hyvä turvautua kysymyksineni isään. Onnekashan olin, että sain hänet pitää näin kauan. Turvattomuuttako sitten sekin, että muuraudun nelinurkkaiseeni enkä halua mennä ulos muiden ihmisten joukkoon, kun ei pakko ole. Siis vaikka viikonlopuiksi. Ikävä istuu apinana olkapäälläni eivätkä ajatukset anna rauhaa.

Pieniä juttuja tulvii mieleeni: kenkälusikan nähdessäni muistan, etten vieläkään sitä ole ostanut, vaikka isän oli joitakin kenkiään vaikea saada jalkaan ilman sitä. Villasukat nähdessäni muistan, että olin luvannut kutoa isälle uudet joululahjaksi, ja aloittamatta jäivät. Vastaamattoman puhelun nähdessäni muistan, etten vastannut hänen soittaessaan, kun oli muka jotain muuta tärkeämpää meneillään. Saunaa lämmittäessäni muistan, että ei hevin löytynyt sellaista löylymiestä kuin isä, nuoremmistakaan. jne jne.

Sitten muistan, miten lämmin hänen halauksensa oli. Miten hän yhä tuoksui itseltään kun nukkui tajuttomana sairaalassa, tai miten hänen poskensa oli viileä kuin juuri ulkohommilta tulleena, kun hipaisin sitä poskellani hänen maatessan arkussaan ennen siunausta.

En minä elävistä huolehdi - vielä. Itsestäni en sitäkään vähää. Haluaisin vain sinne, missä isäkin. Vielä nyt. Silti vainuni sanoo, että pahin on vielä edessä päin. Ja että tämähän on vain elämää.

Kuulin juuri, että " Elämää ei mitata hengenvetojemme vaan niiden paikkojen ja hetkien määränä, jotka koemme henkeäsalpaavina."

Miten tästä pääsee yli, tai läpi tai jotain... ? Sanokaa te, olisitteko niin ystävälliset.
Isän ja äidin lähtö ei tunnu missään verrattuna oman lapsen kuolemaan.
Avata lapsen huoneen ovi ja siiivota lapsen viimeiset leikit. Olen kyllä katkera, et mulle on käynyt näin. Ja miks molemmmat samana päivänä. Ei muuta, katkera olen. vox
NIINKÖ
Hyvää huomenta ja aurinkoista aamua kaikille

Kyllä minulla tuntui isän ja äidin kuolema. Olivat hyvin hyviä ja rakkaita vanhempia. Luopumisen tuskaa heistäkin. On totta, että oman pojan kuoleman koin hyvinkin eritavalla ja sellaisena, että ikään kuin minusta itsestäni olisi osa poissa. Oli myös jotenkin helpompaa luopua vanhemmista kun olivat jo sairaita ja ns. vanhoja jos jotenkin elämänkaarta kuvaisi. Lapseni oli vielä nuori ja kaikki elämään liittyvä vielä ns. edessäpäin. Jokaisella meillä on omat surumme ja murheemme. Koemme ne hyvinkin eritavoin riippuen suhteestamme läheiseen ja yhteiseen elämäämme läheisen kanssa.

Ole lämpimästi tervetullut palstalle Luminitza. Isän menetys on aina ainut kertaista ja lopullista elämässä. Siitä jää iso aukko ja monet muistot saavat tunteet pintaan." Hyvät muistot muistakaa, huonot unohtakaa". On vaikeaa sanoa, että miten tästä pääsee yli tai läpi. En voi sanoa tai mieltää sitä typerää lausetta, että -kyllä aika haavat parantaa. Mielestäni suru ja ikävä pysyy läpi elämämme mutta se jalostuu. Pahin tuska lievittyy ja monet hyvät muistot palaavat pikkuhiljaa. Itse koen suruni ja ikäväni loppuelämäksi ja siksi on tärkeää etsiä elämän joka ikisestä päivästä voimia sen kantamiseksi. Ei ole olemassa mitään nopeita temppuja ja ratkaisuja. On vain arki josta on löydettävä jotain. Se voi olla jotain tekemistä ja olemista mutta ei tulessa makaamista.

Voimia päiväänne ja kiitos teille ns. vanhat palstalla olijat kun kirjoititte. Maraleh! Tule mukaan uudelleen kirjoittamaan. Sinuakin tarvitaan tässä repaleisten joukossa.
Juttelin eilen erään naisen kanssa, joka oli hoitanut yksivuotiaana sairastanutta poikaansa yhdeksän vuotta. Hänkin sanoi, että mikään ei ole niin raskasta kuin oman lapsen kuolema ja sen jälkeen kun on sinnitellyt ensin pienen kärsivän kanssa yrittäen pitää kiinni elämän langasta vuosia ja sitten lopulta pakosta luovuttaen.
Aikaa on vierinyt vuosia, mutta koskaan suru ja muisto eivät jätä. Ne kyllä vain muuttavat muotoaan. Tämä nainen on syvällinen kristitty ja hänellä on usko että tulee kerran jälleennäkemisen riemullinen aamu ja saa kohdata lapsensa kirkkaudessa terveenä. Silloin myös kärsimyksen arvoistus ratkeaa.
Hei

Kuten Viole kirjoitti, se tuska saavuttaa yhä, vaikka kuin jatkaisi matkaa eteenpäin muiden lasten tähden. Välillä se kipu on niin raastavaa, ettei näe kunnolla elämässään mitään eteenpäin. Välillä taas jaksaa hengähtää uuteen päivään. Elämän iloisuus on kadonnut jonnekin.. Lapseni hymyilevät kirkkain silmin minulle ja yrittävät saada minua elämään hymyillen... en vain osaa enää. Vanhimman poikani kuolemasta on nyt reilu vuosi. Silti tuntuu, kuin se olisi sattunut eilen.

Ajallaan kaiken ymmärtää, niin kai se menee. Yrittää vaan jaksaa mennä eteenpäin vaikka sydämeen sattuu niin lujaa, että ahdistuksen musta pilvi sumentaa mieleni ikävään ja suruun. Kurkussa kipeä pala, yritän olla itkemättä, yritän vaan olla. Joskus ne kyyneleet tulevat, vaikka en niitä haluisi kenellekään näyttää. Kerran istuin ruokapöydässä, istuin ja itkin, söin ja itkin..

Luulin oikeasti, että kun aikaa kuluu, tulen sinuksi tämän surun kanssa ja ehkäpä joskus osaan iloitakin jostain vielä. Taitaa tuska ja menetyksen tunne kuitenkin viedä voimani kokonaan. Minulla on tajuton ikävä. Aina. Joka hetki.

Voimia meille kaikille.
Olin eilen illalla ulkona. Kello taisi olla noin 11 ja aurinko oli laskenut. Oli kuitenkin vielä valoisaa. Mitään muita ääniä ei kuulunut kuin linnun laulua. Huomasin myös viilenevän kevät illan tuoksun. Se on aivan erityinen.

En ole nähnyt kevättä kahteen vuoteen. Toissakevät jäi sairauden varjoon ja viime keväänä kaikki valo tuntui olevan liikaa. Nyt huomasin kevään.

Mitä väliä sillä on jos vaikka olenkin loppuelämäni yksin. Minulla on kuitenkin kaikki muistot siitä mitä meillä oli. Niitä ei mikään tai kukaan vie pois. Jokaisen on joskus täältä lähdettävä, toisten vain aivan liian aikaisin. Se hetki ei ole meidän päätettävissä. Siihen saakka on mahdollisuus kuunnella kevään ääniä ja haistella tuoksuja. Se on todellakin mahdollisuus, minä voin tehdä niin.

Elämä tuoksuineen ja linnunlauluineen on mahdollisuus joka minulle on vielä suotu. Siitä on pidettävä kiinni koska se ei ole itsestäänselvyys. Voimia kaikille kevään löytämiseen. Pärjäillään.
Elämän kulkuri on nähnyt valon!

Mielestäni kuvaamasi tapahtuma on osoitus jonkinlaisesta toipumisesta tai elämään paluusta. monet tapahtumat ovat esillä päivittäin tai eri vuoden aikoina mutta suru silmin ja ikävän murtamana niitä on mahdotonta nähdä, havaita tai aistia. Minullekin monet asiat ovat ns. pikkuhiljaa alkaneet palautua. Huomaa, ettei joitakin vanhoja asioita ole kokenut vuosiin mistä voisi tänään iloita. Minäkin kävin viimeyönä kolmen aikaan ulkona. Ihanan raikasta, valoisaa ja linnut lauloivat, käkikin kukkui. En ole neljään vuoteen aistinut oikein ulkoilmasta mitää nautittavaa. Tosin auringon paisteesta olen pitänyt aina kun se jaksaa paistaa.

Pikku Aurinkoni oli meillä yötä ja tänään kävimme uimahallissa. Voi miten tuntui sydänalassa ihanalle kun poika nauroi sydämensä pohjasta ja nautti vedestä. Poreammeessa poika laittoi "koneet käyntiin" ja nautti kuplista. Minä koen aina eläväni kun saan olla pienten poikieni kanssa. Varsinkin tämän 2,5 vuotiaan jonka kanssa voi jutella. Eilen kun nukutin poikaa sanoi hän minulle: ukki, yksi kaksi sulle tuli faksi. Voimia kaikille ja koettakaa löytää elämän iloja arjesta, yöstä ja päivästä. Se nautinto on etuoikeutettua surevalle. Huomenna matkaan loppuviikoksi työmatkalle.
Se on sitten toinen äitienpäivä kun pitää viedä ruusu haudalle. Kaikesta huolimatta hyvää Äitienpäivää kaikille särkyneille!
Hyvää Äitienpäivää kaikille äideille ja voimaa ihan jokaiselle
ENNLÖYDÄ VOIMAA
Kaikki eivät valitettavasti löydä voimaa selvityäkseen. Jotkut eivät osaa sitä etsiä ja jotkut ovat kertakaikkiaan niin lamaantuneita etteivät pysty löytämään. On kuitenkin mentävä eteenpäin. On tehtävä jotain mikä ei välttämättä maistuisi tai tuntuisi hyvälle. Ihan kuin siinä sotaelokuvassa: -tuleen ei saa jäädä makaamaan! Ei silloinkaan ollut helppo edetä ja olla vielä turvassa mutta mentävä vaan oli. Surusta ja ikävästä toipuminen ei ole nopea ja helppo prosessi. Siihen menee aikaa ja jopa monia asioita on opetelta ihan uudelleen. Uudelleen senkin takia, että se entinen arvomaailma ja monet ajatukset ovat nyt muuttunut tai muuttaneet muotoaan. Pikku hiljaa eteenpäin.

Kirjoittaja on poistanut tämän viestin

Älähän luovuta Marci-vox! Elämä ei ole tässä päivässä vaikka päiväkerrallaan mennäänkin eteenpäin. Elämällä voi olla vielä paljon annettavaa kun vain jaksaa elää ja mennä eteenpäin. Voimia Marco - Vox!
ENNLÖYDÄ VOIMAA

Pelkää jotakin....
Force = Fear.

Löysitkö pelkosi, siitä saa - voimaa!

Mutta vihollisen voimaa on viha ja pelko, rakkauteen ja rohkeuteen jotkut perustuvat enemmän, iloa ja ylpeyttä löytää keväällä enemmän, ja syksyllä on oikein olla hieman synkempi ja surullisempi, vaikka ei se välttämättä ole oikein, jos ihminen on vain säätilan vallassa itsekin kaiken aikaa....
Kyllä mustimman suru yli tai läpi pääsemiseksi vaaditaan työtä. Se on sitä surutyötä josta paljon puhutaan. Kaikki tunteet on käytävä läpi ja mitään ei saa ilmaisesksi. On löydettävä se usko että minä selviän ja että elämällä on vielä jotain annettavaa. Se on tavallaan hyvin tietoinen päätös ja sen eteen on sitä työtä tehtävä, noustava ylös siitä lamaannuksesta joka vie vain alaspäin.
Uskomalla itseensä ja elämään se sumuverho vähitellen hälvenee ympäriltä ja alkaa näkemään muitakin asioita, niitä hyviä ja tärkeitä, joita siinä aivan lähellä on. Oikeastaan on opeteltava uudelleen elämään, aivan samoin kuin opettelisi uudelleen kävelemään. Onhan se meno aluksi muutenkin yhtä horjuvaa ja välillä voi kaatuakin mutta on vain noustava ylös. Elämä on sen arvoista.
Kukkuu turvamies:)
Hyvää huomenta Anseliga68

Olipa ihana lukea aamulla kukkumisesi. Luet vielä palstaa ja varmaan paljon on tapahtunut elämässäsi kun tällä palstalla olit. Kerro mitä nyt kuuluu elämääsi. Muistan, että sinä oli synkän surun kourissa monta vuotta.

Hyvää huomenta myös kaikille muillekin. On ihanaa kun aurinko paistaa. Tunnen saavani tuosta ulkoilmasta paljonkin voimaa päivääni. Löysin vanhojen papereitten joukosta valokuvan missä minä ja poikani ollaan pihalle pystytetyssä uima-altaassa. Poika istuu altaassa sylissäni ja aurinko paistaa meitä molemia silmiin. Kuvassa nautitaan kesästä ja lämmöstä sekä altaan vedestä. Ollaan ikään kuin yksi kokonaisuus siinä elementissä vaikka mentä on kaksi irrallista ja erilaista. Kun kaksi tuntee olevansa yksi ja toinen poistuu niin vääjäämättä siinä jää vajavaiseksi. Odottelen taas loppuviikkoa josko tyttärieni pikku pojat tulevat luokseni. Aurinkoista ja lämmintä päivää teille kaikille.
Lomalla surusta
Pärnussa ollan täällä on 25c lämmintä,,,,,vitsi vitsi kylmä tuuli puhaltaan mereltä mutta kylpylässä lämmintä riittää,sunnuntaina kotiin.
Hyvää lomaa JJ ja Kastepisara

Eilen oli ihanan lämmin päivä. Tänää sadekuuroja, aurinkoa ja kylmää tuulta. Laittelin koko päivän tuota vanhaa pyörääni. Vaihdoin kannentiivisteen ja tiivistelin muutoinkin pakoputkistot. Vähentää ainakin vähän rasvan heittoa vaatteille. Huomenna tulevat pikku pojat ukin luo yökylään. Grillataan ja saunotaan, riehutaan ja huudetaan. Soitetaan kitaraa ja tanssitaan.

JJ sanohan Kastepisaralle, että palaa palstalle. Hyvää lomaa ja rauhaisaa iltaa kaikille. Isän kätteen.
Hyvää lomanjatkoa JJ ja Kastepisara täältäkin!
Käväisen täällä aina välistä lukemassa viestejä ja teidän toisten vointeja ja tekemisiä.

Kävimme eilen mökillä aloittelemassa uutta mökkikautta. Sateinen helatorstai, mutta siivosin sisätiloista pois menneen talven pölyjä. Isäntä laittoi venettämme ja pojan venettä varten ne kiinnityspoijut paikoilleen.
Saatiin taas vähän ylimääräistä puuhaa, kun joku oli talven aikana rikkonut soutuveneemme, ilmeisesti sen päälle on ajettu moottorikelkalla. Uusiksi menee ja kävin tänään polisiisasemalla tekemässä ilmoituksen, niin, että saan todistuken vakuutusyhtiötä varten.Jotenkin se veneen romu on saatava sieltä saarestakin pois. No, nämä ovat niitä murheita, jotka pystyy selvittämään ja niiden kanssa hyvin elämään.

Mekin hoidamme nyt viikonlopun aikana lapsenlapsia, kun vanhemmille sattui molemmille joku musiikkikeikka ainakin sunnuntaiksi. Nuorempi lapsenlapsista yski tänään kyllä niin kiitettävästi, että saa nähdä vietämmekö viikonlopun sisätiloissa hänen kanssaan.
Täällä on ollut sateista ja koleaa tänään. Kävin kyllä siellä palstallani kylvämässä jotakin, kun sade hellitti hetkeksi. Taistelin niiden kateharsojen kanssa siellä tuulessa.

Tänään jäin oikein miettimään, että alkaa jo viides kesä ilman vanhinta poikaamme. Menen vain kauemmas ja kauemmas hänestä ajallisesti ja tavallaan tulen lähemmäksi ja lähemmäksi sitä päivää, kun toivon mukaan saamme taas olla yhdessä.

Voimia teille kaikille sureville ja kaipaaville.
Hyvää viikonloppua !
On mukava, että Viola käyt lukemassa palstaa mutta että samalla pikkuisen kirjoitatkin vaikka olet sen lopettanut. Kirjoitan Viola, enkä Viole sillä Violahan oli sinun alkuperäinen nimimerkki ja se jostakin kummasta muuttui sitten Violeksi. Kun palsta välillä hiljenee niin itsellekin tulee mieli jättäytyä kirjoittamasta. Silti kuitenkin ajattelen, että entä jos tänään tulee joku uusi minun kaltaiseni shokissa apua etsimään? Eikö Turvamiehen silloin pitäisikin olla paikalla? Mutta onko minullakaan enää mitään annettavaa sillä tuntuu, että olen kirjoittanut kaiken. Koetan kuitenkin olla mukana silloin tällöin ja ottaa vastaan niitä ajatuksia mitä muilla on annettavana. Hyvää kevättä ja kasvukautta kaikille.
Juu minä olen just Turvamiehen tarkoittama shokissa oleva. Kyllä täällä teitä tarvitaan.
Miusta oli liikuttavaa tuo turvamiehen nimimerkin valinta. Minun nimi tulee tyttäreni puhelimen muistiosta jossa olin kyseisellä nimellä. (ilahduin siitä, koska en sitä aiemmin tiennyt) pitäisi varmaan liittyä jäseneksi.
Hyvää iltaa Kultsu

Menetin poikani liki neljävuotta sitten kesäkuussa.Shokki oli valtava sillä sitä ei voinut mitenkään uskoa todeksi vaikka niin oli käynyt. Minun shokkini kesti varmaan muutaman kuukauden sillä en vieläkään muista siitä ajasta juurikaan mitään elämiseen liittyviä asioita. Päivisin kävelin ulkona pihamalla ja oli todella poissa. Päivät menivät jyskyttäen samaa, että miksi, miksi, miksi..? Kun sitten illalla tai yöllä täysin väsyneenä nukahdin olin levossa ja poissa mutta kun aamulla heräsin niin asia pamahti mieleeni kuin lekalla lyöden ja samarata jatkui vuorokaudesta toiseen. Välillä kävi ihmisiä tuomassa kukkia ja jotkut soittivat osanottojaan. En muista heistäkään juuri mitään. Kuolema on peruuttamatonta ja lopullista tietäen etten näe "häntä" enää elämässäni. Kun sitten joskus alkaa ajatukset kasaantua niin itseäni lohdutin sillä, että kun minusta aika jättää niin uskon tapaavani lapseni. Elikkä niin kuin joissakin muistolauseissa sanotaan: -jälleen näkemisen toivossa. Toivossa eläminen tarkoittaa tulevaisuutta. Kun minulla ei shokissa ollut mitään tulevaisuutta enää olemassa niin tuo lause toi sitä. En osaa sinua lohduttaa vaikka kuinka sitä toivoisin. Voin vain kertoa, että shokki ja tuska helpottavat aikanaan. Itse koen, ettei aika paranna haavoja ja haavani jäävät olemaan aina ikävän ja surun myötä mutta opin niiden kanssa elämään niin ettei jokapäivä niin kamalasti satu. Opin pikkuhiljaa löytämään elämästä asioita mitkä kannattelevat minua elämään tämä omaelämä loppuun saakka. Shokissa aika pysähtyy mutta pikku hiljaa huomaakin, että jokainen päivä on elämässä uusi ja erilainen. Arvot ja mielipiteet muuttuvat sillä sitä entistä elämää ei enää ole. Kun menettää lapsensa menettää myös osan itsestään ja mikään ei sitä voi korvata. Olen saanut paljon poikani kuoleman jälkeen. Tyttärilleni on syntynyt kolme poikaa jotka ovat minulle hyvin rakkaita ja erityisen läheisiä mutta heillä on ihan oma paikka minussa.

Turvamies nimi tulee siitä, että kun poika oli pieni ja olimme eteläsuomen vesipuistossa. Hän oli hyvä uimaan ja sukeltamaan mutta hyppäsi sellaiseen villivirtaan ja huusi mennessään. Minä menen edellä mutta ole sinä minun turvamies. Tosin tuo turvamies juttu liittyy jollakintapaa myös ammatillisesti mutta ei siitä sen enempää.

Kultsu on upea nimi ja ole sillä lämpimästi tervetullut kirjoittamaan surusta, ikävästä, shokista ja ajan myötä ilosta ja naurusta. Mikään hyvä ei ole nyt sinulta kiellettyä vaikka siltä saattaakin tuntua. jos rekisteröit tuon nimen niin sitten se pysyy sinulla tälläkin palstalla niin kuin oli tyttäresi puhelimessakin.

Kävin naapurikaupungissa erään vanhan ystäväni luona vanhalla moottoripyörälläni. Oli mukava nähdä häntä. Suunnittelimme viikonlopulle yhteistä ajoreissua toiseen naapuri kaupunkiin.

Hyvää iltaa kaikille ja niihin sanoihin mitä aiemminkin olen viljellyt: Isän kätteen. Minulle nuo sanat tuovat mieleen jotain voimaa, turvaa ja luottamusta.
Hyviä loman jatkoja täältäkin JJ:lle. Tauko arkeen tekee aina hyvää. Jaksaa taas sen jälkeen ehkä hitusen paremmin.

Nyt on taas hieno ja aurinkoinen aamu. Kevättä hienoimmillaan... ja sateen jälkeen tulee aina pouta.. Täällä tuli vettä kahdessa päivässä 50 mm ja joutsenet uiskentelee pelloilla, maa kun oli vettynyttä jo edellisistä sateista. Ne on kuitenkin pieniä murheita. Elämä on tärkeintä ja kaikki se mitä meillä vielä on.

Lähdemme tytön kanssa shoppailemaan, tarvitaan koulun päättäjäisiin uusia vaatteita. Aurinkoista kevätpäivää kaikille. Pärjäillään.
Hyvää huomenta ja aurinkoista aamua kaikille

Shokista vielä. Shokissa kaikki pysähtyy. Ei ole tulevaisuutta, ei oikein menneisyyttäkään. Usko hyvyyteen, elämän tarkoitukseen, iloon ja vahvaankin hengelliseen sitoumukseen katoaa. Ihminen kysyy MIKSI? Ja vastausta ei tule. Voi kokea petetyn-, hyljätyn-, lyödyn- ja vihan tunteita kaikessa myllerryksessä. Omalla elämälläkään ei ole enää minkäänlaista arvoa. On vain pimeää ja tyhjyyttä.

Meille kaikille on annettu jo syntymässä oma elämä joka meidän pitää viedä sinne loppuun saakka vaikka sitä kuinka horjutettaisiin rakkaiden menetyksellä. Oman elämän hyvin vointi vaikeissa olosuhteissa on vaikeaa mutta se on tie mennä eteenpäin. Kun sitä omaa elämää saa vahvistettua auttaa se samalla muita läheisiä selvitymään ja menemään eteenpäin. Kriisissä tarvitaan aina johtajaa ja meillä vanhemmilla (isälle ja äideille) johtajuus on alkanut kun lapsemme ovat syntyneet. Huoltajan avastuuta voi olla muillakin kuin vanhemmilla. Joillakin se on sisar tai jopa isovanhemmat. Jonkun tehtävä on kuitenkin viedä ympärillä kaaoksessa olevaa joukkoa eteenpäin. Tilanne on toki toisenlainen yksinäisten kohdalla. Silloin se ystävän asema korostuu. Ystävän on oltava se vahva joka jaksaa kannatella vaikka hänenkin suru ja ikävä olisi murheen murtavaa.

Vaikka voimat ovat vähissä ja mitään ajatusta ei saa mahtumaan niin jonkun on itse yritettävä tai jonkun on autettava arkiseen elämään. On lydettävä jokin ns. "lepopaikka" ajatuksille. Itse tein paljon remonttia ja silloin huomasin, että kun sitä teen niin ajatukseni ovat kutakuinkin siinä remontissa ja kädet ja jalat toimivat sen tahtiin. Vaikka työ oli fyysistä rasitusta oli se minulle henkistä lepoa ja toipumista.

Kun lukee tätä palstaa ja vieläpä kirjoittaa, toimii siinä henkinen toipunen ajatusten purkamisessa ja fyysinen toiminta on käsissä kun vielä kirjoittaa. Ja kun siitä tulee surutyössä tapa niin huomaa joka päivä menevänsä ainakin pikkuhiljaa eteenpäin. Ystävien kirjoitukset ja ajatukset antavat jotain uutta ajateltavaa vaikka edes hetkeksi tai päiväksi. Kun kirjoittaa tai lukee palstaa niin, samalla voi myös vuodattaa kyyneleitä omassa yksinäisyydessään mutta kuitenkin toisten seurassa. Teidän!

Repaleisena on helppo olla repaleisten joukossa. Kenellekkään ei tarvitse kertoa miltä tuntuu olla repaleinen sillä kaikille se on itsestään selvää.

Lähden nyt taas loppuviikon työmatkalle mutta palaan palstalle kun tilanne sallii. Kirjoitelkaa. Isän kätteen ja tuleen ei saa jäädä makaamaan!
"On vain pimeää ja tyhjyyttä". Tuotahan se oli, niin tuttua tekstiä. Mutta vähitellen pimeys ja hämäryys helpottavat. Sitä alkaa nähdä elämän ympärillään ja joutuu vain ihmettelemään että tällaistako täällä on, tällainenko kevät on... Eihän suru ja ikävä ole minnekkään kadonneet, niiden kanssa vain tulee toimeen ja kun lopulta näkee että ympärillä on muutakin kuin mustaa surua niin elämä alkaa näyttää paljon kirkkaammalta.

Nyt kun on päässyt ulos siitä synkimmästä niin sitä näkee elämän värit, ehkä vielä kirkkaampina kuin ennen ja sinne synkkyyteen ei halua takaisin. Sen huomaa että tämä rikkinäinen ja repaleinen elämän on silti tärkeää ja arvokasta. Ei se täydellistä ole kun niin paljon puuttuu, mutta elämisen arvoista se on. Minulla on muistot siitä mitä meillä oli. Samanlaista ei tule eikä voi tulla mutta uusia asioita ja uutta päivää kannattaa odottaa ja myös tehdä asioita jotka voivat tehdä kaikki paremmaksi.

Haavat on vähän arpeutuneet ja ne aukeavat välillä pienistäkin asioista. Silti surun rinnalle löytyy toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Ja myös hyvin rauhallisia hetkiä, eikä sen tarvi olla muuta kuin vaikka hiljaisuuden kuuntelua. Jotenkin kevään tullen minulla on nyt rauhallinen olo. Taistelu on käyty, se on hävitty ja rakas on menetetty. Pöly laskeutuu ja elämää on jatkettava sellaisena kuin se annetaan. Uskon että vielä löytyy myös onnellisia hetkiä. Toki suru antaa nille hetkille oman sävynsä mutta se kuuluu nyt elämään.

Minulle kevät on kiireistä aikaa mutta silti on yritettvä löytää aikaa myös tämän hienon vuodenajan katseluun ja kuunteluun. Aurinkoisia päiviä kaikkille surun polkua kulkeville. Pärjäillään.
"On vain pimeää ja tyhjyyttä". Tuotahan se oli, niin tuttua tekstiä. Mutta vähitellen pimeys ja hämäryys helpottavat. Sitä alkaa nähdä elämän ympärillään ja joutuu vain ihmettelemään että tällaistako täällä on, tällainenko kevät on... Eihän suru ja ikävä ole minnekkään kadonneet, niiden kanssa vain tulee toimeen ja kun lopulta näkee että ympärillä on muutakin kuin mustaa surua niin elämä alkaa näyttää paljon kirkkaammalta.

Hei, ei ole totta, jos et ole sokea, joko henkisesti tai fyysisesti.... Suomi on säälittävän varma siitä, että valo ja valehtelut liittyvät toisiinsa, mutta ilman totuutta on valokin, ilman fysiikan matemaattista tietoa, vain kaaosta.

Kaikki eivät ymmärrä sitä valoa, mitä tulee mustan näkemisestä. Se on väri siinä missä muukin, mutta eivät kaikki halua "pimeää asuinsijaa", vaikkapa Salomon Jumala halusikin(risti ?), Jeesus oli toista maata(pata 10)....

Itsekin olen syntymähetkeni perusteella pata(kuutonen), mutta ei minua harmita se, että se ei joka pelissä ole korkein kortti, yhtä helppoa silläkin on voittaa....(Vaikkei niin paljon voittoja, kuin jos sinulle on todennäköisempiä kuvakortit ja ässät)
Hei

Tämä uusi elämä on pitkälti juuri tuollaista kun Turvamies ja Elämänkulkuri kirjoittavat. Yritän kovasti jaksaa tässä arjessa eteenpäin, mutta se ei ole helppoa.

Parempina päivinä jotenkin jaksaa luottaa tulevaisuuteen ja odottaa että sillä on jotain annettavaa minulle poikani kuoleman jälkeen, huonoina päivinä ei ymmärrä miksi tässä näin piti käydä, miksi perheen pitää kärsiä tätä surua ja menetystä.

Päivä päivältä se suru on kasvanut, ja minä olen kasvanut tunteiden , ikävän ja surun, kaipuun keskellä. Koko perhe suree. Me vain yritämme jaksaa elää, vaikka yksi meistä joutui rajan toiselle puolen.

Katson usein poikani kuvaa, miettien, miten elämä olisi erilaista jos hän olisi täällä, nyt, tässä lähellä. Joskus kuvan katsominen tekee tosi kipeää, joskus taas hellästi hymyillen muistelen häneen liittyviä asioita.

Ikävä on kova. Ei se muuksi muutu. Päivä kerrallaan eteenpäin. Nuorimmainen kävi jo uimassa ja vakuutti, että vesi on lämmintä... no, näin hiljalleen kevät on tullut ja kesä tekee tuloaan. Voimia kaikille.
Yksin on ihminen kuolemansa ja ajatustensa kanssa.
Juuri noin!

Vesi tuntuu lämpimälle vaikka todellisuudessa se olisi vielä kylää. Elämässämme on asioita mitä ovat todellisuudessa "kylmää" mutta pitää kuitenkin tuntea niitä lämpimänä.
Aamupäivää kaikille.

Kiitos kaikille kirjoituksista,osaatta kirjoittaa niin hyvin,kun niitä lukee on paljon samoja ajatuksia.

Ei niin paljoa ole tullu oltua netissä nyt kun työt on alkaneet ja melko väsyny ollu,ouvoksestaan kädet ja hartiat jumittaneet.

Voi kuinka pahamieli tuli, kun koneen aukaisi ja luki iltalehteä,aivan käsittämätöntä...taas on mennyt monen ihmisen elämä sekaisin,muistin teitä kaikkia surevia ja ajattelin,että te jos jotkut osaatta eläytyä siihen vanhempien,sisarusten,isovanhempien ja ystävien ja läheisten tuskaan.....nuori 18 vuotias tyttö ammuttu ja monta haavoittunutta,osa vakavasti loukkaantunut. Tuntuu kauhealta ajatella mihin täällä pienessä Suomessakin ollaan menossa...

Jaksamista, auringon paistetta ja lämpimiä ajatuksia kaikille
Joku sanoi joskus jossain ohi kulkiessaan minulle, että aika parantaa haavat...

Olen eri mieltä, aika ei paranna haavoja, haavat ovat ja pysyvät sielussani, eivätkä ne katoa mihinkään. Ei sitten millään ilveellä, eikä tarkoitus olekaan niin. Sen kivun, repaleisen olon, menettämisen tuskan kanssa oppii pikku hiljaa elämään kun aikaa kuluu, mutta ikävä ja suru ei katoa mihinkään ajan saatossa.

Reilu vuosi on aikaa siitä kun poikani kuoli. Syyllisyys yhä suurena taakkana. Pyydän häneltä joka ilta rukouksessani anteeksi, että en tajunnut oikeita oireita yhdistää oikeaan sairauteen. Minun olisi pitänyt tietää.

Rakastan häntä todella paljon, vaikka hän onkin siirtynyt luotamme ikuisuuteen. Kuten sisareni sanoi suudellessaan poikani viileä otsaa... "siinä hetkessä tajusin menettäneeni sinut ikuisuuteen".

Meillä on niin kova ikävä sinua rakas poikani. Antaisin mitä vain, että minä olisin siellä ja sinä olisit täällä sisarustesi keskellä. Anteeksi pikkuinen.

Kiitos teille repaleiselle joukolle, jotka jaksatte lukea, kannustaa ja ohjata meitä eksyneitä eteenpäin tällä kivikkoisella tiellä.

Yritetään jaksaa päivän kerrallaan, enempää ei tarvitse, eihän?
Hei Shadowsoul.b

Huomaan, että kannat vieläkin mukanasi syyllisyyttä poikasi kuolemasta. Minäkin olen miettinyt omaani, että olisiko tilanne toinen jos olisin ollut tapahtum aikaan kotona? Turvamies ei voinut turvata! En tiedä, että miten paljon tiedät lääketietteestä mutta ei se ole aina maallikolle nahdollista tunnistaa oikeita oireita. Voi vain arvailla.

Olen vapauttanut itse itseni syyllisyydestä sillä en pysty asettumaan Jumalan paikalle päättämään lapseni tai kenenkään toisen hengestä. On olemassa yhtä paljon mahdollisuuksia kuin mahdottomuksiakin. Oletko ajatellut, että jos sinä tunnistit poikasi oireet ja lähdit häntä viemään sairaalaan niin olisiko ollut yhtälailla mahdollista, että olisitte voineet joutua liikenneonnettomuuteen ja lopputulos olisi sama kuin nyt?

Ei me voida yhteen hetkeen laskea mahdollisuutta tai mahdottomuutta. Kun päivät tulevat täyteen niin päivät tulevat täyteen. Joku on joskus sanonut, että kuolemamme on jo määrätty syntymässä. Se että mikä aika sitten on kenelläkin on se meille eläville salaisuus. Salaisuus jota emme voi tietää ja toimia sen mukaan.

Syyllisyys on suurta ja vahvaa myrkkyä. Se turmelee ihmistä ja estää monien hyvien asioiden esille tulemisen. Se syöpyy ihmiseen kuin syöpä. On jotenkin koetettava uskoa siihen että juuri siinä hetkessä ja ajassa tein parhaani niillä ajatuksilla, arvioilla ja mietteillä kun vain voin. En todellakaan pystynyt muuttamaan tulevaa.

Olen miettinyt asiaa myös poikani kannalta. Hänkin tiesi jo elämässään, että olin hänen Turvamies ja valmis auttamaan aina. Joku minua suurempi voima päätti toisin. Tuntematta sinua tämän enempää olen vakuuttunut, että poikasi tiesi ja tunsi rakkautesi, että olit valmis auttamaan mutta teit vain parhaasi. Enempään et pystynyt. Joku sinua suurempi voima päätti toisin.

Pitää osata olla armahtavainen itselleen. Tällöin pystyy olemaan armahtavainen myös toisille. Armo ei ole suotu pelkästään syyllisille. Jokainen ihminen tarvitsee armoa. Niin syylliset mutta myös syyttömät. Armo on VAPAUTUMISTA!
Hei vaan kaikille täällä palsatalla vierailevat, kukin oman surunsa keskellä elävä <3
Nyt on jo kesä alkanut...mekin pojan kanssa tuossa koitimme viikko sitten tavallaan "avata" omaa kesäämme grillaamalla ekaa kertaa tänä kesänä...kyllä se oli tavaallan vaikeakin asia, kun aina ennen on mieheni hoitanut tuon grillaus puolen ja me vain sitten osallistuttu enemmänkin siihen syömiseen.

Kohta on 2v poikani kuolemasta (4.6) ja mieheni kuolemasta tulee 2.6 10kk,...on ollut paljon ihan hyviä päiviä ja olen iloinnut lämpimistä ilmoista yms, nyt olen 2 päivää vain itkenyt :( Ikävä on niin valtava...tuntuu että sydän on niin täynnä ikävää että se vain kuohuu yli enkä voi sille mitään.
Olen miettinyt menneinä päivinä että pitäisikö etsiä jo töitä...mutta, en pysty, en pysty edes ajattelemaan töitä. Tunnen pelkästä ajatuksestakin pelkkää pakokauhua, mieli on täysin kaaoksessa (vaikka luulin jo että mieli olisi tyyntynyt), olen vain koittanut työntää ajatukset ja kaipauksen jonnekin pois, nyt en enään pysty siihen vaan kaikki tulvii yli. Tuntuu taas että mistään ei saa kiinni, kaikki menee käsistä. kaikkeen tekemiseen joutuu pakottamaan itsensä. Olen väsynyt olemaan vahva ja pitämään kaiken pystyssä. En ole kokenut näin valtavaa tyhjyyttä ja yksinäisyyttä ennen. Vaikka poikani asuu kanssani, niin silti tuntuu kuin olisin yksin jossain autiomaassa missä kukkan ei kuule vaikka huutaisin kuinka :(On vain tyhjyys ja yksinäisyys läsnä. Vaikka koitan pitää kiinni siitä että teen ruokaa jokapäivä ja muita päivittäisiä toimia, niin ikään kuin en ole itse läsnä näissä toimissa vaan teen kaiken itseni ulkopuolelta.

Kävin sururyhmässäkin kirkolla sen 7 kertaa minkä se kesti. Se oli varmaan ihan hyvä kokemus sekin. Papilta kysyin sitä että miksi suru pojastani puskee vaan päälle enkä samalla tavoin pysty mieheni kuolemaa ajatella...hän sanoi sen johtuvan siitä että kun on lähekkäin kaksi niin suurta surua niin en pysty vielä suremaan oikein miestäni kun surutyö pojasta on niin kesken. Tilaa toiselle surulle on vasta sitten myöhemmin. SE oli ihan järkeen käypää, kun mä jo ajattelin että enkö tosiaan sure miestäni, siis enkö välittänyt hänestä tarpeeksi. Helpottava oli tuokin tieto :)

Voimia teille kaikille jokaiseen tulevaan päivään ja toivotaan että Jumala taivaassa auttaa meitä jokaista päivä kerrallaan surumme läpi <3
Iltaa kaikille

Monesti sotketaan tunteet ja tosiasiat. Jotkut elävät hyvinkin tunteidensa mukaan ja toiset taas vähemmän. Kun menettää rakkaan niin todellisuus katoaa ja monet tunteet ottavat valtaansa. Surua, ikävää, vihaa, rakkautta jne. Kirjoitin aiemmin tuosta armosta ja sekin on tunne anteeksi annosta. Jokaiseen kuolemaan pitäisi kuulua myös armon tunne. Armo on anteeksi antamista ja vapautumista syytöksistä. Alkukielessä ei tunnettu sanaa -anteeksi. Tilalla käytettiin jotain sanaa mikä merkitsi: - unohtaa tai pyyhkiä pois. Jotenkin tuon alkukielen sana on minusta merkittävämpi sillä sen minkä antaa anteeksi voi unohtaa tai pyyhkiä pois. Joskus on helppo antaa anteeksi toisille mutta vaikeaa antaa anteeksi itselle. Kun kamppailee itsensä kanssa varsinkin asioissa mitkä koskettavat edesmenneitä rakkaitamme on hyvä sinetöidä surunsa armolla ja anteeksiannolla niin itselle kuin toisillekin. Uskon, että rakkaamme rajan tuollapuolen pitää siitä erityisesti.

Voimia viikon loppuun ja kesäkuun alkuun. Isän kätteen.
Kevät on eletty, nyt pitäisi olla kesä... mutta sää on jäätävän kylmää. Ja vaikka kuin on ollut paljon töitä niin rakkaan menetys ei mielestä katoa.

Olin koulun kevätjuhlassa. Hieno tilaisuus. Tyttäreni piti kaverinsa kanssa puheen peruskoulunsa päättävien puolesta. Oli ilo katsella ja kuunnella heitä kun olivat puhujapöntön takana. Mutta... Suru ja ikävä oli myös suuri, kun äitinsä ei ollut näkemässä ja kuulemassa. Se on niin rankkaa surun ja ilon yhteiseloa, eikä aina tiedä kumpi pääsee voitolle, ehkä molemmat vuorollaan. Se on kuitenkin nyt sitä mihin on totuttava ja jonka kanssa elettävä. On silti osattava iloita tytön kanssa kun yksi vaihe hänen elämässä on ohi ja uudet haasteet edessä. Hän tarvitsee kaiken sen kannustuksen ja tuen minkä voin antaa.

Elämässä joutuu menemään kohti tuntematonta. Pitää paikkansa että nyt on mukana niin valtava määrä tyhjyyttä ja yksinäisyyttä, kaikesta siitä huolimatta mitä on. Turvamies kirjoitti hyvin, pitää olla armollinen itselleen. On uskallettava katsoa eteenpäin ja toteutettava sitä tehtävää jonka takia täällä olemme, oli se sitten mikä tahansa. Ja eihän sitä tehtävää edes tiedä, on tärkeintä olla läsnä, mukana elämässä. On vain uskottava huomiseen ja siihen että sillä on vielä jotain annettavaa jokaiselle. Ja onhan sitä, se on vain löydettävä ja nähtävä. Voimia alkavaan kesään ja pärjäillään.
Uusi suru!
Vähän aikaa sitten kirjoittelin siitä kun ei ole mitään uutta sanottavaa, kaikki se mitä tähän suruun kuuluu on jo sanottu. Olen kuitenkin lukenut palstaa lähes joka päivä ja olette kaikki tälle palstalle kirjoittajat tosi tärkeitä minulle! Siis miksi nyt kirjoitan, on se että suuri suru iski perheeseemme uudelleen. Olimme tänään rakkaan kummityttöni (veljeni tytär) YO-juhlien rääppiäisissä kun uusi suru-uutinen iski. Lasten serkku, kuolleen poikani (19v) ikätoveri, oli kuollut nukkuessaan. Hän oli meille tärkeä ja läheinen, lasteni rakas ystävä, serkku, perheenjäsen. Olemme aina olleet tosi läheisissä väleissä kaikkien sisarusten kanssa, oman veljeni, mieheni veljen ja siskon kanssa. Miten tästä eteenpäin, tämä uusi suru repi myös meidät uudelleen aivan repaleiksi.
Voimia maraleh

Uusi suru, uusi menetys avaa haavat. Siinä joutuu käymään läpi myös sen aikaisemman menetyksen ja kaikki ne tunteet tulee taas vastaan. Raskasta, mutta se on vain taas mentävä eteenpäin, aluksi vain hetki kerrallaan.

Riisukaa pois loputkin.
Repikää riekaleiksi.
Lakaiskaa luudalla.
Heittäkää kivillä.

Siltikään ette saa sitä,
mitä sisälläni kannan.

Rakkauden jälkiä
ei voi pyyhkiä pois.

-hanna ekola-

Voimia ja jaksamista päiviinne.
"maraleh"...otan osaa suruunne ja toivon tille paljon voimia matkallanne. Sanattomaksi menee. Tuli melkein itku silmään lukiessani kirjoitustasi :(

Taivaan Isä antakoon teille voimia ja kaikille läheisile ketä asia koskettaa <3
Maraleh paljon voimia jaksaa ja auttaa läheisiä rakkaitasi...olen pahoillani teidän puolesta,sinä äitinä tiedät sen tuskan,jota ei voi ymmärtää ilman omakohtaista kokemusta,osanottoni teille.

Kiitos kirjoituksistanne kaikille ja Elämän kulkurille kiitos runosta,Hanna Ekolalla on hyviä sanoituksia.

Meillä vietetettiin kuopuksen valmistujaisia viime viikonlopulla ja voitta uskoa,että se ikävä ja kaipuu iski aivan mahottomasti pääle...juhlat ja hyvät onnen hetket,niin ihania kuin ne onkin,tuo sen suunnattoman kaipuun,kouraiseva tunne....

Voikaa ystävät hyvin ja kirjoitelkaa kun jaksatte ja ehitte.

Kesäterveisin: Sydän syrjällään
Ihminen elää niin hyvin kuin osaa välillä liian hyvin välillä sitä huonompaa.Ihminen auttaa toistaan.lapsiaan,niin hyvin kuin osaa välillä hyvin välillä huonommin.Osataanko ottaa sitä apua mitä annetaan kun sitä tarvitaan välillä hyvin välillä huonommin.Armoa tosiaan tarvitaan ja sitä saa vaikka ei pyydäkkään se on meidän sisällä ja Taivaan Isällä.
Voimia kaikille
Menetin poikani 2008 tulipalossa. Romahdus oli totaalinen, puolivuotta sairauslomalla. Sureminen on rankkaa työtä ja se vie voimat. Nyt vuosien kuluttua elän elämääni masennuslääkityksen turvin. Kuvittelin että suru vuosien myötä hälvenee mutta se tuleekin aaltoina, kausittain käyn samaa helvettiä läpi kuin ensimmäisenä vuonna.Toki hyviäkin kausia on ja osaan myös nauttia elämästä.
Näen usein unen jossa poikani on mukana arkisissa touhuissa ja kyselen unessa näkevätkö muutkin hänet, eivät näe vain isäni joka kuoli vuosi sitten sanoo näkevänsä hänet. Aamulla herään pettyneenä, koska poikani ei sano minulle unessa mitään lohduttavaa...sitä odotan.
Hyvää iltaa kaikille ja erityisesti Unessa jälleen. Ole tervetullut sinäkin palstalle kirjoittamaan ja sitä kautta jakamaan tuntemusiasi meille muille.

Minulle tuli mieleen, että elämän ja kuoleman raja on hiuksen hieno. Ei ole mitään ns. harmaata aluetta tai rajavyöhykettä tai jos onkin on se ohut. Elämässä ja rajan tuollapuole on erilaista. Monet asiat eroittavat meidät toisistaan sillä jos ei mitään eroa olisi ei olisi elämää ja kuolemaa. Yksi on varmaan ettemme voi keskustela toistemme kanssa.

Me voimme kuitenkin rakentaa ajatuksiimme lohdun sanoja. Voimme nähdä unia ja kuulla siellä puhetta. Ja jos emme ole mielessä ja unessa yhteydessä niin luottamus on edelleen voimassa. Luotetaan, että kaikki on hyvin ja rakkaamme haluaa meille ainoastaan hyvää sillä hän on meitä vastassa kun aikamme tulee ylittää tuo ohut raja. Me täällä toivomme ja luotamme hänelle hyvää. Hän varmaan tekee aivan samoin.

Minä näin useitakin unia pojastani hänen kuolemansa 2008 jälkeen mutta ne ovat vähentyneet. Siis sellaiset selvät unet missä hän on lähelläni tai sanoo jotain. Joskus herätessäni tunnen hänen olleen unessani mutta en muista juurikaan siitä mitään. Joskus tunnen hänen olevan lähelläni ihan valveillaolo aikaan. Lähellä sillä elämän ja kuoleman raja on ohut.

Voimia teille kaikille. Luottamusta teille kaikille. Aurinkoa ja lämpöä teille kaikille ja etenkin teille kaikille Isän kätteen.
Ja huomenta... Tulossa vähän viileä mutta normaali kesäpäivä. Näin päivät seuraavat toisiaan, välillä sataen, välillä aurinkoisenakin.

Emme voi pysäyttää ajan kulkua. Yhteinen aikamme jää aina vain kauemmas, on vain muistot. Sitä mukaa kun näkee tämän päivän kirkkaampana niin myös kaikki rakkaat muistot on kirkkaampia. Ja kiitollisuus, siitä yhteisestä ajasta joka meillä oli, kasvaa.

Elämässä on niin paljon kipupisteitä jotka nostavat surun ja ikävän pinnalle. Haava on vähän arpeutunut mutta pienikin raapaisu saa sen auki, suuremmista puhumattakaan. Se on vain hyväksyttävä. Näillä mennään.

Ensi viikolla on muutaman päivän loma. Lomat on vielä niitä kipupisteitä, kun lädetään liikkeelle ja rakas ei ole mukana. Tai kyllä hän on mukana aina sydämissämme ja sen ohuen rajan takana mutta silti aina lähellä.

Voimia kaikille arkeen ja pärjäillään.
Rakkaus on niin ihana jos on joku jota rakastaa.Tarvitsen rakkautta perheeltä sitä voimaa jaksaa arkeen jaksamiseen, kaikilla on rakkaus se on niin lähellä.
Onni on että ei koskaan jää yksin surun murtamaan mieleen minulla on aivan mahtava poika joka jaksaa tsempata vanhaa gubbea olen onnellinen hänen puolestaan itsestä en ole niin varma.
Viime vuonna menetin molemmat isovanhemmat ja rakkaan lemmikki koiramme ja just viime viikolla piti laittaa serkku hautaan ja nyt tuli ilmotus että nykyisen koiran suolistosta on löydetty vieras esine ja leikkaus maksaa 1300€ - 2000€ ja eikä ole varmaa toipumisesta ja minulla alkaa olla henkisesti voimat lopussa. Onko kenellekkään sattunut mitään tälläistä?
minulta kuoli ystävä ja ex-mies -10, tytär tammikuu-12 ja 3 päivää senjälkeen piti kissamme lopettaa. Tyttären toive oli että kissa saisi elää yli joulun (oli sairas kissa, 18v.) Kissan sureminen unohtui kun oli se tärkein mennyt.
Löydänkö voimaa?

Sinulla on surua ja murhetta ikääsi nähden paljon annettu kannettavaksi. Molempien isovanhempien menetys on suuri samoin kuin serkkusikin. Voimia sinulle näissä asioissa. Eläimen menetyskin on suru ja sitäkään ei voi toiset mitata ja senkin tuntee vain "omainen". Ei me voida kukaan tietää, että onko huomenna meidän itsemme, läheisemme tai lemmikkimme viimeinen elonpäivä. Siksi kai meidän on mentävä vain yksi päivä kerrallaan aamusta iltaan. Suuret leikkaukset ovat raskaita myös eläimelle ja niistä toipuminen voi olla vaikeaa. Toivottavasti sinulla on läheisiä ihmisiä keidenkä kanssa teette ja ratkaisette raskaatkin päätökset.

Hyvä, että kirjoitit murheistasi. Sillä se on juuri sitä voimien löytymistä ja etsimistä. Kun kirjoittaa ja ajattelee niin jo siinä purkaa sitä painetta mikä mielessä on. Uskon, että minä ja muut palstalla olijat muistamme sinua ja murheitasi. Ollaan ainakin henkisesti yhdessä ja sitäkautta vahvempia kantamaan vaikka pieni osa toisen murheista. Toivotaan, että kaikki menisi hyvin. Voimia sinulle. T. Turvamies
Jännittää ja vähän ahdistaa, sillä haasteellinen viikonloppu on edessä. Aion ottaa härkää sarvista ja ainakin yrittää viettää juhannusta mökillä - ensimmäisen kerran sitten mieheni kuoleman.

Mieheni kuolemasta tulee juuri juhannusaattona täsmälleen neljä vuotta, joten ajelen mökille muistolehdon kautta.

Meillä oli mieheni eläessä tapana viettää juhannusta mökillä suurella joukolla. Olimme lapseton pariskunta, joten meillä oli tilaa pyytää kaikki miehen neljä sisarusta perheineen juhannuksen viettoon rantamökille. Me naiset esivalmisteltiin ruo´at ja miehet kypsensivät ne joukolla isossa hiiligrillissä, savustimessa ja muurikalla.

Oli aina niin mukavaa ja lapset tietysti riemuitsivat kun saivat serkuistaan seuraa pihaleikkeihin.

Olen viettänyt monta juhannusta yksin kotona, mutta on ihan eri asia olla yksin mökillä, jossa en koskaan ennen ole ollut yksin. Jos tästä juhannuksesta selviän ns. kunnialla, on taas yksi vaikea paikka otettu hallintaan.

Sen verran täytyy tarkentaa, että en sentään ole mökillä aivan yksin. Tutut mökkinaapurit ovat äänenkantomatkan päässä ja onhan minulla siellä mörönvahtina ihana, uskollinen koirani. Mökki oli miehelleni äärettömän tärkeä ja rakas paikka, ja uskon että hän istuu kanssani juhannussaunan lauteilla, vaikken häntä näekään.

Toivotan palstaa lukeville valoisaa sydänkesän juhlaa ...
Päivä alkaa olla pisimmillään, valoa riittä yötä päivää. Kesällä riittää tekemistä mutta välillä pitää ottaa aikaa myös pysähtymiseen ja vain oleiluun. Pitää katsella ja kuunnella kesää.

Tosi usein tulee vain mieleen että nyt pitää tehdä se yksin, ilman puolisoa siinä vierellä. Ne hetket on niitä elämän kipupisteitä joista ei koskaan pääse eroon. Silti ne hetket on tärkeitä nytkin kun ymmärtää elämän ja tämän hetken arvon. Päivän uutiset vie vain hyvin mietteliääksi. Mikä on vialla. Onko tämä oravanpyörä liian raskas elää, paineet pärjäämisestä liian korkeat.

Tärkeintä on kuitenkin tämä hetki tässä ja nyt. Muuta ei ole. Menneisyyteen ei voi vaikuttaa, tulevaisuuden suunnitelmia voi ja pitää tehdä, mutta kukaan ei tiedä miten käy. Jokainen päivä sateineen tai paisteinnen on uusi ja tärkeä. Ja kaikilla on muistot joita ei voi ottaa pois.

Hyvää ja armollista juhannusta kaikille rikkinäisille sieluille. Viettäkää rauhallinen ja valoisa keskikesän hetki.
Hyvää juhannusta ystävät!

Viime juhannuksesta en muista mitään ja nyt olen yksin kotona. Mökki on toista juhannusta tyhjänä. On vain ikävä.
Entä jos surua ei olisi
jos ei olisikaan kyyneleitä
ei ikävää
ei kaipausta?
Silloin ei olisi ollut rakkauttakaan.
Sillä niin paljon kuin on rakkautta
niin paljon on myös surua.
Ne ovat kuin sisarukset
tai saman puun oksat,
kasvavat yhteisestä maaperästä.
Enpä osannut odottaa että juhannuksesta tai tulevasta kesästä yleensä tällainen tulee. Mieheni menehtyi toukokuussa aivan odottamatta, 45 vuotiaana. Kaikki meidän suunnitelmat ja unelmat tulevaisuudesta romuttuivat hetkessä. En olisi ikinä osannut odottaa että viivähdän mieheni haudalla juhannusaattona, meidänhän piti olla mökillä kaukana täältä ja nauttia elämästä yleensä, niinkuin aikaisempina vuosina tehtiin. Nyt vietämme koiruuden kanssa kaksin juhannusta ja yritämme vain selvitä seuraavaan päivään.
Lämmin halaus ja osanottoni suureen suruusi, Kesäinen suru. Toivon sinulle voimia läheisen kuolemaan liittyvien pakollisten asioiden hoitamisessa, jotka t tuntuvat ylivoimaisilta.

Jouduit luopumaan miehestäsi aivan liian varhain, 45-vuotias mies on ikänsä puolesta parhaimmillaan.

Mutta muistot jäävät. Ne lohduttavat ja auttavat jaksamaan sitten, kun olet päässyt yli suruun liittyvän shokki- ja kapinavaiheen yli.

Tämän voin sinulle luvata omaan kokemukseen perustuen. Oma mieheni kuoli täsmälleen 4 vuotta sitten, vain 55-vuotiaana.
Onneksi on taas yksi arkipyhä takana. Tämä oli 3. yksinäinen juhannus mieheni kuoleman jälkeen. Hän oli kuollessaan 46.
En ole edes jaksanut vastata joihinkin viesteihin, vaikka olisi ollut jotain kommentoitavaa. Mitä se hyödyttää?
En ole surusta tehnyt alttaria, en surussa pyöri enkä kierittele mutta se on vain niin minussa ja minä siinä. Mikään ei ole enää ennallaan, en minäkään.
Niin kuin tuolla aiemmin Viole kirjoitti, että joka päivä vie meidät ajallisesti kauemmaksi rakkaastamme, siitä milloin viimeksi näimme mutta samalla tulemme lähemmäksi toisiamme, kunnes tapaamme jälleen.
En jaksa enkä välitä enää huolehtia kodista ja järjestyksestä vaikka syytä olisi. Nyt kun olen aivan yksin, pitäisi järjestää kaikki tavarat ja asiat siten, ettei muilla olisi niin paljon työtä minun jälkeeni. Asiakirjat helposti löydettäväksi ja ohjeet selkokielellä, ettei mihinkään jää tulkinnan varaa. Vaan ei ole vielä voimia paneutua tavaroihin, joista pompsahtaa muistoja silmille. Yritin keväällä jo pariin otteeseen laittaa tavarat järjestykseen mutta kun löysin sieltä mieheni minulle kirjoittamia viestejä sydämillä varustettuina, niin... romahdin enkä pystynyt jatkamaan.
Käyn päivittäin mieheni haudalla puhumassa hänelle niitä-näitä - toki puhun hänelle muutenkin - ja pyrin käymään myöhään illalla kun siellä ei ole muita. Silloin tällöin kirjoitan sormella hautakiveen nimeni hänen nimensä alle ja toivon, että se olisi siinä pian. Olimme toistemme puolikkaat ja meidän kuuluisi olla yhdessä - nyt ja aina.
Sitä päivää odotellessa...
Hei
Kiitos osanotostasi Suruperho. On kylmä totuus että jäljelle jäänyt puoliso pakotetaan heti toimimaan ja hoitamaan
asiat. Sain onneksi apua omalta siskoltani ja edesmenneen mieheni siskolta. Meni useampi viikko että edes ymmärsin jääneeni yksin, saati että olisin kyennyt asiat yksin hoitamaan. Olin monta viikkoa pois töistäkin, kun en hallinnut tunteitani. Tämän viikon olin töissä ja onneksi suurin osa työtovereista ymmärsi missä mennään ja osasi suhtautua tilanteeseen oikein. En tiedä kauanko kestää tottua ajatukseen että jäimme koirulin kanssa kahden. Edelleen huomaan myös koirasta että kun auton ääni tieltä kuuluu tämä miettii että joko se iskä sieltä viimein tulee, mutta aina joutuu pettymään. Kai tälläkin on sitten joku tarkoitus, olin vaan odottanut että jatkaisimme yhdessä vielä kymmeniä vuosia. Toivon paljon voimia kaikille, jotka ovat tämän saman murheen kanssa joutuneet elämään.
Oma rakas perheenjäsen kuoli lauantai-iltana. Tuntuu, että suru ja tuska on loputon... Jotenkin sitä toivoo, ettei tämä olisikaan totta. Sattuu vain.
Ei elämästä selviä hengissä,onneks muuten kuolema olis monelle se liian paha paikka.
Viikko sitten menetin avopuolisoni yhtäkkiä, ja yhä vain odotan että hän saapuu kohta tuosta ovesta sisään. :( On tämä rankkaa. Tuntuu että on koko ajan hirmuinen pala kurkussa, ja sydän meinaa pakahtua ikävään. Tänään olen yksin kotona ensimmäistä kertaa viikkoon. Talo on niin tyhjä. :`(
20.5 kävi minulle samoin, avopuolisoni menehtyi yllättäin :( NIIN iso ikävä RAKASTA <3
Voimia teille kaikille jotka olette joutuneet kohtaamaan läheisen menetyksen. Aina tulee vain teitä uusia jotka joutuvat tälle tielle jonne ei ketään haluaisi. Tämä repaleisten ja rikkinäisten joukko vain kasvaa.

Ja tulkaa rohkeasti kirjoittamaan ja sillätapaa etsimään voimaa jatkaa eteenpäin. Ne ensimmäiset hetket on tosi pimeitä. Niin usein tulee mieleen että tämä ei todellakaan ole totta että tällainen osui omalle kohdalle ja sen rakkaan kohdalle. Hän joutui lähtemään, me jäimme.

Aika kuluu ja elämän on jatkuttava. On tehtävä iso työ surun käsittelyssä ja tuska luopumisesta on kova. Tunneli päättyy kuitenkin joskus ja valo tulee vastaan vaikka ikävä ja kaipaus eivät minnekään katoa. Elämä on arvokas näin vaillinaisenakin ja etsimällä voimaa jatkamiseen parhaiten kunnioitamme myös rakkaamme muistoa. Ja varmasti myös hänen toivettaan sillä he varmasti haluavat että jatkamme niin kauan kun päiviä on suotu. Jatkamme suru ja ikävä seurana kuin myös kaikki ne hienot muistot joita jokaisella on.

Voimia kaikille tälle kiviselle polulle ja pärjäillään.
Äiti nukkui tänään pois.
Pääsi kivuista ja tuskasta.
Silti.
Ikävä ja yksinäisyys.

En voi kuvitella suurempaa tuskaa kuin menettää lapsensa, voimia teille kaikille.
Hei kaikille ja osanottoni teille kaikille uusile kirjoittajille ja voimia meille kaikille jaksaa tätä kulkua eteen päin.

Sitä aina tuntuu niin pahalle,kun lukee teidän juttuja ja sanomalehtien onnettomuuksia....käy semmonen vihlasu sydänalassa,te kyllä tiedätte sen myötäelämisen tunteen...

Meillä on ollut sellanen melko viileä ja sateinen jakso,mutta meidän murheissahan se on pientä....voiko se oliski ainoa murhe.....

Pojan kuolemasta on nyt 3,4 vuotta ja on pikku hiljaa oppinu menemään eteen päin,mutta vieläkin niitä takapakkeja on...tasaseen tahtiin. Välilä sitä on niin väsyny....ja ajattelee,että tässä elämän kulussa ei ole mitään järkeä...kunnes taas huokasee ja kokoaa ittesä ja jaksaa ja yrittää jaksaa (ei sitä ajatuksen kulkua muut tiä).

Hyvää alkavaa heinäkuuta kaikille. Kiitos,kun jaksatta kirjotella.
Kerrankin on lämmintä :-)
Kerrankin... Lämmintä on ollut monta päivää ja yöllä tuli taas vettä. Ulkona on raikas kesäinen sää. Sitä on hienoa katsella ja kuunnella ja kesä tuoksuu raikkaalle sateen jälkeen.

Niin usein joutuu silti toteamaan sen että nyt on vietettävä näitä kesäisiä hetkiä ilman puolisoa. Ei se ole sellaista kuin ennen mutta silti tämäkin on elämää, sitä tätä hetkeä missä nyt olemme. Tärkeitä ja arvokkaita hetkiä, nyt vain tytön kanssa kahdestaan.

Tällaistahan tämä elämän meno nyt on. Välillä pysähtyy omiin ajatuksiinsa menneestä ja siitä luopumisesta. Usein se tekee kipeää mutta sitten on aina palattava tähän päivään ja todellakin koottava itsensä jatkamaan ja jaksamaan eteenpäin, kohti uusia asioita.

Kesänjatkoja kaikille ja voimia tallata eteenpäin tällä polulla. Pärjäillään.
Uusia asioita on kokeiltu yli kolme vuotta tuo keskittyminen ei vaan tahdo onnistua vähän sitä vähän tätä ja paskat niin se vaan menee,Kyllä olis hyvät neuvot tarpeen jaksaa taapertaa selkä suorana vaan kumarassa on turvallisempi kulkee ja kattoo maahan pois ihmisistä,syyllisyys vaivaa ja katkeruus saa vallan.
Naurattaa tää uus elämä miten se voi muuttaa kaikki siis ajatuksista lähtien,aina kun on aikaa itselle miettii siellä se tyttö haudassa mullan alla mut ainakin pois tästä itsekeskeisyyden ja rahan pyörityksen maailmasta.
Elämästään saa jus sen näköiseksi kuin haluaa sais vaan ne ajatukset siirrettyä muualle yrittetty on on mutta aina se mieli harhailee menneeseen hyvään ja onneliseen aikaan kuu osas nauraa ja pitää hauskaa oikeesti.Tänään tätä huomenna jotain muuta jos poikani tämän lukisi ....no ryhdistäydytään ja mennään eteenpäin selkä vähän suorempana.

Viola viihdytkö lämpimässä merivedessä!
Turvis miten vaari jaksaa.
Terve!

Lomalla olen vaikka lauantaina pitikin kävästä työkeikalla. Olen laitellut tuota vanhaa moottoripyörääni ja meinaan kokeilla laittaa sen tulille tälläviikolla. Se on ollut sellaista palapeliä, että eipä ole oikein ajatukset muulla haillut. Paljon on pitänyt laittaa ja paljon on vielä jäljellä. Elämään kuuluu muitakin murheita kuin se menetys minkä minäkin olen osakseni saanut. Juhannukselta olikin jonkinlainen mielenmurhe mikä otti aika koville. Vaikka murhe oli ohimenevää ja hoidettavissa niin siihen sitten tarttuu hyvin herkästi se suru mitä kantaa sisällään ja mikä ei aina ole mielessä. Se asia on nyt kuitenkin ohitettu.

Pikku poikien seurasta olen nauttinut. Olivat vasta molemmat yökylässä ja huomenna tulevat päivällä. Kun menee muutama päivä ettei nähdä niin huomaan kuinka minulle tulee jo ikävä heitä. Onneksi asuvat tässä lähellä ja ovat tavattavissa vaikka joka päivä. Liki kolmevuotias soittaa jo itse ja sanoo: - ukki tule hakemaan minut.

Olen huomannut, että kuinka nuo tyttärien lapset antavat minulle voimaa. Olen aina paljon piristyneempi kun saan olla heidän kanssa vaikka hetkisen.

On totta mitä JJ kirjoitat tuosta ryhdistäytymisestä. Sitä vaipuu ihan huomaamattaan ja se näkyyvarmaan uloskinpäin. On tärkeää huomata, että missä menee milloinkin ja että onko ryhdistäytymiseen tarvetta. Minulla ainakin on monta kertaa kunhan vain saa siitä itsensä kiinni.

Voimia kaikille ja kiitos, että olette kirjoittaneet palstalle. Olen lukenut aina kaikki kirjoituksenne ja ollut ajatuksin niissä mukana.

Isän kätteen!
Jos pienet murheet vaivaa se on edistymisen merkki niin minä asiat olen ottanut.Täytyy vaan muistaa mikä on tärkeintä ei aina kaikkia voi milyttää eikä me olla niitä mielyttävämpiä kavereita vaikka haluais.
Hei kaikille ja erityisesti tänään JJ:lle ja Turvamiehelle luettuani nuo teidän viimeiset viestinne, niin samoissa tunteissa kanssanne.

Eilen illalla kesti kauan nukahtaa, kun poika taas pyöri niin vahvasti mielessä.
Meillä oli puutarhalla talkoot illalla ja jäin jälkeenpäin juttelemaan erään palstanaapurin kanssa pojastani. Hän menetti vuosi sitten lähes pokani ikäisen veljensä, mutta ei tiennyt, että meidänkin perhettämme on kohdannut sama suru.

Harvoin puhun, tai edes olen saanut tilaisuutta puhua kenenkään kanssa pojastani ja surustani ja sitten ehkä tulee puhuttua hieman liikaakin, kun pääsee puhumaan. Illalla yksin sitten tuli taas se ahdistava tunne hetkeksi tuonne sydänalaan, tiedätte tunteen.

On kuitenkin pakko päästää irti, elää näiden elävien kanssa. Kuten JJ:kin ajattelee, että tytär on päässyt ainakin tästä maailman kovuudesta, niin sillä minäkin monesti lohdutan itseäni. Maailma on kova, on varmaan aina ollut,mutta nyt toivottomuuden ilmapiiriä pukkaa joka tuutista jatkuvalla syötöllä.

Turvamies kirjoittaa lapsenlapsista, jotka antavat lohtua ja tarkoitusta elämään kaiken jälkeenkin. Samoin koen minäkin.
Olen viimea aikoina miettinyt, että vaikka poikani kuolema otti elämästä paljon,niin jotakin se suru toikin elämääni. . En tarkoita, että tielleni ei näiden vuosien aikana olisi tullut muutakin murhetta ja hermostun ja ärsyynnyn helpostikkin, mutta voin tarttua sellaisiin ilon aiheisiin, mitkä olisivat varmasti ennen menneet minulta ohi.

Luen lapsenlapselle Robinson Crusoeta, vanhaa kirjahyllystämme läytämääni kirjaa, jonka joku on joskus voittanut kansakoulun raittiuskilpakirjoituksista. Luemme sitä jatkokertomuksena aina kun poika on luonani ja meillä on sitä nykyaikana mainostettua laatuaikaa varmasti. Yksinkertaista, mutta meille molemmille ihanaa aikaa. Joskus vain on vaikeaa lapselle selostaa, mitä kaikki pojalle vielä vaikeat sanat tarkoittavat. Yritin tässä parhaani mukaan selostaa, mitä päiväntasaaja tarkoittaa. Poka on vasta täyttänyt 7 v, kirja ja sen tapahtumat ovat vanhoja, kertomuksessa vilahtelee sanoja, jotka ovat nykylapselle tuikituntemattomia.

Kukat ja kasvit menestyvät puutarhalla ja pihassamme, vaikka meillä ei ole ollut oikeastaan kuin pari kunnon kesäpäivä täällä rannimkolla.. Eilen poimin vasta ensimmäisen, vajaan litran mansikoita.

Uimassa olen tuossa "lämpövedessä" käynyt vasta kerran. Olemme olleet aika vähän mökillä, kun pojan perhe majailee siellä. Isännällä alkaa maanantaina loma ja pääsemme itse mökille ja sitten sitä kai uidaan ja saunotaan joka päivä.Mistähän mahtaa johtua, että talvella on melkein helpompi mennä uimaan kuin kesällä. Merivesihän ei kyllä koskaan ole kovin lämmintä.

Kauniita kesäpäiviä ja voimia kaikille!
Kastepisara lähettää terkkuja.Ei se oo jaksanu kirjotella mut terkkuja tuolta sohvalta toivottaa.Mukava kun kirjoittelit samassa veneessä lilutaan.
Kiitos terkusita JJ ja Kastepisaralle paljon terveisiä. Monesti teitä olen ajatellut, kun tässä samassa keikkuvassa veneessä olemme. Välillä mennään pätä eteenpäin ja välillä vain ajelehditaan, mutta semmoista kai meidän elämämme tulee olemaan niin kauan kuin elämme. Ainakin itse olen näin mieltänyt asian olevan, Meille jäi muistot ja rakkaus.

Minun ja miehen mökkiloma jäi lyhyeksi tällä erää. Huhkimme siellä vasaran ja maalipensselin kanssa pari päivää.Nuoret halusivat vielä mennä sinne pariksi yöksi, kun nyt vaihteeksi ilmatkin täällä suosivat. Isäntä ei olisi oikein halunnut tulla pois, kun työt siellä kuulemma panavat päälle. Eipä tätä maailmaa taida kuitenkaan koskaan valmiiksi saada, vaikka kuinka yrittäisi olla ahkerana. Hyvä tietysti, että on jotakin puuhaa, mikä jaksaa kiinnostaa ja pitää surulliset ajatukset poissa. Minulle mökillä tulee kyllä usein se surullisin olo. Jotenkin aina mökkiin liitän vahvimmat muistot pojasa.

Kävimme pyörälenkillä ja sitten siellä palstallani poimimassa kypsät mansikat. Nyt niitä riitti jo hieman pakkaseenkin.

Kaikkea hyvää teille Jj ja Kastepisara

Vointeja ja kauniita kesäpäiviä kaikille palstalaisille!
Lapseni
isän
kuolemasta
vasta
muutama
päivä.
Elämä
tuntuu
pysähtyvän
tähän.
Päässä
vaan
soi...
Istuiin
hämärässä
alkoi
hetki
joka
tuntui
kuiin,ei
se
loppuisi
milloiinkaan...
Ja
ulkona
kesäyö,satoi
kasvoille
kyyneleitä...
Huomenta kaikille
Toinen kesälöma päivä alkoi ja aurinko tervehtii pitkästä aikaa. Mieltä kuitenkin painaa kova ikävä. Tänään olisimme viettäneet 25-vuotista yhteistä taivalta. Tapasimme aikoinaan romanttisesti lavatansseissa ja vaikka nuoria oltiin kumpikin tiesi että se on nyt tässä. Olisin niin suonut sen jatkuvan vähintään toiset 25-vuotta. Onneksi ilmojen puolesta pääsee vaikka puutarhaa kunnostamaan ja saa ajatuksia muualle, ainakin hetkeksi. Super paljon voimia kaikille jotka ovat rakkaansa menettäneet ja koitetaan uskoa huomiseen.
Löysin tämän palstan juuri ja kyyneleet valuen luin juttuja läpi. En voi kuvitellakaan, miltä tuntuu menettää puoliso, lapsi tai vanhempi. Rakas mummini kuoli päivälleen kaksi vuotta sitten - jäljellä olevista isovanhemmistani toinen. Oltiin läheisiä, nähtiin usein ja soiteltiin. Kun muutin kauemmas nähtiin silti aina kun mahdollista. Kahden vuoden aikana olen kokenut kaikki tunteet surusta vihaan ja ilosta ikävään. En usko, että suru ja ikävä katoavat koskaan, mutta muistotkin tulevat säilymään aina ja jonakin päivänä taas tavataan. Helpottaa, kun mietin, että tuolla se istuu pilven reunalla ja heiluttaa - ja kyllä se tietää, että rakastan ja ikävöin niin paljon. Niin käsittämättömän paljon <3
Kaikille voimia surussanne.

"Tyyni oli eilen yö
mut kohta kuitenkin
Tuuli henkäisi ja tuntee sain
Joku liikkui lähelläni
koski poskeain
Tutun käden tunsin ihollain
(Jenni Vartiainen)"
Hei,
olen uusi tässä ketjussa. Menetin äitini muutamia päiviä sitten, enkä tiedä miten pääsen eteenpäin. Ikävä on niin sanoin kuvaamaton...tuska ja epätoivon tunne. Mietin kaikke maan ja taivaan väliltä mitä olen tehnyt tai sanonut...miksi puhuin niin tai miksi en sanonut niin ja miksi miksi miksi....en usko voivani enää koskaan olevan onnellinen, kaipuu ja yksinäisyyden tunne on niin valtavaa. Miten pärjään ja selviydyn ilman äitiä.
Olen kuitenkin aikuinen (36v) ja minulla on perhe. Silti yksinäisyyden tunne on valtavaa. En voi katsoa valokuvia, tavarat muistuttavat. Äitini oli 67v vuotias ja hänellä oli sairauksia...silti en uskonut milloinkaan menettäväni häntä. En usko toipuvani...miten tämä tuntuu niin valtavalta. Pelkään että vajoan johonkin en jaksa. Äitini oli minulle valtava tuki viime vuoden aikana, joka oli minulle rankka. Sukuni on pieni, nyt tuntuu ettei minulla ole ketään.
Kaipaisin valtavasti vertaistukea...sururyhmiä pidetään vasta loppuvuodesta. Jotenkin toisten kokemukset tuovat voimaa, ihmiset selviytyvät. Täältä vamasti saisi paljon tukea - en vain jaksa lukea kertomuksia. Kirjoittaminen vähän helpottaa - puhuminen ehkäpä vielä enemmän. Kaipaisin vain keskustelikumppaniksi ihmistä, joka on kokemut saman tuskan. Olo on jotenkin sumea...
Hei Eesa76 ja kaikki toisetkin

Toivotan voimia sinulle suuressa menetyksessä. Näin se vaan kakkien kohdalla menee. Suuri ja syvä suru on tuntematonta ja suurta sekamelskaa. Olen itse kokenut raskaan surun poikani menetyksen johdosta ja uskon ettei se pääty ennen kuin oma aikani päättyy. Surun ja murheen kanssa oppii kuitenkin elämään ja se muuttaa muotoaan. Nyt alkuun kysyt sitä tyhjää kysymystä MIKSI? Vastausta en minäkään ole saanut mutta ajattelen sitä ettei aika vastaukselle ole nyt vaan saan sen sitten joskus kun sen aika tulee. Nyt pitää koettaa kysyä, että MITEN SELVIÄ ETEENPÄIN? Sitä joutuu kysymään itseltää joka päivä. Pitää koettaa etsiä voimia jotta jaksaa sen päivittäisen surun kantaa. Mikään ilo, nauru, huvitus ei ole nyt kiellettyä. Sitähän juuri sinunkin menetetty sinulle juuri nyt toivoisi. Ilo ja voimien etsiminen ei muuta rakaan menetystä mutta antaa sinulle voimaa häntä muistella ja ikävöidä. En minäkään voinut pariin ensimmäiseen vuoteen katsoa poikani kuvaa tai sanoa hänen nimeään ääneen sillä pelkäsin romahtavani mutta kun voimat kasvavat niin kaikki siltäosin paranee. Mielestäni mitä ei nyt saa tehdä on: -tuleen ei saa jäädä makamaan vaan on mentävä eteenpäin! Elikkä kirjoita, puhu, ui, rakasta, lue, syö, nauti auringosta, syö jäätelöä ja suklaata... kaikki tämä tuntuu nyt kielletyltä mutta juuri nyt sitä tarvitset tavallista enemmän. Itse olen kokenut kirjoittamisen minua auttavaksi voimaksi. Avasinkin ensimmäisen palstan tästä aiheesta liki neljävuotta sitten ja se on nyt vaan jatkunut LÖYDÄNKÖ VOIMAA 2: na. Monet rakkaat ystävät ovat tulleet sinne kertomaan päivän kuulumisia ja sitä mistä milloinkin voimia etsitään. Kun kirjoittaa on se fyysistä toipumista, kun ajatukset juoksevat sanoiksi on se henkistä toipumista. Minä olen saanut surulleni turvan ja pohjan palstan ystävien kautta. Toivon sinunkin saavan sitä. Voimia ystävä ja kohtalotoveri. Lennetään parvessa, lennetään yhdessä vaikka repaleisina mutta yhdessä. T. Turvamies
Minunkin äiti kuoli yllättäen juuri 67 vuoden iässä. Olin itse silloin 43 vuotias ja äitini ei ollut niin läheinen tuki kuin siulla on ollut, mutta kyllä se elämäni pysäytti. itsellänikin on hyvin vähän biologisia sukulaisia, ja läheisimmat ovatkin sitten ystäväpiiriläisiä, ns uskonystäviä ym.
Kyllä suru ajan myötä sitten pikkuhiljaa hellittää. Jokainen suree tavallaan: puhuminen ja surun jakaminen auttaa. Kun aikaa kuluu voit sitten katsella kuvia ja tavaroita: suru ja kaipaus muuttaa muotoaan. En ole ollut sururýhmässä, mutta moni on saanut siellä apua ja ymmärrystä.
Kun molemmat vanhemmat ja isovanhemmat ovat kuollet, väkisin näin 56-vuotiaana alkaa kelata menneisyyttä ja asioita eletystä elämästä päin. Tietää että suurin osa ajallisesta on jo takana ja ei täällä enää kovin monta vuosikymmnetä talailla. Minua itseäni lohduttaa vahava usko että elämä ei pääty kuolemaan.
Voimia sinulle suuressa menetyksessäsi.
Kiitos kirjoituksista. Miten aamut tuntuvat niin vaikeilta - en nousisi sängystä jollei olisi pakko. Jotenkin sellainen tuska ja seinä edessä, paha olla.
palsta tuntuu hyvältä muuten, mutta tuntuu niinkuin kaikkien surutyö olisi olisi jo pitkällä. Kuten Turvamieskin sanoi, ihmiset ovat jo vuosiakin kirjoitelleet ja saaneet lohtua.
Kaipaisin niin kovasti sellaista ihmistä, joka on juuri menettänyt jonkun todella läheisen. Kirjoittelamaan kanssani tai juttelemaan. Enkä tällä väheksy lainkaan tämän palstan voimaa, pelottaa vain se, että osalla menetyksistä jo vuosia ja silti tuska valtava. Tottakai kaipuu ja ikävä jää...mutta se että muistot kääntyvät vahvuudeksi ja tueksi - sitä odotan ja toivon. samalla pelkään, ettei niin käy vaan tuska jää sietämättömäksi.
Viipaloin juuri mansikoita pakasterasioihin. Niihin kansia laittaessani osui käteeni kansi, jossa lukee mieheni käsialalla Mansikka 2007. Näen silmissäni, miten mieheni istui keittiön pöydän ääressä ja vaikeasti kirjoitti lappuja pakasterasioihin. Hän oli jo hyvin sairas, istui silloin jo pyörätuolissa, mutta halusi vielä osallistua kodin arkeen siinä missä voi.

Voi miten kipeästi ikävä kirpaisi ja itkuhan siinä pääsi.

Ikävä kulkee aina mukana niin kauan kun elonpäiviä riittää. Silti olen päässyt jo valon puolelle ja iloitsen siitä että elän, että olen terve, että aurinko paistaa ja linnut laulavat. Nauran ystävien seurassa, nautin auringon lämmöstä ja mansikoista, pehmeästä metsäpolusta jalkojeni alla, musiikista, hyvästä ruoasta ja hyvistä kirjoista. Silti suru ja kaipuu nousevat hetkittäin voimakkaasti pintaan.

Osanottoni Eesa76:lle
Kaksi vuotta on nyt tätä polkua kuljettu. Suurin tuska on voitettu, siitä mustimmasta tunnelista on päästy ulos. On hienoa nähdä värejä ympärillään ja kuulla kesän ääniä. Suru ja ikävä ovat kuitenkin jääneet seuralaiseksi, enkä voi sanoa että ilokaan olisi palannut elämään. Ei sellaisena kuin se oli vielä puolison ollessa terve. Se vaatii paljon aikaa, jos koskaan.

Hienoja hetkiä ja elämyksiä olemme tytön kanssa kohdanneet kun olemme reissanneet keskisessä Euroopassa. Ei se kuitenkaan ole sellaista kuin pitäisi, niin paljon puuttuu viereltä. Olemme kuitenkin taas lähdössä, tällä kertaa Euroopan vastakkaiseen kolkkaan ja uskon että siitäkin tulee hieno ja kokemuksia antava reissu. Vaikka nämä matkat on monella tapaa raskaita niin niistä saa myös uutta liikettä elämäänsä sekä voimia ja uskoa monella tapaa tulevaan. Siellä näkee enemmän kuin vain nämä omat pienet ympyränsä jotka alkaa helposti ahdistamaan, pitää varoa ettei seinät kaadu päälle.

Kuluneet vuodet on muuttaneet lähes kaiken. Työ jota teimme yhdessä vaimon kanssa on loppunut. Rahkeet eivät riittäneet tehdä kaikkea yksin joten oli aika luopua. Jälleen uusi askel tuntemattomaan, arvaamattomaan tulevaisuuteen. Se tietää sitä että elämä tuntuu olevan yhtä luopumista, niistä entisistä yhteisistä ajoista ei kohta ole paljoakaan jäljellä. Kaikki muuttuu.

Ei kuitenkaan voi muuta kuin pyristellä elämän virrassa mukana ja tarttua niihin asioihin mistä kiinni saa. Sitten on vain toivottava että ne kantavat ja antavat voimaa mennä eteenpäin. Aina päivä kerrallaan. Tämä hetki on kuitenkin tärkeä ja elämisen arvoinen, kaikesta huolimatta. Se suru joka mukana kulkee antaa herkkyyttä niin moniin asioihin. Pienetkin asiat nostavat suuren ikävän pintaan mutta toisaalta monet pienet asiat näyttävät kuinka hienoa elämä vielä voi olla. Antavat viomaa jatkaa.

Voimia kaikille repaleisille kulkijoille tällä tiellä. Pärjäillään.
...kohta
3kuukautta
kun,jäin
lapseni
kanssa
yksin...valoa
ei
vaan
näy
oikeesti
missään...

Voimia. Ne ensimmäiset kuukaudet on niin mustia. Tuska menetyksestä on suunnaton. Silti jossain vaiheessa musta muuttuu harmaammaksi ja joskus vielä voi nähdä värejäkin. Ne värit on menetyksen sävyttämiä, suru kulkee jossain muodossa aina mukanamme, mutta ne on silti värejä. Ikävä jää ja muistot pysyy. Jaksamista.
Osaanotto kaikille uusille täällä...tervetuloa joukkoon...vaikka tänne ei toivoisi kenenkään joutuvan tulla. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Poikani kuolemasta on nyt reilu 2v2kk ja ikävä on niin valtava joka päivä. Mieheni kuolemasta on vajaa vuosi, ja en ole oikein uskaltanut sitä edes ajatella. Tiedän että jonain päivänä sekin lyö vasten kasvoja ja kovaa, mutta nyt tällä hetkellä kaikki voimat tuntuu vievän se että selviän jotenkin päivästätoiseen poikani kuolemasta aiheutuneen surun ja ikävän vuoksi. Jossain vaiheessa kuvittelinkin jo olevani voiton puolella, muta olen saanut huomata että se oli vain harhaa. Selviäähän sitä päivistä kun ei suostu ajattelmaan mitään, koittaa vaan tehdä pakolliset hommat (jos jaksaa), mutta oikein mikään ei tunnu miltään, eikä oikein mistään saa kunnolla otetta. Iloa arkeen tuovat lastenlapset jotka oli nyt kesälomalla luonemme (minun ja nuorimman poikani). Pelkään kokoajan että kuka lähtee seuraavaksi, mikä suuri suru tulee eteen taas kohta entisten lisäksi.
No, näillä eväillä mennään ja on vaan koitettava löytää iloa arjen pienen pienistä asioista. Onhan toki iloisia päiviä paljonkin, mutta kaikkea varjostaa suru ja ikävä.

Voimia jokaiselle jokaiseen päivään <3
Tule luokseni unessa silloin,
kun kaipuu on lohduton.
Pidä kädestä kiinni silloin,
kun vaikeinta minulla on.
Ja luokses kun tulen milloin
ole vastassa minua silloin.

Tuntematon
Kummallista –
äsken myrskysi
sisin liikehti levottomana
kuin pyörteissä.
Nyt tuli tyven.

Jokin kosketti.
Oliko se ystävän rukous?
Oli varmaan
sillä kosketus oli hyvä ja lämmin.
Kiitos sinulle – ystävä!

Erkki Leminen
Joskus valvon yksikseni
Vaivojeni vuoksi
Joskus uni ohitseni
Muista syistä juoksi.

Joskus ilo rannoillensa
Venhollansa noutaa
Joskus murhe mustissansa
Mielen veessä soutaa.

Usein armolupaukset
Uskallusta antaa
Aina toivon huokaukset
yli vuorten kantaa.

Kohta aamu valkenee
Ja valo varjot voittaa
Ja uusi päivä koittaa

Erkki Leminen
Hei Turvamies!

Muistelin tänään jotenkin aivan erityisesti niitä taannoisia kirjoituksiamme ja kaikkia ajatuksia , mitä niihin saimme sisältymään.

Ihmeellistä tuo sinun Tuntemattomalta lainaamasi runo tuossa edellä. Siivosin pari päivää sitten työpöytäni laatikkoa ja käsiini sattui pieni lappunen, johon olin kirjoittanut juuri tuon saman ruonon silloin, kun poikani kuolemasta oli kulunut vain vähän aikaa. Kummallinen sattuma, että juuri samat lohdun sanat sattuivat meidän molempien silmiin juuri nyt.
Mieli on haikaillut mennyttä, jotenkin niin surullista. Syksykö sen tekee, vai mikä. Välillä vain tulee semmoinen olo, että kestääkö sitä sittenkään. Jos päästäisin itseni ajattelemaan pohjille asti asiaa, sekoaisin varmaan. Menen vain eteenpäin, välillä sydän ja keho itkua täynnä. Välillä menee helpommin, mutta yhä edelleen 4,5 v jälkeen poika on mielessä ja läsnä jollakin tapaa koko ajan, vaikka en tietoisesti koko ajan ajattele häntä.
Kesä on mennyt, vaikka tänään on ollutkin iltapäivään asti ainakin lämmintä ja aurinkoista. Nyt sataa hieman. Järjestelin noita kukkamaitani tuolla omalla pihallani ja paninpa maahan jo ensimmäisiä kukkasipuleitakin ajatellen ensi kevään kukkaloistoa.
Lapsenlapsi on alkanut koulutaipaleensa ekaluokkalisena. Uusi vaihe meille kaikille. Olen pitänyt lapsenlapsia aika paljon täällä. meillä ja mökillä tänä kesänä. Vuoroon ovat molemmat olleet viikonloppuja ja viikollakin, jos ovat tarvinneet..Mukavaahna heidän kanssaan on touhuta, mutta kyllä sitä väsyykin.
Puolessavälissä kuuta lähdemme miehen kanssa Äkäslompoloon, Voi sanoa, että reissu on jo jokasyksyinen traditio, kun saman porukan kanssa aina menemme sinne.Ihana päästä vaeltamaan ja toivotaan ruskaakin,

Kiitos kirjoituksistasi Turvamies ja hyvää syksyn alkua, kyllä se taas tästä ...
Kaikkea hyvää kaikille muillekin "tutuille" ja kaikille, jotka ovat hiljan tälle tielle joutuneet. Sytytetään taas kynttilöitä ja lähetetään voimaajatuksia toisillemme.
Hei Viola

Olipa kiva kuulla sinusta. Tuo tuntemattoman kirjoittama runo on koskettanut minua kovasti. Kummallista, että olin sen unohtanut ja 31.8. löysin paperin minne olin sen kirjoittanut ja halusin jakaa teidän toistenkin kanssa. Mietin samalla, että haluaisin sen omaan kuolinilmoitukseeni kun aikani tulee.

Olen saanut paljon lotua tästä palstasta ja kaikkien kirjoituksista olen saanut voimaa mennä eteenpäin surussani ja ikävässäni. Olen vahvistunut. Erityisen paljon sinä Viola olet kirjoituksillasi vaikuttanut minuun. On ollut jotenkin niin hiuksenhieno samaistua ajatuksiisi ja monet asiat ovat vastanneet omiani. Sekin oli kummallista, että aikoinaan useasti olimme tietämättä toisistamme koneella yhtäaikaa päivällä ja kun lähetimme kirjoituksemme olivat ne palstalla miltei samaan aikaan. Kiitos sinulle vieläkin.

Olen ollut nyt muutaman päivän ja yön töissä tullen tänään kotiin. Luen toisetkin kirjoitukset ja kirjoitan jotain kunhan olen ajatuksella lukenut ne. Palaan niihin huomenna. On mukavaa, että palsta "elää" vieläkin. Meidänkin pitää muistaa elää vaikka halu elämiseen voi kadota.

Hyvää yötä kaikille ja muistaa vieläkin, että tuleen ei saa jäädä makaamaan vaan on mentävä eteenpäin. Isän kätteen.
Hei teille kaikille rakkaansa menettäneet, itse kirjoitan tänne ensi kertaa, mieheni kuoli tammikuussa 2011, 55 vuotiaana ihan yllättäen täällä kotona, illalla mentiin nukkumaan, ja aamulla mieheni ei enää herännyt,,oli nukkunut ikiuneen,
en tiennyt illalla, että se olisi viimeinen,
olen käynyt kaikki tuskan eri tunnetasot, ensin oli se uskomaton ajatus, että toinen on poissa,
sen hyväksyminen vei yli vuoden, kunnes uskalsin itselleni myöntää, ettei hän enää koskaan avaa kotimme ovea, meille jäi 27 vuotta yhteistä elämää,
nyt elän mielestäni kakkosvaihetta, eli valtavaa syvää ikävää ja kaipuuta,
aluksi tunsin vihaakin, miksi jätit minut tänne?
en antanut anteeksi, että hän lähti pois jättäen minut tänne yksin kulkemaan,
hänen haudallaan en ole käynyt kertaakaan, en tahdo mennä sinne, hän on täällä kotonamme luonani, elämässäni joka päivä,
joka aamu herätessäni ja joka ilta nukkumaan mennessä,
en häntä siellä haudalla yhtään enempää voisi kaivata,
enkä tahdo sellaista "tehtyä" suruhetkeä,
mutta tiedän, että muille haudalle käynti on lohduttavaa ja helpottavaa, hyvä niin,
koska jokainen me koemme surumme eritavalla ja jokainen tietää miten on edes hieman helpompi mennä jokainen päivä eteenpäin,
mulla oli motto, että jos tämä päivä on vähänkin parempi kuin eilinen, niin hyvä niin,
mutta huomaan ettei vaan toimi, kun tuska iskee, se iskee ja silloin ei mieti, että tämähän piti olla parempi päivä kuin eilinen,
ja ei sitten olekaan.
Tunneskaaloista on minulla varmaan vielä mona vaihetta edessä, vaikka kerroin tuossa alussa, että olen ne läpikäynyt,
en ole muutenkuin tiedostanut, että edessä ne ovat,
luin jostain, että rakkaansa menettänyt käy läpi 7 eri vaihetta, en edes tahdo tietää mitä kaikea ne ovat,
paitsi sen,että koska helpottaa, koska pahin tuska olisi pois,
me elettiin sellaista mukavaa tavallista elämää, ja juteltiin, että sitten kun vanhenemme yhdessä, meillä ei tarvita kuin luonto ja kalastus, pienimuotoinen mökkeily, missä takka ja ranta
ei meillä ollut paljon suuria toiveita, hyvin mukavia vain juuri meidän oloisia,
en koskaan voinut kuvitella, että jäisin leskeksi yht,äkkiä
vieläkin kun puhun miehestäni, sanon aina kun hän meni pois,
se viimeinen sana on vieläkin niin lopullisen vaikea,
vieläkin..joku sanoi minulle kun itkin joka päivä, että nyt on jo vuosi mennyt miten nyt vielä voit itkeä,
mikä kysymys, sanoin hänelle, että anteeksi, en huomannut, että olisi pitänyt ottaa allakka ja ruksata vuosi päivä, ja todeta, ettei nyt enää sovi itkeä,
lopun elämäni elän tämän kanssa ja kaipaan, enkä edes tahdo ikävää pois, varmaan ymmärrätte, eli ei sitä rakasta unohda koskaan,
mutta tietysti haluaisi, että tämä tuska helpottaisi,
olen varmaan outo surija, kun en ole siellä haudalla käynyt, enkä myöskään ole pystynyt ainoatakaan valokuvaa katsomaan,
sanon aina itselleni, kun kerron näistä jollekin, että teen kaiken sitten kun olen siihen valmis, en pakota itseäni, enkä välitä jos joku ihmettelee,
tämä on minun suruni ja kaipuuni ,ja teen tai en tee,vaan kun on pakko tämän kanssa elää, niin elän tämän omalla tavallani,

Yksi aino "hyvä" puoli tässä on, en enää koskaan tule kokemaan mitään musertavaa elämässäni, tämä oli pahin, meillä ei ollut lapsia, miehelläni on 3,
minulla ei ole sukulaisia, vanhempani ovat kuolleet,
samoin kaikki enoni, tätini, setäni, ei ole ketään ketä jäisin kaipaamaan,
sanoinkin aina miehelleni, että tahtoisin täältä ennen häntä pois, koska mua ei jäisi kukaan kaipaamaan, paitsi toki hän nyt ikävöisi, mutta ei ketään sukulaisia, ja hänelle kuitenkin jäisi lapset, lapsen lapset, veli, 2 siskoa, äiti ,tädit jne.
hän ei jäisi ihan ypöyksin, aivankuin mä nyt jäin,
ihan tyhjän päälle, on aamuja kun en tahdo nousta sängystä, kun ei ole mitään syytä, en siis ole työelämässä enää
sitten taas joskus pakotan itseni, koska tämä koti on tärkein ja tästä on pidettävä kiinni, eli siivottava viikottain, pedattava päivittäin ja onhan mulla ihana Miska kissa, meillä oli mieheni kanssa maailman ihanin sekarotuinen rekku koira,
rekku oli seefferi/labbis eli neljätoistavuotiaaksi,
miheni ei tykännyt kissoista, ja mietin pitkään,että tahdon kaverin ja olisin tahtonut koiran, mutta kun mun kunto eli selkä ei pysty tarpeeksi koiraa lenkittämään, eli koira kärsis,
niin otin sitten kissan, ennen kissan tuloa juttelin miehelleni, että pitäis saada joku kaveri, otanki kisa, no tavallaan tuli vastaus, ota vaan,
nyt toi pöljä kaveri on ollut mulla 9 kk, enkä ole päivääkään katunut, on se mulle sellainen henkireikä
ennen oltiin minä, mieheni ja Rekku,
nyt on vaan minä ja Miska
tuhannet kiitokset, jos jaksoitte lukea, mä olen aina tälläinen, että saan "puheripulin" kun niin itekseni oon, mutta jos joku tahtoisi kirjoittaa, tulisi tosi hyvä mieli,
isot rutistus halit teille kaikille, ihanaa kun voidaan auttaa toisiamme, ja ihana kun ootte olemassa, vaikkei tunnetakaan:):)
Tavallan, vastaan itselleni, mutta laittaessani viime viikolla kirpparikamoja, siellä oli mieheni kirjoittanut pienen karhunpojan kiiltokuvan taakse, se karhunpoika risti tassuna ja luki tämän:
levolle laske luojani, armias ota suojaasi,
levoltain jos en nousiskaan,'taivaaseen ota kulkemaan
se oli mieheltäni,
hän nukkui ikiuneen...toivottavasti hän on enkeleiden luona
Voimia suruun vivimiska.

Mukavaa tekstiä kirjoitat, tuosta lopusta tuli hyvä mieli :) Kyllä surusta pääsee vähitellen yli, jäljelle jää kaipaus... Ei kai kukaan voi sanoa kauan surutyö kestää...Surutyö on niin henkilökohtaista, ja nuo mainitsemasi vaiheet voivat tulla eri ihmisille eri järjestyksessä ja erivahvuisina.
Itselläni suru menee enemmän aaltoina, eli on hyviä hetkiä jolloin en enää sure ja sitten huonoja hetkiä, jolloin kaikki tuntuu lohduttomalta ja pelottavalta...

Mietin tätä mainitsemaasi yksinäisyyttä... nimittäin miehesi lapset, vaikka mahdollisesti eivät olisikaan olleet sinulle kovin läheisiä tähän asti, niin se voi ehkä muuttua? Onhan teillä ainakin osin yhteinen suru, ja he kantavat itsessään jotakin mikä on peräisin miehestäsi? Ehkä sinä ja he haluatte jossain vaiheessa muistella kanssasi miestäsi, tai toisaalta jakaa nykyhetkeä/tulevaisuuden toiveita? Uskon, että elämä tuo tulevaisuudessa sinullekin taas sellaisia asioita, jotka merkitsevät sinulle "kaikkea". Etsi ainakin sellaisia? Tuo Miska-kissa oli varmasti hyvä hankinta :)
Itse uskon, että surua vastaan voi ja kannattaa taistella (vaikkei sen olemassa oloa estää kertaheitolla tietenkään). Aina vain koettaa kuitenkin kiskoa itsensä sieltä suruvällyistä ylös, niin aina jotain pientä mukavaa löytyy. Niin se meidän rakas, jonka menetimme, olisi meille toivonut.
Haleja ja voimia.
Hei Vivimiska <3 Voin vain toivottaa voimia surun tiellä ja siunausta jokaiseen päivääsi.
Minun mieheni kuoli syyskuussa 2011, ja itse olen käynyt läpi surua vähän samaan tapaan kuin sinä. Pitkä matka edessä tässä on, mutta siitä olen kitollinen että tiedän hänen olevan siellä taivaankodissa minua odottamassa. Poikani 26v kuoli reilut 2 vuotta sitten ja minulla on hyvin selkeä tunne siitä että isänsä kanssa siellä nyt meidän kulkua katselevat. Ikävä on jokapäivä mutta eteenpäinhän se on mentävä. Mieheni oli 56 vuotias kuollessaan lääkärin tekemään hoitovirheeseen (vai pitäisikö sanoa työtapaturmaan). Miheni meni välilevynpullistuman leikkaukseen ja sille tielle hän jäi :(

jos haluat kirjoitella s.postilla niin voit kirjoittaa os, maiju62@gmail.com
Ai niin...meillä olisi tänään ollut 32-vuotis hääpäivä :( <3<3
Osanottoni suruusi, Vivimiska. Kovin ovat tuttuja tuntemuksesi minullekin. Minäkin jäin mieheni kuoltua sinun laillasi täysin yksin. Tai en ihan, olihan minulla seurana ja lohtuna ihana Jelli-koira, jota ilman tuskin olisin mieheni kuolemasta järjissäni selvinnyt.

Kysyit, koska se tuska helpottaa. Kysymykseen on vaikea vastata, koska surukokemus on niin henkilökohtainen ja yksilöllinen. Joku toipuu nopeammin, joku hitaamminen, joku ei koskaan.

Minulla kolme ensimmäistä vuotta olivat vaikeimmat. Kahdesta ensimmäisestä en juuri mitään muistakaan. Mieheni kuolemasta on nyt 4 vuotta, 2 kuukautta ja 14 päivää. Olen jo sopeutunut siihen, ettei mieheni enää koskaan tule kotiin, enkä enää itse halua kuolla. Kahtena ensimmäisenä vuonna olisin vain halunnut päästä mukaan.

Suru kulkee mukana niin kauan kuin elonpäiviä riittää, mutta olen oppinut sen kanssa elämään. Hetkittäin se vielä nousee pintaan itkuisena ikävänä, mutta enää se ei ole päivän ensimmäinen eikä illan viimeinen ajatus.

Voimia sinulle ja kaikille muillekin surupolkua kulkeville.
Kiitos teille sanoistanne, olen yhteydessä mieheni lapsiin, he ovat olleet iso turva ja tuki, välillä olen ihan unohtanut, että he menettivät isänsä, kun olen niin oman suruni vanki,
samoin kun juttelen anoppini kanssa, en lainkaan ajattele, että häneltä meni poika,lapsi,'
tuntuu välillä kuin vain minä olisin menettänyt yksin jotain, onhan meitä muitakin, mutta kun puolet elämääni elin mieheni kanssa niin olen vain yksin ajattelematta muitakin, vaikka pitäisi, eikä vain käpertyä itseensä,
yritän nyt ajatella muitakin ja ottaa osaa myös heidän suruun.Ehkä omanikin hieman helppottaisi kun jaan surun muiden kanssa.
Aurinkoista päivää kaikille

Poikani kuolemasta on nyt n. 3,5vuotta. Siitä aluvaiheen shokista ja mylleryksestä olen mennyt eteenpäin etsien voimia elää tämä oma elämä loppuun saakka. Monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia tälle aikavälille mahtuu mutta myös unohdusta ja uudistusta.

Tyttäreni pikku poika syntyi poikani kuoleman jälkeen ja kyselee nyt kovasti enostaan. Ymmärtää jotenkin hänen kuolleen ja olevan poissa keskuudestamme mutta puhuu välillä olemassa olevasta. Hän välillä kyselee, että voisiko hän soittaa pojalleni ja jutella hänen kanssaan. siihen on vastattu, että siellä missä hän nyt on ei ole puhelimia. Seuraava kysymys onkin sitten ollut se että eikö hän voi ostaa puhelinta ja vastaus ettei siellä ole puhelin kauppoja.

Pieni poika kuitenkin elää monissa asioissa ikään kuin hänen enonsa olisi olemassa. Huomasin itsekin tänään saman asian, etten ole menettänyt häntä poissaolevaksi kuin tästä elämästä. Hän on jossakin ja joskus tapaan hänet. Se vahva tunne auttaa elämään ja uskomaan. Jos minulta puuttuisi tällainen usko niin tyhjää suruni olisi. Varmaankin samasta syystä en tunne poikani läsnäoloa hänen haudallaan. Joskus arkisessa elämässä tuntuu ihan kuin hän olisi lähelläni.

Naapurin rovasti sanoi minulle poikani kuoleman yhteydessä, että hän on henkimaailmassa kun kysyin häneltä, että missä poikani nyt on. Kysyin sitten, että missä henkimaailma on? Hän sanoi, että tässä ihan lähellämme sillä elämän ja kuolemanraja on hyvin ohut. Ikään kuin ohut verho välillämme ikään kuin harso. Meidät eroittaa monet asiat mutta meillä on yhteyksiä. Eihän muutoin kuolemaa ja elämää olisikaan jos kaikki olisi yhtä ja samanlaista.

Jälleennäkemisen toivo on lohtua suruun ja ikävään. Siinä on voimaa mennä eteenpäin. Isän kätteen ystävät!
Aika eritavalla koemme surun ja ikävän, itse en usko tai halua näitä juttuja ystäviltä, siellä rakkaasi on ja tahtoisi, että jatkat elämääsi, ei hän ole siellä missään, vaan poissa luotani ainiaaksi,
mutta ihanaa, ja lohduttavaa jos kukin jaksaa näin ajatella ja se lohduttaa surussa,tavallaan toivoisin, että itsekin osaisin niin ajatella ja saada lohtua, mutta en vain pysty,
rakas on poissa viereltäni ikuisesti, eikä palaa, kuin vain muistoissani, elän hänen kanssaan loppuikäni, enkä tahdo unohtaa,mutten silti osaa ajatella häntä tuolla jossain pilvenreunalla enää kanssani kulkemassa,
ei häntä enää ole kuin ajatuksissani, kodissamme aina eläen,
mutta poissa hän on,ainiaaksi, rakkaus kuitenkin elää loppuun asti, niin kauan kuin elän,
enkä yhteistä aikaa unohda koskaan,
mutta olen iloinen puolestanne, jotka osaavat ja pystyvät ajattelemaan eri tavalla,
siitä varmasti pystyy ammentamaan voimaa suruun ja ikävään,
kaikille lämpöiset halit ja voimaa jaksaa.
ihania hetkiä teille, jotka saatte voimaa ajatuiksesta, että se rtakkain tuolla kulkee kanssanne
Ei ole mahdollista olla surullinen ja murheellinen, jos jotakin asiaa ei ole menettänyt iäksi, siksi ei kannata edes surra ja murehtia, jos ei halua sitäkään asiaa menettää, vaikka murhe on usein mukavaa, koska murheellista lohdutetaankin, vaikka jos joku maa on oikeiston vallassa, murheellista ei lohduteta, koska oikeiston mielestä lohdutettu kunnia on liian pieni kunnia....
Oikeiston valta on julmin asia aina maailmassa, vaikka vasemmisto valta silti vaarallisempaa koska vihalla sitä viihdytetään aina liikaa tai liian vähän, kultaista kahta sopivaa neljännestä ei kannata suomalaisen löytää, jos olemme Ukko Ylijumalan lapsia tai palvelijoita.... Vain nöyrä itkee Ylijumalamme kohtuutonta ylpeyttä..... Mutta ylijumalalle menee myös murhe ja murhat överiksi, kun oikeisto on vallassa, ja niin virallisesti Suomessa nyt on.... Sota on lähellä kun oikeisto muistelee....(Tikulla silmään sitä heti?)
Hyvää huomenta kaikille

Mitä eroa on jonkun olla pilvenreunalla ja ajatuksissa? Olla jossakin. Olla jossakin minne meillä elämässä elävillä ei ole mahdollisuutta olla yhteydessä tai muutoin kokea. Siinä menee se elämän ja kuoleman raja. Olen nähnyt ja kokenut useasti kun ihminen kuolee. Jokin näkymätön poistuu hänestä. Se mikä poistuu, poistuu jonnekin. Minne se menee? En tiedä. Ehkäpä sinne henkimaailmaan.

Uskominen johonkin ei ole välttämättä opittua tai todistettua vaan sen voi jokainen kokea itsessään. Sama asia on niin monen kiistan ja sodan aiheena kuin Jumala. Toiset sanovat sen olevan olemassa ja kertovat siihen liittyvistä todisteista. Toiset sanovat ettei sellaista ole ja heilläkin on siihen todisteet. Voi vain uskoa tai olla uskomatta.

Näissäkin tilanteissa olen tehnyt omat arvioni asiasta ilman todisteita. Olenkin joskus sanonut, että uskon siihenkin, että on olemassa sellainen paikka kuin Australia vaikka en olekkaan siellä milloinkaan itse käynyt. Helppoa, kun ei tarvitse pähkäillä. Vaikka Australiaa ei olisikaan niin en menetä mitään. Näin ollen minusta on ihan kiva kun on Australia.

Kuolema on myös asia josta tietämättömyyden ja todisteiden puutteessa muodostuu näkemyksiä ja uskomuksia. Kaikista näistä uskomuksista koetan valita itselleni ne jotka hyvältä tuntuvat ja tuovat lohdutusta omalle elämälleni. En minäkään usko rakkaitteni olevan pilvenreunalla sillä olen niin monesti lentänyt ja ketään en ole siellä nähnyt tai kokenut muutoin olevan.

En halua muokata muiden ajatuksia tästä asiasta vaan olen jakanut teille jotain itsestäni. Minäkin toivon teille kaikille ketkä omaatte toisenlaisen ajattelutavan voimaa mennä omassa elämässä eteenpäin.

"mekin olimme ennen niin kuin te ja te tulette olemaan niin kuin me" Tämän tapainen teksti on ulkomailla jonkun hautausmaan portilla. Eläväthän senkin ovat kirjoittaneet.

Voimia teille kaikille mennä eteenpäin surussa ja ikävässä.
Isän kätteen.
Hei!

FSTV 5:lta tuli eilen ohjelma, jossa eräs isä kertoi tyttärensä kuolemasta v. 2008. Hänen ajatuksensa olivat niin yhteneviä Turvamiehen ja myös omiin ajatuksiini siitä, miten ylipäätään jaksaa jatkaa elämää, kun ihmistä kohtaa niin suunnattoman suuri tragedia, kuin mitä oman lapsen kuolema on. Tämän ko. tyttären äiti piti myös blogia tyttärensä muistoksi aika pitkään ja seurasin sitä ja sain jotenkin voimaa myös hänen kirjoituksistaan
.Samoin kuin Turvamieskin tuntee, niin minäkin tunnen, että poikani ei ole siellä haudassa.
Uskon ihan oikeasti, että hän on minua vastassa, kun päiväni ovat täynnä. Se ajatus antaa lohtua ja voimia.

Kuten isä siinä haastatteluohjelmassa myös kertoi omasta kokemuksestaan ja mekin olemme monesti kirjoittaneet täällä, niin vaikeinta on löytää uudelleen elämänilo ja myös uskaltaa antaa itselleen lupa iloita ja nauttia elämästä jälleen. Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että aluksi poikani kuoleman jälkeen minut valtasi suuri toivottomuus. Tuntui siltä, että ainoa mahdollisuus oi kuolla itsekkin, antaa vain periksi. Kuitenkin jossakin sisimmäsi tiesin, että se ei ainakaan kohdallani mikään vaihtoehto, koska muun perheen takia, jos en itseni, oli pystyttävä jotenkin jaksamaan jatkaa.
Koko elämä oli suurta kaaosta ja se kaaos jatkui pitkään. Liekö koskaan kokonaan poistukkaan.

Nyt kun poikani kuolemasta tulee joulukuussa 5 v (käsittämätöntä itse asiassa, että aikaa on kulunut jo niin paljon), on elämäni kuitenkin jatkunut, olen oppinut uudelleen iloitsemaan monista asioista, näin se on. Aluksi oli melkein pakotettava itsensä olemaan edes hetken surematta. Annettava iselleen lupa levätä surusta. Ilo on ihme kyllä palannut elämääni. Voin nauttia jälleen asioista, jotka tuottivat mielihyvää minulle silloin, kun poikani vielä eli, uusiakin hyviä asioita on tullut. Aika ajoin vaivun suruun, mutta olen jo niin paljon vahvemi tänä päivänä, että annan surun tulla, sekin on osa elämääni nyt.

Voimia teille kaikille ja toivon, että jokainen teistä löytäisi pieniä ilonaiheita, koettakaa etsimällä etsiä niitä, vaikka niistä asioista, mistä saitte iloa ja voimia ennen rakkaanne kuolemaa.
Hienoo kun täältä pääsee pois.Ennemmin tai myöhemmin ikävä ei tule.
Hyvää huomenta kaikille

Surun käsittely on paljon omanmielen järjestelyä sillä siellä sitä asiaa käsitellään. On mahdollisuus myös torjua surun käsittely ja sekin on oikein sillä aina ei ole sopiva aika sen käsittelylle. Pitää päästä ensin alkushokista toipumaan jotta edes pystyy asioita käsittelemään. Aika vaihtelee monellatapaa yksilöllisesti. Suru ja ikävä on kuitenkin hyvin petollista sillä sekin voi viedä mukanaan ja toipuminen sieltä syvältä on aina hankalampaa. Siksi kaikenlainen voimien etsiminen ja itsensä pakottaminen iloisiin asioihin on toipumisessa erityisen tärkeää. Miten voi itsensä pakottaa iloisiin asioihin jos on valmis itsekin kuolemaan? Siihen on vaikea vastata, että mikä sopii kenellekin. Minua on auttanut työntekeminen ja harrastaminen sekä nämä palstan ystävät jotka ovat repaleisina parvessa lentäneet kanssani. Olen sielläkin suruineni mutta lepään siellä hetken ajatuksissani. Suruni on kuin kivireppu jota kannan joka päivä. Välillä voin laskea repun selästäni ja levähtää hetken. Välillä on voimia kantaa kivireppua ja se tuntuu kevyelle mutta välillä taas tuntuu, että käperryn sen alle jaksamatta sitä kantaa. En voi antaa reppua toisten kannettavaksi vaan se oma reppu on itse kannettava. Koetan kuitenkin opetella reppua tyhjentämään vaikka murun kerrallaan sillä vain siten se kevenee. Olen huomannut, että se todella kevenee.

Ja niinä vaikeina aikoina pitää edelleenkin muistaa ettei tuleen saa jäädä makaamaan vaan on vaikka ryömittävä tai raahauduttava suojaan. Suojan voi pitää vaikka ystäviä joille voi puhua tai kirjoittaa tilanteestaan.

Isän kätteen päivänne!
Voi miten sydäntäni lämmitti lukea edelläolevat Violen ja Turvamiehen viestit, samoin Elämänkulkurin aikaisempi, sisällöltään hyvin samansuuntainen viesti. Ne osoittavat todeksi sen, että ihminen vuosien mittaan voi toipua pahimmastakin menetyksestä, jos itse niin haluaa. Suru kulkee kyllä mukana elämän loppuun asti, mutta sen rinnalle tulee valoisia sävyjä, jopa iloa.

Vastaavasti mieltäni kovasti pahoitti jonkun surupolulla kulkevan tyly viesti, jolla hän vahvasti ilmeisten halusi sulkea minut kokonaan tämän ryhmän ulkopuolelle. En hänen mielestään kuulu joukkoon, koska olen jo jonkin aikaa pystynyt aidosti iloitsemaan pienistä arjen asioista ja ystävistä.

Ihminen on merkillinen olento, kun ainakin omassa mustassa suruputkessa laput silmillä elävässä herättää suorastaan agressioita, jos joku yrittää rohkaista ja luoda toivoa paremmasta tulevaisuudesta vedoten omiin kokemuksiinsa.

Kai se on niin, että jotkut löytävät oman lohtunsa omalla aikataulullaan, ihan itse, ilman toisten apua. Jotkut eivät löydä lohtua ja valoa koskaan, vaan haluavat jäädä loppuiäkseen sen vangiksi. Se on varmaankin persoonakysymys, mutta minusta erittäin surullista joka tapauksessa.Itse uskon siihen, että poismenneet läheisemme haluavat meidän hyväksyvän tapahtuneen ja jatkavan elämää, olemaan niin onnellisia kuin ikinä mahdollista. Pois mennyttä ei saa takaisin vaikka kieriskelisi lopun elämäänsä tuhkassa.

Rakas mieheni kulkee mukanani elämäni loppuun saakka, siirtyy hetkittäin hiukan kauemmaksi mutta palaa taas rinnalleni. Hän hymyilee kun näkee minun nauravan, haluaa lohduttaa silloin kun olen surullinen. En häntä näe, mutta varmasti tiedän hänen olevan ihan lähellä.

Voimia teille kaikille. Toivottavasti jaksamme oman surummekin musertamina olla armollisia toistemme ehkä erilaista surukokemusta kohtaan.
Hei Valoa kohti ja kaikki toisetkin

Kiitos taas paljon kaikista kirjoituksistanne. Palsta elää vaikka välillä hiljeneekin. Huomaan, että surussamme olemme eritasoilla. Minulla oli onni kun kirjoitin näiden palstojen ensimmäisen kirjoituksen liki 3-vuotta sitten ja sain heti kohtalon tovereita kuten Violan. Kirjoitan Violan koska se oli hänen aiempi nimimerkki. Viole tuli sitten myöhhemmin jonkun vian takia muistaakseni. Menetyksemme olivat silloin niin lähellä toisiaan joten oli helppo samaistua siihen aikaan ja hetkeen.

Palstalle tulleet, siellä pysyneet ja pois lähteneet ovat kukin omalla tavallaan elänyt sitä omaa suruaan mikä milloinkin on menossa. Kirjoitukset vaativat myös meiltä kaikilta ymmärrystä ja kenekään ei pidä loukkaantua niistä vaan kirjoittaa ja kirjoittaa sillä se kirjoittaminen on juuri sitä "kivirepun" keventämistä. On niin arvokasta ja hyvää, että sinäkin Valoa kohti jaat tuntemuksiasi tällä palstalla.

Surussa koetaan monia tunteita. Yksi suruun kulluva tunne on myös viha- ja katkeruus joka näkyy myös meissä. Silloin on hyvä jos osaa "lääkitä" itseään ja toisia armolla ja anteeksiannolla niin kuin Valoa kohti kirjoittaa. Se armo unohtuu niin useasti ja olemme hyvinkin julmia itseämme kohtaan.

Voimia päiväänne ystävät ja siihen Isän kätteen.
perkele kun on koittanut kaikkea niin iso pala puuttuu elämästä synnntyslaitokselta pienessä kantokopassa ja arkussa hautaan 19 v siinä välissä.
Opeteltiin kävelemään ensimmäiset sanat piirustukset polkupyörällä ajo-opetukest kouluun meno hänen heppansa jännät kilpailut rakkaus-surut....ensimäinen koti iloinen onnellinen tyttö oikeastaan minussa mikään ei ole muuttunut 3v4kk jonka tyttö on haudassa maannut.
ei tämä voinut mennä näin kaikkien ponnisteluitten jälkeen se pahin tapahtui toivo meni eikä kukaan voinut meitä pelastaa nyt on vain järjetön ikävä kun pääsis rutistamaan ja sanomaan kuinka paljon häntä rakstan.
Niin se on, ei sitä koskaan pysty käsittämään MIKSI...mutta jokaisen meidän päivät on luettu, eikä kukaan meistä täälä varmaan ole yhtään kauemmin kuin mitä on tarkoitus. Lapsemme ovat meillä lainassa vain, mutta luopuminen on rankkaa ja sydäntä särkevää. Minä sain pitää poikani 26 vuotta ja olen ilonen että sain pitää hänet niinkin pitkään. Olisin halunnut pitää edelleenkin, mutta taivaassa oli päätetty toisin :( Ikävä on valtava mutta eteenpäin on mentävä joka päivä. En usko että lapsemmekaan haluaisi että hautaamme itsemme elävältä.

Mua suuresti lohduttaa se kun poikani kaksi kertaa kuolemansa jälkeen kävi mulle kertomassa että hänellä on hyvä olla. Hän oli niin kaunis, hänen kasvonsa loisti kuin enkelillä ja silmät oli täynnä rakkautta, kun hän tuli yöllä luokseni ja sanoi, "Äiti, taivastenvaltakunnassa on niin kaunista ja minulla on nyt hyvä olla". Kysyin häneltä että kai hän tiesi miten paljon häntä rakastin ja rakastan edelleen, hän sanoi mulle "tiedän, ja mäkin rakastan teitä kaikkia", sitten hän halasi mua niin lämpimästi ja sitten hän ikäänkuin lipui pois. Kun avasin silmäni, tuntui kuin olisin ollut pumpulin sisällä, niin levollinen ja turvallinen olo oli mulla. Sen jälkeen mulla on ollut varmuus siitä että lapseni on siellä missä on hyvä olla ja odottaa siellä meitä muita. Isänsä hän sai jo luokseen vuosi sitten, ja sinne me jokainen ajallaan menemme <3 Ikävä on kova rakkaitani, mutta tiedän että tapaamme vielä ja sen jälkeen saamme aina olla yhdessä <3
Kesä on kääntynyt syksyyn. Tätä surutyötä on taas tehty monella tasolla. On aika purkaa niitä rakennelmia joita aikanaan yhdessä tehtiin mielessä tulevaisuus ja kaikki suunnitelmat. Elämä ei mennyt niinkuin suunniteltiin.

Tarpeettomaksi käyneiden asioiden purkaminen on tavallaan myös uuden rakentamista. Kaikki hyödyllinen käytetään siihen. Se on aivan kuten elämäkin nyt, on rakennettava sen ympärille mitä jäi jäljelle. On yritettävä keskittyä tähän hetkeen ja sen asioihin. Ei se helppoa ole, niin usein on pakotettava itsensä siihen.

Minun mielestä surutyötä tehdään siksi että selvitään eteenpäin. Kun sen mustan surun jälkeen näkee ne värit niin se on vain hieno asia. Suruun on niin helppo juuttua ja vajota syvällekin. Itsekin siihen usein uppoan mutta silti on menty eteenpäin paljon. Jossain muodossahan se aina kulkee mukana, ei sille mitään voi. Elämä on kuitenkin niin suuri lahja meille joilla se vielä on, että sitä ei saa hukata. On vain kaivettava niitä pieniä positiivisia asioita joilla jaksaa eteenpäin.

Vaimoni on aina mukana sydämessäni ja on sitten vastassa kun aika tulee. Se henkimaailma on hyvin lähellä, usein meissä itsessä ja siinä miten asioita ajattelemme. Raja on todellakin hyvin ohut. Ja kaikki ne muistot yhteisistä ajoista tuovat häntä vain lähemmäksi. Silti elämää on nyt täällä jatkettava yksin. Vain kuva hyllyssä on fyysinen muisto hänestä.

Eteenpäin mennään ja kerätään niitä voiman hippusia joka paikasta mistä löytyy. Eihän edes ole muuta vaihtoehtoa. Tämä polku on raskas kulkea mutta minulle ainakin tämä kokemus on antanut vahvuutta kestää niitä arjen pieniä ongelmia jotka joillekin ovat lähes ylipääsemättömiä. Omat surut ja murheet on aivan eri tasolla. Pidetään lippu korkealla ja tallataan ylpeänä eteenpäin tällä polulla muistaen hyvällä kaikkea sitä mitä on ollut.

Voimia ja pärjäillään.
Luin aikanaan jostain, että on 7 erilaista tunteen aluetta, mitä kaipaava käy läpi,
kukahan niitäkin laskee, ei surua voi laskea numeroissa, ollaan nyt numerossa se ja se...ja nyt surun täytyy loppua, koska alueet on käytetty,
ei näitä kukaan jos /kun on surun kohdannut voi numeroida,
suru on meillä aina läsnä lopun elämäämme,
ei niitä voi numeroida ja tavallaan "pakottaa" unohtamaan,
ja miten ihminen voi ajatella, että numeroilla siis "surun numeroilla" voisimme toisiamme auttaa,
ei sellaista ole, ei kukaan meistä ruksaa almanakkaan, että ai jaa, nyt on mennytkin jo näin paljon aikaa, vaikkapa 6 kk,
enhän enää voi surra ja itkeä,
rakkaus ei koskaan unohdu, ei kaipaus ,ei ikävyys
ei mikään, mikä oli meidän elämässä,
aina tulen muistamaan ja rakastamaan,
ja myös tahdon sitä, haluan elää lopun eläämäni mieheni muiston kanssa,häntä vaalien ja rakastaen,
en kaipaa muuta enää
kaipaan Hessua itken ja rakastan,
muttta muutakaan en voi,, ja annan hälle sen kaiken rakkauden mitä olisin antanut Hessulle ja annoinkin Hessulle ,tietty tai siis Miska saa, no vähän meni taas överix,,,so what?
Valoa kohti:

Kirjoituksesi kuvastaa omia ajatuksiani surutyöstä, ja uskon että aina kannattaa pyrkiä valoa kohti - siis iloisia asioita kerätä, niistä onnen sirpaleista uusi mosaiikki. Jotain kaunista taas.

"Rakas mieheni kulkee mukanani elämäni loppuun saakka, siirtyy hetkittäin hiukan kauemmaksi mutta palaa taas rinnalleni. Hän hymyilee kun näkee minun nauravan, haluaa lohduttaa silloin kun olen surullinen. En häntä näe, mutta varmasti tiedän hänen olevan ihan lähellä. "

Itsekin menettämäni henkilöt tulevat ajatuksiini monesti kun teen suuria päätöksiä - kannustaen tekemään, sekä minulle on hyväksi... Välillä he tuntuvat olevan läsnä oikeasti. Onko se sitten osa muistoani, ja jotain muuta - ei sillä väliä minulle, onhan jokin osa heistä kasvanut pysyväksi osaksi itseäni... olen mitä olen osin heidän takiaan.

Haleja.
Ei surun määrää tai suremisen aikaa kukaan voi tietää tai määrätä. Joku päivä voi olla parempi, mutta sitten taas tulee päivä, että itku ja kaipuu pusertaa heti aamusta. Menetin mieheni neljä kuukautta sitten, kuukaudet ja päivät ovat vaan kuluneet, en tiedä mihin. Olen vaan kulkenut ajan virrassa mukana. Mielestäni olemme edelleen me. Tapahtunutta en kiellä, mutta kuten haudalla silloin sanoin: Et ole kaukana, et ole poissa, muutit sydämeeni. Jä välillä kun on oikein vaikeaa, tunnen että jostain minulle annetaan voimaa ja että kerran vielä tavataan. Nyt annan kaiken rakkauteni ja halaukset koirallemme, eikä tämä ainakaan pahaa siitä tykkää kun niin huomioidaan.

Jaksamisia kaikille.
Vaikka mieheni kuolemasta on nyt tullut kuluneeksi 2 v, 10 kk ja 16 päivää - tai tarkalleen ottaen 15 päivää ja 12 tuntia - en ole tähän päivään mennessä käynyt syytöksen saati vihan tunteita läpi. En voisi koskaan kuvitella syyttäväni miestäni hänen poismenostaan, ei - hän ei jättänyt minua vaan "jokin" otti meiltä sen kaiken onnen ja ilon pois. Mutta suru, se jatkuu edelleen. En halua näyttää muille, mitkä ovat minun oikeat tunteeni, miten paljon haluankaan lähteä mieheni luokse. Kukaan ei voisi kuvitellakaan, mitä suunnittelen tai toivon tapahtuvaksi.
Kun olen menossa mieheni haudalle ja astun hautausmaan porteista sisään, tunnen tulevani kotiin. Lapsuudenkoti, jonne palasin mieheni kuoleman jälkeen, ei tunnu kodilta. Ei, vaikka remontoin sen "meidän näköiseksemme", sen ihanan kodin tyylin ja värien mukaan, jossa ehdimme asua hiukan yli 3 vuotta ennen Suuren Surun saapumista. Olin itsekin yllättynyt tuntemuksestani: hautausmaa tuntui kodilta! Myönnän, että käyn mieheni haudalla päivittäin, joskus parikin kertaa päivässä varsinkin silloin, kun en työni vuoksi ole päässyt käymään siellä. En käy haudalla velvollisuudesta vaan siksi, koska minun tarvitsee käydä siellä. Se tunne tulee jostain sisimmästä.. ei, ei se tule sydämestä, sillä se kuoli samana hetkenä kun mieheni sydän lakkasi lyömästä.

Mitä tällä haluan sanoa? Sen, että näinkin voi olla / käydä / jatkua. Niin kuin tuolla aiemmin sanottiin, suruajan kestolla ei ole standardi-aikaa. Jotkut tokenevat muutamassa viikossa / kuukaudessa / vuodessa ja jotkut eivät koskaan. Pukeudun edelleen mustaan ja kannan vasemmassa nimettömässä kihla- ja vihkisormuksia. Me olemme edelleen yhdessä mutta eri maailmoissa... vielä jonkin aikaa.
Hyvää huomenta kaikille

Olemme huomanneet kuinka yksilöllistä surumme ja ikävämme käsittely onkaan. Siihen vaikuttaa elämäntapamme ja minkälainen oli suhteemme menetykseemme. Siihen vaikuttaa ympäristö ja läheisemme mutta paljon voimme itsekin sitä säädellä. Vaikka pidän huolta ja kannan vastuuta läheisistäni niin koetan samalla seurata omaankin vointiani ja kysyä välillä itseltäni, että missä tilanteessa olen ja mihin suuntaan olen menossa. Minulta on välillä unohtunut, että minulla on oma elämä joka on annettu minulle elettäväksi. Ei syntymässäni määrätty sitä, että kun joku läheiseni kuolee tulee minunkin kuolla. Myös läheiseni joka on jo edesmennyt on elänyt omaa elämäänsä kuolemaan saakka ilman minun määräviä tekijöitäni. Suru ja ikävä on murskannut minut pahimmalla tavalla ja minulle ei jää muuta kuin koettaa selvitä omassa elämässäni eteenpäin. Kun aikani sitten koittaa, näin saavun rakkaani luo.Joskus mietin sitäkin mitä ja miten tuo edesmennyt rakkaani toivoisi minun eläväni tämän elämän ennen kuin saavun hänen luokseen? Koetan myös parhaalla tavalla toteuttaa siinä hänen toivomustaan. Olen siitä toiveesta puhunut myös lapsille jo nyt eläessäni.

Sanotaan, että "jokainen taaplaa tyylillään" ja se ei ole pelkästään oikeus vaan vapaus. Omalla tahdollakin on suuri merkitys elämällemme.

Eilen oli ihana ilta. hain tyttäreni kolmevuotiaan seurakseni. laitoin hänelle ammeeseen vettä. Hän sanoi: - riittää ja minä vaan laskin lisää. Poika sanoi: - kun sanotaan, että RIITTÄÄ niin pitää totella! Koetan tätä lapsen neuvoa mukauttaa joissakin asioissa myös omaan elämääni.

Isän kätteen päivänne ja syksyaurinkoa kaikille
Haluatko henkistä vai fyysistä voimaa? Ne asiat ei silti aina ole eri asia, usein vahvat ihmiset ovat myös terveempiä fyysisesti, vaikka ei terveellä elämällä enää paljoa yli 70-vuoden ikää ole mahdollista saada, kussakin inkarnaatiossaan.... Ihmiselle ei ole kuitenkaan suositeltavaa syntyä takaisin maailmaan liian pienin väliajoin takaisin, ja länsimainen uskonto on lähes hyljännyt sielunvaellusopin, ateistisen kuolemaan ja olemattomuuteen pyrkimisen vuoksi, mikä on hullua, koska sen luultiin olevan vain idän uskontoa.... Molemmista kannattaa jotain tietää....
Mutta se ei ole väärä yskä ja usko, että Teeveellä on tervehdyttäviä ominaisuuksia, minä, Veikko-Verkko, olisi vain vammainen äpärä, ilman Veljiäni Teemu-Terminaattoria ja Tapani Tupakoijaa....
Ei mikään ruoka ja huume pohjimmiltaan tee ketään sairaaksi, jopa myrkyt ovat terveellisiä, ja lääkärit aloittavat kaiken parantamisen rohdoilla ja myrkyillä, mutta suurina määrinä, ilman elimistön totuttamista myrkkyyn, mikä tahansa asia voi tuhota ja tappaa....
Myrkyillä parantaminen perustuu siihen, että on oikea usko se, että jonkin asian tietämisen halu pitää johtua lääkärin myrkyistä, ennen tai jälkeen sairauden....
Siellä ne odottelee meitä siellä ei ole aikaa ja meillä ole mitään kiirettä.
Hyvää huomenta kaikille

Kiitos Elämän Kulkuri

Johanna Kurkelalla on kaunis kappale niin sanoituksen kuin sävelenkin suhteen. Musiikilla on suuri vaikutus mielelle. Ainakin minulla kun kuuntelen sitä paljon ja elän sen mukana monia muistoja. Tietty kappale vie joskus ajatukset mukanaan aikaan kun olin lapsi, nuori lapsi, nuori aikuinen, aika mies ja jopa tänne keski-ikään saakka. Musiikin myötä voi elää rakkautta ja surua. On aina elänyt silloin jotain kovin vahvaa tunnetta ja samaistunut sävelen tai sanojen tuomaan tunteeseen. Kun kuulen tietyn kappaleen palaan heti sen ajan muistoihin.

Kun poikani kuoli huomasin sellaisenkin asian, etten voinut kuunnella mitään musiikkia. Osa musiikista tuntui ahdistavalle mutta monet nielaisivat välittömästi syvään suruun. Oli pakko pitää autossakin pitkiä aikoja radio kiinni ettei aivan romahtaisi.

Sekin on merkki jonkinlaisesta itsensä toipumisesta kun pystyy kuuntelemaan musiikkia tunteella. Se ikään kuin hellii ajatuksia. "Kaunis pieni ihminen, sä olet ainut laatuinen, mitä vastaan tuleekaa toista sua ei milloinkaan".

Niin monesti tulin aamulla tähän työpöytäni ääreen aloittaen päiväni itkemällä. Nyt kuuntelen Elämän Kulkurin laittamaa linkkiä. Katselen poikani kuvaa herkistyen ja muistellen häntä. Kyyneleet tulevat silmiin mutta en ole enää niin musertunut kuin aiemmin. "Yksin täytyy jokaisen polku mennä pimeään että pystyy elämään".

"Ystäväsi huolehtii kun askelesi on hatarat". Sitä olette tehneet tällä palstalla. Kiitos teille kaikille. Lämmintä ja kuivaa syyspäivää teille kaikille ja siihen Isän kätteen.
Musiikilla on todella tärkeä paikkansa elämässä. Meillä oli vaimon kanssa paljon yhteisiä suosikkeja ja kävimme joskus konserteissakin tai katsoimme konsertteja TV:sta. Vaimon kuoleman jälkeen en minäkään pystynyt kuuntelemaan musiikkia pitkään aikaan. Varsinkin ne yhteiset suosikit ja kappaleet tuntuivat murskaavan alleen.

Musiikin kuuntelu on kuitenkin vähitellen palannut elämääni. Se tuo tosiaan paljon muistoja ja monia kappaleita kuuntelee aivan eri tavalla kuin ennen. Sekin on muuttunut niinkuin kaikki muukin. On löytynyt paljon uusiakin kappaleita jotka tuovat omalla tavallaan lohtua tähän yksinäiseen vaellukseen.

"Yksin täytyy jokaisen polku mennä pimeään että pystyy elämään." Tuota olen itsekin miettinyt. Jokaisen on yksin löydettävä se oma tiensä ja polkunsa jota kulkea. Se polku ja suunta on usein hukassa eikä ole helppoa löytää sitä oikeaa reittiä. Tai onko sitä edes. Ehkä pitää vain päättää että se polku jota lähtee kulkemaan on se oikea ja tehdä sen mukaan tai ainakin uskoa siihen.

Ja vaikka jokainen kulkee yksin omaa polkuaan niin on oikeastaan helpottavaa huomata että ei ole yksin yksin. Kaikki muutkin ovat. Kun sitten kaikki rikkinäiset yksinkulkijat toisiaan tukevat niin pysyyhän sitä paremmin pystyssä tai ainakin pääsee helpommin ylös kun polullaan kompastuu.

Voimia meille tähän sateiseen syksyyn ja pärjäillään.
Kuinka monta talvea
Joudun muistamaan

Etkö sinä lähdekkään
Minusta milloinkaan

Eilen neljä tuntia mä itkin
Eikä mikään helpota

Eilen olin ihan varma lähikaupassa
Että sinä seisoit siinä kassajonossa

Ei, se et ollutkaan sinä
Sen miehen teepaidassa mustat siivet
Niin kuin kuolleen enkelin

En osaa elää
En näissä kengissä, en tässä talossa, en tällä kadulla
En osaa elää
En elokuvissa, en yöjunissa, en kenenkään kodissa
Ilman sinua

Olen lapsi joka roikkuu kiinni sinussa
Miksi, miksi ihmisen täytyy luopua

Vaikka pelkään pimeää
Mua oota, mä haen sinut takaisin
Takki päälle, paljain jaloin meen pakkaseen

Jippu :en osaa elää
Hei kaikille, paljon me kirjoitamme viestejä meidän rakkaille tässä omani,:tahdoin kertoa ikäväni näin:
en koskaan sua enää nää, en kättäs koskettaa, en sylissäs lämpöä mitä oli
,en kasvojas koskettaa,en nauruas kuulla, en lämpöäs, en rakkauttas, vaikka silti jää ne aina elämään, muttet ole vierelläin, et siinä sylissäin,lähelläin
olet kuitenkin ollut ja tulet aina olemaan sydämesäin luonani.lähelläin,, vaikket enää vierelläin kulje kuin muistoissa rakkaissa,
ei ole aamua ei iltaa, ei yötä etten sua muistaisi, etten kaipaisi, rakastaisi,
koskaan en unohda, olit elämäni parasta aikaa,
voi rakas, kumpa sun takaisin saisin,mutta
jospa jos nyt ymmärtäisin, ettei niin voi käydä
kumpa uskaltaisin päästää irti sinusta, ja hyväksyä, että olet mennyt iäksi,
olisi helpompaa,
mutta en uskalla päästää irti, luovuttaa,
sitten ettet koskaan palaa, en anna itselleni lupaa vielä, vaikka tiedän kuinka että pakkohan se olisi,
mutta sitten kun olen luovuttanut ja antanut sinun mennä, nyt en vielä ole siihen valmis,
olet vielä täällä kotonamme kanssani, et tuolla kylmässä maan povessa, en vain voi vielä hyväksyä sitä, olit elämäni ja jos ei sinua enää ole, ei ole minuakaan...tulen luoksesi heti kun mun on aika
Kuinka osuvasti miniviska kirjoittikaan. Välillä kun ei uskalla edes ajatella, että ei koskaan enää sitä, ei koskaan enää tätä, kaikki yhteiset suunnitelmat ja muut ovat iäksi menneet. Kuinka ihanaa olisikaan jos toinen tuossa vieressä olisi ja voisi kainaloon käpertyä ja sanoa että minä rakastan sinua. Nuo sanat lausun nyt vain mielessäni ja haluan uskoa että ne rakkaani "tuolla jossain" tavoittavat. On niin väärin menettää rakkaansa liian aikaisin, kun on ajatellut että eläkepäivätkin yhdessä vietetään..
Hyvää huomenta kaikille

Talvi tekee tuloaan mutta kevät on edessäpäin. Ikävä ja kaipuu koskettaa päivittäin vaikka pahimmasta olenkin jo mennyt eteenpäin. Tänä aamuna ajattelin sitä tuskaa ja lohduttomuutta mitä olen joutunut kokemaan. Olenkin sitä mieltä, etten elämässäni olisi milloinkaan päässyt niin lähelle elämän peruskysymyksia ja tarkoitusta mitä silloin koin. Niitä ajatuksia arvostaa nyt kun jatkaa tätä omaa elämää toisten rinnalla.

Voimia ystävät päiväänne ja kirjoitelkaa silloin tällöin. Isän kätteen päivänne.
Yhdyn täysin Turvamiehen viestiin.

On vaikea pukea sanoiksi kaikkia tuntojaan, mutta totta on, että tämä surupolku on pakottanut miettimään elämän suuria kysymyksiä ja sitä, mikä oikeastaan onkaan elämässä tärkeää. Ilman tätä kokemusta olisi moni ajatus jäänyt ajattelematta, moni asia ymmärtämättä tässä elämässä.

Olimme lauantaina ystävän hautajaisissa. Hän lähti yllättäen kesken ruskamatkaamme muutama viikko sitten.
Vuorollaan lähdemme täältä jokainen ja jotenkin se on lohduttavaa. Kukaan meistä ei tänne jää ja oma kuolema ei pelota. Jos tuolla tähtein toisella puolella on vielä jotakin, niin sitten varmaan tapaan poikani ja saamme kokoontua taas sukulaiset ja ystävät yhteen.

Tänään aamulla oli ensimmäinenen aamu, kun oikein aisti taas uuden talven tulon.
Talviuinnit ovat alkaneet. Olen jo ehtinyt kuudesti käydä talviuinnissa. Vesi on kylläkin vielä aika lämmintä n. 7-8 asteista.

Voikaa hyvin ystävät ja löytäkää elämästä asioita, jotka kantavat surun päivien yli.
Itse olen jotenkin ihmeellisesti saanut kokea, että on kuin jokin voima olisi kulkenut rinnallani näinä poikani kuoleman jälkeisinä vuosina, varsinkin silloin, kun olin kaikkein eniten lyötynä maahan. Tämä ketju auttoi uskomattoman paljon, varmaan eniten minua silloin, kun sydämeni sanalla sanoen oli tuhansina sirpaleina, hätä oli suuri ja henkiset ja fyysiset voimat ihan hukassa.
Suru ei katoa, mutta siitä tulee pikkuhiljaa siedettävää. Poika on mukanani, muistoissa, vaikka ei enää fyysisesti kanssani. Olen kiitollinen siitä, että sain olla hänen äitinään.

.
Iltaa ja Kastepisaralta terveisiä.Kyllä täällä pärjäillään.Itte tykkään kovasti syksystä ja pimeydestä myös kynttilän hennosta valosta takan loimusta.Voikaa hyvin ja syökää paksusti talven varalle.
Viola, JJ ja Kastepisara

Olipa kiva kuulla teistä! Isän kätteen.
Kaikesta selviää, suru ja ikävä jää, mutta muuttaa muotoaan....ja omaan elämään löytyy tarkoitus,periksi ei anneta koskaan,aika parantaa pahimmat haavat,itse en uskonut koskaan niin, mut totta se loppupeleissä on,VOIMIA KAIKILLE <3<3<3<3<3<3
Tervehdys täältäkin ja kiitos kaikille kuulumisista.

Täällä satelee ensi lunta,aamulla oli -5 ja nyt -1.

Tässä sitä on pari viikkoa ollu kotosalla ja ilmasta päätellen,pitänee alkaa taas harjottaan sitä "kipinämikon" roolia.

Äkkiä se kesä meni ja syksy oli tosi sateinen yksi tuttava sanoikin,että "kesä meni,kesää odotellessa"......niin kai.......itse ulkotyön tekijänä,ei kyllä päivisin kaivannutkaan helteitä.

Meillä menossa semmosta pientä remppaa (vanha talo,sitä riittää...)

Voikaa ystävät hyvin ja kirjoitelkaa kun ehittä ja jaksatte,olette edelleen tärkeitä.

Voimia meille kaikille,uusille,vanhoille ja tuleville...

Kiitos musiikki linkeistä.
Kiitokset kaikille terkuista. Mukava kuulla teistä kaikista. Kävin tänään vesisateessa pojan haudalla ja aina siellä lähtee teille kaikille ja teidän rakkaille ajatus. Tahollamme kaikki mennään eteenpäin kaikesta huolimatta.

Voimia ja rakkaita terveisiä teille kaikille (Sydän syrjällään sanoin uusille, vanhoille ja tuleville)
Iltaa kaikille

Tuntuu hyvälle, että palsta elää edelleenkin. Muutaman vuodenhan se on ollutkin. Tulee yllättävän hyvä tunne kun te pitkään palstalla olleet vielä kirjoitatte tänne. Ihmellistä, että en ole teitä koskaan tavannut tai muuten tuntenut mutta jotenkin olette niin hyvin läheisiä. Meitä yhdistää niin monet samat ajatukset ja tunteet joita olemme vuosia yhdessä pohtineet. Eteenpäin kuitenkin menneet välillä yhdessä ja jokainen omalla kohdallaan mutta eteenpäin. Kun alkuun kaikki pysähtyi, päättyi ja millään ei ollut mitään väliä. Pikku hiljaa olemme alkaneet havaita, että elämä kulkee ihan itsestään eteenpäin tahdomme sitä tai emme. Suru ja kaipuu kuitenkin kulkevat sisällämme mutta toivoa ei saa heittää vieläkään. Minun toivoni on se rakkaan pojan jälleen näkeminen tai kokeminen. Unet hänestä ovat vähentyneet mutta ei ole kauan kun olin työmatkalla tosin yöllä töissä ja päiväunilla niin hän oli luonani unessa. Itkin taas ilosta kun sain pitää häntä lähelläni. Kun heräsin oli sisäinen tunne erittäin voimakas vieläkin ja se antaa minulle edelleen sitä voimaa toivoa. Päivittäin saan olla tyttärien pikkupoikien kanssa. Nuorin yksivuotias oli tänään luonamme koko päivän. Huomenna tulee 3v. ja 1,8v.

Talvi tulee mutta sitten tulee taas kevät. Voikaa hyvin kaikki palstan ystävät ja muistakaa vieläkin, että TULEEN EI SAA JÄÄDÄ MAKAAMAAN! Isän kätteen.
Huomenta teille kaikille!

Talviaikaan on taas siirrytty ja kyllä nuo ilmat äkkiä muuttuivatkin siihen suuntaan. Meillä tulee taivaan täydeltä lunta tällä hetkellä.

Talviuintikin on muuttunut oikeaksi talviuinniksi. Toissapäivänä, kun kävin uimassa,niin asteita oli +1. Pumppu pitää veden virtauksessa, niin ei aukko jäädy koko talvena umpeen.
Valtakunnassakin on toivon mukaan taas jonkinlainen rauha, kun saatiin nuo kunnalisvaalitkin sivuutettua. Olin sunnuntain yhdellä vaalipaikalla vaalivirkailijana, joten sen verran on täytynyt ainakin kiinnostua aiheesta.

Kyllähän nämä ns. "normikuviot" elämässäni pelaavat, vaikka välillä jotkut tapahtumat ja kohtaamiset saavatkin tunteet keinuntaan ja suru on ikäänkuin uusi taas. Sellainenkin juttu, että olimme lauantaina teatterissa ja täytyy sanoa, että en ollut etukäteen tutustunut esityksen aiheeseen sen kummemmin. Se käsitteli perhettä, jonka poika oli kuollut jo vuosia sitten ja äiti oli ammatillisten suruasiantuntijoiden mielestä jumittunut suruunsa, eikä pystynyt näkemään enää muun perheensä tarpeita, eikä elämään normaalia elämää. Tietenkin tämä oli teatteria, mutta siinä psykiatrin lausunto. "Jos suru kestää enemmän kuin neljä kuukautta, niin se on pitkittynyt suru ja on siis jo psyykkinen sairaus" Huh. huh!

Äidin vuorosana ja vastaus: Oliko poikani elämä mielestänne vain neljän kuukauden arvoinen?

Jotenkin koko esitys ja erään vieressäni istuneen kommentit minulle saivat minut aivan raiteiltani.. Hänen oli näköjään ihan pakko sanoa minulle, että tämä esitys on juuri sinulle. . En malttanut olla kysymättä, että onko minullekkin mielestäsi jokin psyykkinen diagnoosi tehtynä. Tämä k.o. henkilä kuuluu kyllä kategoriaan henkilöitä, jotka päästävät usein suustaan sammakoita.

Tämä nyt oli tällainen kertomus, mutta minun piti oikeastaan tulla toivottamaan teille kaikille rauhallista pyhäinmiestenpäivää. Me muistelemme rakkaitamme muutenkin, kuin sinä nimenomaisena päivänä, mutta kuitenkin monen tie kulkee hautausmaalle tänä nimenomaisena viikonloppuna.

Minä käyn myös laittamassa kynttilämme lauantaina ja ajattelen teitä kaikkia lämmöllä. Koettakaa jaksaa!

Sunnuntaina olemme lähdössä viikoksi etelän lämpöön (toivottavasti), Viikoksi Teneriffalle, jossa aiomme tehdä ainakin yden vaellusretken.

Voikaa hyvin!
Hyvää matkaa Viola

T. Turvamies
Huomenta kaikille.

Kiitos Viola toivotuksista ja mukavaa matkaa.

Pojan haudalle tosiaan vien kynttilät,oli sitte mikä viikonloppu hyvänsä,niin kuin Viola sanoikin,me muistelemme rakkaitame muutenkin.

Remontti edistyy pikku hiljaa...

Tässä suru jutussa on menty eteen päin paljonki,mutta niitä herkistymisiä tulee,se lohduton ikävä. Kattelin tuolta mtv3:n katsomosta "11 tapaa jättää nainen"...siinä nuori leski kertoi kuinka menetti puolisonsa sairaudelle ja sitä kattellessa tuli sellanen itkun puuska. Hän kertoi kuinka toinen hiipui pois. Hiipumallahan se minunkin poika lähti,siinä oli niin samaistumisen tunnetta.
Oli jännä huomata,miten pojan koira reagoi minun itkuun,tuli viereen ja koitti olla hyvänä ja lohduttaa,lähti pois vasta kun itku hellitti.

Laitan linkin teillekin siitä ohjelmasta, http://www.katsomo.fi/?progId=149485

Voimia ja jaksamista kaikille ja niitä valon pilkahduksia,voikaa hyvin ystävät.
Huomenta täältäkin...

Ja Violalle kaikin puolin onnistuntta reissua. Pieni loma katkaisee aina arjen vaikka se suru mukana kulkeekin.

Pyhäinpäivä... Muistan aina sen kahden vuoden takaa, jolloin vaimoni nimi luettiin ja samaan aikaan alkoi tippua suuria lumihiutaleita jotka peittivät kaiken valkoiseen vaippaansa.. Elämä on siitäkin hetkestä jatkunut ja arki pyörii omaa elämäänsä vaikka sisällä kaikki ei olekaan ehjää. Ja me jotka ovat menettäneet läheisiään muistamme heitä joka päivä.

Syksy on pimeimmillään, mutta kahden kuukauden kuluttua valo taas lisääntyy. Samoin se kai menee minullakin.. joskus tulee niitä tummempia aikoja ja sitten välillä lisää valoa.. aaltoliikettä..

Rauhallista pyhäinpäivää kaikille ja voimia. Pärjäillään.
Kiitos sinulle tuosta www.katsomo.fi:n linkistä, Sydän syrjällään. En ollut ohjelmaa seurannut, joten tämä oli kiinnostava ensikokemus. Hauska nähdä, että telkkarissa on jonninjoutavien hömppä-, viihde-, tositv- ja mäiskintäohjelmien ohella näköjään hyvääkin ohjelmatarjontaa.

Mieheni kuolemasta on nyt 4,5 puotta. Vaikka ensimmäiset pari vuotta menivät kuin mustassa sumussa - olisin vain halunnut päästä mieheni mukaan - olen nyt oppinut elämään ihan hyvää elämää yksinkin. Toipuminen alkoi siitä hetkestä, kun oivalsin että tulevan elämäni latu on kiinni vain ja ainoastaan omasta itsestäni. Toisen varaan ei voi sitä onnea ja elämäniloa rakentaa, vaan se täytyy löytyä omien korvien välistä.

Periaatteessa olen taas oppinut olemaan elämääni tyytyväinen. Olen 65-vuotiaana vielä terve ja parastaikaa yritän määrätietoisesti supistella elämääni pystyäkseni muuttamaan takaisin lapsuuden maisemiini, lähelle sukua, serkkuja ja nuoruudenaikaisia yustäviä.

Asuimme viimeiset 20 vuotta todella väljästi isossa omakotitalossa, jossa pelkästään asuinalaa 200 neliötä. Melkein saman verran autotalli/varastotilaa, joten on todella haasteellista yksin yrittää selvistä ensinnäkin kaikesta muuttoon liittyvästä ja supistautua mahtumaan pieneen rivitalokaksioon.

Vaikka edesmennyt mieheni on edessäolevaan elämänmuutosprosessiin liittyen taas tavallista elävämmin mukana päivittäisissä askareissa, ei hänen kuolemaansa liittyvä suru ole enää tuskaisaa, vaan enemmänkin haikeaa ja jotenkin kannustavaa. Tähän taloon liittyy paljon ihania muistoja yhteisiltä vuosilta. Ne muistot seuraavat lämpiminä ja kantavina lapsuudenmaisemiini, jotka olivat meille rakkaita yhteisiä kesämaisemia.

Valoa on, jos sen haluaa nähdä. Voimia teille kaikille :-)
Kiitos teille matkatoivotuksista, olette ihania!

Kiitos Sydän Syrjällään myös linkistä. Minultakin tuo ohjelma olisi mennyt sivu suun.
Mukava täältä on hetkeksi lähteä vähän valoisampiin maisemiin (tänään onkin ollut niin kovin harmaa ja sateinen syyspäivä).

Hyvää pyhänaikaa kaikille, jaksellaan!
Hyvää pyhäinpäivää kaikille. Muistetaan lämmöllä poismenneitä rakkaitamme, vaikka se muistelu välillä repii rikki hauraan harmonian, minkä on saanut kehitettyä itseään suojaamaan.
Kaksi vuotta on isän kuolemasta ja kymmenen äidin+isoäidin. Ikävä on ja pysyy. Elämä on loppujen lopuksi valitettavan lyhyt täällä maan päällä ja siksi elän sen mahdollisimman täysillä ennen jälleennäkemistä Taivaan kodissa.

Voimia kaikille.
Hei kaikille, en tiedä miten koette pyhäinpäivän, mielestäni se on jokin uskonnollinen päivä, en tiedä miksi, mutta ei saa minua syttymään muistamaan rakasta, joka on joka ikinen päivä aamusta iltaan luonani, vaikka onkin pois mennyt ainiaaksi, ei sitä allakasta voi lukea, eikä tuntea,
olen ehkä omituinen, mutta kaikki tuollaiset "muistokaipuu päivät" ei ole oikeassa elämässä mitään,
rakkaus ja kaipuut ovat läsnä aina, yritetään tarpoa läpi jokainen päivä, ilman sitä rakasta joka meni pois,
tärkeintä rakkaudessa on muistaa ihminen ja se ihana yhdessä elätty elämä, vaikka yksin jää, on pakko taivaltaa
vaikkei millään tahtoisi jatkaa elämää yksin,sinne rakkaan luokse tahtoisi, ainakin minä, ja sinne myös meen, kun aika jättää ja pääsen pois, tietysti
on vaan rankkaa yksin jatkaa taivalta eteenpäin, yksin niin yksin,
en koskaan voinut tajuta, ettei meitä enää olisi, vaan kun heräsin siihen aamuun, mihin ei rakkaampi enää ikinä herännyt, en muista siitä ajasta mitään,
meni kauan ennenkuin ymmärsin tapahtuneen, yritin häntä herättää, sitten juoksin naapuriin hakemaan apua,
en uskonut, vieläkään, että hän oli mennyt pois, nukkunut ikiuneen yöllä, oltiin vielä illalla keittiön pöydän ääressä, meidän lempi paikka, juteltiin mukavia,
mutta hän oli vaan nukkunut pois yöllä yksin, en ollut herännyt,sydän petti, ei jaksanut enää...kumpa olisin tiennyt
ja kun toinen nukkuu pois kotona, tulevat poliisit, eli suljetaan kai pois kaikki rikostekijät,
sen muistan hämärästi, että poliisit olivat tosi symppiksia ja hienotunteisia, sitten tulivat jotkut kriistiyöntekijät,
no heille kaikki ok, mutta kun heiltä puuttuu se lämpö ja sympaattisuus, lukevat vain kirjaa sivulta se ja se jne,
miten koet tämän raskaan menetyksen? jumala on kanssasi,
olen menettänyt rakkaan ihmisen viereltäni, en ole ihan valmis vastaamaan miten sen koen, ei ole jumalaa, sitä rakasta ihmistä vieressäni,,jonka kanssa elin puolet
elämästäni, ei ole jumalaa joka päästäisi surun yli, ei ole jumalaa joka kuivattaisi kyyneleeni,
ei ole lohtua. kun ihminenen menettää toisen, sen rakkammman
Hei kaille.
Tämä on tämmönen pikanen piipahus,kun ei ole oma kone,yritin jo eilen kirjottaa,ja viittä vaille valmis teksti oli kadonnu jonnekin.

Kiitos Elämän kulkurille musiikkilinkeistä,en ollut ennen kuullutkaan tuota "Terveiset sinne taivaaseen"....jotenkin tuntu,että siinä oli sitä positiivisyyttä,mitä me jäljellä olevat uskomme.

Voikaa hyvin ja kirjotelkaa aina välillä....on aina hyvä kuulla teistä
Tänäänkin aurinko nousee, luo valot varjojaan pimeään, ei nouse mulle, ei enää, mun elämäni säteet on sammuneet,
kaikki meni kanssas pois, ei ole enää tulevaa,ei mitään elettävää,
on vain kaunis kaipuu sinuun, meidän elettyyn elämään,
muistot ihanaan menneseen, enää ei ole muuta ,vain kaunis ,kaipuu luoksesi
sinne jonnekin, siellä missä sinä olet tahdon olla minäkin..
Hei Tellu ja kaikki toisetkin.

Voimia kaikille ja erityisesti Tellulle.....meidän kaikkien ajatus on juuri tuo suru,ikävä,kaipuu,ihanat muistot....siellä missä sinäkin olet...

Voi kuinka se ikävä vieläkin vihlaisee niin kovasti,varmaan aina....se vain tulee, kuin" salama kirkkaalta taivaalta"...nipistää aivan vatsan pohjasta...se on oikeasti totta,en koskaan saa sinua halata ja rutistaa....vasta seuraavassa ulottuvuudessa...

Mie toivon teille kaikille voimien lisäksi, paljon onnen pilkahuksia....niitä pitäää osata ottaa vastaan,kaikesta huolimatta.

Hyvää alkavaa joulukuuta kaikille.
http://www.positiivarit.fi/joulukalenteri
Nimimerkkini jj on jollekkin kelvannut .
Iltaa ystävät

Tuntuu ettei ole mitään kirjoitettavaa ja sanottavaa. On niin tyhjä olotila. Joskus tämä tyhjäolotila valtaa mielen. Siinä ei ole mitään ajatusta tulevaisuudesta on vain tämä hetki, tyhjyys.

Ehkäpä tähän olotilaan alkaa vaikuttamaan tämä Joulun aika. Sitä enää harvoin juhlitaan Vapahtajan syntymäjuhlana. Siitä on enempikin muodostunut perheiden ja läheisten kokoontuminen. Muistuu mieleen nin monta joulua jolloin kaikki rakkaat olivat koolla ja nyt heistä joku puuttuu. Suru ja ikävä tekee joulusta surunjuhlan. Ei taaskaan Vapahtajan syntymäjuhlaa. Niin se vaan kalenterivuosi vaihtuu. Juhalasta puuttuu nyt hän mutta minunkin ja sinun vuorosi tulee olla vielä poissa.

Taistelkaamme tätä masennusta vastaan jäämättä tuleen makaamaan. Muistetaan joulun todellinen merkitys ja luotetaan siihen, että rakkaamme ovat lähellä meitä ja siellä missä he ovat on se todellisen joulun merkitys.

Hyvää Joulun aikaa teille kaikille ja reippaalla mielellä joulua kohti. Ei tehdä siitä surunjuhlaa vaan Vapahtajan syntymäjuhla.
Iltaa myös täältä.
Joulu tosiaan lähestyy ja se pelottaa vaikka kuinka yrittäisi olla sitä ajattelematta. Ensimmäinen joulu koiran kanssa kaksistaan. Tuskaa lisää se että miehelläni olisi ollut syntymäpäivä heti joulunpyhien jälkeen. Päätin jo syksyllä että kotinurkkiin ei ole nyt hyvä jäädä joten pakataan kimpsut ja mennään kylpylään jouluksi. Saadaan muita ympärille ja paljon muuta ohjelmaa. Voidaan lenkkeillä uusissa maastoissa ja nauttia elämästä se mikä nyt voidaan. Tuntuu kuitenkin kurjalta kun tajuaa että ne omat joulurutiinit ovat nyt mennyttä. Turvamies tuossa kirjoittikin että taistellaan masennusta vastaan, sitä yritän minäkin kaikin voimin.
Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille

Kävin tänä aamuna poikani ja äitini haudalla sytyttämässä kunttilät. Muistin myös teidän kaikkien rakkaita sytyttämällä lyhtyyn kynttilän myös heille. Joten te jotka ette tänään pääse tai halua mennä haudalle niin tiedätte, että pieni liekki palaa parasta aikaa ja se on avoinna koko maailmalle.

Poikani kuolemasta on mennyt jo muutama vuosi. Mietin tänä aamuna, että onko suru ja ikävä vammauttanut minua. Vastaus on kyllä. Olen vammatunut tunne-elämästäni ja vieläkin on vaikeaa osata nauttia kaikesta hyvästä. Elämä ei todellakaan ole pysähtynyt pojan kuoleman jälkeen. On tapahtunut paljon hyviä ja iloisisa asioita joista olen iloinnutkin mutta tunnen "vamman" olevan edelleenkin minussa. Oli aika jolloin mikään ei tuntunut miltään. On aikoja jolloin katkeruus tuntuu peittävän allensa. Uskon Jumalaan mutta ei ole puheyhteyttä.

Minun on kuitenkin taivallettava tämä oma elämä loppuunsa. On jaksettava pitää huolta itsestä ja läheisistä. Tuleen ei saa jäädä makaamaan. On vain mentävä eteenpäin vaikka ryömien ja raahautuen. On päästävä suojaan. Näin varmaan tekivät nuo sotiemme veteraanitkin joita tänään arvostamme ja kunnioitamme.

Voimia teille kaikille ja siihen Isän kätteen.
Kiitos Turvamies!
Olen ollut niin eksyksissä tämän vuoden. Ryömin ja raahaudun. Onni on kadonnut vaikka "iloa" onkin ollut pienistä asioista. Ei tyttären kuolemaa voi koskaan hyväksyä.
Hyvää joulua teille kaikille kohtalotovereille, mun elämä on menetetty.
Hei Kultsu

Kun lapsi lähtee ennen vanhempaansa tuntuu elämä todellakin menetetyltä. Todellisuudesahan se ei pitäisi niin olla sillä meille jokaiselle on annettu oma elämä elettäväksi. Onni on välillä kadoksissa mutta mukana se kulkee aina. On vain lydettävä asioita miten sen saa löytymään itsestään. Onneni ei kulje toisten mukana. Onnea kannattaa houkutella juuri niillä pienillä asioilla ja hyväksymällä sen olemassa olo. Jos kieltää kaiken hyvä niin varmasti piilottaa onnensa. Nämä ei ole helppoja asioita mutta aina kannattaa opetella. Voimia Kultsu!
Huomenta kaikille!

Mieheni kuoli 15.11 yllättäen aivoverenvuotoon. Tänään menemme anopin kanssa hyvästelemään hänet kappeliin ja hautajaiset ovat huomenna.
Ensimmäinen viikko meni aivan usvassa; en muista siitä mitään. Paitsi loppuviikosta jouduin terveyskeskukseen tiputukseen, kun en ollut pystynyt syömään/juomaan. Silloin säikähdin tosissani, nyt on pakko ryhdistäytyä tytön ja koiran takia. Olen pakottanut itseni syömään ja tekemään joitain arkirutiineja. Mutta tuska/ ikävä /epäusko on valtavan suuri...
Mutta minua lohduttaa, että sen tuskan kanssa voi oppia elämään. Olen ilmoittautunut srk.n sururyhmään, joka alkaa helmikuussa. Sairaslomalla olen 16.päivään asti. Sen jälkeen haluaisin yrittää töihin menoa. Tulisi muutakin ajateltavaa ja siellä kuluisi suuri osa hereilläoloajasta.
Mutta katsotaan nyt mitkä fiilikset ovat hautajaisten jälkeen...kykeneekö mihinkään.
On ollut ihanaa huomata, että vanhemmat, sukulaiset ja ystävät ovat auttaneet paljon. Ja sen tosiasian ymmärtäminen, että en ole ainoa, joka kamppailee tällaisen surun kanssa.

Voimia ja jaksamisia kaikille tähän joulunalusaikaan!
Hei Kati

Ole tervetullut palstalle ja voimia suruusi. Raskasta, käsittämätöntä ja vaikeaa on sinullakin mutta hyvin olet jo asioitasi järjestellyt. itse en ole käynyt sururyhmässä mutta monella on ollut niistä hyviä kokemuksia. On sitten sururyhmässä, ystävien keskuudessa tai vaikkapa tällä palstalla on aina toisten kanssa. Ei yksin. Minua on eniten surussani ja ikävässäni auttanut nimenomaan vertaistuki. Monien ystävien kokemukset ovat mahdollistaneet minulle ymmärtää oma tilanteeni. Kaikki eivät surustaan ja ikävästään selviä. Voimia sinulle huomiselle päivälle. Luota ja usko, että sinä selviydyt eteenpäin elämässäsi unohtamatta rakastasi. Minä luotan myös siihen, että kun oma aikani päättyy niin tulen kohtaamaan edesmenneet rakkainpani. Jälleen näkemisen- ja kokemisentoivo antaa voimia elää eteenpäin. Muistan sinua erityisesti huomenna joten jaksamisen voima olkoon kanssasi.
Hei kaikki ystävät!

Voimia Kati sinulle, joka olet noin hiljan menettänyt rakkaan läheisen. Voimia melle kaikille !

Olen pari kertaa yrittänyt kirjoittaa tänne, mutta tekstit ovat vain häipyneet jonnekkin, joten yritetäänpä taas.

Luin Turvamies, mitä kirjoitit tuossa edellä ja paljon taas samoihin tunnelmiin samaistuin. Meidän poikiemme lähdöstä on kulunut lähes sama aika ja paljon yhteistä on tässä meidän surun tiessämme ollut muutenkin.
Mietin eilen, että poikani kuolemasta tulee nyt joulukuussa jo 5 vuotta ja se on käsittämättömätöntä jotenkin.
Kyllä me Turvamies olemme menneet eteenpäin ja voimme kai jotenkin sanoa "selvinneemme" lapsen kuolemasta. Minulle on moni sanonut, että he eivät selviäisi, jos joku lapsista kuolisi ennen heitä. Se on aika tökerösti sanottu ja muutenkin on kuin jonkinlainen myytti, että oman lapsen kuolemasta ei voi selvitä. Onko vaihtoehtoja annettu? Muistat varmaan ensimmäisen vuoden. Voimme molemmat tosi huonosti silloin, muistan, että sinäkin sairastuit ihan fyysisesti ja vakavasti. Ensimmäinen vuosi oli tosi hirveä. Sellaista kipua ei voi edes kuvata, se oli hirveä, repivä tuska sisällä, joka tuntui repivän kappaleiksi. Voimat valuivat ja en kyllä ollut mitenkään työkykyinen, vaikka töissä oli silloin oltava. Olisi voinut tehdä mitä tahansa virheitä työssäni siinä tilassa.

Vuodet vierivät ja seuraavat vuodet olivat sellaista jäytävää, välillä ylä- välillä alamäkeä.

Tänä päivänä olen fyysisesti toipunut ennalleni, jossakin mielessä tunnen olevani aika vahva henkisestikkin. Painun välillä masennukseen ja mietin poikaani ja kaikkea, sitä, mitä olisin voinut tehdä kenties ..., mutta pääsen nopeasti taas takaisin jonkinlaiseen normaalitilaan. Ehkä meidän Turvamies pitäisi olla ylpeitä, että olemme taistelijoita ja selviytyjiä, kun vielä täällä taivallamme ja kirjoitamme. Emme ole jääneet tuleen makaamaan, kuten olet monesti kirjoittanut, että ei pidä tehdä.
Joulukuu on minulle vaikea aika, siitä ei pääse mihinkään. Joulukuusta tuli poikani kuolinkuukausi ja suru tulee aina liittymään jouluihini. Kaipaan poikaani, hän puuttuu minulta ja elämästäni aina. En saa elämääni enää ikinä kokonaan eheäksi, mutta pojastani on niin paljon hyviä muistoja ja olin hänestä niin ylpeä ja olen vieläkin. Olisinpa vain sanonut sen hänelle silloin kuin aikaa oli. Jos saisin yhden toivomuksen, niin haluaisin saada kelloa siirretyksi 5 vuotta taakseppäin. Jälleennäkemisen toivossa kuitenkin elän ja silloin aion sanoa hänelle sanat, jotka jäivät sanomatta.

Kiitos Turvamies kynttilästä haudalla. En käynyt itsenäisyyspäivänä haudalla, mutta eilen kävin ja sytytin kynttilän poikani haudalla ja muistin myös teitä kaikkia.
Hei kaikki!

Ja kiitos Turvamiehelle ja Violelle kauniista sanoista. Eiliset hautajaiset pelottivat etukäteen todella paljon. Yhden rauhoittavan pillerin tarvitsin...
Mutta kaikenkaikkiaan hautajaisista jäi jollain tasolla hyvä mieli. Nyt on mies siunattu kaikkien lähimpien ja tärkeimpien läsnäollessa haudan lepoon. Enkä epäile hetkeäkään ettei niin hyvä mies pääsisi taivaaseen. Itselleni on varattuna paikka samaisesta haudasta.
Muistotilaisuus oli lämminhenkinen ja miehen oloinen ei niin virallisen tuntuinen. Kaikki muistelot tulivat suoraan sydämestä.
Miehen sisarukset ja äiti tulivat hautajaisten jälkeen meille. Laitoimme ruokaa, katselimme vanhoja valokuvia ja itkimme ja muistelimme. Vielä iltamyöhään kävimme haudalla uudelleen viemässä lisää kynttilöitä. Jotenkin kaiken oman tuskan ja surun keskellä on helpottavaa huomata, että vaikka jäinkin yksin ilman rakasta puolisoa, en ole suruni kanssa yksin. Tai enhän muutenkaan ole kokonaan yksin onhan minulla tyttäreni ja koirani, muttei se ole sama asia...
Tulevaa joulua helpottaa se, että teemme niinkuin alunperin oli tarkoituskin eli mieheni sisarukset perheineen ja anoppi tulevat aatoksi meille. Muut pyhät olen varmaan vanhempieni kanssa.
Tuskallista on vaan ymmärtää se, ettei enää ikinä voi puhua toiselle tai koskettaa. Mutta minulle oli tärkeää, että mieheni haudattiin omissa lempivaatteissaan, mukaan laitoin valokuvia ja pienen kirjeen sekä rakkaan lapsuuden lelun ja hyvästit sai jättää rauhassa.
En voi edes kuvitella kuinka raskas ja kivinen surun tie on edessäni. Ja parempi etten ajattelekaan kuin päivän tai asian kerrallaan.
Seuraavaksi pitäisi keskittyä perunkirjoituksiin jaa niihin liittyviin sotkuihin. Ja meillä piti alkaa saunaremontti, mies kerkesi jo purkamaan osittain....Täytyisi saada jotakin tehtyä sillekin asialle. Mutta ensin selvittää nämä raha-asiat. Meillä kun oli avioehto ( sitä joskus tehtäessä ei tullut ajatelleeksi kuolemaa vaan mahdollista avioeroa...) niin käsittääkseni en edes kuulu koko kuolinpesään...
Mutta nämä kaikki ovat vain toisarvoisia asioita. Tietenkin pelottaa kuinka selvitään tytön kanssa taloudellisesti, mutta ainahan sitä jotenkin pärjää kun on pakko. Eipä tässä ole vaihtoehtoja.

Näillä tunnelmin tänään.

Kati
Hei kaikille...

..ja Katille voimia ja jaksamista uudelle tielle jolle olet joutunut.

Nyt olo tuntuu minullakin jotenkin tyhjältä. Suurin tuska on huudettu ulos ja tuntuu että ei tosiaankaan ole enää mitään sanottavaa. Silti sen luopumusen tuskan ja pimeältä näyttävän tulevaisuuden tietää ja muistaa kun ajattelee teitä uusia jotka nyt olette tällä tiellä.

2 vuotta 4 kuukautta ja 9 päivää olen tätä lesken tietä kulkenut. Kaikki on muuttunut eikä mikään palaa ennalleen, mutta sieltä pimeimmästä tunnelista on kuitenkin päästy ulos. Jonkinlaisia värejä on jo nähtävissä. Suru ei kuitenkaan ole jäänyt pois ja niin monet asiat nostaa ikävän aina pintaan. Minulle ainakin on kovin vaikeaksi asian tehnyt se, että puoliso, jonka kanssa kaikki elämän ilot ja surut oli tarkoitus kohdata, on nyt se joka on poissa, jota surraan. On kannettava se surun raskas taakka yksin. Matkaa on kuitenkin äärimmäisen paljon helpottanut tytär, on tärkeä syy miksi pysyä elämässä mukana.

Meille tämä on jo kolmas joulu kahdestaan. Se ei enää ahdista kuten ne ensimmäiset. Olemme kai onnistuneet tekemään siitä jo kovin omannäköisemme ja uusia, minun ja tyttären, perinteitä alkaa muodostua. Kyllä ne yhteiset joulut mieleen tulee, mutta ei enää niin ahdistavina. Enemmän jo muistoina.

Vaikka kaikki on muuttunut elämä silti kantaa jotenkin eteenpäin. Ilman jälkiä tästä ei selviä, mutta silti pitää yrittää jostain löytää se usko että elämällä on vielä jotain annettavaa. Täysin ehjäksi elämä ei koskaan tule, mutta se on nyt hyväksyttävä tällaisena rikkinäisenä. Päivä kerrallaan.

Voimia kaikille tähän vuoden pimeimpään aikaan ja kohtahan alkaa taas valo lisääntymään. Pärjäillään.
Ihmisen taivas on niiden sydämessä, jotka häntä rakastivat.

Martti Lindqvist
Hei kaikille!

Ja kiitos myös elämän kulkurille kauniista ja lohduttavasta kirjoituksesta. Se, että kuulee muiden jollain lailla selvinneen ja päässeen uudelleen elämän syrjään kiinni lohduttaa todella paljon. Ehkä minäkin jonakin päivänä pystyn taas nauttimaan asioista. Toki ymmärrän, ettei mikään enää palaa koskaan ennalleen. Jäljellä ovat vain kauniit ja ihanat muistot, paljon toteutumattomia yhteisiä suunnitelmia...
Se vaan tuntuu niin pahalta, kun kaikki muut palaavat omaan arkeensa ja minulla ei sitä vielä ole. Täytyy opetella uusi arki, vain minun ja tytön ja koiran, ilman sitä rakkainta. Ilman toista kenen kanssa on tottunut kaikki jakamaan.
Mutta kuitenkin jossain sisimmässäni tiedän, että tulen selviämään tästä.Tai eihän tässä edes ole vaihtoehtoja, se vaan on pakko. Päivä kerrallaan eteenpäin, luottaen että jossain tulevaisuudessa on vielä valoisiakin päiviä edessä.

Sydämestäni toivon jaksamista meille kaikille:

Kati
Hyvää huomenta kaikille Ystävät

Näin viimeyönä unta, että koetin useaan kertaan soittaa pojalleni mutta aina vaan meni vastaajaan jonne olisin voinut jättää viestin. Tunsin usessa suurta ahdistusta kun en häntä tavoittanut. Nyt vielä hereilläkin tuo yöllinen uni ahdistaa. Ahdistaa varsinkin kun tiedostaa totuuden tilanteesta. Näin se ajatusmaailma elää omaa elämäänsä unessakin.

Minulla oli mahdollisuus keskustella eläkkeellä olevan rovastin Seppo Ahdin kanssa. Monet varmasti tietävät hänet menneestä tapahtuneesta missä hän menetti tyttärensä, tyttärensä pienet lapset sekä tyttären miehen. Keskustelumme olikin sitä, että onko usko mennyt tai horjunut näissä meidän menetyksisissa. Usko on välillä mennyt ja horjunut mutta kyllä se on pysynytkin. Ei ehkä pystyisi uskomaan suurempiin voimiin ellei haluaisi uskoa jälleennäkemisestä tai kohtaamisesta kun se oma aika koittaa.

Meitä tällä palstalla täysin tuntemattomia ystäviä on yhdistänyt suru ja ikävä. Se on ollut niin yhdistävä, että välillä voi tuntea täysin tuntemattoman täysin. haluankin littää tähän kirjoitukseeni Seppo Ahdin kirjoituksen surevan kohtaamisesta jonka hän on kirjoittanut. Hänen luvallaan voin sen jakaa teille.

Sepon kirjoitus ei mahtunutkaan tähän viestiin joten laitan sen toiseen.

Voimia teille kaikille ystävät ja hyvää Joulutulon aikaa

t. Turvamies
IHMISTEN OSANOTTOA SURUN AIKAAN
Elämä on menetystä, luopumista, mutta myös uusien vaiheiden alkamista. Surun kohdatessa ihmiset osallistuvat hyvin monella tavalla surevan lohduttamiseen, jota on joskus hyvin vaikea kestää. Jos ihminen on elämässään kokenut raskaita menetyksiä, niin tällainen henkilö osaa kohdata surevan aivan eri tavalla kuin hän jolla ei ole koskaan ollut mitään suuria suruja, pelkästään auringon paistetta. Pahinta ovat tyhjänpäiväiset kliseet, sanat jotka eivät millään tavalla paranna surevan olotilaa. Älä siis missään tapauksessa sano: Ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Et sinä kuitenkaan ymmärrä yhtään mitään koska et ole kokenut suuria menetyksiä. Tai sanonta ”aika parantaa haavat” on turhaa sanahelinää. Samanlaisia pyöreitä ja monesti kuultuja lauseita on esimerkiksi hautajaisadresseissa, jotka eivät millään tavalla rakenna mielialaa. Sen sijaan omintakeinen persoonallinen sana saattaa lämmittää.
Ihminen, joka on kokenut suuren surun, osaa nähdäkseni olla läsnä surevan luona. Tällaisen henkilön kokemuksien kuuntelemiset voivat auttaa surevaa, joka kokee että hän ei sittenkään ole yksin vaan ihmisillä on paljon menetyksiä ollut elämässään. Niistä on päästy yli, vaikka tietenkään asiaa ei voi unohtaa.
Sanoja sanojen vuoksi ja tyhjänpäiväisiä kliseitä ei tarvita surevan kohtaamisessa. Ystävällinen ja rohkea läsnäolo riittää. Ilmaise että olet käytettävissä silloin kun onnettomuusperhe on valmis kohtaamaan ihmisiä ja ottamaan apua vastaan. Nimittäin jatkuva osanottojen paljous voi myös rasittaa, viedä voimat. Samoin kuin karkuun juoksemiset silloin kun sureva on tulossa vastaan. Tai rahojen laskemiset tai kännykän räplääminen silloin kun yllättäen sureva ilmaantuu näkösälle. Yleensä surun alkuvaiheessa on osaaottavien tulva. Sitten ne vähenevät ja loppuvat. Saattaisi olla jopa hyväksi että jotkut säästäisivät käyntinsä myöhemmäksi, jolloin kenties yksinäisyys on ruvennut vaivaamaan surevaa.
IHMISTEN OSANOTOT VOIVAT OLLA RASKAITA

Jatkuu seuraavassa viestissä
IHMISTEN OSANOTOT VOIVAT OLLA RASKAITA
Ihmisen osanottoa on joskus myös vaikea kestää. Pahin moka on kenties se, että joku sanoo, että ”tiedän miltä sinusta tuntuu, minulta kuoli koira pari vuotta sitten”. Kun voimat loppuvat, on silloin myös vaikeaa kohdata lohduttajia. Uteliaisuus ei kuulu lohdutukseen: ensin osanottosanat ja heti kiireesti perään kyselemiset. Osanottohetki ei ole mikään poliisi kuulustelu. Annetaan ne kuulustelut viranomaisille.
Joku on sanonut viisaasti: ”Kun asian saa edes pieneksi hetkeksi pois mielestä, joku tulee silloin ottamaan osaa. Silloin häipyy se lyhyt ja helpompi hetki. Asia on taas mielessä, vaikkei jaksaisi enää hetkeäkään”.
Monesti jotkut surevat voivat kaivata ympärilleen aivan konkreettista apua. Ehkä ei heti mutta jossakin vaiheessa. Joskus se apu on tarpeen ihan heti: olisi joku joka siivoaa ja laittaa ruokaa. Tai kukkasten tilalla tuodaan ruokaa, joka on valmista heti lämmittämisen jälkeen. Etiopiassa olen tavannut suruteltan: surevan majan pihalle tuodaan kyläyhteisön teltta, jossa surevat istuvat ja kyläläiset tulevat ruokineen. Istutaan ja jutellaan. Samanlainen suruteltta suurelle hautajaisporukalle oli myös pystytetty Sovetossa Etelä-Afrikassa viime marraskuussa. Liikenne oli sillä kadulla katkaistu.
Kriisin keskellä voisi olla sellaisia ihmisiä lähellä, jotka käyttäytyvät niin kuin ennenkin. Se antaa lepoa ainakin hetkeksi surulta. Teennäinen vaikkapa raamatunlauseilla lähestyminen voi olla todella ärsyttävää ja raskasta. Ja mikä ihmeellisintä, surevan voi olla helpompi olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole tunteneet häntä ennen onnettomuutta. ”Heillä ei ole silmissä sääliä tai surua. He katsovat surevia niin kuin muita normaaleja ihmisiä”.
Jokainen kohtaa omalla persoonallisella tavalla surevan. Se kohtaaminen voi olla hyvin vaikeaa, koska sanoja ei löydetä. Mutta niitä sanoja ei tarvita, riittää kosketus, läsnäolo, lyhytkin sellainen. ”En osaa lohduttaa”, on paljon parempi sanoa kuin yrittää soperrella sanoja.
Jokainen surevaa käyttäytyy omalla persoonallisella tavalla. Kaikki tavat ovat oikeita. Naiset saattavat puhua paljon, keskustella. Miehet voivat lähteä metsään tai halon hakkuuseen. Jotkut kirjoittavat ajatuksensa muistiin. Joillekin hiljainen musiikki on rauhoittavaa. Tai lähdetään ystävän kanssa kävelemään ja siinä puretaan tunteita. Ammattiauttajien luokse myös riennetään. Heitä kyllä riittää, samoin keskustelupiirejä ammattilaisen johdolla. Tärkeätä on myös että ammattiauttajat ja kriisityöntekijät pyrkivät tasapuolisuuteen eikä missään tapauksessa siten että osa surevista unohdetaan täysin. Elämä jatkuu ja jokaisen on harrastettava mieliasioita. Joillekin työnteko on parasta terapiaa. Neljän seinän sisälle linnoittautuminen on pahinta mitä voi tapahtua. Varsinkin jos tämä eristäytyminen on vuosia kestävää. Suhteiden löytyminen neljälle suunnalle on jokaisen kohdalla tärkeää: suhteet luontoon, ihmisiin, omaan itseensä ja ihmisen omaan arvomaailmaan (Jumalaan sanoisi moni). Monesti tämä arvomaailma joutuu ihmisellä kovaankin kriisiin. Jäljelle jäävät toivottavasti kestävät ja turvaa antavat periaatteet.

RISTO AHTI
emeritus Forssa.
Kiitos kirjoituksesta. Sieltä löytyy niin paljon tuttuja ajatuksia ja kokemuksia. Monessa kohdassa vetää sanattomaksi..

Se, että on menettänyt rakkaan ja läheisen muuttaa ihmisen. Monet ihmiset pelkäävät kohdata sellaista, joka on joutunut suuren menetyksen kohtaamaan, jotkut jopa niin, että todellakin koettavat väistää tilanteen, kun eivät tiedä mitä sanoa. En minäkään tiennyt. Minulle ensimmäiset osanottokukat toi naapurin leskimies, ikätoverini. En muista mitä puhuttiin, ei kai paljoakaan, eikä edes tarvinnut. Se kohtaaminen jäi vain mieleen.

Alkuviikkojen ja kuukausien tuska on käsin kosketeltavaa. Kaikki on sirpaleina ympärillä, haaveet, suunnitelmat, koko elämä. Ei siinä silloin suuria korulauseita kaivata. Nyt, kuukausien ja vuosienkin kuluttua elämän pysähtymisestä on sirpaleista vähitellen kasattu uutta elämää. Pakon edessä on joutunut uuteen elämäntilanteeseen. Nyt voi nähdä että elämä on kantanut rikkinäistä ja repaleista kulkijaa, kaikesta huolimatta.

Itse koen että sitä on herkempi monille elämän asioille. Surukin nousee pintaan milloin mistäkin syystä. Silti toivon että se herkkyys myös säilyisi. On se osaltaan raskasta, mutta samalla antaa katsantoa elämän asioihin. Vaikka on niin paljon menettänyt, niin huomaa että on myös paljon saanut. Kiitollisuus niistä yhteisistä vuosista kasvaa. Ehkä se on sitä suhteen rakentumista oman itseensä ja elämäänsä. Silti monessa asiassa uuden elämän ja suunnan etsiminen jatkuu edelleen.

Tällaisin ajatuksin... Voimia Joulun odotukseen ja pärjäillään.
Olipa papilla liturgia siinä on mies käynyt läpi miltä tuntuu menettää tyttärensä ja rakkaita läheisiä sydänjuuria myöten voiko sitä kuvata enää paremmin.

Voisinko ystävät teidän/omalla luvalla lopettaa suremisen ottaa askeleen omaan elämään vielä on matkaa kuljettavana haluaisin niin takaisin oman elämäni.

Lääkäri kirjoitti psykiatrille ajan kun sano että olet sen tarpeessa kai se on askel sinne mistä lähdettiin ja johonkin uuteen.

Joulun odotusta pakosta.
Hyvää huomenta

Aina on lupa lopettaa sureminen. On lupa alkaa koittaa elää surunsa kanssa sillä siitähän on tullut nyt ns. eräänlainen elämän kumppani. Elämän kumppanin kanssa pitää koettaa elää sovussa ja tasapainossa. Pitää osata iloita ja muistella.

Kävin tänä aamuna haudalla tekemässä lumityöt. Sytyin kynttilän läheisilleni kivenlyhtyyn ja toisen kynttilän teidän rakkaille toiseen lyhtyyn, joten se pieni liekki palaa tänään täälläkin.

Voimia Joulun aikaan ja älkään antako surulle ja ikävälle suurta valtaa ja voimaa. Tuleen ei saa jäädä Joulunakaan makamaan. Isän kätteen.
Hei kaikille ja kiitos kirjoituksistanne.

Katille osanottoni ja valtavasti voimia jaksaa tytön( ja koiran kera) elämää eteen päin.

Teillä löytyy niitä tuttuja tuntemuksia,mitä meistä varmaan jokainen käy läpi aina jossain vaiheessa...ja varmaan koko loppu elämän. Kiitos myös Turvamiehelle kirjoituksista ja että jaoit meidän kans koskettavan rovasti Seppo Ahdin kirjoituksen.

Kiitos kynttilöistä myös kaikille,minäkin polttelen kynttilöitä sisällä ja ulkona,pojan haudan lisäksi,ja muistan teitä kaikkia,jotka kuljette tätä meän polkua ja teidän rakkaita.

Rauhaisaa joulua ja voimallista uutta vuotta kaikille. Kiitos kuluneesta vuodesta,minulla on nyt neljäs joulu ilman rakasta poikaa,ja te ystävät olette kaikki auttaneet kirjoituksilla minua eteen päin.
Jaettu suru on helpompi kestää.Kirjotelkaa kun siltä tuntuu,piennenkin liekin lämmön voi tuntea.


Hyvää ja Rauhallista Joulun aikaa ystävät.. Pärjäillään...
Hyvää talviaamua kaikille

Kävin tänä aamuna haudalla tekemässä lumityöt. Minullahan ei ole haudalle matkaa kuin vajaa kilometri. Sytytin sinne taas kaksi kynttilää. Toisen teidän rakkaille ja tänään se pieni liekki palaa täälläkin heille.

Reipasta mieltä kaikille vaikka tämä aika suokin suuren kaipuun. Sanotaan, että rakkaamme ovat poissa mutta uskotaan, että ovat lähellä meitä.

Isän kätteen
Hei kaikille!

Huomenna on ensimmäinen syntymäpäiväni ilman rakasta miestäni ja heti sen perään joulu. Aikamoista aallokkoa tämä elämä tuntuu olevan.
Olen nyt ollut sairasloman jälkeen viikon töissä ja nyt alkoi joululoma. Oli mukavaa palata töihin ja saada muutakin ajateltavaa vaihteeksi. Tosin nukuttua en juuri saanut työviikon aikana. Mutta muutoinkin nukkuminen on vähän sitä sun tätä välillä.
Melkoista opetteluahan tämä nyt on. Arki meni täysin uusiksi. Tottunut, että mies hoitaa tietyt hommat, nyt on kaikki hommat itsellä, mitä nyt teini jossain auttelee ja yhdessä yritetään. Välillä on kamala epäuskon tunne, että onko tämä totta?
Mutta haluan uskoa, että kyllä se elämä vielä joku päivä kantaa. Ja kaiken tämän surun keskellä, on ollut ihanaa huomata, että on lähellä ihmisiä, jotka välittävät ja auttavat. Ja, etttä muitakin samanlaisen tuskan kanssa kamppailevia on.

Mutta toivon meille kaikille joulurauhaa ja hieman joulumieltäkin,
siis hyvää joulua kaikille!

Kati
Ystävät

Toivotan teille ja läheisillenne hyvää Vapahtajan syntymäpäivää joka meillä on Joulu. En ole surussani tehnyt mitään merkkipäivää lapseni kuolemasta tai hautauspäivästä. En ainakaan silloin käy haudalla. Pojan syntymäpäivää juhlitaan edelleenkin ja kokoonnutaan kahville. Syntymä olkoon se suuri ja merkittävä päivä. Monelle Joulu on surun ja ikävän aikaa. Vaikka käynkin Jouluna haudoilla ja muistelen edesmenneitä rakkaitani niin en jää sinne suremaan. En muutoinkaan ole milloinkaan kokenut, että rakkaani olisivat siellä haudassa vaan jossakin lähelläni. Joulu on minulle Vapahtajan syntymäjuhla ja se ei ainakaan sovi minulle surun ja ikävän merkkipäiväksi. Enhän muutoinkaan mene kenenkään syntymäpäiville suremaan läheisiäni.

Hyvää Joulua ja voimia Joulun viettoon ja lisksi siihen Isän kätteen sekä hyvää syntymäpäivää Katille.
Nelly ja marja. me odotetaans. Me. Vox..Piste
Hei kaikki. Luin tätä palstaa jo muutama päivä ennen äitini kuolemaa, jotenkin olen koittanut paniikissa valmistautua tulevaan, mutta eihän se tietenkään ole mahdollista ennenkuin se oikea lähdon hetki tulee. Mun äiti nukkui ikiuneen eilen aamulla. Mun rakas, kaunis, nuori ja ennen niin energinen äitini. Äiti ehti sairastaa syöpää vähän päälle vuoden ja oli kuollessaan alle viisikymppinen. Itse olen myös jo äiti eli oman suruni lisäksi joudun kohtaamaan 6 ja 3 -vuotiaiden poikieni surun rakkaan mummon menetyksestä. Äitini asui meitä tosi lähellä ja näimme monta kertaa viikossa. Hän oli paras ystäväni, tukipilarini tässä elämässä. Oman mieheni ja lasteni kanssa ehdottomasti läheisin ja rakkain ihminen. Olen ihan shokissa vaikka olen osannut odottaa tätä lähes koko äidin sairastamisen ajan. Silti äidin kunto romahti todella nopeasti ja kuolema tuli melkein nurkan takaa. Oli todella epätodellinen olo, kun kävin eilen katsomassa äitiä kuoleman jälkeen. Hän oli niin kaunis, mutta silti niin poissa. Nyt olen jumittunut kuvaan äidistäni kuolleena, vaikka haluaisin muistaa hänet vain elävänä. Minua oksettaa, jalat ei oikein kanna, en pysty huolehtimaan lapsistani (onneksi mies pystyy), en ole pystynyt syömään kuin väkisin todella vähän parin viime viikon aikana. Nyt lopetan ja palaan asiaan vielä, tämä ryhmä on hyvä olla olemassa.
Tahdon toivottaa hirveästi uskoa parempaan huomiseen ja sielunrauhaa toisille läheisensä menettäneille. Tämä tuska kouraisee niin syvältä, toivon niin, että se joskus hellittää meillä kaikilla. Onneksi toivoa tuo kun Monet täällä ovat päässeet takaisin kiinni elämänsyrjään. Ennen en ole toivonut ajan nopeampaa kulumista, nyt toivon. Mieltä stressaa myös kevään opiskelutahti, minun olisi pakko valmistua yliopistosta. Ehkä opiskelu on silti hyvästä, jos tuleen ei saa jäädä makaamaan. Nyt en voi ajatella kuin hetken kerrallaan. Elämä on oikea musta kaaos nyt.
Ensimmäinen joulu ilman rakasta puolisoa nyt takana. Huomenna mieheni olisi täyttänyt 46-vuotta. Nyt siitäkin päivästä tulee raskas kokemus. Viivähdän haudalla hetken ja koitan vaan ymmärtää tämän elämän tarkoituksen. Toivottavasti pitenevät päivät antavat meille menetyksen kokeneille toivoa paremmasta huomisesta.
Hei kaikille!

Minullakin ensimmäinen joulu ilman rakasta puolisoa tuli vietettyä. Tai viettäminen ei ehkä ole oikea sana, joulufiilistä ei ollut. Vaikka sai katsoa sukulaislasten jouluiloa ja oli muita läheisiä paikalla. Pyhät helpommiksi teki kuitenkin se, että joka päivä oli ohjelmaa ja seuraa. Mutta kyllähän mielessä pyörii, että tällaistakö tämä nyt sitten jatkossa on? Haluaisi pikakelata aikaa eteenpäin, semmoiseen aikaan ettei tätä surua tuntisi enää niin voimakkaasti.
Tänään on ollut vaikea ja itkuinen päivä. Eikä oloa helpottanut eräiden ihmisten tapaaminen leskenä ensimmäistä kertaa.
Mutta toisaalta olemme tytön kanssa jo hieman suunnitelleet tulevaa kesää ja lomaa.
Uusia rutiineja pitää luoda joka asiaan. Mutta eihän tästä elämästä tarvitse onneksi selvitäkään kuin päivä kerrallaan.

Jaksamisia kaikille! Ja parempaa uutta vuotta!

Kati
Hei kaikille ja kiitokset Elämän kulkurille, Katille, Marco-Voxille, Anrihille ja Kesäiselle surulle, että olette kirjoittaneet palstalle ja pitäneet sitä näin ollen elossa.

Kävin tänä aamuna vielä pimeän aikaan siivoamassa haudalta Joulun kynttilät. Laitoin taas kaksi uutta kynttilää palamaan. Toisen kiven lyhtyyn pojalleni ja äidilleni sekä toisen lyhtyyn teidän kaikille rakkaille.

Pusertava suru saa välillä ruumiissamme ja mielessämme suuren voiman ja vallan muttaluottamus ja usko elämään kulkee mukanamme joka ikinen päivä. Minäkin luulin, etten selviä surustani mitenkään mutta päivä päivältä olen eteen päin mennyt ja vahvistunut. Vieläkin tulee välillä oikein rintaa pusertava ikävä poikaani ja useasti silloin mietinkin, että voi kumpa hän olisi luonani. Tekisimme yhdessä sitä ja tätä jne.

Pojan kuoleman jälkeen on tyttärilleni syntynyt yht. kolme poikaa. Kaksi heistä (reilut 3v. ja 2v. olivat toissa yönä meillä. Laskimme mäkeä ja sain vetää heitä kelkalla kuullen takaa huutoja juokse ukki juokse! Sanoin välillä etten jaksa jolloin kolmevuotias kysyi, että miksi?

Välillä vaan ei jaksa vetää kelkkaa tai jaksa mitään muutakaan. Voimia pitää kerätä ja kehittää jotta jaksaa vetää poikien kelkkaa mutta jaksaa myös muutoinkin elämässä. Tuleen ei saa jäädä makaamaan voimattomana.

Hyvää alkavaa vuotta 2013 teille kaikille ja edelleenkin siihen Isän kätteen.
Itse menetin mummoni :( Hänen kanssaan joulu tuli vietettyä mutta sitten hän ei enää jaksanut ja päätti lähteä pois :(
Hei ja kitos Turvamiehelle kaikista niistä pienistä liekeistä jotka ovat palaneet kaikille meidän rakkaille. Ja kiitos myös monista hienoista kirjoituksista jotka aina kokoavat hajalleen levinneitä ajatuksia yhteen. Rakkaamme kulkevat kanssamme myös tulevat vuodet, vaikka emme voi heitä nähdä.

Elämä kuitenkin kantaa eteenpäin. Kovin erilaisena se jatkuu verrattuna aiempaan, mutta se jatkuu ja jokainen päivä on tärkeä. Voimia meille kaikille myös tulevaan vuoteen. Hyvää Uutta Vuotta kaikille ja pärjäillään edelleen.
Hyvää Uutta Vuotta 2013!
Hyvää uutta vuotta kaikille <3 Niin hyvää, kuin se suinkin voisi olla.
Uskaltauduin pitkästä aikaa facebookkiin, ja totesin, että olipa huono idea. Kaikki hehkuttivat ihanaa vuottaan 2012 ja kuinka upea myös vuodesta 2013 tulisi. Ei saisi olla kateellinen, mutta kyllä kiukku ja viha ja epätoivokin valtasi mielen, kun niitä statuksia luki. Mitä, jos olisin kirjoittanut itse, että vuosi 2012 tiivistettynä oli täynnä pelkoa, kauhua, surua, epätoivoa, itkua ja jopa vihaa, kun seurasin äitini taistelua syöpää vastaan. Vuosi 2013 menee varmastikkin suriessa. Ja ties kuinka monta vuotta eteenpäin. En tiedä. Toivon, että joskus ilo löytää takaisin minuun, ennen niin iloiseen ihmiseen. Siinä hetkessä, kun kuulin äidin diagnoosin, silloin se minusta pois otettiin.
En pysty kuuntelemaan mitään musiikkia, en katsomaan äitini kuvia. Pystyn puhumaan äidistä, mutta silloinkin tuntuu kuin puhuisin ulkopuolisena, en omasta, siitä rakkaasta ihanasta äidistäni, jonka olisin halunnut pitää lähelläni vielä monet ilon ja surun hetket. En ole itkenyt moneen päivään, olen ollut ihan shokissa. Nyt itken.

Voimia ja jaksamista kaikille ja erityisen suuri kiitos Turvamiehelle ja muillekin palstan vakkarikirjoittajille suunnattoman suuresta tuesta ja lohduttavista sanoista. Ainakin tiedän, etten ole yksin.
Hyvää huomenta kaikille ja erityisesti Anrihille

Vaikka nyt tuntuukin siltä mitä kirjoitat niin kyllä se hyvä vielä tulee vastaan. Muistan itse hyvin tuon saman vaiheen etten voinut kuunnella radiosta mitään musiikkia vaikka niin olen aina tehnyt automatkoillani ja työhuoneessani. Joka ikinen sävel sai surun syövereihin. Tämäkin aika pitää jaksaa ja koettaa elää uskoen, että se vain on aika jonka jälkeen koittaa uusi aika.

Kaikki tuo tunnemyrsky vaihtelee kuin aaltoliike ylös- ja alas. Huomaat kuitenkin ajan myötä, että aaltoliike pitenee ja loivenee.

Minä ihmettelin aiemmin, että kun joku ystävä tällä palstalla kertoi saavansa voimaa luonnosta ja kuinka hän nautti siitä kauneudesta lepäillen sen voimassa surustaan. No, minäkin koetin katsoa luontoa ja en todellakaan nähnyt siinä mitään kaunista ja ihmettelinkin, että kaikkihan näyttää ihan tavalliselle. Vasta nyt tänä talvena tuossa ennen joulua huomasin kuinka kaunista luonto onkaan ja todellakin silmien välityksellä sieltä sai lohtua.

Meillä jokaisella on oma aikamme kokea ja nähdä asiat milloin mitenkin. Kun vähän itsekin panostamme hyvinvointiimme niin se nopeuttaa sitä ajankulkua ja alamme pikkuhiljaa kokea joitakin asioita merkitykselliseksi mikä ei tunnu miltään tai vaikuttaa ihan "tavalliselle".

Surun ja ikävän keskellä pitää muistaa myös, että ympärillämme on myös muita voimia kuten toivo ja lohtu mutta myös anteeksi anto ja armo. Entinen naapurini kirkkoherra muistutti monesti siitä, että pitää osata olla armollinen itselleen. Sitä kautta voi olla myös armollinen myös toisille.

En pääse jostakin syystä kirjautumaan omalla nimimerkilläni mutta minä se olen. Turvamies.

Tuleen ei saa jäädä vieläkään makaamaan ja siihen Isän kätteen päivänne.

T. Turvamies
Hei Anseliga68

Olipa kiva kun piipahdit palstalla. Kerro miten sinulla on mennyt.

T. Turvamies
Hukannut oon,jonnekkin tyhjyyteen. Iltaisin,miettinyt oon...selitystä itsellein. Muistelen,noita aikoja...ilon ja surun päiviä. En palata,en palata,en voi. Tää sukellus niin pitkä on,ei lopu milloinkaan...Vajoan hiljalleen,syvyyteen. Ystävät jäi,valheineen,huijaamaan,toisiaan. Tietävät kai,mun luopuneen,typerästä juoksustaan. Yritin niin,oivaltaa. Jaksanut en,kauempaa. Ottelun voin,näin luovuttaa. Häviön saan tunnustaa. Matti Järvinen-Sameassa Vedessä . Eli tämähän on musaa vuodelta 1976. Kannattaa kuunnella Youtubesta tai sitten vaikka lainata kirjastosta,
Sameassa vedessä ollaan...suren yksin poikaani valvoen ja kuunnellen youtubea ja etsin tätä Matti Järvisen kappaletta Sameassa Vedessä ja kuinka ollakaan, tulin lukemaan viestejä ja vinkki löytyi täältä. Kiitos vinkista. Koskettava kappale. Poikani kuolemasta tulee pian kuusi vuotta ja näitä notkahduksia, suruja tulee vieläkin, ei lopu milloinkaan...vajoan hiljalleen...Ottelua en luovuta, vaikka vajoankin välillä. Suru ja kauniit muistot kulkevat mukana. Töitä tehdään kovasti, niin jaksaa elää. Välillä pitää pysähtyä ajattelemaan ja suremaan. Mökille pakenen välillä koiran kanssa kaksistaan, siellä on aikaa surra yksin ja hiljaa. Olen lukenut viestejänne. Elämässä on menty eteenpäin, hyvä niin. Niin meilläkin, lapseni ovat pian täysi-ikäisiä. Opiskelut ja ammatinvalinnat ovat edessä. Perhe ja hevoset antavat voimaa. Jälleen uusi vuoden kierto surussa ja elämässä. Silti toivotan: Hyvää Uutta Vuotta 2013! - poikansa menettänyt äiti -
Hyvää Uutta Vuotta 2013 minultakin!
Käyn täällä välillä lukemassa. Kirjoittaminen on jäänyt vähiin, sanat loppuvat ..
Suru pojasta kulkee rinnalla, elämä tarjoaa uuttakin surua ja murhetta, paljon iloakin tietysti vielä päivissäni.

Kova elämänkoulu tämä on ollut ja on edelleenkin, mutta elämä kulkee kulkuaan, eikä minullakaan ole aikomusta luovuttaa.

Voikaa hyvin ystävät !


<3 Äitille. (Minusta sanat on osuvat, vaikka alunperin tämä ehkä kertookin toisenlaisesta erosta, kuin kuolemasta. Silti, kaunis ja niin sopiva.)

Voimia ja positiivisia ajatuksia kaikille teille <3 Itse etsin niitä edelleen.
Posttraumaattiseksi stressiksi luokittelivat masennusta kun ei saanut enää nukuttua ja veivasin tytön kuolemaa aina yöllä herätessä.
Sain sitten lääkkeet että saa nukuttua ja cipraleksiä että jaksaa jotain tehdä.
Sairauslomalla on kohta oltu 3kk ja saikku jatkuu psykiatrin ja terapian merkeissä katsotaan mihin tämä tie johtaa.terv jj
Hei kaikille

Kävin haudalla tekemässä lumityöt. Sytytin taas yhden kynttilän pojalleni ja toisen teidän rakkaille, joten nyt se pieni liekki palaa jos ette itse tänään sitä sytyttäneet. Minusta on tärkeämäpää, että se "pieni liekki" palaa joskus ajatuksissa vaikka sen voi sytyttääkin. Se ei katso aikaa eikä paikkaa. Se loistaa meiltä tyhjyyteen oli se missä hyvänsä ja minkä kokoinen hyvänsä. Voimia teille kaikille ja siihen Isän kätteen.

T. Turvamies
Olen surussani löytänyt kirjoittamisen, elän niillä, saan voimaa kun pystyn kirjoittamaan, kirjoitinkin jo aina nuoruudessani, nyt uudestaan
rakkainta kaipaan aina, joka päivä.joka hetki aina hän on vierelläin

Jokin meitä vie, johdattaa toisen luo
jokin määrää sen että löytää ihmisen,
löytää elämänsä rakkauden,
kulkee kanssaan elämän,
jokin määrää myös sen, että loppuu
aika , kauniin elämän,
on poissa toinen, lähtenyt elämästä
jää toinen yksin kulkemaan
oottamaan luokseen pääsyä

Hiljainen huone on sydämein,
on sammunut kaikki, sen minkä siellä koin
en tahdo enää olla siellä
kun et ole vierelläin
oven painan kiinni, jää sinne kaikki
mun elämästäin,
pois heitän avaimen, suljen lukon viimeisen
enää ei aukene ovi siihen menneeseen
ei aukene tulevaan
suljettu ovi muistuttaa mua,
oli elämässä jotain elettävää
ei ole enää, en tahdo avata uutta

Tie

Erään tien löysin, vai löysinkö sittenkään
löysin, ensin yksin, tien päässä löysin sinut,
yhdessä lähdimme kulkemaan
meidät tie vei mukanaan
elämään ,niin myös rakkauteen
kulkemaan
odotimme tulevaa, uutta tietä kulkemaan,
sinä eksyit tieltämme
olit tullut tiesi päähän, en voinut ymmärtää
nyt etsin yksin tietä uutta
jota voisin taivaltaa ilman sua
loputon on taival tää
en löydä tietä uudestaan
ehkäpä polun pienen, josta löytyis
määränpää sinne luoksesi

elämänsä rakkauden, uudelleen
hänet löytäen
näin kohtalo meitä vie
Hei kaikille,

Isäni kuoli kuukausi sitten yllättäen sairauskohtaukseen, alle viisikymppisenä. Pahin tuska ja shokki on jo laantunut, ensimmäiset viikot olivat pahimpia. Kykenen jo normaaliin elämään ja yleensä iltaisin suru iskee kunnolla päälle. Ehkä sitä ei vielä jotenkin kokonaan ymmärrä...elämä tuntuu ahdistavalta, ja sen merkitystä on alkanut miettimään. Mietti sitä kyllä kuoleman- ja menettämisenpelkoisena jo aiemminkin. Nyt se vain konkretisoitui, että läheiset todellakin kuolee joskus.

Isä oli minulle todella rakas ihminen, vaikka nykyään välimatkan vuoksi ei niin usein nähtykkään. Osasi sitä isän "sairaushistorian" vuoksi tavallaan aina pelätä, että lähtö voi tulla, mutta kuitenkin toivoi että eläisi vanhaksi ja saisi nähdä meidät (kylläkin jo parikymppiset) lapset aikuisina..:( Toisaalta tiedän myös, että isä ei halunnut elää vanhaksi ja puhui aina kuolevansa pian. Tuntuu surulliselta että läheinen ihminen viedään yhtäkkiä, ilman että voi hyvästellä tai valmistautua.

Tämän palstan ja muiden kokemuksien lukemisesta on ollut apua. Vertaistukea on vaikea löytää, kun ei kukaan omista ystävistä ole läheisiään menettänyt. Tuntuu jotenkin että oma ajatusmaailma on kovin kaukana muihin nuoriin aikuisiin verrattuna.
Iltaa (tai kai jo yötä ) kaikille!

Kiitos Turvamies kynttilästä. Itselläni on nyt ollut hieman pitempi väli siitä, kun kävin haudalla viimeksi. Viikonloppuna ajattelin taas mennä.

Elämä kulkee kulkuaan, suru myös rinnalla, mutta sittenkin tässä taivalletaan ja eletään jonkinlaista normaalia elämää. Ilman vanhinta poikaa, mutta kuitenkin elämän syrjässä kiinni taas. Päivän touhut vievät ajatukset,mutta heti, kun jää yksin ajatustensa kanssa, niin tulee se kipeä menetyksen tunne ja mieli on alamaissa.
Yksin lenkillä, uimahallissa, kun veivaa rataa päästä päähän, illalla sängyssä ajatuksiaan ei pääse pakoon ja ehtii miettiä ja pohtia asioita, joita on vatvonut mielessään tuhansia kertoja ja mitään eti kuitenkaan voi muuttaa, ei saada pienen pientä hetkeä takaisin.

Olen kuitenkin aika hyvässä kunnossa. Uudet suksetkin hankin ja olenkin hiihtänyt yli 200 km. Talviuinnissa käyn edelleen. Liikunta ja luonnossa liikkuminen onkin se paras surun karkoittaja minulle ja ensi kesän viljelyksiäkin voi taas pikkuhiljaa alkaa suunnitella..Huomenna meillä on sellainen Chili-ilta puutarhalla. Kylvämme Chilinsiemeniä yhdessä ja juttelemme puutarhajuttuja.

Lapsenlapset tuovat paljon iloa. Viikonloppuna meillä oli 4-v ja meillä oli oikein mukavaa yhdessä. 8-v poika oli isänsä kanssa jääkiekkomatsissa ja näin ollen saimme vain nuorimman luoksemme. Joskus on hyvä saada keskittyäkkin vain yhteen lapseen kerrallan.

Voimia teille kaikille suruystäväni, te olette ajatuksissani varsinkin illalla, kun odottelen unta.