selviän kyllä, koittakaa kestää!

vai niin

Oikein hyvältä kuulostaa, Wio-la, jatka vain samaan malliin. Nyt sinulla on ihan oma elämä, ihan oma vapaus ja ihan oma rauha tehdä täsmälleen sitä, mikä milloinkin huvittaa ja vieläpä omalla, sinulle sopivalla aikataululla.

Ne työpaikan naiset taitavat olla sinulle hiukan kateellisia tästä vapaudesta, jota heillä ei ole. Heidän on tehtävä kompromisseja miehen ja perheen kanssa, suostuttava siihen ja tähän, laitettava ruokaa ja leivottava vaikkei huvittaisikaan.

Sinun ei tarvitse miellyttää ketään, vaan nyt voit rakentaa ihan omanäköisesi elämän, ilman kompromisseja.

Ja jos olet vielä niin nuori, että kaipaat miehen kainaloon, niin siitä vaan.

Itse olen ollut leskenä neljä vuotta. Kaksi ensimmäistä menivät kuin mustassa sumussa, josta en paljon muista. Olisin vain halunnut mieheni mukaan. Kolmas vuosi sujui ehkä jo vähän paremmin. Neljännen vuoden lopussa olen sopeutunut siihen, ettei miestäni enää ole ja tein tietoisen päätöksen ryhtyä rakentamaan hyvää, omanäköistäni loppuelämää.

Kun yhtenä aurinkoisena aamuna heräsin, oli ensimmäinen tietoinen ajatukseni se, miten onnellinen itseasiassa olenkaan. Minulla on ihana oma koti, paljon hyviä ja kantavia muistoja 30-vuotisesta avioliitostani, hyviä ystäviä, läheisteni asiat ovat kunnossa ja itse olen vielä terve iloitsemaan siitä hyvästä, mitä elämällä on minulle tarjota. Matkustelen ja nautin elämästä, niin kauan kun voin.

Meitä on siis kaksi selviytynyttä. Toivottavasti se rohkaisee ja antaa toivoa niille, jotka tuoreen surunsa kanssa kipuilevat elämänsä näköalattomuutta. Onnitellaan toisiamme ja iloitaan siitä, että olemme selvinneet.

Hei wio-la ja Valoa kohti! Kirjoituksenne ovat kuin omasta elämästäni.Mieheni kuolemasta noin 1,5 vuotta, enkä ole noin pitkällä vielä surutyössäni,mutta pyrin siihen.Yhteistä elämää 28 vuotta takana ja paljon läpikäymistä siinä.Käyn suihkussa katson mitä laitan päälleni, tussaus hajuvettä ja meikki kun lähden ulos talosta.En halua uutta miestä!Haluan voida niin hyvin kun voin. Kiitos teille! Vieja

Hieno asenne, Askoliini. Sinun menetyksesi on vielä niin lähellä ja tuore, että varmasti muistot tuottavat vielä tuskaa.

Minä pystyn jo muistelemaan miestäni hymyssä suin, itkuisen ikävän vaihe on jo takanapäin. Toki ikävä iskee aika-ajoin vieläkin. Esimerkiksi mökillä en ole pystynyt vieläkään olemaan. Kotona olen jo tottunut olemaan yksin ja osaan nauttia siitä, että saan elää ihan itselleni, mutta mökillä ikävä nousee vielä niin pintaan, että alkaa ahdistaa ja on pakko lähteä pois.

Olen varma, että vielä sekin päivä koittaa, että pystyn olemaan yksin myös mökillä.

Minäkin olen jo eläkeiässä, enkä missään tapauksessa halua enää miestä elämääni. En jaksa opetella osaksi uuden ihmisen elämää ja perhekulttuuria. Sekin on omalla tavallaan vapauttavaa, kun ei tarvitse enää murehtia kulttuurikiloja eikä miellyttää kenenkään silmää :-).

Naapurustossa on kaksikin melkein samanikäistä naisleskeä. Kumpikin on tätä nykyä onnellisesti rakastunut ja säteilee onneaan. Ihan oikeasti iloitsen heidän onnestaan, mutta omalle kohdalleni en enää miestä kaipaa. Ajatuskin ahdistaa. Hyvää elämää voi elää yksinkin. No, enhän sentään ihan yksin ole - minulla on ihana koira joka kuorsaa sängyn toisella puoliskolla :-)