Nukkekodin todellisuus odottaa minua kotona.
Valo leikkaa pahvisen seinän pinnalla, paljastaen tapettikuvion likaisuuden. Isäni on muovia, äitini silikonia.
Eivät kuule minun huolia, ajatuksia, eikä sanoja.
Olohuoneessa pyörii maapallo.
Isän piipputupakan haju tunkeutuu huoneeseeni oven alta,
äiti tuijottaa uusia silikonirintojaan peilistä; kasvoillaan klovnimainen hymy – minun tekisi mieli kirkua! Kukaan ei kuule, eikä näe minua.
Elämäni on illuusiota ja isän ja äidin tarpeiden täyttämistä.
Istun yksin huoneessa; on nukkekoti valmiina. Nukkekoti heiluu ja vääntyilee liitoksistaan. Ulkoa tulee outoa valoa, joka rikkoo nukkekodin muovi-illuusion. Keinotekoinen rakkaus ei kestä olemassa oloani.
Silmäni ovat kaksi syvää kaivoa, jotka ovat pyörteen vallassa. Ylhäältä tulee valoa, mutta isäni katsoo minusta läpi, eikä hän näe sysimustia silmiäni, jotka huutavat huomiota. Pyöritän raikasta vettä kaivojen reunoilla, mutta isä ei huomaa minua. Isä katsoo lattiaan. – taitaa tulla talvi, sanoo isä.
Uomani on kapea, lyhyt varteni norsunluuta ja nenäni posliinia, sydämeni keinuttaa tuhatta kehtoa ja haluaisi tulla huomatuksi.
--Huomatkaa minut! huudan, minä. Hiljaisuus rikkoutuu kahvinkeittimen korahduksiin ja äidin korkokenkien kopinaan.
-- otatko piparkakun, kysyy isä.
Äiti ja isä juovat kahvia ja tuijottavat toistensa läpi.
Vaikeneminen on vankila, joka vahvistaa keinotekoista rakkautta nukkekodin sisäpuolella. Isäni on muovia, äitini silikonia.
Totuus on jossain seinien toisella puolella.
Valo leikkaa pahvisen seinän pinnalla, paljastaen tapettikuvion likaisuuden. Isäni on muovia, äitini silikonia.
Eivät kuule minun huolia, ajatuksia, eikä sanoja.
Olohuoneessa pyörii maapallo.
Isän piipputupakan haju tunkeutuu huoneeseeni oven alta,
äiti tuijottaa uusia silikonirintojaan peilistä; kasvoillaan klovnimainen hymy – minun tekisi mieli kirkua! Kukaan ei kuule, eikä näe minua.
Elämäni on illuusiota ja isän ja äidin tarpeiden täyttämistä.
Istun yksin huoneessa; on nukkekoti valmiina. Nukkekoti heiluu ja vääntyilee liitoksistaan. Ulkoa tulee outoa valoa, joka rikkoo nukkekodin muovi-illuusion. Keinotekoinen rakkaus ei kestä olemassa oloani.
Silmäni ovat kaksi syvää kaivoa, jotka ovat pyörteen vallassa. Ylhäältä tulee valoa, mutta isäni katsoo minusta läpi, eikä hän näe sysimustia silmiäni, jotka huutavat huomiota. Pyöritän raikasta vettä kaivojen reunoilla, mutta isä ei huomaa minua. Isä katsoo lattiaan. – taitaa tulla talvi, sanoo isä.
Uomani on kapea, lyhyt varteni norsunluuta ja nenäni posliinia, sydämeni keinuttaa tuhatta kehtoa ja haluaisi tulla huomatuksi.
--Huomatkaa minut! huudan, minä. Hiljaisuus rikkoutuu kahvinkeittimen korahduksiin ja äidin korkokenkien kopinaan.
-- otatko piparkakun, kysyy isä.
Äiti ja isä juovat kahvia ja tuijottavat toistensa läpi.
Vaikeneminen on vankila, joka vahvistaa keinotekoista rakkautta nukkekodin sisäpuolella. Isäni on muovia, äitini silikonia.
Totuus on jossain seinien toisella puolella.
Vastaukset 1
Vanhimmat
On surullista lukea kirjoitustasi. En tiedä mitä siihen vastaisin. Voin kuitenkin sanoa kuten minulle on joskus sanottu " et ole yksin, enkelit ovat kanssasi". Vaikeankin ajan voi käydä läpi, kun uskoo enkeleihin ja siihen, että kukaan ei saa raskaampaa taakkaa kuin jaksaa kantaa.
Nykypäivänä vanhemmat ovat kypsymättömiä ja heillä on itsellään niin paha olla, että heidän on vaikea huomata lapsen hätää. Sen vuoksi tarvitaan kouluterveydenhoitajia ja perheneuvolan psykologeja, joiden kanssa nuori voi käydä juttelemassa. Yksin ei kannata jäädä vaan etsiä kuuntelevaa aikuista.