Kuopukseni on hoikka tyttö ja on etsiskellyt vaatteistani jotain sopivaa kesähäihin. Olen jo aikaisemmin käyttänyt suutarilla kolme paria entisiä kenkiäni, jotka sopivat hänelle hyvin. Kengät ovat tosi kauniita, 1970-luvulta. Hän löysi itse tekemäni leningin, jota käytin seurustellessani tulevan mieheni kanssa. Siinä on puhvihihat. Katselin kuopustani ja aattelin, etten pullukka ole ollut minäkään. Mutta vaikka laihtuisin, en mahtuisi tuohon leninkiin. Ikä muuttaa vartaloa. Tuli entiset ajat mieleen. Jokohan olisi aikaa syventyä muistoihin ja tehdä avioliiton ajoista albumeja. Lapsille olen tehnyt, mutta omani on tekemättä.
Aika entinen ei koskaan enää palaa.
1943
39297
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Aika entinen ei tosiaan palaa.
Laiha olin, minäkin.
Sain kaveriltani hääpuvun. Kengät osti äitini divarista.
Häämme eivät olleet prinsessahäät, mutta nyt, rakkautta on riittänyt.
Meidät vihittiin asuntoni olohuoneessa. Vieraita oli kymmenkunta. Äitini kuoli kahden viikon päästä, anoppi neljän kuukauden. Siinä sitten olin kolmen miehen keskellä, pitivät minua hyvänä.Isä ja appi kuolivat peräkkäisinä päivinä.Rakkautta riitti loppuun asti avioliitosamme. Jännä juttu, kun esiinkaivetut vaatteet tuovat mieleen muistoja.
Itkettää, en voi muuta.
Meidän häitämme kunnioittivat läsnäololaan omat vanhempamme, kolme siis.
Rakkaus, rikkaus, kuin kaikki niin muukin. Se on salaisuus.
Kappelissa, pienessä luimme toisillemme lemmenlukemat.
Yhä ne ovat olemassa.
Älähän wenla itke,sä kun suot iloo monille lukijoille.
Minäkin muistan kaks villapaitasta punaposkista nuorta maistraatin eteisessä.
Ei pullistelleet seinät häävieraista,molempien äidit oli paikalla ja sitten kassan kautta kotiin kaveille.
Ei kumpikaan kaivannu suurta menoa ja meininkiä ja ei ollu rahaakaan sellaseen.
Ne silloiset valatkin oli pieniä ja selkeitä siksi ne on olleet helppo muistaa ja pitää.
Tossa sohvalla se silloinen ripakinttu nytkin pötköttää ja vienosti huuliaan pöristelee,päivän työt ramasee vai sunako se syypää on.
Puhvihihoilla minäkin menin avioon. En tietenkään kirkossa, pois se minusta, vaan kaupungintalossa.
Ihan isäni takia menin naimisiin... ;)
Tyttöni on onneksi minua viisaampi. ;)
Vasta hiljakkoin heitin morsiuskimppuni pois, joka oli aarteeni ja hyvin kuivatettuna säilynyt, Hääpukuni on tallessa, vaikka pullea en ole nytkään en mahtuisi siihen enää.
Hääkasetinkin vedin kasetista ulos ja roskiin, silti niistä häistä on lukuisia vuosikymmeniä. En ennen ollut siihen kypsä.
Kimppuni hävitin luultavasti muuton yhteydessä. Pukukin on jossain. Pitäisiköhän ottaa tavoitteeksi, että siihen vielä mahdun? Kansallispukuunkin olisi kiva mahtua. Edesmennyt miesystäväni kyllä totesi, ettei minulle sopisi laihempi keho.
Meillä oli häät tässä juhannuksen jälkeen. Poikani oli yhtä komea kuin isänsä aikoinaan hääjuhlassamme. Toivon pojalleni onnellista avioliittoa ja elämää, kukapa sitä hääpäivänä muuta voi ajatellakkaan!
Niinpä sitä toivoo lapsilleen. Itselläni ei hääjuhlia pariin vuoteen ole ollut, mutta lasten tuttavilla ja ystävillä on usein. Ovat siinä iässä.
meneisyydessä,,,
Menneisyyden ei tarvikkaa palata, nokka uusia tuulia kohti, tulevaisuus on tuntematon ja mielenkiintoista,
meneisyyden jo tiedämme
Tämä päivä rakentuu eilisen päälle.
Orpo on ihminen ilman menneisyyden tuntemusta.
Ei kai tässä missään piehtaroida, mutta ei muistoja kokonaan voi pois pyyhkiä, jos ei aktiivisesti halua unohtaa. Aina vähän jotain pulpahtelee esiin.
Näin minäkin tunnen. Ilman eilisiä olisi irrallinen, jopa tunteeton. Ei niin voi elää, päällekäin ne päivät ja vuodet limittyvät.
Osata antaa anteeksi niille pettymyksillekin, eikä tarkoitus olekaan niihin jäädä ´makaamaan´.
muistot tuo vain tuskaa, miksi muistella menneitä ku ne vaan kirvelee,,
" anna arpisten haavojen olla ,
niitä auki et repiä saa,
anna muistojen katkerain kuolla,
ne ijäksi voi vain unhoittaa, "
valitettavsti ei voi unohtaa, mutta ainaki voi yrittää olla muistelematta menneitä,
on siellä paljon ihaniakin asioita, mutta miksi ne kirvelevät ja surut aina vaan pulpahtaa mieeluumin esiin,
se harmittaa,
Mulla ei noita arpisia haavoja taida olla. Ns onneton ensirakkauskin on muuttunut myönteiseksi kokemukseksi. Se on antanut pohjaa elämälle ja arvostan rakkauden kohdetta henkilönä edelleen. Elämänkokemus on auttanut ymmärtämään ja voin sanoa, että olen elänyt. Elän nytkin, mutta seesteisemmin. Katkeruutta en tunne.
Kukapa sitä menneisyydestä eroon pääsis,
ei kukaan,
mutta onko pakko kokoajan muistella menneitä
ei ole pakko,
miksi elää muistoissa kun on tämä päivä ja kenties huominenki,,
liiankauan muistoihin vaipuminen on jo sairasta,
on aika elää tätä päivää,,
"Koko ajan"? Kaikki on suhteellista. Hiljattain edesmenneen miesystäväni muistotilaisuudessa pidin puheen, johon osana kuului perinteinen intiaanirukous, koska se liittyi yhteiseen tarinaamme. Sen ydinsisältö on, että pitää antaa aikaansa eläville, mutta muisteloillakin on oma osansa. Mielestäni oma elämäni sujuu juuri näin. Jokaisen ihmisen elämä kulkee omaa polkuaan. Joku elää juuri nyt elämänsä suurta rakkautta, mulla se aika on vain muistoissa. Mielestäni paljon sairaampaa on ilkeily toisille ihmisille, eläville kuin muistella elämän menneitä hienoja hetkiä. Yleensä teen näin yksin ollessani, en seurassa.
NIIINKÖ
Pysy Julkkispalstalla niinköinesi! Katso mihin kirjoitat, .......
Ei aika entinen palaa mutta menneitten aikojen tapahtumiin voi viivähtää muistoissaan.
Muisteluissakin asiat vuosien varrella saattavat muuttua.
Aika kultaa, sanovat.
Usein muistelemme veljieni kanssa lapsuutta ja nuoruutta ja olen huomannut miten erilailla muistamme asioita. Muisti on varsin valikoiva, toiset muistavat hyvät ja toiset saattavat muistaa vain kaiken mustan mitä aikaisemmin on tapahtunut.
Tietoisesti olen valinnut muistoistani hyviä ja lämpimiä muistoja, joita olen sitten käyttänyt kannattelemaan vaikean ja murheellisen asian eteen tullessa.
Näin pystyy sen kimurantin tilanteen asettamaan oikeisiin mittasuhteisiin.
On aika hauskaa havaita miten kaikki ympärillä olevat asiat kertovat omaa tarinaansa, osaa omasta elämäntarinasta. Vaatteeilla, kirjoilla, kipoilla ja kapoilla on omat juttunsa kerrottavanaan jos oikein pohdimme ja mietimme.
Niin mistähän se "Isoisän olkihattu kertoo"? Kun tuttuja esineitä, tuoksuja, ihmisiä näkee, tuntee, kohtaa, jotain tulee mieleen.
Minäkin muistelen mielelläni. Ja muisteleminenhan nyt on ihan psykogeriatrien (tulikohan ammattinimike oikein - on niin uutta ?) suositus, katsotaan suureksi elämän eheyttäjäksi ja etenkin silloin, kun on vaikeita asioita takanapäin.
Kun luin ketjua, olin aika hämmästynyt siitä, että niin monella meistä on ollut pienimuotoiset häät - tai vihkimisseremonia. Niin meilläkin. Kaksi todistajaa vain.
Kun minulla on vielä lapsuudenkoti jäljellä, muistelemaan virittäviä esineitä ei puutu. Omia "prinsessakauden" vaatteitakin vielä löytyy - ennenhän vaatteet saattoivat hyvin kestää yhden sukupolven ajan. Painoa on minulle tullut lisää kymmenkunta kiloa, mutta vieläkin on painoindeksi normaali. Nuoruuden mittoja en haikaile, enkä yritä tavoittaa.
Mullakin on lapsuuskoti vielä tallella ja osittain omistuksessa. Käyn siellä harvoin. Näitä koteja on kertynyt, ettei joka paikkaan ehdi. Täällä yhdessä lämmittelen saunaa. Sade piiskaa luontoa ja järvellä on melkoiset aallot. Silti menen uimaan, koska ranta on hyvä. Minun ystävättärilläni oli vähän suurempia häitä kun minulla, mutta polttareita, kaasoja ei ollut. Nykynuorilla näyttää olevan ja esim. kaasolla on melkoisesti tehtävää.
1938 maalisk vihittiin,tulimme helsingistä kotimökille ,asiat hoitamaan vuokrapuku minulla oli.Häät vaatimattomat,3vkuluttua lapsia alkoi sitten helsigissä
syntyä kahden vuoden välein. Mieheni sairastui kolme lasta oli,hän teki maalarin hommia ja sen ajan maalit menivät aivoihin.Näin minusta tuli yksin huoltaja,mutta
töitä oli eikä sosiaali apua ei oltu nälässä. Nyt työt tehty ja palasin synnyinseudulle.
Löysin 50 ihanan poikamiehen tuntuu ,että uusi elämä koittanut on.
Niin se elämä yllättää- kielteisesti, mutta myös myönteisesti. Hyviä hetkiä teille.
Vaan eipä mahtuisi minullekaan enää kastepukuni, vai mekkoko se oli?
Vaikka olisi tallessakin.
KasteMEKKO on miehelle verinen vääryys.
H.
Sie se oot sirkee miekkonen , sinnuu ei huijata.
Mahtuisitko sitten vaatteisiin, joita käytit täysi-ikäistyessäsi?
Ei hää mahu, hää potee pöhötys tautii.
"1943"
Usko tai älä, mutta vaatekaapissa on puvunhousut vuodelta 1981.
Sitä aikaisemmin oli puvulle tarvetta vain ripillä, ja silloin se oli isän vanha, äidin ratkoma, jotta lihakseni mahtuivat sisälle.
Minä lihoin armeijassa 1971, en siis lihaksistunut, viestimies pääsi liian helpolla. Varsinkin radisti.
Olisin kyllä mahtunut tuohon 1981-housuun helposti, ennen inttiä.
Edelleenkään, vaikka olen laihtunut radikaalisti, en 1981-housuihin mahtuisi.
Mutta kiva muistutus nuo housut edelleen ovat, vaikka minun olisi kyllä pitänyt ripustaa ne heti, 1981-alkaen, jääkaapinoveen.
H.
No älä nyt masennu, eihän kilttimieskään noin sano.
joo ei palaa ei,
mutta nyt on nyt ja :
" mistä saisin miehen armaan "
yksin on paha olla, kivempaa olisi oma lökäpöksy, mä haluun oman,,,
Tosiasiat ja tilastot ovat meitä vastaan. Pitäisi tehdä uusjako: jokaiselle miehelle nainen kumpaankin kainaloon. Minä kyllä jätän paikkani suosiolla. Muistelot riittävät.
Minkä paikan?
No sen tilastollisen kainalon. Ja monikohan nainen suostuisi siihen, että kumppanilla olisi toinen?
Ai sen. No sitten. Ihan suosiolla jättäydyn minäkin pois sieltä toisesta kainalosta.
lökäpöksy on, tuun sua hakemaan ku kerrot osotteen.
mä aion vanhollapäivillä löytää vielä samanlaisen vanhan yksinäisen papparaisen kuin itte oon , yhdessä hauskempaa olla ja mennä kuin yksin kylmissään,
" yksin saa yskää " vanha sanonta.
Määttekö työ papparaiset sit komuuttiin piiloon?
Paa kommuutin ovi kiinni, raakaa!