Lähde: Frank Mangsin kirja

Se tapahtui varhain aamulla joitakin vuosia sitten. Sytyttämättä lamppua nostin rullaverhot ylös ja nousin kirjoituspöydän ääreen. Ulkona oli hämärää.
En oikeastaan ajatellut mitään. Olin vain ja kuuntelin hiljaista rukousääntä olemukseni sisimmässä.

Silloin se tapahtui. Aivan yhtäkkiä näin sisäisillä silmilläni tien. En ajotietä enkä polkua. Se muistutti lähinnä hyvää, joitakin metrejä leveää kävelytietä.

Se ei ollut näky Hengessä. En ollut horroksissa vaan täysin hereillä. Ja kuitenkin näin tien niin selvästi, että aivan yhtä hyvin olisin voinut katsella kuvaa edessäni. Näen sen nytkin.

Näin, että tie alkoi ahtaasta portista ja tiesin sen päättyvän autuuden maailmassa. Mutta siitä en nähnyt mitään. Näin vain portin ja tien alun.

Tien keskellä kulki valojuova, joka näytti tulevan jostakin äärettömästä valonlähteestä. Tien molemmin puolin oli hiilenmustaa.

Tien reunustalla ei ollut ojaa eikä aitaa. Mutta raja muodostui siitä epäselvästä alueesta, jossa pimeys ja valo kohtasivat. Raja oli epämääräinen.

Näin ihmisiä kulkemassa tiellä. Sekä naisia että miehiä, nuoria ja vanhoja. He eivät kulkeneet ryhmissä. He eivät kulkeneet edes pareittain. Kaikki kulkivat yksin. Ja se johtui siitä, että Herra, joka oli kutsunut heidät tielle, oli sanonut: "Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani."

"Joku" "… niin minä… aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani." Tämä tarkoittaa, että Kristuksen todellisen seuraajan sisimmässä on tila, joka on varattu ainoastaan Häntä varten. Ja sinne ei kukaan voi eikä saa tulla.

Nuo ihmiset oli puettu valkeisiin vaatteisiin. Hohtavan valkoisiin vaatteisiin, jotka hetki hetkeltä puhdistuivat aina uudestaan ja uudestaan. Ei siksi, että vaeltajat olisivat sitä pyytäneet tai janonneet hetkellistä puhtautta, vaan siksi, että he vaelsivat keskellä tietä. Suoraan yliluonnollisen valovirran alla. Puhdistuminen Jeesuksen veressä oli jatkuva prosessi.

Ja minä näin heidän kasvonsa. Nekin olivat täynnä valoa. Vaikka moni heistä oli sekä iän, surun että sairauden leimaama. Hohde oli sekä sisäisen valon heijastumaa että heidän sisällään kantamansa valon säteilyä.

Olisin mielelläni halunnut silmilläni seurata näiden ihmisten kulkua aina kotiin asti. Mutta en saanut. Minun oli pakko kääntää katseeni tien alkuun ja ahtaaseen porttiin. Ja siellä näin seisomassa suuren joukon. He olivat pysähtyneet aivan portin eteen. Ja merkillistä oli se, että monet heistä näyttivät olevan iloisia. He olivat iloisia siksi, että luulivat olevansa tiellä. Vaikka he eivät olleet koskaan menneet todellisen kääntymyksen ahtaan portin kautta.

Ehkä kauheinta oli se, että heidän keskellään liikkui hahmoja papinpuvussa ja evankelistan varusteissa.

Ei, vieläkin pahempaa oli se, että näin oman kuvani varjon tuossa joukossa.

Sillä me olimme olleet epärehellisiä, me, jotka kutsuimme itseämme Elämän julistajiksi. Vaikka meidät on kutsuttu olemaan Jumalan Elämän eläviä jäseniä. Meistä on tullut uskonnollisia puhekoneita sen sijaan, että olisimme Elämän toimivia jäseniä.

Olemme taanneet ihmisille heidän iankaikkisuutensa siksi, että heidät on kerran kastettu. Olemme taanneet, että etsivät sielut on syntyneet Hengestä, vaikka he ovat syntyneet vain ihmisen vaikutuksesta.

Olemme sanoneet, että he ovat Jumalan lapsia vain siitä syystä, että he ovat "kilttejä".

Meistä on tullut uskonnollisia puoskareita, jotka olemme etukäteen vakuuttaneet hengellisille etsijöille, että he ovat syntyneet Jumalasta. Vaikka he ovat vasta heränneet. Ja me olemme joskus juuri tämän kautta rikkoneet hengellisen syntymäprosessin.

Tämän tuloksena löytyy tänään joukoittain ihmisiä, jotka luulevat olevansa matkalla taivaaseen, vaikkeivät he sitä olekaan. Mutta Jeesus sanoi, että niin tulisi olemaan tämän aikakauden ilta.

Taivaan valtakunnassa tulee olemaan niin kuin kymmenen neitsyen kohdalla, jotka lähtivät vastaanottamaan ylkää. Viisi heistä oli ymmärtämätöntä. He eivät ottaneet öljyä mukaansa. Ei öljyä! Ei Henkeä! Ei myöskään toimivaa hengenelämää. Nimi ja tunnustus. Ja he luulivat, että se riittää.

Mutta näin vielä enemmän. Näin ihmisiä, jotka olivat menneet portista, kokeneet uudestisyntymisen ihmeen ja lähteneet kulkemaan tietä, mutta jotka sitten olivat muuttaneet tien joksikin muuksi kuin se oli tarkoitettu.

He olivat pysähtyneet ja tehneet tiestä lepopaikan sen sijaan, että olisivat pitäneet sitä matkareittinä.

He eivät olleet pysähtyneet vanhuuden vuoksi. He olivat vain pysähtyneet kasvussaan ja kehityksessään.
He olivat pysähtyneet ja alkaneet elää muistoissa.

Ja jotkut olivat vain pysähtyneet. Ja nukahtaneet. Mutta kaikki he olivat unohtaneet paavalilaisen käskyn: "Vaikka olemme jo edistyneet matkassamme, vaeltakaamme yhä eteenpäin samaa tietä!"

He olivat olleet kuuroja ja sokeita suuren apostolin todistukselle omasta hengellisestä tilastaan: