Minnuu kummastuttaa ja siksi kysyn teiltä, mahdollisesti kypsemmiltä :)
Onks niin, että tässä iässä oman lähisuvun merkitys ja mahdoll. huomion saanti heiltä lisääntyy, kun taas monienkin pitkäaikaisten ystäväsuhteiden merkitys ollee ihan olematon. En halua enää tapailla ystävieni kanssa; koen, ettei keskustelu ole antoisaa, kuten ennen, sekä minusta oikeasti tuntuu, että olen ihan tyhjä eikä mulla ole mitään annettavaa. Rehellisesti sanottuna en niinku ole kiinnostunut elämästään. Ennen olin. Meidänkö kaikkien elämä kapeutuu vaivaisuuden eli sairauksien tullessa? Niin kai.
Kaipaan kuitenkin tiettyjä sukulaisiani (heidän sitä tietämättään).
Kuuluuko tämä painotuksen muutos tähän 6-kymppisen jälkeiseen vaiheeseen?
Onks niin, että tässä iässä oman lähisuvun merkitys ja mahdoll. huomion saanti heiltä lisääntyy, kun taas monienkin pitkäaikaisten ystäväsuhteiden merkitys ollee ihan olematon. En halua enää tapailla ystävieni kanssa; koen, ettei keskustelu ole antoisaa, kuten ennen, sekä minusta oikeasti tuntuu, että olen ihan tyhjä eikä mulla ole mitään annettavaa. Rehellisesti sanottuna en niinku ole kiinnostunut elämästään. Ennen olin. Meidänkö kaikkien elämä kapeutuu vaivaisuuden eli sairauksien tullessa? Niin kai.
Kaipaan kuitenkin tiettyjä sukulaisiani (heidän sitä tietämättään).
Kuuluuko tämä painotuksen muutos tähän 6-kymppisen jälkeiseen vaiheeseen?
Vastaukset 72
Vanhimmat
Minulla on täysin päinvastoin.
Lähisukulaisia ei ole olemassakaan enää.
Tuttavat ja ystävät ovat aina olleet tärkeitä, niin nytkin.
Heidän kanssaan pitää kommunikointi olla kaksipuolista.
Kukaan ei jaksa vain antaa, jos ei mitään saa vastalahjaksi.
Minä en usko mihinkään ihmeen iän tuomiin muutoksiin.
Muutokset tulevat, kun tulevat, jos tulevat.
Sairauksista huolimatta on jokaisella silti elämää.
Sukulaiseni ovat muuttuneet merkityksettömiksi.
Ystävät harvenevat sekä luonnollisista, että muista syistä mutta laatu paranee ja merkitys korostuu.
Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. Välillä oikein ihmetyttää, että siedin esimerksi veljiäni, jotka pyrkivät aina isottelemaan ja nyhtämään henkisesti. Siihen oli tottunut lapsesta asti, ja tapana nyt oli automaattisesti sietää sukulaisiaan.
Nyt kun olen oikeesti aikuinen ja henkisesti omillani, että ymmärrän, että ei tarvitse sietää ketä tahansa. Enpä ole ollut veljieni kanssa missään tekemisissä kymmeneen vuoteen. Olen irtaantunut sukulaisistani melkein kokonaan, muutamaa mukavaa poikkeusta lukematta.
Oikeita ystäviä voi löytää vaikka kuinka paljon, jos välittää aidosti muista ihmisistä ja on suopea uusille tuttavuuksille. Itselläni on muutamia pitkäaikaisia ystäviä ja oikein hyviä uudempiakin tuttavuuksia, joille kerron asiani mielummin kuin sukulaisilleni.
Mielikuvitusystäviä ovat olleet, mutta paljastuneet kolmea lukuunottamatta pahimmiksi vihollisiksi.
On sanonta että (lähi)sukulaisia on helppo rakastaa mutta heistä on vaikea pitää. Eihän se, että ollaan sisaruksia tai muuten sukua, tarkoita että luonne on sama tai että muutenkaan tultaisiin toimeen. Usein se sielunkumppanuus löytyy paremmin ventovieraalta.
Itse olen tekemisissä sisarusteni kanssa eikä meillä ole isompia riitoja, ja mieleen on jäänyt isäni sanat: Yrittäkää edes tulla toimeen keskenänne. Kun maailma hylkää, teillä ei ole ketään muuta.
Meillä se toimii, mutta tiedän paljon sisaruksia, joiden välit ovat täysin poikki syystä tai toisesta.
Olen ollut vuosikymmeniä 'ystäväksi' luulemani sukulaisen ja hänen tyttärensäkin kanssa tekemisissä, mutta en ole tuntenut heitä lainkaan.
Nyt olen 'päivittänyt' heidät ja vasta NYT tunnen molemmat
tai siis tunnen ne henkilöt, ketkä heistä on tullut.
He ovat jotain aivan muuta kuin joskus parikymmentä vuotta sitten.
En oikein jaksa ainaista sairautta kuunnella enää, vaikka olen parikymmentä vuotta jaksanut, silloin vielä kuvittelin sitä ystävyyttä olevan, Nyt en enää pysty.
Kuten L-L, kuollutta on suku, oli jo 50-aikaan, osittain jo 40.
Yksi ystävä, muutama kaveri, niillä pärjään livessä ihan hyvin.
H.
kyllä ihminen tarvitsee lähisukulaisia, ainaki hädänhetkellä, tai ainaki ajatuksissaan tiedostaa heidän olemassaolon,
valitettavasti vanhetessaan ihmisen elämä kapeutuu vääjäämättä,
ainaki omaltakohdaltani näin tunnustan,
kaipaan suunattomasti omia aikuisia lapsiani, mutta heillä on oma elämä enkä mahdu heidän elämäänsä,
muut läheiset sululaiset on jo kuolleet, veljeksiä on muutama ympäri suomea, mutta matkat on pitkiä joten tapaamiset hyvin harvassa,
puhelinyhteys on kyllä aika aktiivinen kun kaikki olemme jo vanhuuden kynnyksellä vaivoineen,
joten vanhetessaan ihminen jää lopulta yksin, se on harmi,
kuolis pois eipä olisi enään kenenkään vaivoina odottamassa yhteydenpitoa jota ei näytä tulevan varsinkaan omilta lapsilta,,
Merkitykset muuttuva aikojen kuluessa.
Sukulaisilla ole nykyaikana juuri kenellekään mitään merkitystä. Harvat asuvat lähellä, muutama puhelu vuodessa ja pakoliset hautajaiset. Johtuu siitä, ihmiset muuttavat nykyisin, eikä sukulaiset muutenkaan ole tärkeitä, ei ole mitään sukuyhteisöjä, hyvä kun ihan porhepiirin kanssa ollaan tekemisissä.
Tuttavat ovat tietenkin tärkeitä, vanhemmiten niistä erkaantuu. Ihmisillä tuttavapiiri vaihtuu elämäntilanteiden mukaan. Lopussa kai kaikille lähin ihminen on vaipanvaihtaja vuodeosastolla. Silloin viimeistään huomaa, ketkä sukulaisista ja tuttavista ovat tärkeitä.
Noihin juttuihin tosiaan vaikuttaa monet asiat, yhteiskunta muuttuu koko ajan pirstaleisemmaksi jne Kaupunkilaistuminen vaikuttaa paljon. Joskus oikein tuntuu pöndellä söpöltä, kun ihmiset asuvat synnyinkodeissaa, tuntevat sukulaiset ja naapurit, muitakin ihmisiä. Ja kun muuta ei tiedetä, jatketaan samaa esi-isiltä perittyä agraalimallia edelleen. Monesti huvittanut, jos sattunut puhumaan jostain omasta tutustaa, heti alkaa tarkempi tenttaus, kenenkä sukulaisia se on jne. Kovin ahtaat kuviot.
Kaupungeissa on välillä kiinteitäkin sukulaisuussuhteita, ne tosin yleisimpiä erilaisilla vähemmistöryhmillä tai uskiksilla. Noin normaalisti kukaan ei edes tunne kuin perheporukat ja lähinaapurit, siihen duunikaverit, siinä se on.Ja kaupungeissa ihmiset kaipaavat yksityisyyttä ja rauhaa, ei paljon muitten asiat kiinnosta.
Meitsi perehtynyt aiheeseen omakohtaisesti. Onhan noita sukulaisia paljon, jossain missä lie, muutaman tuntee ulkonäöltä, suurimmasta osasta edes tiedä mitään. Duunikaveria ja tuttua on ties missä, kyllä se yhteydenpito hiipuu nopeasti, kun väliin tulee enenpi kilometrejä. Ihan hyvä näin, eipähän tarvitse olla juoruakkojen hampaissa jatkuvasti.
=DW=
Huomaan, että ketjuun on osunut vähempi yhteyksissä sukulaisiin olevia.
Joku tuossa mainitsi hyvän totuuden, että kun vaikeuksia tulee
"teillä on vain suku" totta
Suku ja perhe ovat ne sementti seinät, joihin nojata.
Ystävät se vene, joka kannattelee
Eli, ne ovat eri asioita - näkökulma muuttuu elämän pyörteissä molempiin.
Mutta kaikkia suhteita pitää hoitaa, ei ne itsestään kestä - poissa silmistä, poissa mielestä - lopulta nopeastikin.
Omiin sisaruksiin on tosi tiiviit välit. Yksi vuosikymmenten takainen ystäväkin on pysynyt ja huippua on, kun serkku löytyi ja sitä kautta muuta sukua. Aika näyttää, miten jatkuu. Ainakin s.postilla yhteys säilyy.
Olen huomannut, että tietyt sukulaiset säilyvät mielissä, vaikka yhteyksiä ei olekaan ollut eri syistä johtuen.
Miten mahtaa olla niillä, joilla on uusioperheet? Myöhemmin sekin selviää. Nuorina on omia menoja enemmän, eikä aika riitä kaikkeen. Eläkkeellä elämän saldoa tulee tarkasteltua.
heisiä, ja olen itse muuttanut mieheni kuoleman jälkeen heidän lähelleen, eihän lapsenlapsiinkaan pysy suhteissa jos ei tapaa koin harvoin. Me tapaamme aina säännöllisesti heidän luonaan, koska itselläni on kaksio, 60 m2, niin eihän siihen oikein kolme perhettä juhlia mahdu pitämään.
joka on ihmisen sydämessä. Ystävät, uudetkin, ovat tärkeitä, heitähän tapaa jatkuvasti.
Minulle on käynyt kuten aloittajalle.
Olen karsinut itselleni rasittavat ystävyys-suhteet kokonan. En todellakaan ole menettänyt mitään.
Sisarusten kanssa on välit tulleet läheisemmiksi. Oli vuosia että ei juuri pidetty yhteyttä.
Moni nuorempana tärkeä asia on menettänyt merkityksensä. On sairautta, onneksi ei mitään vakavaa, vielä.
Minulla on yksi ystävä, hän on vastakkaista sukupuolta, viihdytään yhdessä kun ollaan opittu tuntemaan hyvin. Seksi ei kuulu suhteeseen, enää. Joskus kuului todella kiihkeästi, se muuttui ystävyydeksi ja rakkaudeksi. Näin on hyvä molemmista, pystytään puhumaan kaikesta.
Sitä kokoonnutaan vanhoille leirinuotioille sisarusten kesken, kuvainnollisesti; menetysten haavat palauttavat elämän alkulähteille.
Videoklipit suosittuja, nyt en löytänyt, mitä hain.
Siis Kotiteollisuuden Hynynen kokoontuu kerran vuodessa vanhojen kavereittensa kanssa kesämökille rentoutumaan. Niinni, mitäpä sitä on puhumista, muistellaan vanhoja ja keskustellaan toyota corollista. Juodaan rutkasti virkistäviä aineita, saunotaan ja uidaan. Loppuillasta paistetaan makkarat nuotiolla (paketteineen) ja vannotaan ikuista ystävyyttä.
Seuraavana päivänä lupaillaan tapailla edelleen ja pitää yhteyttä. Ja seuraavana vuonna taas uus miitti, täsmälleen samanlainen, kuin aina ennenkin.
=DW=
Meni maku Hynyseen.
Aivanpa niin.
Onhan meillä noita baaripuliukkojen etusivun mainoshahmoja, kilju- ja rankkiteollisuuden toimitusjohtajia, raakkuvaristen alaoksilla istujia joiden livessä laulanta olisi karmeaa kuultavaa ilman miksauksia ja äänitehosteita: kirkossa kirkkokansa poistuisi ulos kovasti häpeillen.
jos vanhempanne vielä elää, pitäkää yhteyttä ennenkuin kuolema korjaa kypsää viljaa,
sillä myöhästä on anteeksi pyydellä enään hautakummun äärellä,
Mulla on ihan hyvät välit sisaruksiini, lapsiini, mieheni lähisukulaisiin ja miesystäväni perheeseen. Hyviä ystäviä on jäänyt muutama vuosien varrelta. Miesteni kuolema lopetti jotkut ystävyyssuhteet , ei jaksettu pitää huolta lesken jaksamisesta. En tarkoita, että olisin heitä pahemmin pommitellut yhteydenotoillani, mutta eipä tehty sitä toiseltakaan suunnalta. Intressit lienevät erilaiset. Luonnollista on, että suhteet loppuvat. Mutta uusia ystäviä olen myös saanut. Ihan tyytyväinen olen ihmissuhteisiini.
Veri on vettä sakeampaa, - hyvät suhteet on sukuun, ja ystäviäkin on sopivasti.
Päinvastoin on käynyt. Elossa oleva vanhempamme sairastaa Alzheimerin tautia. Olen käynyt 2krt viikossa häntä tervehtimässä ja siivoamassa hänen kotiaan. Taas
yksi ainoa sisarukseni käy n. 2 viikossa 3 krt. Olen pitänyt sisarustani ajan tasalla miten menee vanhemmallamme ja mitä on tehty hänen kotonaan. Sisarukseni taas harvakseltaan minulle.
Välimme alkoivat mennä huonoksi kun vanhempamme sairastui.
Mitä oikein teen? En jaksa ...
Ota sossuun yhteys. Saat varmasti apua siivouksien järjestämiseen.
Usein käy niin, että joku sisaruksista joutuu enemmän hoivaamaan vanhoja ja sairaita vanhempia. Sisarusten kannattaisi pitää perheneuvottelu ja sopia yhteisistä pelisäännöistä - hommatako vanhemmille vierasta hoitoapua yksityisesti tai saako heidät johonkin vanhusten laitokseen. Nykyään tahtoo vain olla tuo kynnys korkealla, pääseekö vanhukset noin vaan sairastuessaan palvelutaloihin vai pitääkö paikka järjestää yksityiseltä sektorilta ja sallivatko varat siihen, jos onnistuu saamaan? Alheimeria sairastava vanhus voi taudin edetessä olla raskas hoidettava omaisille/omaiselle. Ja siinä toden totta sisarusten välit voi mennä huonoiksi, jos vain yksi hoitaa hoitotehtävää.
- Kannattaa pohtia realistisesti asiaa.
MInä olen näin vanhemmiten alkanut arvostaa sukulaisiani. Myös sukututkimuksen myötä. Asuin nuoruuteni 40 vuotiaaseen asti Savossa. Kaikki sukulaiseni ovat asuneet Uudellamaalla. Kun yli 20 vuotta sitten muutin pääkaupunkiseudulle, olin vielä liian "nuori" etsimään sukulaisiani. Vasta täytettyäni 60 aloin kiinnostua heistä. Tuli muistoja lapsuudesta, vietin kaikki kesät sekä Tampereella, että Uudellamaalla. Leikin serkkujeni kanssa ladossa. Hypeltiin heiniin korkealta. Ei silloin tullut mieleen, että olisi voinut olla heinissä jotain terävää. Kun olen mennyt junalla Pohjoiseen päin (lähijunalla), on siellä vielä näitä 50-luvun maisemia ja sellainen haikeus tulee. Jotenkin sitä tässä iässä lapsuus muistuu kovasti mieleen, vaikka ei edes ajattele.
Siis, jos on ollut onnellinen lapsuus, ja minulla oli.
Kuuluuko se sitten vanhuuteen, vai olenko sekopäinen!?
Kyllä lähisuku on tärkeä. Me olemme sisarten kanssa päättäneet, että yksin ei jäädä. Aiomme muuttaa asumaakin niin, että voimme pitää toisistamme huolta myös vanhana. Siskot ovat parhaita ystäviä ja vanhetessa läheisyyden tunne vain korostuu.
ku ei ole siskoja, on kyllä veljiä, mutta heillä on perheet, ja ympäri maata, kaikki kaukana toisistaan,
omat jälkeläiset ei pidä yhteyttä vanhempiinsa,
kauhulla odotan aikaa kun omatoimisuus loppuu, mistä saa sitten apua, ???
yhteiskunta kiristää entisestään huonoa vanhusten hoitoaan,
toivoisi ettei omatoimisuus katoa ennen kuolemaa,,
vanhinta ovat olleet minulle ison perheen toiseksi nuorimmalle tosi hyviä, samoin vanhin veljeni. Näitä edesmenneitä muistan aina suurella kiitollisuudella, heille minäkin olin ihminen. :)
Ei pidä serkut eiväkä sisarusten lapset yhteyksiä, mikä on nykyihmiset tehnyt sellaisiksi.
kylmääkö
sitä minäki ihmettelen,
mä ole aina ollu aktiivinen yhteydenpitäjä, mutta turpiin tulee aina, saa huutoa ja syyttelyä osakseen,
joten on pakko todeta lopulta,
EIpä TUPATA ku EI TYKÄTÄ,,,
Suuri osa sukua on lestaatteja ja nehän on aina pitäneet yhteyttä vain toisiin lestaatteihin. Nyt viime aikoina kun näitten lapsiin sekaantumisista on alettu enemmän puhumaan, on sekin vähäinen yhteydenpito loppunut aivan kokonaan. Muistakaan sukulaisista ei ole juuri harmia ollut.
Mitähän niillä ystävillä oikein tarkoitetaan? Onko ne niitä, jotka jonkinlaisina kavereina pitävät niin kauan kuin minusta on heille jotakin hyötyä? Vai kuuluvatko ne samaan kategoriaan muitten Hollywoodin luomien satuolentojen kuten enkelit, keijukaiset ja nymfomaanit, kanssa?
Mutamia hyvänpäivän tuttuja toki on.
Ja ammattikoulun päättymisen 50-vuotistapaamista suunnitellaan entisten koulukavereitten kanssa. Mihin kategorian heidät luokitellaan?
Voi olla, ettei miehillä ole samanlaisia ystävyyssuhteita kuin naisilla. Ystävät ovat hengenheimolaisia, joiden kanssa voi keskustella melkein mistä vain. Suurin osa ystävistäni on opiskeluajoilta. Esimerkiksi matkalle on kiva lähteä jonkun ystävän kanssa. En tapaa ystäviäni kovin usein, mutta viestittelemme. Miehelläni oli jokunen hyvä ystävä, miesystäväni ei ymmärtänyt, mitä ystävät ovat. Hänellä ei ollut kuin tuttavia.
Vähenemään päinhän on nuokin juttututut. Viimeisen vuoden aikana pari on kaiketi närkästynyt jostakin, eivät pidä enää yhteyttä. Yhdeltä uskonlahko kielsi yhteydenpidon vääräuskoisiin pakanoihin, yksi muutti pois eikä tarvi enää ilmaista taksia ja muuta apua, ja yksi löysi paremman viihdyttäjän. Joku sentään joskus Skypellä soittaa, mutta harvoin. Ei ole uutta tällainen.
Ei ainakaan miulla, käytännössä kai päinvastoin. Veljeen pidän kyllä yhteyttä jatkuvasti, muusta suvusta en juuri väiitä. Ystäviä näen ja kuulen paljon enemmän.
Johtuu kai siitäkin että lapsuudessa läheisimmät sukulaiset ovat jo aikoja sitten kuolleet.
Suku on pahin, sisaruskateus on aivan säälimätöntä,
vaikka maailmalta olen omani hankkinut, niin ihmidet kuin aineellisenkin. Kumpikaan ei ole ollut heiltä pois!
Mielikuvitusystäviä ovat olleet, mutta paljastuneet kolmea lukuunottamatta pahimmiksi vihollisiksi.
kotitilan perintömme ja jakoivat keskenään, ja sitten
vielä kadehtivat sitäkin mitä itse maailmalta olen löytänyt.
kun on kuvitellut heitä ystäviksi.
nykyisin aina lasketaan kaikki rahassa, siksi ei käydä kylässä kun aina jäis kuin velkaa, jos kupposen kahvia saa ja kuulla saa kauan siitäkin, mitkään tuliaiset ei riitä ja usein vielä ei saa edes puhua kuin itse haluaa, kaikkitietävät sukulaiset korjaa koko ajan...
Äijä vetelänä vahtaa televisisosta urheilua, ja "voittaa" aina välillä...haha..ja jos kävijä aikoo jotain vaimonsa kanssa jutella se karjaisee:"HILJAA!" Käytöstavat ovat aina olleet hakusessa hänellä, mutta kilpailuvietti on kovempi kuin kellään. DDD
itse kutsuneet sinne oikein kovasti, (että naapurit näkisivät meidän auton heidän pihassaan),
kun sitten lopulta suostumme ja ajamme kaikki loppumattomat ajomatkat, mutkat ja tiet ja viemme mennessämme kuukauden palkan parin pvn 'vierailustamme', kassillisia ruokatavaraa ja muuta,
niin nyt vuosien mentyä, jälkeenpäin,
saamme kuulla olleemme vaivoina heillä.
Niinpä!
Tuo on totta, käytöstavat puuttuu nykyisin aika monelta.
Televisio on auki jopa synttäreilläkin. Siis ei välitetä live-kanssakäymisestä. Tai ehkä ei enää osata?
Livenä ei osata kun kaikki tapahtuu verkon kautta, mutta kätevähän tämä on täytyy myöntää, kaikki on nenän edessä :)
En ole huomannut suvun merkityksen kasvaneen tai ystävien merkityksen vähenneen. Pikemminkin ystävät ovat tulleet entistä tärkeämmiksi.
Tosipaikan tullen hakisin apua ensimmäiseksi veljeltäni, vaikka välimatkaa onkin nykyisin enemmän kuin se viisi kilometriä, jolla etäisyydellä asuimme pitkään. Samassa kaupungissa asuvan serkun kanssa en juurikaan ole tekemisissä enkä siksi osaisi turvautua häneen, vaikka lapsina olimme hyvin läheisiä.
Elämä kyllä kapeutuu vanhemmiten, mutta iso osa siitä on vapaaehtoista. Ainakin vielä tässä vaiheessa, kun vaivat eivät estä menemistä, voi tarjolla olevista vaihtoehdoista valita ne, jotka oikeasti kiinnostavat. Enää ei tarvitse tehdä mitään, osallistua mihinkään tai mennä mihinkään vain sen vuoksi, että "kaikki muutkin" niin tekevät tai että niin "kuuluu tehdä". Tämä on minusta yksinomaan vapauttavaa, voi viimeinkin olla oma itsensä.
että naapurit näkisivät, ei saisi ketään velvoittaa pienten lasten kanssa ajamaan satoja km:jä.
Ei mitään merkitystä olen 60 . Kuka mahtaa olla oikea ystävä. Vanhoja työkavereita tapaa usein.
Ainoat läheiset tietenkin ovat lapset ja lapsenlapset.
itsekin tuossa vaiheessa, että vain kolme - neljä ystävää on sukulaisissani. JA se riittää oilein hyvin! He ovatkin sitä parempia! Lähipiiri tietenkin läheisin, lapset ja heidän koko perheensä, myös puolisot.
Sukuun on aina ollut hyvät välit ,ainakin sisaruksiin.Perinnön jaossa meinasi yhden veljen ahneuden takia riitaa tulla ,mutta sekin saatiin sovituksi.Hän on äkkipikainen sanomaan ja sitten katuu. Nyt tämä sama veli on juuri sairaalassa vähän heikossa hapessa.Käytiin katsomassa sunnuntaina aika pitkän matkan päästä. Välit omiin lapsiinsa poikki, niin, ettei ollut ketään kuka olisi hoitanut koiria ja lämmittänyt taloa nyt kun on sairas. " vennon vieras ihminen piti palkata.
Olen niin sukurakas ,että käyn sukujuhlissakin kun ovat joka toinen kesä ja netissä seuraan suvun netti sivuja. Sisaruksia on 5 ja serkkuja monta kymmentä . Kaikkien kanssa en ole tekemisissä muuten kuin sukujuhlissa näemme.
En ole koskaan ollut sukurakas.
Minusta pelkkä sukulaisuus ei oikeuta eikä velvoita mihinkään.
Oma veljeni on vältellyt minua äitini kamojen yksipuolisesta jaosta ( jakamattomuudesta) lähtien.
Emme olleet aikaisemminkaan mitään sydänystäviä johtuen erilaisista ajatus- ja arvomaailmoista.
Vaimoni puolen sukulaisten ajatukset, arvot ja elämäntavat poikkeavat niin paljon omistamme, että kontakti kerran vuodessa riittää hyvin vaikka asummekin samalla paikkakunnalla muutaman kanssa.
Ne toiset muutamat ovatkin sitten jo inhokkeja.
Koskaan en ole odottanut enkä hakenut apua sukulaisuuteen perustuen.
Vaimo, lapset ja heidän jälkeensä viralliset organisatiot ovat riittäneet.
Ystävyyssuhteet muutamaan entiseen työkaveriin ovat syventyneet ja mielenkiintoisia, uusia tuttavuuksia on syntynyt.
Sairauksista en tiedä muuta kuin 2011 tehdyt suolistosyöpäleikkaukset ja vaivaisuus ilmenee heikentyvänä lihaskuntona sekä ajoittaisilla tissuttelujaksoilla mieltymysten siirtymisenä miedompiin juomiin ja niidenkin määrien vähenemisenä.
Lavin sanoin: Lähestyypi maa!
Kiitos, oli hyvä lukea.
Minulle sattui että vaimoni kuoli ennenkuin hänen äitinsä, isä oli kuollut aikaisemmin.
Minä en ole sukua vaimoni suvulle vain lapset. Suomi on nolla näissä asioissa, minun piti selvittää vaimoni tulemiset jne. ennenkuin lapset saivat periä pankissa olevat rahat.
Tosin Sampo halusi vain kuolin todistuksen vaimostani hänen osaltaan.
Olen sanonut pojalleni mitä pitää tehdä kun rahasta on kysymys.
kumpi parempi ?
SITÄ MIELTÄ :
jos suvun kesken on niin pahoja ristiiriitoa, ettei pidetä yhteyttä kymmeniin vuosiin, välit pannaan kokonaan poikki,
tällöin koko suku on mielisairasta porukkaa täynnä,
yhtäainoaa suvunjäsentä ei voi osottaa sormella, vaan koko suku on jollaitavalla vinksallaan,
ihmissuhteet on kimurantteja, silloin on jääny paljon paljon puhumattomia asioita,
suomi on sisäsiitoinen maa, hulluutta riittää koko suomeen laidasta laitaan,,
Minun kohdalla ei pidä paikkaa, siittoisuus--matka on liian pitkä Tornio-Hamina.
Toisaalta olet oikeassa ehkä.
on Hki - Sjoki 400 ja Hki - Oulu 800 km, joten ei ihan pidä kutiaan.
Ei sisäsiittoisuutta ainakaan minun perheessäni.
Mutta pitkät matkat haittaavat yhteydenpitoa kyllä.
kaukana jo toiselle kymmenelle päästyäni. Ei ollut asuntoa, ei ruokaa.
Sieltä kuitenkin itse olen noussut. Mieheni oli suurin ja ihanin yllätys matkani varrella. Hän kuoli kun olin 66 -vuotias,
vielä elossa ja saisi nauttia eläkkeestään, kun kuoli het sen eläkeiän tultua.
lähi suku on aina mielessä, kuin eilinen päivä, vaikka ei viiteenkymmeneen vuoteen olisi pitäny yhteyttä,
EI verisukulaisistaan pääse eroon ikinä,
ehkä jos kuolee niin ainakaan kuollu ihminen ei muista sukulaisiaan ,
MUTTA maanpäälle jääneet muistaa kuolleetki sukulaiset vielä sadanki vuodenpäästä,
verisukulaisistaan EI IKINÄ pääse eroon maanpäällä, sinä muistat heidän olemassa olon vaikka tuhansien kilometrien päästä vaikka ikinä poislehdön jälkeen et olisi nähny ja kuullu heistä mitään,,
taitaapi olla asian laita. I agree.
ALOITTAJA täällä. Ihan huolimattomasti ja mietiskellen vain aloitukseni pistin ja kiva, onkin tullut pitkä ja monipuolinen keskustelu sen perään!
Tuli sellainen käsitys, että me 60 -ihmiset elämme vähän eri vaiheissakin tässä. Lisäksi eroa tilanteeseen tekee, että elääkö puolison kanssa sekä se, että onko olemassa lapsia.
Aloittajalla ei elämänkumppania eikä lapsia.
Tavallaan olen ohittanut jo tuon vuosikymmenten aikajanan, kun justiinsa ystävät olivat erittäin tärkeitä. Olin mielestäni heistä jopa ylpeä ja saatoin ajatuksissani vähätellä lähisukulaisteni merkitystä. Oli kuin tarve näyttää, että okay, kyllä pärjään, vaikka välillämme ei mitenkään rakkautta ja tärkeyttä ilmaistakaan. Lienemme aikakautta, jolloin tunteista toista/toisia kohtaan ei olisi ikinä kehdannutkaan puhua. - Minulla on sisaruksia, joihin on aina ollut kyllä ystävälliset välit. Kaikki se on onnistunut jatkumaan vanhempien kuoltua, siinä kun nämä välttämättömät perunkirjoitukset!
Sisaruksia yleensä lähentää sellainen säikähdys, että joku/jotkut sisaruksista voi kuolla. Näin on minunkin lähisuvun joukossa käynyt.
Itse siis totean, kuten jotkut kommentoijista, että kummasti kääntyy mieli, ajatukset, tunteitakin lähisukulaisten, lähinnä sisarusten, puoleen. Myös heidän jälkikasvunsa kokisin hyvin tärkeänä, mutta nykyajan nuoret eivät pidä setää/tätiä mitekään tavoiteltavana henkilönä, saati että sitä voisi vaikka täyskymppeina muistaa. Asiat menneet niin, että täti(setä) muistaa synttärit, ripillepääsyt, yojuhlan, ehkäpä 3-kymppisen ja vielä kihlajaiset, häät ja lasten syntymät. Muistaa siis vähintään korteilla, riippuen miten juhlaa on järjestetty. Tällaisesta wanha polvi, tässä tapauksessa täti ei saa mitään palautetta koskaan. Eikä vastavuoroista muistamista.
Em. huolimatta 'veri on vettä sakeampaa', mikä pätee ainakin sisarusten ja heidän kanssaan yhteisen koetun elämäntaipaleen avulla niin, että he tosiaan tulevat todella tärkeiksi, mielessäni. Hekin huolestuvat kyllä esim. kun minulla sairastumista. Se jokin on siellä!
Nyt voin sanoa, että hyvät ja syvät ystävyyssuhteet kuitenkin ovat jollakin tapaa löysiä. Niistä puuttuu niinku vastuullisuus, ja kuin huomaamatta kuitenkin pidetään jokin etäisyys, vaikka keskustelut olisivatkin täysin henkilökohtaisia, sellaisia mitä ei sisarusten kanssa käydä. On jokin kohtelias 'antaa toisen elää omaa elämäänsä' tai 'ei pidä olla toisesta ihmisestä riippuvainen' tai 'ei pidä käyttää ketään ystävää hyväksi'. Tämä kaikki tekee tietyn löysyyden ja puoleltani tunteen ystäviä kohtaan muutenkin jostakin syystä haihtuneet. Miksi en yhtäkkiä kaipaakaan kenen-kulloinkin-kanssa keskustelupäiviä? On halu olla ja elää yksinään. Taitaapi mennyt alkaa tulla tärkeämmäksi. Tulevaisuutemmahan onkin jo aika määrämittaisen näköinen :) , myös oletus sairastelemisen vaivoista. Siis kun mennyt elämä alkaa tulla tärkeäksi, mm. lapsuuden juuret ja sisarukset, niin eihän siitä olekaan pitkä matka tilanteeseen, jota sivusta olen nähnyt, että dementoituneena vanhainkodissa ihminen kyselee äitiänsä tai miettii muita jo aikoja sitten kuolleita ihmisiään. :D
Elämisen kaari - mielenkiintoinen.
Ei ystävyyssuhteiden tarvitse olla löysiä, ne voivat olla hyvinkin läheisiä, jopa
läheisimpiä kuin sisarusten väliset suhteet. Ystävyyssuhteet voivat olla elämän
mittaisia ja ne voivat jopa siirtyä seuraavalle sukupolvelle. Ystäviä, hyvinkin läheisiä,
voi olla monia, kuten useimmilla onkin. Nuoruuden aikainen ystävyys voi haaleta ja päätyä vieraantumiseen syttyäkseen joskus myöhemmin. Olosuhteista kaikki on kiinni, kuten myös omasta halustamme.
Miesten väliset ystävyydet voivat olla myös lämpimiä, elämänpituisia, vaikka joku
epäili sitä mahdollisuutta. Miehet jakavat salaisuutensa, kertovat toiveensa ja
itkevät pettymyksensä, mikä on normaalia ihmisille sukupuoleen katsomatta.
Miehen ja naisen platooninen ystävyys voi rikastuttaa molempien elämän kaaren.
Useimmilla ihmisillä on ystävyyssuhteita, koska ne vahvistavat hänen minäänsä,
egoaan. Kaikkien suhteiden ei tarvitse olla läheisiä, en nyt puhu intiimeistä suhteista,
vaan ns. varasuhteita, mitä usein nimitämme tuttaviksi, mutta niistäkin voi kehittyä
hyvin kiinteitä ja läheisiä.
Jos ihmisellä ei ole ystäviä, nimitämme heitä "yksinäisiksi susiksi", millä on selvä
negatiivinen väritys, eli ystävyys on arvostettua ja myös tarpeellinen osa sosiaalisuutta. Kylmyys ja varautuneisuus sopii usein kuvaamaan ystävätöntä,
mutta kuorta se on, sillä emme tiedä mitä kuoren alla muhii.
"Veri on vettä sakeampaa" sopii varsinkin ihmisiin, joiden on vaikea tutustua, avautua
ja solmia luottamuksellisia kanssakäymisiä muihin. Sukua ei tarvitse testata, sitä
ei tarvitse vaalia, onhan se siellä joka tapauksessa, toisin on ulkopuolisten kanssa.
Ystävät ovat rikkautta, talletuksia, mitkä tuovat turvaa ja rakkautta. "Hädässä ystävä tunnetaan" pitää hyvin paikkansa, sillä tuskinpa moni facebookkaveri tai chattituttu
kiiruhtaa sairasvuoteemme ääreen.
Tuo, että muistelee vanhoja ja palaa lapsuuteen on osa dementoitumista.
Kun aivomme alkavat rappeutua, niin muisti alkaa katkeilla ja viimeiset tapahtuvat
ja viimeeksi opitut asiat liukenevat muististamme ja pinnalle pulpahtavat vanhemmat muistikerrokset. Alzheimer on vain yksi dementian muoto. Toivottavasti ymmärrämme näitä kanssakulkijoita olivatpa he ystäviä tai vieraita, joille sairaus antaa kättä ja alkaa riisua yksilön ihmisyyttä.
Tommy Tabermannin viisaus sopii tähän
Lopulta me tarvitsemme elämän huonepalvelusta
vain pienen palan leipää, lasin vettä ja selkeän tunteen,
että joku välittää meistä rajattomasti.
Ystävät hankitaan ja ansaitaan mutta suku on jokaisella ilman hankkimatta joskus huono joskus vähän parempi.
olisi, sillä ystävän hymy ja tervehdys harrastusteni alussa aina saa minut tästä elämästäni yhä enemmän tykkäämään! Minä olen sellainen.
alottajalle,
kun kerran kaipaat lähisukulaisiasi ota ihmeessä yhteyttä, todennäköisesti omat läheisesi kaipaavat sinua yhtäpaljon tai enemmänki,
äitinä tiedän mistä puhun,
mummiki voi olla vielä elossa ota yhteyttä hän vaoi olla hyvin yksinäinen, olisi todella iloinen jos lapsenlapsi ottaisi yhteyttä,
läheisyydentunne varmasti palautuu,
tiedän kokemuksesta,
omat rakkaat läheiset vanhemmuuten merkitsee kaikkein eniten loppuelämän varrella.
Aloittaja tässä, yökukkuu! Kiitos "osanotostasi", siinä just hyviä ajatuksia mielestäni. Nyt vaan sellainen juttu, että olenhan siis 60 . Aloitukseni lisäksi kirjoitin tähän ketjuun yhden pitkän jutun lisää, niistä ei varmaan kokonaistilanteeni niin äkkiä selviä, kun en voi niin kovin suoraan ja tarkkaan kirjoittaan, ettei tunnisteta. (?) - Mutta siis mä olen kumppaniton ja lapseton ja lähimmät verisukulaiseni ovat sisarukseni. Vanhempani siis eivät ole enää aikoihin olleet täällä maan päällä. Sisaruksillani on lapsia, jotka sitten seuraavaksi lähimpiä verisukulaisia minulle. Nuoresta polvesta jo tänne kirjoitinkin, siis että olen kyllä ihan kaiken kokeillut, kaikkeni tehnyt tullakseni osaltani tukö ja osoittaakseni, että heistä olen kiinnostunut ja haluaisin arvostaa, mutta kenenkään kanssa en ole saanut vastavuoroista ihmissuhdetta toimimaan. Tietty, tulee mieleen, ihminen voi 'epätoivoissaan' alkaa olla liikaakin tykö! Olen valvonut sitäkin puolta ja niinpä on kuin pakko jättää väliin jo miltei kaikki synttäri ja muut tavanomaiset kortit tai muut viestit vaikkapa. Muuten täti ihan jo pelleltä vaikuttaisi. - Noh, tämä nyt vain on tilanne, että verisuku aika vähissä, mutta se kai luonnollistakin tässä iässä. Paljonhan asia laajeni minullekin, kun ketjun kirjoittajien kokemusia luin.
Todella vaikea olisi mennä näitä fiiliksiäni suoraan asianomaisille puhuaan, sen verran huonoa mihinkään läheiseen puhumiseen tai tunteiden osoittamiseen minun sukuni on. Välit lähimpiin kuitenkin kunnossa ja sepä on jo hyvä juttu.
Pistit minulle kuin vahingossa, että jos olisin jonkun lapsi tai lapsenlapsi. Vaan enpä tietenkään ole. Kuitenkin käännän tämän niin, että kun itse olin nuori ja työikäinen ja vanhempieni lisäksi tätejä ja setiä oli elossa, niin ilmanmuuta halusin heidän merkkipäiviään aina muistaa, pidin sitä ihan kunnia-asiana ja myös velvollisuutena nuoremman polven taholta heille. Siksi ehkä nyt tajuan, että hupsista vaan, ei homma toimikaan enää, kukaan ei vastaavasti tunnu huomaavan minua tätinään ja kummitätinäänkin.
Noh, kyllä tää tästä. Hyvvää yötä ja tulevaa viikkoa, auringonpaistetta, jos mahdollista.
totta, nykyisin ei enää vanhempia sukulaisia muisteta, mutta odotetaan aina vamhemoien sukulaisten muistavan, miksi näin on päässyt käymään ja lahjoista, korteista ei kiitellä...
Hyvä kun tähän nuorenpolven sukulaisasiaan otit vielä kantaa. Miltei lohdutti! Onko siis niin, että ilmiö josta sinun edellä kerroin, on kaikillakin ja koko maassa. Siis se, että nuori polvi ei osoita koskaan mitään huomiota vanhemmalle polvelle, tässä tapauksessa sedille/tädeille?
Olen vaan ehkä turhaan ajatellut, että just minun sukulaiset ovat kylmiä, ja varsinkin pahoja ajatuksia tulee, kun kaivelen itseäni, että miksi ihmeessä eivät pidä minusta :( . Eihän se välttämättä ole niin. "Miksi näin on päässyt käymään", kysyt. Olen paljon pohtinut asiaa. Tullut siihen tulokseen, että kyse on kasvatuksestakin, malleista.
Tämä aika on todella vaativa ja raskaskin kaikkine uutisineen, varsinkin siis jos asettaudutaan nuoren polven asemaan. Heillä tosi kiire ja ajatukset muualla. Ei kai se ole ihme, jos jotakin 'turhaa' reunoilta tippuu, eli suvun jäseniä, joita ei tarvitse mihinkään.
tuota ole kummeksunut, vain ja ainoastaan riidat ja syytökset jostain, johon joku epäilee sinun olleen mukana, ovat rasittaneet, koska eivät ole totta.
Nyt säälin erästä pari vuotta sitten edesmennyttä, kun ajattelen hänen yksinään olleen tuon porukan syytettynä.
Jos olisin silloin tajunnut, olisin ollut vielä osaaottavaisempi.
Kyllä hän paljon minulle soittikin, pikku rassukka.
Hän puhui minulle niin kauniisti viimeisessä puhelussaan!
Pikku rassukka ei ole kukaan aikuinen ihminen.
juuri sitä, hän oli yrittänyt kaikkensa muiden auttamiseksi.
joooo,
ketään EI SAA jättää yksin elämään, JOS omat sukulaiset ei muista omia vanhuksiaan ON yhteiskunnan tultava apuun,
yhteiskunta on syyllinen nuorten mielipide muokkauksessa, sillä kouluisssa OLISI pitäny opettaa vanhempien kunnioitusta,
niin opetettiin meillekki sodanjälkeen KOUSSA vanhusten kunnioitusta ja huolenpitoa
ei mun vanhemmat ehtineet eikä ymmärtäneet opettaa meitä lasia itselleen palvelijoiksi, se tehtiin koulussa,
meikä käivi päivittäin töistä tulomatkalla ( oli omaki perhe lapsia 5 ) omia vanhempia vilkaisemassa kuinka voivat, tarviko apua, ja kun he tulivat avun tarpeen piiriin hankin heille kotipalvelua, heistä pidettiin hyvää huolta loppuun asti,
nyt ON unohdettu kouluissa kasvatus, jonkaseurauksen unohdettu vanhukset oman onnensa nojaan, vikka ovat työtä tehneet keskimäärin 40v
On väärin unohtaa vanhukset yksinäisyyteen,,
suomen kouluissa on mennu sosiaalinen koulutus p e r s e e l l e e n ,
nykyään on vain koulukiusaamista, eriarvoistamista,
sosiaalinen kasvatus unohdettu,
siitä seurauksena voi yhteiskuntamme NYT huonosti,,
32 oppilaan eteen joka aamu, kun kaikki oppilaat jo käytävissä huutelevat kaikille ilkeyksiään ja joita juopot ja onnettomat sotaveteraani-isän kasvattamat vanhemmat hylkivät ja työssä kaiken aikansa menettämään joutuvat.
Saadakseen verot maksettua ja lopulla palkalla ruokaa edes pöytään eivät ehdi yhtään olla lastensa kanssa ja heitä rakastaa.
Kyllä sinä yksin siellä koulussa opettajana pystyt kaiken muuttamaan.
sinulle "menehän kuule itse ",,,,,,
siinäs näet mitä v a p a a k a s v a t u s ON saanu aikaan,
sodan jälkeen OLi kunnon kuri kouluissa EI ollu kisaamista, sai ragaistuksen jos oli sen ansainnu,
nyt on kaikki kiellettyä EI lapsia saa kuritta eikä ojentaa tulee traumoja,
SITÄ MIELTÄ:
kouluihin on saatava kuri, kuri ei tarkkota väkivaltaa vaan JÄMÄKKÄÄ lasten käytöksen hallintaa,
jos otetaan lapsesta kiinni jämäkällä kouralla ei se ole väkivaltaa vaan rauhotetaan lapsi kuuntelemaan mitä opettaja sanoo, ja vaatii tottelemaan, lapsen ON toteltava sanottua sanaa,
nyky opettajat ovat ise sen vapaakasvatuksen tuloksia noin viisikymppisiä, kuinka he osaisivat kasvattaa kouluissaan lapsia kun itsekkään eivät ole saanu kunnon kasvatusta, siinä syy huonoon käytökseen nyky kouluissa,
ennenvanhaan opettajat osasi myös opettaa käytöstapoja, ei nyky opettaja osaa eikä muista opastaa lapsia elämään oikein,
eivät osaa kasvattaa lapsia kunnioittamaan vanhempiaan puhumattakaa muista ihmisistä,
siis vapaakasvatuksessa on syy nyky nuorten vaikeuksiin,,
käsitin väärin, juuri tuollaisia kilttejä ihmisiä sais olla enempikin, jotka ei ajattele vaan itseään, kaikella kunnialla ajattelen nyt...