tänään saatoimme

Hei.
Ei ole oikeita sanoja lohduttaa teitä,olen syvästi pahoillani Suuresta Surusta ja toivon Voimia jaksaa taivalta eteen päin.

Itsekkin olen lapseni menettänyt 22 vuotiaana :(

Toinen toistansa tukien....

en voi kuin pahoitella, voiko olla pahempaa kuin että lapsi kuolee ennen vanhempiaan ?
mitä tapahtui ?

voimia teille.

Kiitos vastanneille.

Poikani päätti itse päivänsä. Oli monenlaista ongelmaa, joissa me vanhemmat emme pystyneet auttamaan lastamme tarpeeksi.

Ikävä raastaa, tuntuu kuin sydäntä revittäisi irti. Syyllisyyden tunteitakin on paljon.

Lämmin osanottoni suureen suruunne, joka on vielä hyvin tuore. Olen menettänyt monta läheistä, mm. mieheni, mutta en lasta, joten en osaa edes kuvitella tuskanne määrää.

Ympäröivä maailma on nykyään vaativa, julma ja niin kova. Joskus tuntuu, että mikään ei riitä. Monet väsyvät ja menettävät tulevaisuudenuskonsa, eivät jaksa enää edes yrittää. Ja yhteiskunta säästää, säästää, säästää. Kelkasta pudonneet ahdistuneet saavat tyytyä pilleripurkkiin, jos kaikki saavat edes sitäkään.

Me ihmiset olemme eteviä syyllistämään itsemme vaikka mistä. Varmasti te vanhempina teitte sen, mitä jaksoitte ja ymmärsitte, eikä enempää voi kukaan teiltä vaatia.

Sydämestäni toivon teille voimia ymmärtää ettei kukaan voi elää toisen puolesta, eikä kantaa vastuuta toisen elämästä. Poikanne teki oman ratkaisunsa, eikä se ole teidän syynne.

Voimia teille.

uurnan kannon,ei tuntunu voimia löytyvä tähä paskaan elämään!siis välittäkää ihmisest sillo ku se viel elää!tää ei tietenkää ole sama ku nuoren elämän päättyminen,mut totuus.!Me yksilöt elämme kerran vaan,miksi joku on yksin? ja jopa ajattelee lähteä pois!mitä enemmä rikastumme,sitä vähemmä välitämme toisistamme! et sii pohdittavaa elämään,mikä ei ole sitä ihanaa ja toivottavaa tulevaisuut.

Lämmin osanotto ja paljon voimia jatkaa matkaa

Voimia ja enkeleitä ympäröimään ja tukemaan teitä surussanne. Te tapaatte vielä ja saatte varmasti poikanne selityksen tapahtuneelle.Ne jotka uskovat sielun kiertoon sanovat että sielu valitsee kohtalonsa rajan toisella puolella ja tulevat vanhempansa.Sielu kehittyy vaelluksensa varrella.Pojastanne pidetään hyvä huoli ja varmaan hän lähettää lohduttavia lämpöisiä ajatuksia teille.Rukoilen voimia teille ja läheisillenne.

Aikaa vie toipuminen ja lastaan ei kukaan unohda. Kyllä sinä jaksat-sinua kyllä kannatellaan ylhäältä käsin.Tunnet tyhjän sylin tuskaa. Hae psykologille niin et jää yksin ja saat jakaa kuormaasi.Miehesikään ei varmasti oman surunsa keskellä pysty auttamaan.On myös ryhmiä lapsensa menettäneille (seurakunnilla) .

Minun lapseni kuoli myös oman käden kautta, alle kaksikymppisenä. Ilman mitään varoitusta, kukaan ei osannut ikinä ajatella mitään näin hirveää tulevan koskaan meidän elämään.
Suru on jotain niin musertavaa, että sitä ei ymmärrä järjellä. Koko elämä menee uusiksi, koko tulevaisuus on poispyyhitty; se on kokonaan uudestaan laadittava, mikään ei ole kuin ennen, mikään ei palaa ennelleen. Kaikki suunnitelmat on tehtävä uusiksi, tuevaisuus on mustaa....Ei osaa ajatella niin pitkälle, että siellä jotain muuta näkyisi. Tämän asian kanssa on opittava elämään, mutta selviä tästä ei koskaan. Rukoilen enemmän kuin ennen, siitä huolimatta, että ennen rukoilin illalla kiittäen ihanista terveistä lapsista, joista kuitenkin otettiin yksi pois....Nyt rukoilen ylhäältä voimaa meille kestää tämä ikävä, suojelusenkeleitä surevien rinnalle.

Hei, olen itse menettänyt oman lapseni hänkin oli nuori 19v ja siitä on nyt kohta 6v. Sanotaan että aika parantaa haavat mutta ei se minulla ole ainakaan ole mennyt niin. Toivon sinulle voimia, koska oma lapsi on oma ja sitä ei voi koskaan unohtaa se on aina sielussa.

Itsekin olen kokenut ainoan lapseni kuoleman. Voin sanoa, että vaikka siitä ei koskaan pääse yli, asian kanssa voi oppia elämään. Vuosi vuodelta se koskee hieman vähemmän, vaikkakaan kipu ei koskaan täysin häviä.
Kuollutta lasta voi kuitenkin sydämessään rakastaa ja tämä syvä rakkaus ei häviä milloinkaan.
Voimia kaikille sureville!

nyt on poikamme kuolemasta viisiviikkoa aikaa :(

Helpottuukohan kipu ajanmyötä yhtään? Meinaa omakin elämänhalu mennä kokonaan. Itken ja katselen poikani kuvaa. Ei tahdo jaksaa. On mies ja kaksi huollettavaa, joten jotenkin on vain pakko. Välillä haluaisin päästä esikoiseni luokse.. varmaan järki lähtee.

Oon pieni, vasta 11 vuotias, mutta silti masentunut, ja itsemurha joka päivä mielessä. Tätä palstaa luettuani ajattelin, että miltäköhän vanhemmistani saattaisi tuntua jos päätyisinkin itsemurhaan. Ei varmaankaan hyvältä. Veljenikään eivät olisi välttämättä kovin iloisia.
Yritän kestää vanhempieni ja veljien vuoksi :)

Oon tosi pahoillani aloittajan puolesta :( Itseltänikin on kuollut lähein, mutta muista se, että syy ei ole mitenkään sinun! Olet varmasti tehnyt kaiken voitavasi. Poikasi olla nyt jossain paremmassa paikassa, jossa hän ei ole surullinen eikä kärsi :) Joskus kärsimys ja suru on vain niin loputonta, että ihminen päätyy itsemurhaan. Toisaaltahan se on hyvä poikasi kannalta, enään ei hänen tarvitse kärsiä :) Kun maailma kaatuu päälle, väistä. Et voi vain olla surullinen ja murehtia koko loppuelämäsi, sitä poikasi ei varmastikkaan haluaisi. Joten kestä poikasi vuoksi! :)

Kysymys, joka antaa pohtimisen aihetta ja parantaa meiltäni on tällainen:

"Onko kuolema kaiken loppu, vai onko se vain merkki näkökykymme rajallisuudesta?"

Juuri niin ^^ Kuolema ei välttämättä ole aivan kaiken loppu ;)
Tsemppii! En osaa lohduttaa oikein hyvin, mutta voimia aloittajalle :)
Ja sanon vielä sen verran, että kipu kyllä hellittää ajan myötä. Minullakin hellitti.

P.S Anteeksi mahdollisista kirjoitusvirheistä.

http://www.youtube.com/watch?v=STJD-hE7HWc

Otan osaa.

niinkö

Aloittajalle...Otan osaa suureen suruunne

https://www.youtube.com/watch?v=EYaVEh6nhDE