Isä lähti

Hyvää huomenta Nuori nainen

Voimia suruusi. Suru on pitkä prosessi joka kuitenkin kuuluu elämään. Siksi se pitää koettaa hyväksyä vaikka rakkaasta luopuminen tuntuu mahdottomalle. Kuolema kuuluu vääjäämättä meille kaikille. On koetettava hyväksyä, että hänen pois lähteneen päivät tulivat nyt täyteen. Näin minäkin ajattelen kun menetin 18 - vuotiaan poikani vaikka olisikin antanut henkeni hänen puolestaan jos se olisi ollut mahdollista.

Ammattiapua on saatavissa esin terveyskeskusten psyk.polilta. Seurakunnat tarjoavat myös sururyhmiä. Itse olen paljon apua saanut tältä palstalta keskustelemalla vertaistukeen perustaen. Lääkkeisiin en niinkään omalla kohdallani usko sillä suru on vain käytävä läpi vaikka kuinka koskisi. Terapiakeskuteluissa voi kertoa itsestään ja tunteistaan mutta voi myös vain kuunnella muita. Ei siellä mihinkään tenttiin joudu.

Olen käsitellyt suruani voimieni mukaan. Joskus yksikseni surun mustissa syövereissä itkenyt mutta myös välillä leväten "aaltojen" välissä tyynessä. Olen koettanut tehdä paljon jotain, olla liikkeessä. Tällöin ajatukset ovat saaneet lepoa. Siivoaminen on erinomaisen hyvää "lääkettä". Väsyneenä fyysisesti ja henkisesti unikin tulee omia aikojaan ja aamulla on ajatus terävämpi.

Itse uskon, että elämän- ja kuolemanraja on hyvin ohut. Puhutaan henkimaailmasta ja jonnekinhan se joku meistä lähtee kun kuolemme. Sinne haluan minäkin mennä kun päiväni ovat täydet ja siellä jossakin muodossa kohdata poikani. Joskus muistolauseissa on käytetty tekstiä: -jälleen näkemisen toivossa.

En tiedä, että kuka tämän on tehnyt mutta kirjoitan sen sinulle:

Sinä näet minut - minä en sinua.
Sinä kuulet minut - minä en sinua.
Sinä suojelet minua - minä en sinua.
Sinä kosketat minua - minä en sinua.
Minä ikävöin sinua - sinä ikävöit minua.
Yksi asia meitä yhdistää, rakkaus.

T. Turvamies

Otan osaa suruusi, Nuori nainen. Vaikutat järkevältä ja tasapainoiselta nuorelta naiselta, ainakin tunnut osaavan tehdä täsmälleen oikeita asioita. Itket kun itkettää, puhut tapahtuneesta läheisten ja ystävien kanssa, kuuntelet musiikkia ja teet sinua kiinnostavia asioita, jotka vievät ajatuksesi hetkeksi pois tapahtuneesta.

Tosiasia on, ettei kukaan jaksa itkeä ja surra yhtämittaisesti 24 h/vrk - välillä täytyy saada ajatukset hetkeksi muualle.

Suru on tosiaan pitkä prosessi, johon kuuluu ensijärkytyksen shokkivaihe, epäusko, kapina- ja vihavaihe, syyllisyydentunteet ja lopulta tapahtuneen hyväksyminen todeksi, josta alkaa toipuminen. Me ihmiset olemme yksilöllisiä, jotkut toipuvat nopeammin, toiset hitaammin ja jotkut eivät toivu koskaan.

Sinua varmasti auttaa toipumisessa sekin, että olet järkevä nuori nainen, jolla on oma, itsenäinen elämä vasta aukeamassa ja vielä edessäpäin. Ajatuksesi suuntautuvat pakostikin oman tulevaisuuden haasteisiin.

Ehkä jo vuoden kuluttua ymmärrät, että itseasiassa olet hyvin onnekas, kun sait pitää isäsi aikuisuuteen asti. Sinulle jäi paljon ihania muistoja yhdessä vietetyistä hetkistä, yhdessä koetuista asioista.

Olen isän tyttö ja menetin isäni tapaturmaissa 11-vuotiaana. Isä oli kuollessaan vasta 38-vuotias. Nyt olen itse 66-vuotias ja mieheni kuoli viisi vuotta sitten, joten suru on tullut minulle hyvin tutuksi. Hetkittäin kaipaan isää vieläkin, miestäni useammin - mutta kumpaakin rakasta pystyn jo muistelemaan hymyssä suin. Koen kulkevani valoa kohti. Molemmat jo toisella puolella olevat rakkaat ovat aina mukana sydämessäni, minne sitten kuljenkin, kunnes lopulta taas tapaamme.

Voimia sinulle, rakas nuori ystäväni - sure kun on itkun aika, mutta katso tulevaisuuteen ja anna elämän sinua kuljettaa.

Ne ovat paikallaan silloin tällöin tai lyhyen ajan mutta älä ala käyttämään niitä jatkuvasti.

Vaimoni kuoli 9 vuotta sitten jolloin lapseni olivat 10, 15 ja viikkoa vaille 18.
Mulle annettiin nukahtamislääkettä mutta taidettiin koko perhe käyttää ½ tabletin yhteensä, loput heitin pois.

Kiitos kovasti vastauksistanne, ovat auttaneet minua jonkinverran. Parempi on olo kuin muutama päivä sitten. Kirjoitin isälle kirjeen, jonka laitan sitten isän arkkuun mukaan.

Lääkkeitä en tarvitse, uni on alkanut maistumaan vaikkakin menee kauan ennenkuin nukahdan, mutta sitten kun nukahdan nukun 6-7 tuntia putkeen.

Isä haudataan 15.6 ja mietin, miten selviän siitä päivästä?

Sama juttu minulla, että olin jo reilusti yli kolmekymmentä, asunut kauan pois kotoa ja isä ei päässyt koskaan kovin läheiseksi. Suurin suru ja huoli olikin äidin selviäminen ja siinä sitä sitten haastetta riittikin.
Kyllähän se miettimään laittoi, jo mennyttä ja myös tulevaa elämää ja myöskin kuolemaa.

Hei,

Kohtasin itse täysin vastaavan tilanteen muutamia kuukausia sitten, myös minun isäni kuoli yllättäen sairauskohtaukseen hyvin nuorena. Osanottoni!

Itse kävin aktiivisesti asiaa läpi niin puhumalla kuin yksin hiljaa mielessäni. Kannattaa ehdottomasti puhua jollekin tunteistaan ja tilanteesta. Jos ei ole ketään läheistä niin sitten ehdottomasti ammattilaisen luokse! Käsittääkseni tällaisissa tilanteissa on mahdollista saada kriisiapua, jota kannattanee kysyä omasta terveyskeskuksesta.

Surua ei kannata yrittää huijata tai hukuttaa liialliseen tekemiseen, itsellä ainakin kävi vähän sellainen vahinko ja sittemmin on tullut aikamoinen romahdus. Lääkkeitä kannattaa harkita, jos suru tuntuu pitkittyvän ja häiritsevän arkielämää :)

Eli lyhyesti neuvoisin sinua nukkumaan ja syömään hyvin, sekä suremaan & muistelemaan isääsi. Pikkuhiljaa asiat alkaa varmasti järjestymään.

Hei vaan Nuori nainen!

Otan osaa suruusi!
Tiedän hyvinkin mitä käyt läpi tällä hetkellä, ainoana erona se että sinun isäsi lähti yllättäen ja omani sairauden myötä.
Läheisen kuolemaa ei koskaan ole helppo kohdata, ja sen ymmärtämiseen menee aikaa.. paljon..
Itse hautasin oman isäni päivälleen vuosi sitten 23 vuotiaana, ja edelleenkin suru ottaa hetkittäin vallan. Suru ja ikävä ei katoa koskaan, mutte niiden kanssa oppii elämään. Itselläni on samoja mietintöjä ollut tässä vuoden aikana, isäni ei ehtinyt näkemään tulevia lapsenlapsiaan, ei minun häitäni, eikä monia muitakaan asioita.. Mutta itse uskon että isä seuraa tekemisiäni koko ajan, seisoo vierelläni kun on vaikeaa..
Itselleni suurin apu on ollut ystävät, runojen kirjoittaminen ja täällä saman kokeneiden kanssa keskustelu. Itse en lääkkeitä suosisi, koska kuten joku jo sanoikin suru täytyy vain surra..
Jos haluat niin voit rohkeasti laittaa postia minulle;
[email protected]

VAIN N IIN