Keskustelua mielenterveyden häiriöistä - sairastatteko jotakin, kuinka se näkyy teillä? Kauanko olette sairastaneet? Kuinka se vaikuttaa elämäänne?
Itse sairastan keskivaikeaa masennusta ja yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä. Se ei näy ulospäin, mutta tuntuu sisälle: väsymys, ahdistus ja niin poispäin.
Ja perseily sitten pois tästä ketjusta.
Itse sairastan keskivaikeaa masennusta ja yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä. Se ei näy ulospäin, mutta tuntuu sisälle: väsymys, ahdistus ja niin poispäin.
Ja perseily sitten pois tästä ketjusta.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Mullaki on masennus, jossain vaiheessa yritin itsemurhaa, mut nyt on menossa parempaan päin... kai. Ja sit mul tulee välil kooulussa ahdistuskohtauksia, mut niille ei oo mtn todettu.
Masennus näkyy silleen et oon aika paljon omissa maailmoissa ja ooon aika sulkeutunu. Noi ahdistuskohtaukset näkyy sillain et alan itkee ja hengitys tihenee ja sit meen rauhottuu jonnekki.
Okei. Itse "elän" omissa maailmoissani myös, olen usein poissaoleva esimerkiksi koulussa tai kaveriporukassa, vapaa-ajallani olen aina yksin, koska en vain jaksa lähteä mihinkään. Ahdistuksen tunnen parhaiten: vaikea keskittyä, turha pelko ja niin edespäin. Olen siis seitsemäntoista vuotta.
Mä olen tyypin 2 bipolaarinen (http://en.wikipedia.org/wiki/Bipolar_II_disorder) jonka takia mä käyttäydyn arvaamattomasti ja aggressiivisesti suurimman osan ajasta. Tää on alkanu syödä mua sisältäpäin
Mullakin on tuota masennusta. Ollut nyt abaut 6-7 vuotta (kauhee kun on pitkä aika, en oo ennen tajunnut), hoidossa nyt pari vuotta. Psykoterapian aloitan tässä kuussa :)
Lääkkeitä on ollut muutamia, eivät ole auttaneet kuin pahimmasta kuopasta, muuten lähinnä latistaneet hyvääkin oloa. Olen varsin saamaton ja haen edes jonkinlaisia tunteita ruuasta ja valvomisesta. Ähky kun on varsin fyysinen tuntemus niin sitä sitten hakee, että tietää olevansa vielä elossa. Runsas syöminen tietysti lihottaa ja on kallista. Välillä on kausia, jolloin en syö mitään, mutta silloin en kyllä tunne itseäni nälkäiseksi. Olen turhautunut ja alisuoriudun annetuista tehtävistä, koska kyhään ne kokoon minimipanostuksella viikkoja deadlinen jälkeen.
Sosiaalinen pelko hankaloittaa tilannetta entisestään, itse en osaa hakeutua hoitoon ja jos jotain asiaa pitäisi hoitaa soittamalla, jää se tekemättä. Kelaankin menin niin myöhään, etten varmaankaan saa päätöstä ennen terapian alkua. Tiedän olevani älykäs ja harmittaa vietävästi kun en kykene käyttämään näitä lahjojani muuhun kuin puolivillaisiin suomi24-vastauksiin.
Itsekin salaan tilani erinomaisesti. Kaverini eivät todellakaan tiedä asiasta, perheeni tietää, muttei oikein ymmärrä kun eivät sitä missään näe.
Tällä hetkellä oloni on varsin rauhallinen, en ole totaalipaniikissa mistään, en nuku lattialla koska sänky tuntuu ahdistavalta enkä mätä mahdottomasti ruokaa tai näännytä itseäni. Turhauttaa lähinnä.
Masennus on perseestä eikä lainkaan "cool". Toivon mukaan saan myönteisen päätöksen kelasta vielä tällä viikolla niin on yksi huoli vähemmän. Sitten kun saisi vielä opiskeltua.
Masennus ja paniikkihäiriöt. Yleensä ne paniikkihäiriöt iskee koulun ruokasalissa tai ylipäätänsä koulussa.
Mä oon kauan miettiny itsemurhaa ja oon viillelly reilun vuoden. Ahdistaa ajatus et pitäs hakee apua ja ottaa asioista selvää. Kaikki on tapahtunu elämässä samaan aikaan: kiusaaminen, ihastushuolet, murrosikä, kaikki mikä ylipäätään vaikuttaa. Pelkään että joskus uskallan jatkaa loppuun asti. Pysyn maailmassa ajattelemalla että muut tarvitsevat mua. Itken koko ajan, suutun perheelle. En tiedä mitä tehdä. En halua kertoa kellekkään, olen "se kovis" joka ei saa olla tunteellinen vaan rooli on pidettävä loppuun asti.
Kauanko olet sairastanut?
Kärsin pahasta paniikkihäiriöstä. Johtuen äitini alkoholismista ja useista huostaanotoista. Tälläkin hetkellä nuorisokodissa äitini takia :(. Tullet uusia pelkoja kuten: Ahtaanpaikan ja suuren väkijoukon pelot. Paniikki kohtaukset alkoivat 6v maha kivuilla ja ahdistuneisuudella.
Sosiaalinen fobia keskivaikea masennus. En ees muista miten kauan oon käyny psykiatrilla. Masennus: Oon hiljanen, poissaoleva, surullinen, melankolinen, en innostu mistään tai osaa nauraa. Pidättelen kokoajan kyyneliä, mikä ei kyllä onnistu. Oon jatkuvasti väsyny enkä jaksa tehä perusjuttuja- pestä hampaita tai syödä. Yritin talvella itsemurhaa, sitte mut ns. pakotettiin koulusta sairaslomalle ja olin saikul kesään asti. Kohta ois paluu kouluu, mikä ahdistaa&pelottaa ihan pirusti D:
Sosiaalinen fobia: Pelottaa olla vieraiden/puolituttujen ihmisten seurassa. Jos saisin päättää nii haluaisin olla kokoajan yksin. Jopa sukulaisille puhuminen ahdistaa, meen aina ihan lukkoon, rupeen tärisemään, sönköttämään, ja en melkein saa henkee. Mua myös pelottaa olla suurissa väkijoukoissa tai asioida kaupan kassalla. Kumpaanki oon lääkitystä pyytänyt, kun psykoterapiat sun muut ei näytä auttavan, tiedän kyllä että mielenterveysongelmat ei tostavaan katoa mut mm... Bentsoja eivät kuulemma mielellään tämän ikäiselle anna, minkä ymmärrän kyllä. Olis vaan mukava saada jotakin helpotusta. Tulevaisuus pelottaa, koska nytkin oon ruennu hakemaa lohtua päihteistä. Muu kun ei auta xd
Voisit ettii jonkun harrastuksen missä joudutaan oleen muiden ihmisten kanssa tekemisissä ja muuta sellasta.Sun pitää olla vahva ja nostaa katse tulevaisuuteen ja mitä tärkeintä sun pitää päästä huumeista irti ne vaan saa loppujen lopuks sun olos pahemmaks..
Itse kun olin pieni n.2w vanhempani erosivat,samaan aikaan pikkusiskoni pääsi melkein hengestään koska äitini tupakoi sisällä,lopputulos siirryimme sijaisperheeseen jossa olemme nykyisinkin.Äitimme sekaantui alkoholiin,lääkkeisiin ja luultavasti huumeisiin(en ole varma huumeista)Sai kolmisen vuotta sitten sydänkohtauksen tai vastaavaa ja kuoli.Näin äitiäni sitä ennen n.3x hänen loppuaikoinaan.
No vauva iässä tapahtuneet asiat vaikuttivat minuun ja minulle tuli pienenä vaikeuksia oppia puhumaan joten opin puhumaan muistaakseni ehkä 5w.Olin päiväkodissa aina yksin ja kun sanon aina tarkoitan sitä,eskarissa olin lähinnä poikien kanssa tai yksin.Minusta tuli väkisinkin ujo,syrjäytynyt ja en vain luottanut kehenkään eli pidin kaiken omana tietona ja pidän yhä.Ala-asteelle mentäessämme päädyin erkka luokalle koska äiti(sijais) pelkäsi etten pärjäisi normi luokalla.Sain erkalta ensimmäisen kaverini ja vaihdoimme luokkaa 3:ella.Meistä tuli heti syrjittyjä,enkä muista että kukaan olisi tullut edes puhumaan meille...No pikkuhiljaa tuli koulukiusaamista mukaan joka kesti 7luokan alkuun jolloin mulla meni hermot ja passitin 2/3osan luokasta KIVA keskusteluun sitä ennen joskus vitosella annoin raivopäissäni yhdelle kiusaajistani turpaan en pahasti ei mustelmia ei verta vain pieni kuristus ja heittely ympäri seiniä..
No sitten kotona oli myös ongelmia ja lopulta sijaisvanhempanikin erosivat peräti 2x.Minulla oli joissain kohdin erittäin vaikeaa olin ahdistunut,masentunut,minulla oli paineita,pelkäsin puhua ihmisille koska en oikein tiennyt mitä sanoa menin erittäin usein lukkoon jopa kotona.Aloin varastaa jäin kumminkin kiinni..Ja aina olin toisille mahdollisimman ystävällinen,autoin jos oli tarve ja en antanut vaikeuksien näkyä ulospäin vaan patosin kaiken sisääni.Kaikesta huolimatta en sotkeutunut huumeisiin,alkoholiin tai muuhun paskaan.No seiskalla aloitin uuden harrastuksen joka nosti itsetuntoni ylemmäs kuin se oli koskaan aiemmin ollut,koulu on mennyt aina aikas hyvin yleensä 8keskiarvo ollut.Erkanin massasta koska en alkanut meikkaamaan,laittamaan tukkaani mitenkään tai vastaavaa.Mutta selvisin tuosta kaikesta ja muustakin joten sinäkin selviät.
Kävin joskus fysioterapeutilla ja pienenä kävin puheterapeutilla jonka ansiosta opin puhumaan ja lukemaan oppiminen oli yhtä helvettiä en meinannut oppia millään ja monesti itkin lannistuneena.Nykyään luen kirjoja aikas paljon ja luen erittäin hyvin ja nopeasti.Melkein kaikesta muusta nousin omin avuin ylös koska en luottanut kehenkään ei muusta avusta olisi paljoakaan apua ollut koska en olisi taatusti kertonut mitään mikä mieltäni painaa tai vastaavaa ainakaan totuuden mukaisesti,fysioterapeutillakin olin ns.normaali iloinen tyttö ja kas en tainnut käydä kuin kuukaudessa 3 tai 5x jonka jälkeen ei tarvinnut.Olen paljon kokenut ja silloinkin kun äiti kuoli olin oman pikkusiskoni tukena ja työnsin omat tunteeni syrjään,ajattelin muita enemmän kuin itseäni ja niin se on vieläkin.
Jos mulle tarkotit ton alun vastaukseks nii , oon kokeillu tota harrastuksen alottamista jo. Se ei oo auttanu, mulle on tullu vaa entistä ahdistuneempi olo kun oon tuntemattomien keskellä. Sillonkaan en onnistunu saamaa sieltä yhtäkään kaveria, koska en uskaltanu puhua kellekkään paitsi pakon edes. Ja se mun harrastus oli siis joku kuvataidekoulu, joskus vuosi sitte. Sen jälkee en oo yrittänykkää alottaa uutta harrastusta, koska mä en oo rohkastunu yhtää, oon vieläki samallaine. Jote tuskin se mitään auttais.
& katse on vaikee nostaa tulevaisuutee, koska en koe että mulla olis ees tulevaisuutta. Ainakaan mitää hyvää se ei luultavasti olis, ellei jotai mullistavaa tapahdu. Mä tiedän et musta ei voi tulla mitää suurta.
Koko lyhyen loppuelämäni ajan mä tyydyn mielummin olemaan se säälittävä narkkari ja huoleton, ku surullinen ja selvä. No mut kaikille ei kai oo tarkotettu hyvää elämää, se on kohtalo.
vitun paha ocd löytyy
anteeks vaan mutta masennus on mun mielestä aika yliarvostettua, varsinkin teineillä. koska omg pojat on niin perseestä etten voi elää!!! mut joo onhan sitä vakavaakin sorttia että en tuomitse.. esim ihmiset välittää liikaa siitä jos ulkonäkö ei miellytä itteään, hjallis harkimo on korvaan raiskatun sopulin näkönen ja se on ihan menestynyt mies monellakin taholla. itellä oli erittäin vakavaa masennusta muutama vuos sitten mut aloin pikkuhiljaa sillon nauraan et kuinka turhista asioista sellanen voi tulla. masennus on diagnoosi jota en ikinä enää kehtais saada, jotain niin noloa!
terveisin kaksisuuntainen mielialahäiriö vuosimallia -93
Kiitos. Itsehän olen tosin miespuolinen, joten väitteesi on täysin perseestä. Voisit painua täältä sitten vaikka helvettiin, jos ei ole muuta sanottavaa.
Sekopää? Suosittelen uraa vakuutuspuolella. Siellä on tarvetta kavereille jotka osaavat tehdä tarvittavat arviot potilasta näkemättä.
Puhun itsestään. Onko se normaalia?
Ite oon reilut 5 vuotta sairastanu vaikeeta masennusta. Lisäks oon 4 vuotta sairastanu syömishäiriöö ja muutaman vuoden skitsofreniaa. En kyllä jaksa selittää, et miten ne näkyy mulla ulospäin, mut jokanen voi päätellä ite.
Kauanko olet sairastanut?
Olen pian 13 v. tyttö. 3. luokalla mulla alkoivat pakkoajatukset. Aloin käymään koulupsykologilla, psykiatreilla ja lääkäreillä. Nyt oon ollu jo yli 1½ vuotta psykoterapiassa ja se on auttanut huomattavasti eikä mulla niitä pakkoajatuksia enää niinkään ole.
Mulle tulee tavallaan kohtauksia ja oireet ovat: hengityksen kiihtyminen, itkeminen, pelko turhasta, välillä pyörryn. Ja se tapahtuu yleensä koulussa. Joudun aina tekemään lopputunnit terkalla. Se tapahtuu n. Kerran kahessa viikossa. Ei ole yhtään kaveriakaan. Käyn psykoatrilla joka viikko. :'(