kaipauksella isä

Osanottoni suureen suruusi, Kaipaava isä. Elämä on joskus niin julma ja epäoikeudenmukainen. On kohtuutonta ja järjenvastaista, että vanhemmat joutuvat hautaamaan lapsensa.

Sinun on varmasti vaikea ymmärtää tapahtunutta todeksi, kun suru on vielä niin tuore. Vain pari kuukautta sitten tytär oli vielä terve ja nyt hän on lopullisesti poissa. Sitä on vaikea ymmärtää näin sivustakin.

Olet varmasti vielä shokissa, mutta vaimosi vuoksi yrität olla vahva - jonkun on oltava ja pystyttävä hoitamaan kaikki käytännön asiat, hautausjärjestelyt ja perunkirjoitukset yms. Ilmeisesti sinä olet teistä kahdesta vahvempi.

Olisi hyvä, jos sinulla olisi joku - vaikka ymmärtävä ystävä - jonka kanssa voisit surra, itkeä, käydä läpi tapahtunutta ja muistella tytärtäsi. Suru on surtava ajallaan, sitä ei voi lakaista maton alle.

Minulla ei ole lapsia, joten ei ole omakohtaista kokemusta oman lapsen menettämisestä. Kuoleman kanssa olen tuttu. Menetin jo 11-vuotiaana isäni, joka kuoli tapaturmaisesti. Mieheni sairastui vakavasti ja joutui kolmen vuoden päästä antamaan periksi. Jäin 30-vuotisen yhteisen taipaleen jälkeen totaalisen yksin.

Voin sanoa vain sen, että surun kanssa oppii elämään. Alkuvaiheen suru on ahdistavaa ja tuntuu melkein fyysisenä kipuna. Aikaa myöten suru muuttaa muotoaan ja muistot alkavat kantaa. Sinulla on tyttärestäsi ja yhteisistä hetkistänne ihania muistoja, jotka nyt tuntuvat liian kipeiltä, mutta aikaa myöten muuttuvat kantavaksi voimaksi.

Sydämestäni toivon sinulle voimia, että jaksat tämän kaikkein vaikeimman ja ahdistavan mustan surun vaiheen. Suru kulkee kyllä mukanasi loppuelämän, mutta sen reunat pehmenevät ja sen kanssa oppii elämään.

Rakkaani kuolemasta on kohta vuosi.En viime vuonna jaksanut uskoa,että siitä surusta selviän hengissä,mutta tässä sitä vielä ollaan.Suru on vieläkin läsnä ja muistot sattuvat,mutta ei enää niin pahasti kuin ennen.Käyn yhä mielenterveystoimistossa psykiatrisen hoitajan luona juttelemassa tunnoistani.Suosittelen sitä sinullekin,koska ystävät eivät jaksa vatvoa suruasi ja se kieltämättä tuntuu pahalta,tuntuu kuin kukaan muu ei enää muistaisikaan elämän tärkeintä ihmistä.Aion myös osallistua seurakuntien järjestämään sururyhmään,mutta sitä ei suositella kuin aikaisintaan puolen vuoden jälkeen menetyksestä,minkä ymmärrän hyvin suuren surun kohdanneena. Hae suruusi apua ja itke,kun itkettää.En usko,että elämä rakkaan poismenon jälkeen ikinä "normalisoituu",siitä tulee aina puuttumaan jotain,mutta uskon,että ajan kanssa elämästä tulee kuitenkin elettävä. Voimia Sinulle surussasi

Kerroit että sinuun koskee mutta sinä et halua näyttää sitä ulospäin ja sinun pitää tukea vaimoa. Jotka eivät ole menettäneet omaa lalstaan eivät voi samaistua suruun varsinkaan jos sitä ei mitenkään ilamise. Siis ystävät eivät yksinkertaisesti näe, mitä sisimmässäsi nyt liikkuu.
Jospa avautuisit ensiksi vaikka vaimolle. Kyllä mies saa kokea ihmisen tunteita ja surra. Jos näytät surusi ja itkusi, niin se voi helottaa puolisoakin.
Uskon että ihmisen elämä ei pääty kuolemaan. Kyllä te näette tyttärenne Taivaan kodissa. Hänen tehtävä oli lyhyt maan päällä.
Auttaisko jos voisitte mennä johonkin sururyhmään. Ainakin hetken perästä kun pääsette alkusokista.
Kun itsellä ei ole lapsia, niin ei sitä osaa käsittää miltä lapsen menetys tuntuu.
Vioimia ja siunausta teille molemmille.

Minä ja vaimoni menetimme myös lapsen. Poika oli vain parivuotias. Minusta tuntui silloin samalta kuin sinusta että kukaan ei väliyä kuin vaimosta ja että pitää olla vahva vaimon takia. Minun onneni oli silloin isäni jolle pystyin puhumaan ja joka oli aina ollut tukenani. Minun vanhempani käytönnössä hoitivat hautajaisjärjestelyt sillä me emme sihen kyenneet. Nyt myöhemmin minua kaduttaa että en osallistunut juurikaan hhautajaisjärjestelyihin ja sysäsin kaiken vastuun vanhemmilleni vaikka hekin kovasti kärsivät menetyksestä. Mutta silloin ei jaksanut keskittyä mihinkään kuin yksi nmaailman tärkein henkilö oli poissa. Meillä kuitenkin elämän täytyi jatkua muiden lasten takia. Suru on suunnaton ja ei häviä ikinä mutta helpottaa valoisten päivien osuessa kohdalle.

Voimia ap:lle ja hänen vaimolleen. Oma lapsen menetys on varmaan kauheinta mitä elämässä voi tapabtua. Kuten minun vanha ja jo hieman höperö isomummoni sanoi äitini haudalla "se on kuollut ja kuopattu ,mistä sitä kahvia sai?" Näinhän se menee vaikka karulta kuulostaakin. Nyt teidän kannattaa keslittyä vaimonne kanssa toisiinne ja jakaa surunne ja ilonhetkenne tyttärestänne toisillenne! Ja tukea toisianne ja tehdä sellaisia asioita mistä pidätte, vaikka sitten käydä juomaan nuo kahvit vaikka jossain kahvilassa. Ja muistakaa tämän kaiken surun keskellä kuitenkin toisenne rakastakaa tposianne enemmän kuin koskaan ettei teidän välinne rikkoonnu.

Raamatusta löytyy apua kaipauksen tuskaan.

Otan osaa suureen suruusi.
Minun menetyksestä tuli juuri 10kk9pv ja samassa sumussa olen vieläkin, kuin tapahtuma päivänä.

En tiedä missä asut, mutta etsi vertaistukiryhmä lapsensa menettäneille ja hae itsellesi ihan ammattiapua, joko työterveyshuollon kautta tai terveysaseman, mutta älä jää yksin.

Itse kävin alkuun yksityisellä psykologilla, -psykiatrilla, sitten siirryin yksityiseen traumaterapiaan, joka on Kelan tukema, julkisen puolen psykpkl katsoi, ettei lapsen kuolema ollut riittävä syy päästä heille asiakkaaksi.

Toivon, että vaimosi kanssa molemmat ymmärrätte, että suru on Teidän yhteinen, keskustelkaa siitä yhdessä, vaikka kuinka tuntuu että aina vain toistaa samoja asioita.
Niin kliseiseltä, kuin tuntuukin... niin paljon voimia sinulle ja vaimollesi.