Toisen elämän pilaamisesta

Tämä voi aluksi vaikuttaa uskomattomalta, mutta kyllä se siitä maanläheistyy.

Olen jo 30. ikävuoden paremmalla (tai pahemmalla) puolella oleva laiskahko, asenneongelmainen, tunnekylmä, aloitekyvytön, ajokortiton, varaton, vastuuta ottamaton, kouluttautumaton ja työtön ylianalysoiva mies, jolla ei ole ulkonäköä mainittavaksi asti tai edes merkittävää kykyä pitää naista tyytyväisenä makuuhuoneen puolella. Jostain sattuman oikusta olen kuitenkin onnistunut seurustelemaan toisen käden sormia vaativan määrän vuosia (joista osan vallan avoliitossa) sirpsakan, itseäni nuoremman, akateemisen ja savuttoman neiti-ihmisen kanssa, joka miellyttää turhan ulkonäkökriittistä silmääni, on suurimman osan ajasta hyväluonteinen ja pitää yhteiseloa kasassa niin taloudellisesti kuin emotionaalisestikin. Eikä ihme kyllä ole täysin pettynyt makuuhuoneaktiviteetteihin kanssani.

Sehän meni rehvasteluksi. Takaisin asiaan.

Ongelma on, että itse olen täysi nynny ja todennäköisesti narsisti (ellei narsismin syyttäminen huonosta käytöksestä ole jo mennyt muodista). Ennen tämän naisen tapaamista kulutin päiväni ruokaostoksilla, ruoanlaitossa ja tietokoneen ääressä istumiseen samalla television takana olevaa seinää tuijottaen. En ollut kiinnostunut oikein mistään, harrastuksiini kuului osa-aikainen pullonkeruu, tyhjien purukumipussien sekä mainosmustekynien keräily liikunnan tarkoittaessa postilaatikolla käymistä. Läheisiä ystäviä minulla oli laskentatavasta riippuen yksi tai kaksi. Eli lyhyesti minulla ei ollut minkäänlaista "elämää".

Nykyisin tämän parisuhteen paremman puoliskon ollessa tuomassa vähähiilihydraattista leipää pöytään tieteellisten läpimurtojen parissa on oma päiväni pitkälti samanlaista kuin ennenkin, mitä nyt harrastan vähemmän, ruokin lemmikit ja posti tulee oviluukusta sisälle (mutta kauppa on kauempana, joten liikunnan määrä on tainnut jopa kasvaa). Naisen palatessa väsyneenä töistä kiukuttelen hetken hänen 14-tuntisesta työpäivästään (tämä on sitten liioittelua, harvoin ne kestävät yli 12 tuntia) hänen kyseenalaistaessaan päätökseni jättää pölynimuri kaappiin asunnon vallitsevassa siisteystilassa, narisen rahankäytöstä (saita kun olen), kysyn mitä herkkuja työpaikkaruokalassa oli tarjolla ja vietämme loppuillan jutellen mukavia (kenties ainoa positiivinen puoleni onkin, että olen kohtalaisen hyvä suustani, kunhan kyse on kevyestä keskustelusta; makuuhuoneessa ei auta tämäkään), yleensä katsoen hukkaputkesta jotain sarjaa, josta minä pidän ja hän ei voisi paljon vähempää välittää. "Onneksi" hän voi samalla harrastaa esimerkiksi neulomista tai työntekoa.

Kun sitten joskus (kovin harvinaisena) vapaailtanaan nainen haluaisi lähteä pistämään jalalla koreasti ja ottamaan kenties drinkin tai pari heitän pyyhkeen kehään ja vilkutan ovelta surkeana, koska bilettäminen on liian sosiaalista, tanssiminen on vaikeaa enkä pidä alkoholin maustakaan. Minä minä minä.

Kenties juuri siksi (vaikka äkkiseltään syistä näyttäisi olevan runsaudenpulaa) nainen on näiden vuosien aikana ehtinyt jo kolmanteen potentiaaliseen kumppaniehdokkaaseen (tosin yksi oli nigerialaishuijari, mutta kaikkihan lasketaan). Onnekkaasti näistä on löytynyt ratkaisevia ongelmia lähempää tuttavuutta tehtäessä, joten olen päässyt huokaisemaan helpotuksesta keploteltuani itseni jälleen hyviin, tai ainakin välttäviin kirjoihin. Valitettavasti (lähinnä minun kannaltani) uusimman kanssa tuttavuus on kuitenkin edennyt jo fyysiselle tasolle, jossa ei vaikuta olevan moittimista (eikö teidän parisuhteissanne keskustella avoimesti näistä asioista?) ja kaikki muukin kuuluu olevan vähintään mainiosti. Olenkin nyt vuokrailmoituksia lukiessani alkanut miettiä, että onko tässä enää mitään järkeä.

Nainen kyllä kehuu arkielämän kanssani olevan mukavaa, mutta eihän se tietenkään riitä, sillä hän kuitenkin jakaa ystävättäriensäkin mielipiteen siitä, että minusta tulisi oiva aviomies - jollekin toiselle. Ja mitenpä elämä kanssani juhlaa voisikaan olla, kun onhan "elämäni" kuitenkin käytännössä toisen ihmisen elämää.

Kannattaako minun siis tämän(kin) miessuhteen kariutumista toivoessani vielä yrittää pysyä väleissä naisen kanssa ja olla saatavilla lohduttavaksi olkapääksi tarjoten välttävää arkieloa, vai tulisiko suosiolla (muiden miesten kannalta lopultakin) polttaa sillat ja päästää tämä haluttava naisihminen vapaille markkinoille vaikka se sitten olisikin tavallaan tyhjän päälle jättämistä? Toisin sanoen minun vai hänen (välttävä) onnensa? Ja onko tilanne aina ollut sama, mutta vasta nyt vaakamambon tultua kuvioihin minunkin liskonaivoni alkavat löytää punaisen langan etsiessään perusteluita vatsaa vääntävälle mustasukkaisuudelle?

Sana on vapaa.

P.S. Naisen yhteystietoja en anna, opetelkaa pojat tanssimaan.