Mannerheimin Muistolle, Kaivopuistolle

Marskimarssi

Niin laski Marsalkan silmäluomi:
oli mustana taivas ja kusessa Suomi,
oli murtunut Kannas ja armeijan teräs,
sen sankarit metsissä käpyjä keräs.

Jo Päämajan saavutti tykkien jyly,
oli Wiborg mennyt , oo! kohtalo tyly!
Ja ruoste raiskasi Kauhavan rautaa,
Suur-Suomelle kaivettiin kookasta hautaa.

Oli rinnassa pelko ja kaulassa sisu
ja Suomen leijona naukuva kisu!
Kovin heikosti lohdutti seikka se että
oli pullossa tilkkanen Äänisen vettä.

Että kirottu Kemppi sen tehdä tohti!
Että prikaati laukkasi Kouvolaa kohti!
Että osaakin olla niin itsepäinen
tuo parjattu sotamies venäläinen.

Otur, olycka de' va' de' som mej hände
och de' va' bara skit som Adolf hit sände!
Vaan ei sittenkään tappio mieltäni paina:
olen taistellut usein ja hävinnyt aina.

Valan kerran hän vannoi: Miekkani tuppeen
panen vasta sitten kun viimeiseen gubbeen
on kamppailtu, kaaduttu osa niin nätti
vasta sitten kun vapaa on Liivi ja Lätti.

Lojui nurkassa miekkansa tupetta yhä,
Nickleen sitä jynssäili, arki tai pyhä.
Oli kartalta pyyhkäisty veljemme Eesti.
Sitä Siilasvuo tuijotti lasittuneesti.

Kerran jalosti yleni eloni kaari
Kunpa istuisi vieläkin Kremlissä Tsaari!
Vaan ei siellä lemussa vodkan ja kaalin
punoo juoniaan Molotov niin ja se Stalin.

Mutt' niinhän se on, ach fan och förbannat;
senhän palkaksi saat kun sä parhaasi annat,
ura katkeaa mulla nyt kasakkain peitsiin,
Kaivopuisto adjöö, minä matkustan Schweiziin.

Teille Heinrichs ja Airo myös hyvästit sanon
ja kaikkia kiitän ja anteeksi anon
pian sammuvat lieskat ja hälvenee sauhu
älä muistele pahalla, Marokon Kauhu.

Niin Marsalkan luomi vihdoin taas nousi,
veri sininen tyynesti suolissa sousi.
Hän huokasi, hetkisen ääneti vietti:
hän jäähyväissanoja miehilleen mietti.

Hän selkänsä suoristi, käskynsä jakoi,
ja kirjuri käskyn sen koneella takoi:
"Te kuulkaa, sankarit Summan ja Kollaan,
päiväkäskyni viimeinen: Kusessa ollaan."