Kiitos Lenin 1917 - 2014

"Tien vieressä seisoi pataljoonan lotta. Raili Kotilainen ei ollut tällä retkellä saanut miestä, mutta osaksi sen korvasi se seikka, että hän oli saanut paljon miehiä. Se adjutanttikin, joka oli sodan alkupäivinä ottanut hänestä valokuvan vallatun kranaatinheittimen vieressä, oli kaatunut aikoja sitten. Silloin oli Raili ollut vielä hehkeä tyttö, mutta sota oli kuluttanut häntä niin kuin muitakin. Hän oli niin lusaantunut ja laskenut tasoaan, että oli sortunut jopa erääseen panssarintorjuntamieheenkin. Sic transit glosia mundi, oli Sarastie sanonut, sillä lotta oli hänestä tullut vastenmieliseksi alettuaan liian julkeasti pelehtiä lemmenasioissa.

Lotan polkupyörä oli rikki. Hän oli väsynyt ja hylätty. Miehet osoittivat peittelemättä halveksintansa ja vihamielisyytensä. Hän sai kuulla hävyttömiä, vihjailevia huutoja. Nähtyään Korpelan, aikoi hän turvautua tähän. Hän kuvitteli vanhemman miehen olevan jotenkin isällisen myötämielinen.
- En voi ajaa tällä ja olen niin väsynyt. Kenkänikin hankaa kantapäätä. Päästättekö kuormalle?
Herrajumala! Rintamalotta! Se vaikutti Korpelaan kuin punainen vaate härkään.
- Ei tässä o ennenkään pyhänä sontaa ajettu. Saatana. Kyllä jämpti on niin.
Lammio kuuli sen. Hän käski ensin lotan seuraavaan ajoneuvoon ja huusi sitten Korpelalle:
- Sotamies Korpela!
- Mikäs on?
- Mitä te sanoitte äsken?
Sanon mitä mä sanon. Niin. Meinaan tässä on vedättämistä tarpeeksi. Ei yhtään tartte Suomen herran vosua ajella niin. Kyllä asia niin on.
Sitten seurasi pitkän aikaa hiljaista jupinaa, josta Lammio erotti lukuisten perkeleiden ja saatanoiden seasta Suomen yhteiskuntaa, herraa, hutsua, vosua, lohnaketta ja muuta senkaltaista."