Toisen maailmansodan aikaisen M18 Hellcat panssarintuhoojan tarina on jäänyt melko etäiseksi. Hellcat oli erittäin kevyesti panssaroitu ja keskinkertaisesti aseistettu vaunu, joka perustui sellaiselle virheelliselle käsitykselle, että pst-vaunujen maksimi tienopeudet ovat niiden taistelunopeuksia maastossa. Vialliselle doktriinille rakentui kuitenkin melko innovatiivinen vaunu, jota ei koskaan olisi tarvittu. Toisinkin olisi kuitenkin voinut käydä. Vuonna 1942 toinen mahdollisuus olisi ollut seurata saksalaista mallia ja pyrkiä isoihin ja voimakkaasti aseistettuihin tornittomiin vaunuihin. Tällainen olisi ollut hylätty 105mm Gun Motor Carriage (GMC) T4.
Perustuen aiempiin nopeisiin tankintuhoojiin kuten 75mm GMC T67 vaunuun suositti Yhdysvaltain Armeijan Taisteluvälikomitea tammikuussa 1943 uuden 76mm GMC T70 tankintuhoajan kehittämistä ja ensimmäiset protomallit valmistuivat kevään mittaan 1943. Vaunun moottorina oli 400hp Continental R-975-C1. Runko oli pääosin samanlainen kuin aiempien kevyiden protovaunujen rungot. Jousituksena oli muunneltu Christie-tyyppi ja panssarointi oli todellakin kuin paperia: Paksuimmassa kohdassa vain 25mm, mutta pääosin kuitenkin 13mm. Todellisena uutuutena oli uusi torni, joka oli suunniteltu uutta "tehokasta" 76mm T1 tykkiä varten.
Ensimmäiset testit paljastivat heti lukuisia heikkouksia nyt jo 20 tonnin painoisessa vaunussa. Heikot iskunvaimentimet ja telaketjujen kestävyys aiheuttivat paljoltikin huolta. Kovalla kiireellä vaunua pyrittiin parantamaan ja se laitettiinkin tuotantoon jo kesäkuussa 1943 ja lokakuuhun 1944 mennessä oli tuotettu jo 2507 vaunua. T70 lopulta standardisoitiin maaliskuussa ja sen nimeksi tuli M18. Parannuksia vaunuihin tuli vähitellen sodan jatkuessa. Tärkein oli uusi moottori, joka kehitti 460hp ja parannetut iskunvaimentimet. Kaikkiaan kolmea eri tykkimallia oli käytössä sodan aikana: 76mm M1A1, M1A1C ja M1A2. Ensimmäiset kaksi mallia olivat pääosin samanlaisia, mutta mallissa M1A2 oli parannettu rihlaus jolla saatiin vakaampi projektiili. Lukuisia kokeellisia vaunuja rakennettiin M18 vaunun pohjalle, mutta nämä eivät tulleet koskaan käytöön.
Viisi Hellcat-vaunua lähetettiin Anzion rintamalle kokeiltaviksi ja ne osallistuivatkin taisteluihin 23. toukokuuta 1944 lähtien. Täällä ne poikkesivat pian roolistaan ja niitä käytettiin tiedustelussa. Vaunu sai odotetusti kehuja nopeudesta ja haukkuja panssaroinnin heikkoudesta. Normandiassa Hellcatit osallistuivat ensimmäistä kertaa Operaatio Kobraan heinäkuussa 1944. Näinä ensimmäisinä kuukausina Hellcatien taistelurooli oli verrtattain vähäinen ja tankkikohtaamisia ei juurikaan ollut. Brittanyssa tehtävinä oli pääosin nopeiden kolonnien saattamista ja tiedustelua. Lorrainen tankkitaistelut syksyllä tarjosivat Hellcateille ensimmäiset mahdollisuudet kohtaamisiin vihollistankkien kanssa. 704. TD pataljoona keräsi tililleen kaikkiaan 39 saksalaista panssaria neljää tuhoutunutta ja kolmea vaurioitunutta Hellcatia vastaan. Hyvästä suorituksesta huolimatta tyytymättömyys vaunun panssarointiin kasvoi näiden taisteluiden jälkeen. Päältä avonainen torni aiheutti myös paljon huolta ja tähän kehitettiinkin paljon kentällä improvisoituja ratkaisuja.
Hellcatien määrä ei lisääntynyt suuresti, koska useimmissa TD-pataljoonissa katsottiin ettei se tuo juuri olennaisia parannuksia M10 tankintuhoojaan nähden. Ardennien taistelussa ainoastaan TD-pataljoona 705 osallistui merkittävästi taisteluihin Bastognen alueella joulupäivänä. Hellcatit hajautettiin pst-tueksi useille jalkaväkiryhmille ja ne menestyivät verrattain hyvin saksalaisten panssarikärkiä torjuttaessa. Myöhemmin tammikuussa 1945 vaunut osallistuivat vielä uusiin torjuntataisteluihin. Ardenneilla normaalien pst-tykkien tehottomuus ja hitaus tuli selvästi ilmi, joten monet yksiköt varustettiin uudelleen M18 Hellcat vaunuilla vuoden 1945 alussa. Tyynenmeren rintamalla Hellcatit osallistuivat sodan viimeisenä vuonna Filippiinien ja Okinawan taisteluihin. Niiden tehtävä oli lähinnä vain tulituen antaminen pitkiltä etäisyyksiltä heikon panssaroinnin vuoksi.
Perustuen aiempiin nopeisiin tankintuhoojiin kuten 75mm GMC T67 vaunuun suositti Yhdysvaltain Armeijan Taisteluvälikomitea tammikuussa 1943 uuden 76mm GMC T70 tankintuhoajan kehittämistä ja ensimmäiset protomallit valmistuivat kevään mittaan 1943. Vaunun moottorina oli 400hp Continental R-975-C1. Runko oli pääosin samanlainen kuin aiempien kevyiden protovaunujen rungot. Jousituksena oli muunneltu Christie-tyyppi ja panssarointi oli todellakin kuin paperia: Paksuimmassa kohdassa vain 25mm, mutta pääosin kuitenkin 13mm. Todellisena uutuutena oli uusi torni, joka oli suunniteltu uutta "tehokasta" 76mm T1 tykkiä varten.
Ensimmäiset testit paljastivat heti lukuisia heikkouksia nyt jo 20 tonnin painoisessa vaunussa. Heikot iskunvaimentimet ja telaketjujen kestävyys aiheuttivat paljoltikin huolta. Kovalla kiireellä vaunua pyrittiin parantamaan ja se laitettiinkin tuotantoon jo kesäkuussa 1943 ja lokakuuhun 1944 mennessä oli tuotettu jo 2507 vaunua. T70 lopulta standardisoitiin maaliskuussa ja sen nimeksi tuli M18. Parannuksia vaunuihin tuli vähitellen sodan jatkuessa. Tärkein oli uusi moottori, joka kehitti 460hp ja parannetut iskunvaimentimet. Kaikkiaan kolmea eri tykkimallia oli käytössä sodan aikana: 76mm M1A1, M1A1C ja M1A2. Ensimmäiset kaksi mallia olivat pääosin samanlaisia, mutta mallissa M1A2 oli parannettu rihlaus jolla saatiin vakaampi projektiili. Lukuisia kokeellisia vaunuja rakennettiin M18 vaunun pohjalle, mutta nämä eivät tulleet koskaan käytöön.
Viisi Hellcat-vaunua lähetettiin Anzion rintamalle kokeiltaviksi ja ne osallistuivatkin taisteluihin 23. toukokuuta 1944 lähtien. Täällä ne poikkesivat pian roolistaan ja niitä käytettiin tiedustelussa. Vaunu sai odotetusti kehuja nopeudesta ja haukkuja panssaroinnin heikkoudesta. Normandiassa Hellcatit osallistuivat ensimmäistä kertaa Operaatio Kobraan heinäkuussa 1944. Näinä ensimmäisinä kuukausina Hellcatien taistelurooli oli verrtattain vähäinen ja tankkikohtaamisia ei juurikaan ollut. Brittanyssa tehtävinä oli pääosin nopeiden kolonnien saattamista ja tiedustelua. Lorrainen tankkitaistelut syksyllä tarjosivat Hellcateille ensimmäiset mahdollisuudet kohtaamisiin vihollistankkien kanssa. 704. TD pataljoona keräsi tililleen kaikkiaan 39 saksalaista panssaria neljää tuhoutunutta ja kolmea vaurioitunutta Hellcatia vastaan. Hyvästä suorituksesta huolimatta tyytymättömyys vaunun panssarointiin kasvoi näiden taisteluiden jälkeen. Päältä avonainen torni aiheutti myös paljon huolta ja tähän kehitettiinkin paljon kentällä improvisoituja ratkaisuja.
Hellcatien määrä ei lisääntynyt suuresti, koska useimmissa TD-pataljoonissa katsottiin ettei se tuo juuri olennaisia parannuksia M10 tankintuhoojaan nähden. Ardennien taistelussa ainoastaan TD-pataljoona 705 osallistui merkittävästi taisteluihin Bastognen alueella joulupäivänä. Hellcatit hajautettiin pst-tueksi useille jalkaväkiryhmille ja ne menestyivät verrattain hyvin saksalaisten panssarikärkiä torjuttaessa. Myöhemmin tammikuussa 1945 vaunut osallistuivat vielä uusiin torjuntataisteluihin. Ardenneilla normaalien pst-tykkien tehottomuus ja hitaus tuli selvästi ilmi, joten monet yksiköt varustettiin uudelleen M18 Hellcat vaunuilla vuoden 1945 alussa. Tyynenmeren rintamalla Hellcatit osallistuivat sodan viimeisenä vuonna Filippiinien ja Okinawan taisteluihin. Niiden tehtävä oli lähinnä vain tulituen antaminen pitkiltä etäisyyksiltä heikon panssaroinnin vuoksi.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hyviä nuo juttusi, on Hunnicutit luettu nuukaan siellä päässä. :)
Hellcat on meikäläiselle aika tuntematonta aluetta, kuten varmaan monelle muullekin. Eiköhän jenkkipeleistä tule aina se wanha cunnon sherman mieleen. Juttusi perusteella ainakin Lorrainessa Hellcat näkyy pärjänneen hyvin jos 39 voittoa neljää (lopullisesti)tuhoutunutta Hellcatia vastaan.
Mielenkiintoinen tuo miehistöjen valitus avoimesta taistelutilasta, ei minun mielestäni M-10 ja Jacksonin torneista valitettu niinkään paljoa. Tosin eri tavalla panssaroituja kuin Hellcatin torni. Avoimessa maastossa avoin torni ei varmaan yhtä turvattoman oloinen kuin kaupunkiolossa ja metsämaastossa missä pottunuija sujahtaa helpolla miehistön syliin.
Onnettoman ohuthan tuo Hellcatin suojaus oli. Tosin Pantheria, Tiikeriä tai sitten vaikka vain Nelosta vastaan taistellessa ei normaalietäisyydellä liene ollut suurtakaan väliä onko edessä sentin tai viiden sentin panssari, läpi helähtää kuitenkin. Tyynellä merellä varmaan päävastustaja olisi ollut 47 mm japsitykki, pst-tykkinä tai Shinhoto Chi-ha :n muodossa, heläyttää Hellcatista lävitse kyllä aika helposti. Varmaan liikkuvana pst -tykkinä tuo on parhaimmillaan. Ardenneilla muistini mukaan jenkeillä paljon 57 mm kalustoa (korjaa jos meni väärin tuo pst-tykki -muisteloni), hyvin saa osua että Tiikeri jää siihen. Itse en 57 mm tykillä ampuisi Tigeriä tai Pantheria ilman että olisi valmiiksi piikkarit jalassa ja alkuverryttelyt tehty 100 metrin spurttia silmällä pitäen.
Menee vähän Hellcatista ohi mutta joskus vähän huvittaa kun verrataan Shermania aina vain vaikkapa Tiikeriin (jota sentään perusversiona vissiin mittavat 1354 kpl tehtiin ja siroteltiin ympäri eri rintamanosia). Ihan eri painoluokan vaunut kyseessä. Yksi halvatunmoisen työtuntimäärän vaativa raskas vaunu ja toinen (mielestäni sarjassaan erinomainen) keskiraskas yleistyökalu joita tehtiin suuret määrät. Tehtiin paljon, oli paljon, tuhoutui paljon, korjattiin tuhoutuneista paljon ja voitettiin sota ah niin "huonosti aseistetulla, huonosti panssaroituna ja helposti tuleen lehahtavalla" vaunutyypillä.
En minä Tiikeriä vähättele, kokeneen miehistön käsissä varsinkin idän aroilla paha vastustaja joka pystyi niittaamaan T-34 :n kaukaa (85 mm tulo neukkuvaunun torniin jo vähän tasoitti puntteja). Kesti kauempaa ammutut osumat hyvin, joskus miettinyt että olisivatko nämä Wittmannit ym panzerässät saavuttaneet niin isoja voittolukuja jollain muilla vaunuilla ts olisiko lupaavasti alkanut ura katkennut aikaisessa vaiheessa ilman Tiikerin "liki kaikenkestävää panssarointia".
Paras liittoutuneiden tankki oli kyllä ehdottomasti Hawker Typhoon.. hehe.
"Rooaar..SWOOOAASSHHH... "Achtung, ein britische Jagbomber..KABLAMMM..ARGHH" kuten jokainen Korkeajännityksiä nuorempana lukenut muistaa!!!
"Hyviä nuo juttusi, on Hunnicutit luettu nuukaan siellä päässä."
Joo, aivan mainioita kirjoja. Hunnicuttilta ei oikein tahtonut valua tuota tietoutta Helkatin käytöstä. Täytyi turvautua Ospreyn NV 097 M18 Hellcat tank destroyer- kirjaan. S. Zalogan kirjoja tämä tietysti. Minulla aina Zalogan kanssa huolettaa ne pienemmät detaljit. Olen muutamissa hänen kirjoissaan törmännyt melko karkeisiin mokiin ja urbaani legendoihin.
"Lorrainessa Hellcat näkyy pärjänneen hyvin jos 39 voittoa neljää (lopullisesti)tuhoutunutta Hellcatia vastaan."
Aivan. Laittaessa yleensä Lorrainen syksyn taisteluiden taustaa vasten (kokemattomia saksalaisia hyvällä kalustolla) niin se sopii kuvaan. Suuri osa vaunuista taisi olla vielä Panthereita.
"Avoimessa maastossa avoin torni ei varmaan yhtä turvattoman oloinen kuin kaupunkiolossa ja metsämaastossa missä pottunuija sujahtaa helpolla miehistön syliin."
Samaan tulokseen olen itsekin tullut. Psykologinen tekijä, miehet eivät pidä taivaasta kattonaan. Monille miehistöille pelkkä kangas tornin päällä riitti rauhoittamaan pahimpia pelkoja. En ole löytänyt paljoa tietoa noista kranaatin putoamisista torneihin. Tosin pelkkä sirpalesuihku puuräjähdyksestä riittää varmaan naulaamaan avoimen tornin miehistön.
"Tyynellä merellä varmaan päävastustaja olisi ollut 47 mm japsitykki, pst-tykkinä tai Shinhoto Chi-ha :n muodossa, heläyttää Hellcatista lävitse kyllä aika helposti."
Mitenhän ne kuuluisat "polvikranaatinhettimet" (hehheh!) olisivat vaikuttaneet Pasifikassa? Hyvin vähän tietoa näyttäisi olevan siitä liikkeellä.
Niin, ne 57mm tykit Ardenneilla oli kanssa kamalia. Vain Kaksoiskylän taistelussa oli brittien sabot-laukauksia käsillä joten niiden teho hetkeksi parani. Muuten ne pst-tykki menetykset oli monesti kaksinkertaisia vihollisvaunujen tappiohin nähden. Se oli McNairia se! Useimmat sotilaat oli sitä mieltä, että bazooka-raketinheitin kelpaa paremmin kuin pst-tykit. Eihän se tehokas ollut sekään liian pienen kaliiperin takia, mutta ainakin se kulki mukana toisin kuin tykit.
Tuo Tiger juttu onkin tuttu! Siitä on tällä palstalla riittänyt polemiikkiä varmaan pitkän kirjan verran. Shermanin kanssa minulla jurppii se, että yleisesti tupataan unohtamaan se Wet Stowage-juttu. Sehän teki Shermanista yhden palo/räjähdys turvallisimmista vaunuista sodassa. Vaikka eihän se tietenkään panssarikranaattiä pysäytä sekään.
"85 mm tulo neukkuvaunun torniin jo vähän tasoitti puntteja"
Tosi juttu. Vielä parempaa oli tilavampi torni ja parempi miehistön asettelu siellä. Kuinkahan yleinen oli tuo TDP-savunlevitysjärjestelmä? S. Zaloga sitä kirjoissaan mainostaa hienona uutuutena muistaakseni vuodelta 1944.
"Paras liittoutuneiden tankki oli kyllä ehdottomasti Hawker Typhoon.. hehe."
Minä olen aina niellyt nämä lentäjäsankareiden uroteot yhdessä suolan kanssa. Jos puoletkaan niiden väitteistä olisi totta, saksalaisten panssarivoimat olisi tuhottu kymmeneen kertaan. Oikea määrä tuhotuista tankeista taisi olla korkeintaan muutama prosentti. Kyllähän ne RP-ja HVAR-raketit varmasti kovasti paukkui, mutta harvemmin ne oikeasti osuivat.
Hellcatistä oli sodan loppupuolella uusia reilusti järeämmin aseistettuja versioita tulossa olevaa Japanin maihinnousua varten. T88 HMC olisi ollut normaali Hellcat, mutta 105mm T12 haupitsilla. Sitä testattiin Fort Knoxissa sodan loppupuoella ja projekti hylättiin sodan päättyessä.
Toinen idea oli asentaa suurempi torni ja 90mm tykki normaaliin runkoon ja saada näin tehokkaampaa pst-voimaa nopeaan vaunuun. Proto valmistui, mutta sota sanoi sopimuksen irti.
Mietin tuota avointa taistelutilaa vielä. Tavallaanhan se voisi olla hyödyksikin mm vaunusta tähystämisen kannalta. "Joka näkee toisen ensin, on jo puoliksi voittanut panssarien välisen taistelun", wanha viidakon sanonta.
Myös osuman saaneesta vaunusta poistuu tornimiehistö aika liukkaasti kun taistelutila on avoin eikä joudu rimpuilemaan torniluukussa kurkkumikrofonin piuha tukevasti kiinni vaunun sisällä olevassa kulmaraudanmutkassa. Tilanteen stressaavuutta voi vielä pahentaa kun näkee miten Normandialaisen bogacen takana joku HJ :n kaveri etsii käsiinsä uutta faustia ikäänkuin yksi ei olisi riittänyt.. :)
T-34 :n savustimesta en tiedä, varmaa on vain että aika uhkeasti savuttavat ilmankin niitä pönttöjä. Leikki leikkinä, ihan sotakäyttöön sopivaa tekniikkaa nuo venäläislaitteet ovat. Työkaluja ilman turhia finessejä ja viilailuja. Jos venäläinen tankinmoottori ei savuta niin se ei ole käynnissäkään.
Joo, varmasti liioiteltua Typhoonien teho mitä tuhottuihin vaunuihin tulee. Pelättyjähän ne kyllä olivat, paljon niitä sitten menikin varsinkin 20/37mm aseiden uhreina. Niitähän saksalaiset viljelivät joukko-osastoissaan ja olivat tunnetusti aika hyviä sihtailemaan. Hankaloittivathan ne saksalaisten vaunuosastojen elämää päivisin kun koko ajan piti olla jemmassa JaBo :jen pörrätessä ilmassa.
Kun puhetta oli Tiikeristä ja Typhoonista niin miten arvelet että Wittmannin vaunu tuhoutui? Se lainavaunu, 007 -numeroinen Tiikeri missä miehistöineen kaatui 8/44. Paljonhan on taitettu peistä oliko osuma Typhoonin raketista vai saiko Sherman Fireflyn 17 Pdr nitistettyä tämän panssariässän. Eihän tuolla käytännön merkitystä enään ole mutta aihe tuntuu aina sotahistoriasta kiinnostuneita askarruttavan.
Panssariässistä vissiin suurin osa oli saksalaisia mutta olihan noita muitakin, ekana mieleen tulee Dimitri Lavrinenko joka teki Klimillä pahaa jälkeä Barbarossan ekana syksynä. Yli 50 tuhottua vastustajaa jos nyt tätä kirjoittaessani muistan oikein. Klim Voroshilov taisi vuonna 1941 olla "esi -Tiger", ampuu lävitse vastustajistaaan ja on itse varsin immuuni vastapuolen ampumille osumille. Ihan kuten Tiger seuraavan vuoden syksyllä Leningradin lähellä debytoidessaan.
"Mietin tuota avointa taistelutilaa vielä. Tavallaanhan se voisi olla hyödyksikin mm vaunusta tähystämisen kannalta."
Ainakin tämän esitetyn aineiston pohjalta tuo voisi hyvinkin pitää paikkaansa. Niin, poistuminen on kyllä ainakin teoriassa nopeampaa. Suurien miehistötappioiden jälkeen vuoden 1944 syksystä lähtien TD-miehet käyttivät paljon normaalia jalkaväen M1 kypärää. Luulisin asioiden sirpaloitumista syyksi tuohon ;)
Savukoneistoon liittyen vielä se, että tuossa Zalogan kirjassa on muutama kuva näistä savupöntöistä. Ilmeisesti kyseessä on ollut T-34/85 mallille varattu laitteisto. Voisin kyllä vaikka vannoa nähneeni kuvan mallista T34 M42 samanlaisella laitteistolla.
Nuo lentävät huvitukset näyttää aiheuttaneen eniten tuhoa suojaamattomalle kalustolla: kuorma-autoja, puolitelavaunuja, junia ja muuta sellaista. Tankkien tapauksessa se oli yleensä läheltä/ohi-tapauksia. Jostain käsittämättömästä syystä sen enempää amerikkalaiset kuin britikään eivät käyttäneet ontelokärkiä raketeissaan. Vasta Koreassa HVARit saivat RAM-kärjen. Sodan lopulla 1945 länsiliittoutuneet testasivat muuten jo automaattisia revolveriraketinheittimiäkin lentokoneisiin.
Wittmannista on aika mukavasti tuossa eräässä kirjassa. Nimi oli: Firefly vs Tiger. Proffa Stephen A. Hart näyttäisi olevan siinä tutkimuksen tekijänä. Tässä on mahtavat illustraatiot tuosta kuuluisasta Wittmann kohtaamisesta ja melko pitkä kuvauskin toiminnasta tuona päivänä. Ilmeisimmin Wittmannin surmaksi koitui Joe Ekinsin, Sherman Fireflyn ampujan, laukaus Tigerin kylkeen noin 800m etäisyydeltä. Ekins sai tässä taistelussa toisenkin Tigerin muuten tililleen jonkin verran Wittmannin jälkeen.
Kirjassa on hyvin kuvattu joidenkin Firefly-ässien edesottamuksia. En ole vain tutustunut siihen aiemmin näin tarkasti. Itse olen tutkinut noita ässiksi itseään kehuvia ja löytänyt joitakin. Creighton Abrams tulee nyt yhtenä ässänä mieleen. Hänen kerrotaan tuhonneen urallaan noin 50-60 saksalaisvaunua, mutta oikeita tilastoja ei länsiliittoutuneiden puolelta ole. Lafayette Poolin kanssa sama homma. Sitten on koko joukko tuntemattomia ässämiehiä, joista arvelin ehkä kirjoittaa vielä tarkemmin.
"Klim Voroshilov taisi vuonna 1941 olla..."
Jos kiinnostaa länsiliittoutuneiden käsitys KV-tankeista niin tuossa on jotain aiemmin kirjoittamaani:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000030693407
Tyynenmeren osaajana sinulla on varmaan jotain tarkempaa tietoa seuraavien aseiden käytöstä sodan lopulla Filippiineillä ja Okinawalla sodan viimeisinä aikoina: 75mm T25/M20 raskas sinko, 57mm T15/M18 sinko ja outo 107mm rekyylitön kranaatinhetin/sinkokranaatinheitin. Minulla on kuvia ja tekniset kuvaukset, muttei tietoja käytöstä ollenkaan. Jos mitään löytyy Peleliulla USMC:n vuonna 1944 käyttämästä T20 olkapääkranaatinheittimestä niin kaikki olisi tervetullutta.
Ei kyllä löydy mitään tarkentavaa tietoa tällä haavaa noista mainitsemistasi vihanpitovälineistä, joissain kuvissa nähnyt aikojen saatossa. Katselin yhden Peleliukirjan lävitse mutta nothing.
Kysyisit Garandista tai 6,5mm Arisakasta niin vähän helpompaa olisi täällä päässä. Heh..
"Kysyisit Garandista..."
No, esitetäänpä Garand-kysymys. Tuliko kokeellinen muovinen patruunakampa koskaan käyttöön? Sen kehittäminenhän johtui siitä pitkälti kuvitellusta ongelmasta: "Vihollinen kuulee PINGin ja tietää aseeni olevan tyhjä!"
Sitten kranaatinheittimiin. Vain Ospreyn Peleliu-kirjassa on heikkolaatuinen piirroskuva aseesta. Näitä oli ilmeisesti kaikkiaan 100 kappaletta taistelutesteissä tuolla Peleliulla. Tässä on yksi linkki jossa ase mainitaan:
http://www.ibiblio.org/hyperwar/USMC/USMC-M-Peleliu/USMC-M-Peleliu-2.html
"The second new weapon was the 60mm shoulder mortar, a standard mortar adapted to a light machine gun mount for direct, flat-trajectory fire against caves and pillbox openings."
Aseen tarkoituksena oli Ospreystä lukemani mukaan olla vastineena japanilaisten Knee Mortareille, mutta kauhean epäkäytännölliseksi se kuitenkin taistelussa todettiin. Harmillista ettei siitä ole olemassa kunnollista kuvaa tai teknistä historiaa. Joissakin dokumenteissä on tosin tullut vastaan maininta Garrett's Shoulder Mortarista jota testattiin Merkkareiden (USMC) toimesta Quanticossa 1943-44. Todennäköisesti tämä on sitten sama laite.
107mm rekyylittömästä kranaatinheittimestä minulla on kuvia ja epämääräinen maininta sen käytöstä muiden kokeellisten kranaatinheittimien (105mm T13 ja 155mm T25) kanssa Filippiineillä sodan lopussa. Ase oli vihattu älyttömän monimutkaisuuden ja valtavan takasuihkun takia. Aseen toiminta oli luku sinänsä: Ammus laukaistiin rakettiajurilla putkeen SISÄÄN jolloin se pamahti reaktiokammion laukaisunalliin jolloin se vuorostaan lensi piipusta ulos pudottaen käytetyn rakettiajurin pois ja paljastaen sytyttimen. LIIAN MONIMUTKAISTA!
T15(E3) ja T25 RR-pyssyistä minulla on jopa muutama kuva Okinawalta vuoden 1945 testiammunnoista, muttei mitään konkreettista niiden käyttöpaikoista ja menestyksestä. Nämä olivat ilmeisesti ainoita pidettyjä ja kunnolla toimivia aseita.
Saadaan näemme kahdestaan vastata tästä TTM (TurhanTiedonMestarit)-ketjusta.
M-1 Garandistahan aina mainitaan tuo viimeisen patruunan ampumisen jälkeen aseesta ejektoituva patruunakampa. Kovalle pinnalle laskeutuessaan varmaan pahanlainen kälähdys josta voi vastustaja arvata että pyssy tyhjä. Eri asia sitten kuinka "vaarallinen" ominaisuus käytännössä, Garandin lataa uudella kammalla muutamassa sekunnissa. Tietää Garandin kantaja ainakin milloin viimeinen kuti lähti, monessa muussa aseessa ei välttämättä huomaa. Suurin ongelma Garandissa taisi olla joukkojen mielestä se että sitä ei periaatteessa voi ladata kuin tyhjänä ts ei voi täyttää osittain tyhjäksi ammuttua pyssyä kuten vaikkapa jotain Thompsonia mihin vain vaihtaa täyden lippaan vajaaksi ammutun tilalle ennen loikkaamistaan sisään jonkun Aachenilaisen leipomonraunion ikkunasta. Garandillahan voi käydä juuri silloin PANG--KLANNNNGGGG---ou shit..
Garandin 8 krt 30-06 on melkoinen tulivoima. Rekyyliähän tuossa on kohtuulisen paljon vaikka puoliautomaatti sitä aika paljon kesyttääkin. Patruunassa "kaatovoimaa" kauempaakin. Helkkarin painava ase kantaa, sitähän yleisesti aina kirottiin. Ei ihme että varsinkin Tyynellämerellä suosittiin sitä pikkuruista M-1 Carbinea. Kevyt, kätevä umpikaseikossa mutta aika onneton luikku se .30 Carbine -patruuna (kotimaisittain taitaisi olla 7,63x33). Varsinkin japsien banzaihyökkäysten pysäyttämisessä paha kun useissa dokumentoiduissa tapauksissa 6 osumaa karbiinista saanut vastustaja ei vieläkään kaatunut (raakaa tekstiä mutta sitähän se sota on).
Garandin tarkkuudesta aika hyvä osoitus että siitähän tehtiin kiikaritähtäimen asentamisella vielä sniperasekin, M-1C ja D -versioina, olivat käytössä vielä Vietnamin sodassakin. M-14 oli aika suora kehitelmä alkuperäisestä Garandista, tosin sarjatulella sitä ei kuulemma pitele se kuuluisa erkkikään.
Siitä Garandin muovikammasta, en ole missään nähnyt tai lukenut että olisi ollut käytössä.
Se japsien kneemortar on surullisenkuuluista tosiaan, teki pahinta jälkeä sotasaalisaseena kun moni jenkki meni laukaisemaan sen polven päälle tuettuna. Aijaijai......
Garandin kokeelliset lisälaitteet ovat aiheuttaneet minulle hengenahdistusta. Juuri mitään tietoja ei ole saatavilla muualta kuin spesialisoituneista kirjoista, joita minulla ei ole. Ordnance Department oli ilmeisesti pyöritellyt vuoden 1944 puolella ideaa jopa hylsyttömiä(!) patruunoita käyttävästä Garandista saatua tiedusteluraportteja saksalaisten kokeilevan sellaisilla aseilla. En tiedä seurattiinko tuota idea-aloitetta koskaan. Jossain näin myös kuvan Garandista infrapunatähtäimellä. Laitteisto oli aikalailla samanlainen kuin tämän Okinawalla käytetyn T3 Karbiinin (M3 Karbiini Korean sodassa)infralaitteisto. Tuon Garandin ammuskapasiteetistahan tuli valituksia pitkin sotaa ja uudessa automaattisessa T20(E1 ja E2) Garandissa se oli ratkaistu. Kyseisen pyssyn tarinan varmaan tunnetkin. Luvattoman tehokas 30-06 olisi tosin tehnyt sarjatulioption jokseenkin epämukavaksi tällä uudella aseella.
http://veszprem.softair.hu/m14history.html
Tuo Carbinen tehottomuus on askarruttanut vuosien aikana jo monia. Ei sen kaiken järjen mukaan pitäisi olla noin tehoton kuin on noissa kertomuksissa ollut. Korean sodassa Changjin-järvellä valitettiin useinkin ettei Carbine läpäise kiinalaisten paksuja talvivaatteita. Itse luulen että tärkeänä tekijänä on ollut paniikkitulitus ja liian kaukaa ampuminen. "Ihmisaallon" (kiinalaisen tai japanilaisen) jälkeen voi olla helppo vakuutella itselleen että se oli se ase joka petti en minä! Automaattisen M2(T4) Karbiinin käytön olisi luullut tuovan ainakin roimaa volyymilisää tuohon tehottomuuteen, oli se sitten kuviteltua tai ei. Onko muuten olemassa todisteita että M2 Karbiinia olisi koskaan käytetty toisessa maailmansodassa?
"Garandin tarkkuudesta aika hyvä osoitus että siitähän tehtiin kiikaritähtäimen asentamisella vielä sniperasekin, M-1C ja D -versioina, olivat käytössä vielä Vietnamin sodassakin."
M1C Garand oli jo ilmeisesti Pasifikassa käytössä 1944-45. Suosituimpia kiikarikyttä-pyssyjä taisi kuitenkin olla USMC Springfield-kivääri todella tehokkaalla Unertl-tähtäimellä. Sillä saatiin dokumentoituja tappoja jopa 1-1,5 kilometrin päästä Okinawalla keväällä 1945. Koreassa suosio oli yhtä kova.
"M-14 oli aika suora kehitelmä alkuperäisestä Garandista, tosin sarjatulella sitä ei kuulemma pitele se kuuluisa erkkikään."
T-44 (M14) kiväärille voisi pitää hyvänä esi-isänä tuota kevään 1945 kokeellista T20 Garandia. Sehän ei koskaan pääsyt Japanin maihinnousuun, mutta aikomus oli. Tuohon aikaanhan oli jo kehityksessä 7,62mm T65 patruuna, josta pian tulisi tämä kuuluisa 7,62mm NATO standardi. Kokeellinen T25 kivääri taisi olla ensimmäinen tuolle T-65:lle perustuva ase. Sehän myöhemmin hävisi tuolle kuuluisalle T-44 kiväärille.
"Se japsien kneemortar on surullisenkuuluista tosiaan, teki pahinta jälkeä sotasaalisaseena kun moni jenkki meni laukaisemaan sen polven päälle tuettuna."
Guadalcanalilla 1942 taisi sattua tuo kuuluisa tapaus. Heti sen jälkeen tuli tiukat ohjeet ja varoitukset ettei se ole tarkoitettu polvelta laukaistavaksi. Siitäkin tietenkin lähti kiertämään kauhutarinoita, jotka alkoivat elää omaa elämäänsä.
Internetin laaja kirjasto on antanut automaattikarbiineista aika epäluotettavia ja ristiriitaisia tietoja.
Ilmeisesti sarjatulioptio oli tarkoitus lisätä jo alkuperäiseen M1 Karbiiniin vuonna 1941, mutta tuotantokiireet johtivat hylkäystuomioon. Kehitys käynnistyi uudestaan toukokuussa 1944 ja Springfield Armory ja Inland molemmat suunnittelivat muuntosarjat T18 ja T17. Inlandin T17 valittiin ja siitä syntyi kokeellinen T4 Carbine. T4 muuttui M2 Carbineksi 26. lokakuuta 1944 ja tuotantoon tämä malli meni vuoden 1945 puolella. Aseen kanssa tuli käyttöön uusi 30 laukauksen kaareva lipas. Prioriteettina uudella aseella oli Tyynenmeren rintama, mutta mitään varmaa ei löydy sen käytöstä. Reisingin toimesta valmistettiin automaattikarbiiniin muoviset tukijalat pikakiväärien tyyliin, mutta nämä eivät koskaan ilmeisesti saaneet hyväksyntää. Brestin valloituksen aikana kesällä 1944 työstettiin rajoitettu määrä kotitekoisia automaattikarbiineja, mutta tiedot niistä ovat vielä hämärämpiä.
Kaikkein salaisin M18 Hellcatiin perustuva ajoneuvo oli Sonic-M39. Siinä oli tornin tilalla sisään vedettävä isokokoinen ja tehokas kovaääninen, jolla oli tarkoitus aiheuttaa epämukavuutta ja häiriöääniä saksalaisille rintamalla. Näitä suuria salaisuuksia käytettiin vuosina 1944-45 Italian rintamalla.