Wallen komitea

Wallen komitea 1900-luvun alkupuolella
5.1. Toimenpiteitä; ”jätettävä vapaehtoisen toiminnan ja ihmisrakkauden huoleksi”
1900-luvun alussa ns. Wallen komitea asetti tavoitteekseen romanien täydellisen sulauttamisen
pääväestöön. Komitean käsityksen mukaan oli vaikeaa ratkaista, kuka oikeastaan on luettava
mustalaiseksi. Huomattavasti helpompaa olisi ollut suunnitella toimenpiteitä kaikille maassa
kierteleville henkilöille kuin ainoastaan ”mustalaisille”. Komitean esittämät toimenpiteet tarkoittivat
”ainoastaan kuljeskelevia ja varsinaisia mustalaiselämää viettäviä, mustalaisheimoon kuuluvia
henkilöitä”. Komitea ehdotti mustalaisviraston perustamista helpottamaan mustalaisten rekisteröimistä
ja mustalaiskoulujen perustamista. Komitean mietinnössä sanotaan mm. seuraavaa:”Rodun kasvatus

tulee aloittaa lapsuudessa ja lapsi on otettava kuriin ennen kuin synnynnäinen rotutyyppi on tullut
yksilölliseksi luonteeksi, rotuvaisto tavaksi Y Mutta ei voi tulla kysymykseen, että valtio ottaisi huostaan
mustalaisten kasvatuksen ennekuin he ovat tulleet kouluikään, se on jätettävä vapaaehtoisen toiminnan
ja ihmisrakkauden huoleksi.”
Porvarissääty oli uskonut mietinnössään vuoden 1894 valtiopäivillä: ”Kun väestön mieleen juurtunut
mustalaisten halveksiminen on haihtunut, kun hekin kansan silmissä kohoavat ihmisasemaan ja kun
usko heidän maagisiin voimiinsa on kadonnut, muuttuvat myös mustalaisten omat käsitykset, tapahtuu
hajaantumista, ja kieli ja sen mukaan mustalaisille ominainen elintapa häviää.”
5.2. Erityistoimet
Wallen komitean mietinnössä ehdotettiin erityistoimia romanien ”aiheuttamien epäkohtien
korjaamiseksi”. Mietintöön sisältyneiden ehdotusten tavoitteina oli saattaa romanit mahdollisimman
tehokkaan julkisen vallan valvonnan alaiseksi. Heidän olisi mm. pakko henkikirjoituttaa itsensä. Lisäksi
ehdotettiin, että kun heidät pantaisiin kirkonkirjoihin, heidät saataisiin noudattamaan ”siveysohjeita”.
Tällä tähdättiin siihen, että romanit saisivat kirkollisen vihkimyksen. Ehdotettiin myös
ammattikoulutuksen antamista romaneille työsiirtoloissa sekä työpaikkojen hankkimista heille kuntien
toimesta. Mietinnössä ehdotettiin myös erityisen mustalaistoimiston perustamista.
Tyypillistä tuon ajan ajattelulle olivat komitean saamat useat ehdotukset. Niissä mainittiin mm.
seuraavia toimenpiteitä: romanien kiertely oli rajoitettava kotikuntiin, romaneilta oli kiellettävä hevosen
pito, kaikki romanit oli sijoitettava kruunun töihin, heidät oli kuljetettava johonkin saareen työleirille
tai ajettava pois maasta. Jopa kaikkien romanimiesten kuohitsemista ehdotettiin. Komitea ei kuitenkaan
onneksi kuunnellut neuvonantajiaan. Raino Vehmas pohtii väitöskirjassaan vuodelta 1961, että mietintö
oli aikakauteensa nähden aika vapaamielinen. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että komitean sihteerinä
toimi romanien kulttuuriin ja oloihin laajasti perehtynyt Arthur Thesleff. Thesleff oli kulkenut romanien
matkassa ja tutustunut heidän kieleensä. Hän julkaisi 1901 laajan ja kansainvälisestikin huomioita
herättäneen romanikielen sanakirjan Wörterbuch des Dialekts der Finnländischen Zigeuner. Komitean
esitykset ja ehdotukset hukkuivat kuitenkin pian maan poliittiseen sekasortoon ja mullistuksiin,
työsiirtoloita ei tosin voitu välttää aina silloinkaan:
”Vuonna 1943 Tampereen markkinoilta vietiin romanimiehiä työsiirtolaan Kihniölle, Aitonevan
turvetyömaalle. Muistan sen, kun miehet katosivat, isäni heidän mukanaan. Hän oli myös tuolloin
Tampereen markkinoilla. Naiset alkoivat kysellä miestensä perään. Ensi alkuun emme tienneet, mihin
miehet olivat kadonneet. Naiset saivat kuitenkin selvitettyä, että miehet vietiin Kihniön työleirillä.
Matkasimme sinne äitini ja muiden sukuni naisten kanssa. Silloin oli sota-aika ja pula kaikesta. Lapsen
mieleeni on jäänyt lähtemättömästi nälkä, jota koimme Kihniöllä. Asiasta vaiettiin monta vuotta eikä
siitä uskallettu puhua. Meitä elää vielä muutamia niitä ihmisiä, joilla on tämä työleirikokemus on
muistoissaan”, kertoo muuan romani.
Romanien tilanteeseen palattiin virallisella tasolla vasta toisen maailmansodan jälkeen. Muuten näiden
kysymysten esilläpito jäi ainoastaan yksittäisen kansalaisaktiivisuuden varaan.

6
Romanien Liitto B Romanengo Staggos kirjoittaa tiedotuslehtensä numerossa 1 (23.12.1953), että
yhdistys oli tehnyt seuraavan esityksen kirkkohallitukselle kesällä 1953. ”PAPINKIRJAT: Romanien
liitto lähetti kesällä Kirkkohallitukselle kirjelmän, jossa se pyysi, että romanien papinkirjoihin ei
vastedes tehtäisi merkintää ”romani” tai ”mustalainen”, koska se ei ole mikään ammatti vaan
kansallisuus. Tähän kirjeeseen ei tullut vastausta ja siitä syystä liitto lähetti 9.12 uuden kirjelmän, jossa
se huomautti, että mainitunlainen merkintä papinkirjaan on vastoin Suomen perustuslakia
(Hallitusmuodon 5 '). Tähän kirjeeseen tuli nopeasti vastaus, jossa kirkkohallitus ilmoitti lähettävänsä
kaikille seurakunnille tiedonannon, jossa kielletään tekemästä papinkirjoihin merkintää ”romani” tai
”mustalainen”. Tietääksemme tämä tiedoitus on jo saapunutkin seurakuntien Kirkkoherroille. @”
Seuraavan vuoden Romanien liiton B Romanengo Staggos tiedoituslehti n:o 2. 25.1.1954 kertoo
kirkkohallituksen päätöksestä seuraavaa: ”Romanien Liiton pyynnöstä Kirkkohallitus on kieltänyt
merkitsemästä papintodistuksiin sanaa ”romani” tai ”mustalainen”. Tämä kielto ilmoitettiin
seurakunnille vähän ennen joulua.” Kirkkohallitus sai huomautuksen siitä, että se oli toiminut vastoin
lakia, minkä se varmaankin tiesi, mutta ei pitänyt sitä kovinkaan merkittävänä ennen kuin siihen
puututtiin. Heille oli varmaankin uutta, että romanit itse puuttuivat asioihinsa ja huomauttivat niistä.
Romanengo Staggos -liitto oli aloittanut uraauurtavan työn romanipolitiikan saralla.
7. Mustalan komitean toimenpiteet
Sulauttaminen jatkuu v. 1953
Romanikysymystä käsiteltiin itsenäisen Suomen valtiopäivillä ensimmäistä kertaa vasta 1943.
Valtiovallalta vaadittiin toimia, joilla romaneista kasvatettaisiin ”hyviä ja paikoillaan asuvia
kansalaisia”. Toisen maailmansodan jälkeen tehtiin eduskunnassa romaniväestön asemaan liittyviä
aloitteita, jotka harvoin johtivat konkreettisiin toimenpiteisiin. Maaliskuussa 1953 valtioneuvosto asetti
köyhäinhoidon ylitarkastajan Paavo Mustalan johdolla toimivan komitean. Komitean tehtäväksi tuli
”mustalaisten sopeuttaminen normaaliseen yhteiskuntaelämään” (komiteamietintö 1955 n:o 7). Ernest
Gellnerin mukaan teollistuneen yhteiskunnan aika oli kansallisvaltion ja nationalismin aikaa.
Teollisessa yhteiskunnassa nationalismi saa aikaan tarvittavan yhtenäisyyden ja yhdenmukaisuuden.
1800-luvun maatalousyhteiskunnassa se, mikä formuloitiin ylevästi ja aatteellisesti ”yksi kansa! yksi
maa! yksi mieli! yksi laulu ja viisaus!” Bmuotoon, tuli todelliseen muotoonsa vasta toisen
maailmansodan jälkeen sotakorvauksia maksavassa teollistuvassa yhteiskunnassa.
Romaniväestön elinoloista puhuttaessa 1953 kansanedustajat havaitsivat jo silloin kansallisvaltion
sisäisen rakenteellisen väkivallan ilmiön. Nationalismin kyllästämä teollistuva kansallisvaltio pyrittiin
rakentamaan yhden kansan ja yhden kulttuurin varaan. Näin romanit vähemmistönä ja heidän rikas oma
kulttuurinsa jäivät yhteiskunnan marginaaliin. Romaneihin ja muihinkin vähemmistöihin vaikutettiin
niin, että niiden potentiaaliset resurssit oman kulttuurin kehittämiseksi ja ehjän identiteetin
7
7
suojelemiseksi eivät voineet toteutua. Vähemmistökysymystä pyrittiin hoitamaan köyhäinhoidon ja
kriminaalihuollon lähtökohdista. Näin romanit leimattiin ongelmalähtöisesti, ongelmalliseksi
alakulttuuriksi. Romaniväestön piti integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan köyhyyttä, poikkeavuutta
ja rikollisuutta säätelevien instituutioiden kautta.
Mustalan komitea otti itselleen myös kasvatustehtävän. Tehtävän mukaisesti romaneista pyrittiin
kasvattamaan ”yhteiskuntakelpoisia kansalaisia”, mikä merkitsi suomalaisten perinteiden, suomalaisten
tapojen ja suomen kielen täydellistä omaksumista. Romaniväestöön kuuluvan henkilön oli vaativaa ja
vaikeaa täyttää tuota yhteiskuntakelpoisuuden kriteeriä ilman jonkinasteista luopumista omasta
kansallisesta identiteettiään. Oman kulttuurin kehittämiselle ja vaalimiselle ei ollut kovin suopeita
edellytyksiä, kun vielä 1960-luvulla romaneja asui talvisinkin teltoissa, lauta-, pahvi- sekä havumajoissa
ja jopa maakuopissa.
Mustalan komitea jätti mietintönsä valtioneuvostolle keväällä 1955. Siinä mainitut toimenpideehdotukset
olivat jokseenkin samantapaisia kuin Wallen komitean mietinnössä mainitut.
Suvaitsevampaa ajattelua oli tullut mukaan vain sikäli, ettei ihan ehdotonta sulauttamista muuhun
väestöön enää pidetty ensisijaisena tavoitteena. Mietinnössä mainittiin, että ”ryhdyttäessä
toimenpiteisiin mustalaisiin nähden, olisi heidän annettava säilyttää omat erikoispiirteensä, mikäli ne
eivät ole ristiriidassa lain tai hyvien tapojen kanssa, samoin kuin myös oma kielensä”. Komitea tuli
kuitenkin siihen lopputulokseen, että mikäli sulautumista ilmenisi, olisi se ”silloin seurausta
mustalaisiin suunnatuista positiivisista toimenpiteistä ja mustalaisten sosiaalisen aseman yleisestä
paranemisesta”.
Toisen maailmansodan jälkeen asetettu Paavo Mustalan komitea on ollut eräs romanipolitiikan
merkkipaalu, josta lähti liikkeelle sellainen romaniasioiden hoito, mihin myös romanit itse tulivat
mukaan toimijoina eivätkä enää kohteina, joita he siihen asti enemmän tai vähemmän olivat olleet.
Vuonna 1956 saatiin valtionhallinnon yhteyteen virallinen Mustalaisasian neuvottelukunta, jossa alkuun
oli ainoastaan yksi romanijäsen. Kun etnisten suhteiden ymmärtämisen taso
kansainvälistymiskehityksen edetessä kasvoi ja neuvottelukuntaan tuli romaniväestön edustus, alkoi
neuvottelukunnalla olla merkitystä vähemmistö- ja romanipolitiikan suunnannäyttäjänä
kansainvälisestikin. Suunnannäyttäjän rooli tosin vahvistui vasta 1960-luvun loppupuolella.
8. Uusi vähemmistöpoliittinen ajattelu ja romanien oma osallistuminen
Vähemmistöpoliittisen ajattelun tuloa kuvaa eduskunnassa 1967 tehty Georg Backlundin ja Arvo Salon
toivomusaloite. Tuossa aloitteessa tuotiin ensimmäistä kertaa esille romaniväestön etujen valvominen
ja alleviivattiin vähemmistön oikeutta olla omien asioidensa toimijoita. Kansanedustajat esittivät, että
”hallitus mitä pikimmin asettaisi komitean johon tulee kuulua vähintään kaksi mustalaisten edustajaa,
mustalaisten ongelmien ratkaisemiseksi ja heidän etujensa valvomiseksi joka suhteessa; sekä että
hallitus jo vuoden 1968 tulo- ja menoarvioesitykseen ottaisi tarpeelliset varat asian käytännöllistä
toteuttamista varten.”
Vuonna 1968 uudistettu neuvottelukunta, jossa oli myös romaniedustus, on ensimmäinen vähemmistön
ja viranomaisten välinen yhteistyöelin. Neuvottelukunnan uudistuksen jälkeen se teetti heti selvityksen
romaniväestön asunto-oloista. Selvitysten seurauksena neuvottelukunta laati romanikysymyksen
hoitoon liittyviä näkökulmia koskettelevan periaatteellisen mietinnön. Mietintö valmistui vuonna 1971.
Siinä pyrittiin kiinnittämään huomiota yleisiin periaatteellisiin vähemmistöpoliittisiin linjoihin myös
muissa romaniväestöä koskettavissa kysymyksissä sekä toimenpiteissä, jotka kohdistuivat heihin.
Neuvottelukuntakin yllättyi tutkimuksen tuloksista. Mietinnössä ihmetellään: ”Kuinka on mahdollista,


9
Romaneihin kohdistuva syrjintä
Vieläkin romaniväestön taloudellis-sosiaalinen asema on historiallisista syistä, heikosta koulutuksesta,
yleisestä ennakkoluuloisuudesta sekä syrjinnästä johtuen heikko. Täyden ja tehokkaan tasa-arvon
toteutuminen taloudellisella, sosiaalisella, poliittisella ja kulttuurin alueilla on vielä puolitiessään,
vaikka edistymistä onkin tapahtunut. Romaneja on suhteellisen vähän yhteiskunnallisissa johto- ja
luottamustehtävissä. Romanien sosiaalinen ja taloudellinen tilanne, vaikka siitä ei ole olemassa
yksityiskohtaisia tilastoja, poikkeaa vahvasti muusta väestöstä. Valtion toimenpiteet tosiasiallisen tasaarvon
luomiseksi ovat olleet toistaiseksi riittämättömiä. Kaikinpuolisen tasa-arvon saavuttaminen
edellyttää huomattavaa panostusta romanilasten koulutukseen, pääväestön ennakkoasenteiden
vähenemistä ja viranomaisten perehtymistä kansallisiin vähemmistöihin. Romanien ja heidän
kulttuurinsa kannalta tasa-arvoisuus edellyttää malttia hyväksyä pääväestön hidas asennemuutos,
voimavaroja koulutukseen ja osallistumiseen yhteiskunnan toimintoihin sekä viisautta erottaa toisistaan
vaikuttaminen ja kulttuurin sulauttamisen karikot. Tulevaisuudessa romanien kulttuuri tulisi nähdä
entistä enemmän Suomen rikkautena, jota pyritään varjelemaan.
Myös romanien omasta panoksesta riippuu osallistuminen koulutukseen ja sitä kautta työelämään.
Suomalainen yhteiskunta on vielä työyhteiskunta, jossa jokainen pyrkii hankkimaan paikkansa työn
kautta. Suomen romaneille tämä on ollut hankalaa heikosta koulutuksesta johtuen. Tulevaisuuden tulee
olla tässä suhteessa parempi edellyttäen, että yhteiskunta antaa riittävästi voimavaroja, sillä romaneilla
itsellään on halu kouluttautua.
9.2. Syrjäytyminen
Suomen romaniväestön syrjäytymistä on pyritty ehkäisemään romanikulttuurin oman tuen ohella myös
yhteiskunnallisilla toimilla. Koulutus ehkäisee syrjäytymistä ja juuri siksi erityisesti sosiaali- ja
opetussektori ovat ottaneet huomioon romanien nykytilan sekä kehittäneet yhdessä heidän kanssaan
toimenpiteitä syrjäytymisen ehkäisemiseksi mm. pyrkimällä kehittämään romanien koulutusta ja sitä
kautta pääsyä työelämään. Esiopetuksen tärkeyttä on painotettu, sillä syrjäytyminen saattaa alkaa jo
lapsuudesta. Romanilapselle tulisi jo varhaisessa vaiheessa tarjota sosiaalinen ja kielellinen perusta.
Päivähoitoasetus (1336/945) tulee toteuttaa. Mahdollisuudet on pyrittävä luomaan samoiksi kuin on
pääväestön lapsilla jo koulunkäynnin alkaessa. Tutkimusten mukaan moni Suomen romanilapsi
keskeyttää peruskoulun. Keskeyttämishuippu ajoittuu yläasteelle.
Romanipolitiikan strategiat selvityksen mukaan: ”Yksi merkittävä osa on osallistuminen ja
vaikuttaminen. Osallistumista ei enää nähdä myöntymisenä valtaväestön kulttuurin arvoihin vaan
osallistuminen voi olla mitä parhainta identiteetin ylläpitoa ja suojelua. Yhteiskunnan uusi strategia
on romanien osallistumisen mahdollistaminen ja sen edellyttämät resurssit.”
Romanien halu erottautua ja suojella omaa perinnettään ei ole ristiriidassa suomalaisen yhteiskunnan
arvojen kanssa. Romanien omaleimainen tapa on olla olemassa ja säilyä. Tähän olemisen tapaan kuuluu
myös halu kouluttautua, tehdä työtä yhteisten asioiden eteen ja elää yhteisten sääntöjen mukaan. Tässä
romaneja tulee tukea ja vahvistaa sekä antaa resursseja: koulutusta, yhteistyökanavia ja palveluita.
10
Suomi on ratifioinut seuraavat vähemmistöjen suojelun kannalta keskeiset kansainväliset sopimukset:
Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (1966, SopS 7-
8/1976);
Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (1966,
SopS 6/1976);
Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskeva kansainvälinen sopimus (1965, SopS 37/1970);
Yleissopimus lapsen oikeuksista ( 1989, SopS 56-60/1991);
Kaikkinaisen syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (1979, SopS 67-68/1986);
Euroopan ihmisoikeussopimus (1950, SopS 18-19/1990);
Alueellisia tai vähemmistökieliä koskeva eurooppalainen peruskirja (1992, SopS 23/1998);
Euroopan sosiaalinen peruskirja (1961, SopS 43-44/1991);
Euroopan unionin liittymissopimuksen 3. pöytäkirja (1994,);
Kansallisten vähemmistöjen suojelua koskeva puiteyleissopimus( 1998, 1-2/1998).
Edellä mainituista sopimuksista Suomi on määräajoin raportoinut kansainväliselle yhteisölle.
Romaniasian Neuvottelukunnan organisaatiokaavio

Tietoa romaneista



Faktaa:

Romaneja maailmassa on noin 50 miljoonaa, joista 8-10 miljoonaa Euroopassa. Suomessa arvioidaan romaneita olevan n.10 000.
Eurooppaan saapumisensa jälkeen romaneja karkotettiin maasta toiseen. He joutuivat vainojen kohteeksi ja heiltä riistettiin ihmisoikeudet. Ruotsi-Suomeen romanit saapuivat 1500-luvulla. Myös siellä romaneihin suhtauduttiin kielteisesti, heiltä kiellettiin sairaanhoito sekä kirkolliset toimitukset. Vuonna 1637 tuli voimaan hirttolaki, jossa annettiin lupa tappaa tavatut romanit.
Toisen maailmansodan aikaan Hitlerin keskitysleireillä kuoli arviolta 500 000 romania.
1900-luvun alkupuolella tavoitteena oli romanien sulauttaminen valtaväestöön.
Vasta 1970-luvulla Suomessa alettiin hyväksyä romanit kansalliseksi vähemmistöksi.
Vuonna 1995 romanien asema vähemmistöryhmänä Suomessa turvattiin lainsäädännöllä perusoikeusuudistuksessa.




Romanit ovat suomalaisessa yhteiskunnassa suurin vähemmistöryhmä, jolla on oma kieli, omaleimainen tapaperinne, kulttuuri sekä suomalaisten vaiheista poikkeava historia.



Romanien historiasta ei ole systemaattista kirjoitusta. 1700-luvun lopulla kielitieteilijät alkoivat kielen avulla tutkia romanien historiaa. Kielentutkimuksen perusteella romanit ovat lähteneet luoteis-Intiasta Punjabin maakunnasta.







Intiasta maailmalle



Romanien vaelluksen syistä on esitetty monenlaisia oletuksia. Lähdön syyksi on esitetty luonnonmullistuksia, kulkutauteja, sotia ja paremman taloudellisen toimeentulon hankkimista. Romanien muutto ei kuitenkaan liene ollut massamuuttoa, vaan he ovat todennäköisesti lähteneet asuinseuduiltaan pienissä ryhmissä hieman eri aikoina. Yleisimmin puhutaan kolmesta suuremmasta muuttoaallosta, joista ensimmäinen ajoittuu ajanlaskumme alkuun, toinen 700-luvun paikkeille ja kolmas ensimmäisen vuosituhannen alkupuolelle. Kaikki romanit eivät vaeltaneet länteen, vaan osa heistä suuntasi pohjoiseen, Armenian kautta Venäjälle ja osa etelään, Pohjois-Afrikan rannikon ja Egyptin kautta sekä Eurooppaan että mahdollisesti myös Amerikan mantereelle.







Kartta suurenee klikkaamalla sitä.





Tulo Eurooppaan



Romanien Eurooppaan tulovuotena pidetään yleisesti vuotta 1322, jolloin Simon Simeonisin muistiinpanojen mukaan ryhmä romaneja oli majoittunut Kreetan saarelle. Saman vuosisadan lopulla romaniryhmästä on mainintoja Kyproksen saarelta. 1300-luvun lopusta vuoteen 1430 mennessä romanit olivat levittäytyneet lähes koko Eurooppaan lukuun ottamatta Pohjois-Eurooppaa. Pohjoismaihin romanit ovat tulleet 1500-luvun alussa. Olaus Petrin kronikassa kerrotaan romanien saapumisesta Ruotsiin 1512. Heistä on mainintoja Ahvenanmaalta v.1559 ja Turusta v. 1580.



Euroopan yhteinäiskulttuuri eli 1300-luvulla aika, jossa vieraat kulttuurit ja uskonnot koettiin vahvana uhkana kristillistä maailmaa ja elämää kohtaan.



Euroopassa hallitsi feodaalijärjestelmä, mikä perustui tarkkaan säätyjakoon. Romanit olivat uusina maahan tulijoina "muukalaisia" ja tarkasti määritellyn läänityslaitokseen perustuvan säätyhierarkian ulkopuolisia.



Euroopassa vihamielisyys muukalaisia kohtaan sai omat piirteensä ja sen vihan kohteeksi joutuivat myös romanit.

Valtio ryhtyi säätämään lakeja, jotta romanit saataisiin karkotettua alueilta; polttoroviot, orjuus, hirttopuu. Perheet ja suvut pyrittiin hajoittamaan ja lapset ottamaan pakkohuostaan.



Romanit pohjoismaissa



Romanit tulivat 1500-luvun alussa Tanskaan ja Ruotsiin. Heidän oletetaan saapuneen Suomeen pääasiassa Ruotsin kautta 1500-luvun puolivälissä. Ruotsi-Suomen hallitusvalta suhtautui kielteisesti romaneihin. He joutuivat saman epäluulon ja vainon kohteeksi kuin Euroopassakin.



Juhana III, Ruotsi-Suomen kuningas, määräsi vuonna 1576 kaikki Norrlandin läänissä tavatut romanit karkotettavaksi valtakunnasta.



Vuonna 1637 kuningatar Kristiina määräsi kaikki Ruotsi-Suomessa tavatut romanit hirtettäväksi. Maassa astui voimaan kuninkaallinen määräys, jonka mukaan kaikki valtakunnan alueella olevat romanit piti karkoittaa ja maahan jäänet voitiin teloittaa ilman oikeudenkäyntiä.



Suomen muuttuessa v.1809 Venäjän keisarikunnan suuriruhtinaskunnaksi, valtiovallan suhtautuminen romaneihin alkoi vähitellen muuttua. Silloisten erityislakien tavoitteena oli romanien sopeuttaminen ja valvominen.




Romanit 1900-luvun Suomessa



Suomi julistautui itsenäiseksi vuonna 1917. Maassa astui voimaan uusi perustuslaki vuonna 1919. Romaneista tuli Suomen täysivaltaisia kansalaisia, mutta vain paperilla. Syntynyt uusi tasavalta lupasi kansalaisilleen tasavertaiset oikeudet lain edessä. Käytännössä ihmisten eriarvoisuus kuitenkin jatkui. Perustuslain julistukset eivät poistaneet romanien syrjintää.



Toisen Maailmansodan aikana romanit saivat kokea historiansa synkimmän ajanjakson. He joutuivat jakamaan juutalaisten kanssa saman kohtalon. Romaneita murhattiin n.600 000 (todennäköisesti jopa 1,5 miljoonaa)



Romanit saivat kokea assimilaatiopolitiikkaa, joka jatkui 1970-luvulle saakka. Romanin oli vaikea täyttää yhteiskuntakelpoisuuden vaatimuksia ilman oman kansallisen identiteetin hylkäämistä. Oman kulttuurin kehittämiselle ei ollut kovin suotuisia edellytyksiä. Vähemmistön elintila jäi yhteiskunnan marginaaliin.



Vähemmistökysymystä hoidettiin köyhäinhoidon tai kriminaalihuollon kysymyksenä. Näin vähemmistö leimattiin ongelmalliseksi alakulttuuriksi.



Yhteiskunnan romanipolitiikkaa



Yhteiskunnallisen yleisen kehityksen myötä myös romaneja koskevat kulttuuri- ja sosiaalipoliittiset toimenpiteet alkoivat 1960-70-luvuilla saada toisenlaisia sisältöä: opittiin näkemään romanikulttuurin säilyttämisen ja kehittämisen arvo.



Romanit saivat mahdollisuuden vakinaiseen asumiseen, joten koulunkäynti ja kouluttautuminen oli mahdollista. Työvoimaviranomaiset ovat pyrkineet tukemaan romaniväestöä työn saannissa ja ammattitaidon hankkimisesta.



Vapauden kaiho
Juttuja sosialidemokratiasta, feminismistä ja ihmisen arjesta. Toisinaan myös yleistä änkyröintiä. Blogin nimi tulee siitä, että pidän työväenlauluista ja kaihoan vapautta, tuskin olen vielä täydellisen emansipoitunut.
Monday, March 27, 2006
Romanien syrjinnän pitkä historia

Lähes kaikissa EU-maissa asuu romanivähemmistö, joka on valtaväestöä heikommassa asemassa kaikilla yhteiskunnan sektoreilla mitattuna; toisaalla erot eivät ole valtavan suuria, toisaalla taas romanien elinolosuhteet ovat karmaisevat. Fakta on kuitenkin se, että kaikkialla tämä vuosisatoja Eurooppaa asuttanut vähemmistö joutuu syrjinnän kohteeksi, ilman, että asiasta juurikaan puhuttaisiin. EU:n laajentuminen vajaa kaksi vuotta sitten nosti romanien aseman hetkeksi puheenaiheeksi, kun Slovakian romaneita saapui Suomeen hakemaan turvapaikkaa. Romaneista käytettiin nimitystä turvapaikkaturistit eikä myönteisiä turvapaikkapäätöksiä myönnetty. Kuinka moni oli todella kiinnostunut siitä millaisissa oloissa romanit EU-alueella elävät? Slovakian romanit pakenivat usein henkensä edestä. Romanit kohtaavat rakenteellista syrjintää ja viranomaisten (poliisien) harjoittamaa suoranaista väkivaltaa. Syrjintä johtaa korkeaan työttömyyteen ja heikkoon elintasoon. Muun muassa kokoomuksen kansanedustaja Sirpa Asko-Seljanvaara väitti, että turvanpaikan haku on näille ihmisille vain hupia ja että Slovakia on täysin turvallinen maa. Kovin kummallinen käsitys huvista ja turvallisuudesta. Samansuuntaisia ajatuksia on nykyisellä sisäministerillä.



Vajaan vuoden päästä EU:n pitäisi jälleen laajentua kahdella valtiolla, kun Romaniasta ja Bulgariasta tulee jäseniä. Ihmisoikeustilanne näissä maissa ei ole edelleenkään vaatimusten mukainen. Viime viikolla Euroopan Parlamentin ihmisoikeuksien alivaliokunta keskusteli mm. romanien tilanteesta näissä uusissa jäsenvaltioissa. Molemmista maista raportoidaan jatkuvasti poliisiväkivallasta romaneita kohtaan. Asuinolot ovat surkeat, monet romaniperheet elävät ilman vettä ja sähköä. Romanien odotettavissa oleva elinikä on selkeästi alhaisempi kuin valtaväestön ja romanit jäävät usein ilman perusterveydenhuoltoa. Myös naisten pakkosterilisaatioita tapahtuu edelleen.

Romanien surkean aseman tekee mielestäni entistä järkyttävämmäksi se, että kyse on etnisestä vähemmistöstä, joka on kuulunut Euroopan historiaan iät ja ajat. Kun asiat ovat vielä 2000-luvulla näin surkeasti, voimmeko olettaa niiden koskaan muuttuvan paremmaksi? Onko kenelläkään kiinnostusta romaneiden aseman parantamiseen? Rasismikeskustelu rajoittuu useimmiten maahanmuuttajiin, eikä romaneja käsitellä omana ryhmänään. Romaneihin kohdistuu valtavasti ennakkoluuloja, jotka aiheuttavat syrjintää ja syrjintä taas vastakkainasettelua romanien ja valtaväestön välillä. Loputon kierre on valmis. Sama kuvio toistuu kaikissa maissa.

Suomessa on 50 vuoden ajan toiminut Romaniasiain neuvottelukunta, joka kuuluu STM:n alaisuuteen. Paljon on Suomessakin vielä tehtävää syrjinnän poistamiseksi, mutta asiat ovat myös edenneet. Edelläkävijävaltioiden olisi tartuttava aktiivisesti tähän EU:n ihmisoikeuksien häpeätarhaan ja nostettava romanivähemmistöt asialistalle. EU:n jäsenvaatimuksista on pidettävä kiinni ja Bulgariaa ja Romaniaa on painostettava puuttumaan ihmisoikeusloukkauksiin. EU:n jäsenyys ei ole tae siitä, että jäsenvaltioissa kaikki olisi kunnossa. Ihmisoikeuskysymyksistä on keskusteltava avoimesti silloin, kun loukkauksia tapahtuu EU:n alueella. PES:n ryhmä on pitänyt romanien asioita esillä Euroopan Parlamentissa. Toivottavasti tulevaisuus näyttää valoisammalta.

Suomeen romanit tulivat Ruotsin kautta 1500-luvulla. Ensimmäiset merkinnät romaneista Suomen alueella on Kastelholman linnan arkistoista, joiden mukaan romaneilta takavarikoitiin kahdeksan työhevosta v. 1559. Ruotsi-Suomessa suhtautuminen romaneihin oli kielteistä ja heidät julistettiin lainsuojattomiksi. Romaneilta evättiin kirkolliset toimitukset. Lapsia ei kastettu, pareja ei vihitty avioliittoon eikä vainajia saanut haudata siunattuun maahan. Jopa sairaanhoito kiellettiin.

Vuonna 1637 tuli voimaan ns. hirttolaki (voimassa vuoteen 1740 saakka), joka antoi luvan tappaa maassa tavatut romanit.

Pienenä ryhmänä mustalaisten oli kuitenkin sopeuduttava saadakseen toimeentulonsa. Pitkällä vaelluksellaan he olivatkin oppineet tulemaan toimeen mitä erilaisempien kansojen kanssa, silti unohtamatta omia tapojaan. Vastineeksi feodaaleilta saamistaan suojelukirjeistä ja toimeentulosta mustalaiset tekivät käsitöitä, lauloivat, soittivat, tanssivat ja pitivät sirkusta. ( KK s.10) Mustalaisille kuuluivat myös sääty-yhteiskunnan ulkopuoliset tehtävät, kuten tinaaminen, läkkisepän ja rautasepän työt sekä hevosten kasvattaminen mihin mustalaisilla oli erittäin korkea ammattitaito. Tyypillistä näille ammateille oli liikkuvuus, joka toisaalta on taannut riittävän toimeentulon ja toisaalta pienen väestöryhmän hengissä säilymisen kulkutautien, sotien ja nälänhädän riehuessa Euroopassa. ( NK s.17)

6. Vainot

Vainot ovat kuuluneet mustalaisten historiaan koko heidän vaelluksensa ajan. Järjestelmällinen vainoaminen alkoi pian mustalaisten Eurooppaan tulon jälkeen 1500-luvun alussa. Varhaisimmat maininnat tästä löytyvät Isabellan ja Ferdinandin hallitsemasta Espanjasta. V.1492 säädetyn lain mukaan mustalaisilla oli 60 päivää aikaa etsiä itselleen pysyvä asuinpaikka ja toimeentulo; muutoin seurasi maastakarkoitus. (Ollikainen s.25)
Pari sataa vuotta myöhemmin Ferdinand IV vangitutti maassa yhtenä vuoden 1749 yönä 12 000 mustalaista, joista useimmat viruivat työleireillä ja pakkotyössä kaivoksissa toistakymmentä vuotta ennen armahtamista. V.1633 Filip IV kielsi käyttämästä sanaa gitanes (mustalainen). Hän kielsi myös mustalaisasusteiden käytön, sekä yritti pakottaa heidät maanviljelijöiksi elinikäisen maastakarkoituksen uhalla. Hollannin vainotoimet olivat niin tehokkaita, että mustalaiset puuttuivat maasta lähes kokonaan 1600-1700-luvuilla. Mustalaisia syytettiin veronkierrosta, irtolaisuudesta ja erilaisista rikoksista. Tuomionsa saivat noidiksi, velhoiksi, vääräuskoisiksi ja pirun lähettiläiksi kutsutut. Myös vieraan vallan vakoojaksi syytetty mustalainen oli helppo passittaa polttoroviolle. V.1489 Speyerin valtiopäivät Saksassa määräsi kaikki mustalaiset karkotettaviksi. V.1544 mustalaisia tuomittiin verille ruoskittaviksi, sieraimet leikattaviksi ja päät ja parrat ajettaviksi. Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV määräsi mustalaiset kaleeriorjiksi loppuelämäkseen. V.1725 Preussin kuningas Fredrik Wilhelm määräsi miespuoliset mustalaiset hirtettäviksi, naisilta ja lapsilta leikattiin toinen korva irti. Esimerkit kertovat karua kieltään mustalaisten historiasta. Perimmäisenä syynä mustalaisten julmaan kohteluun pidetään taloudellista ristiriitaa mustalaisten ja valtaväestön välillä; mustalaisiahan syytettiin muun muassa veronkierrosta. Tarkkoja tietoja lakien ja määräysten täytäntöönpanosta ei juuri ole. Vaikka ankaria ja julmia lakeja laadittiinkin lähes joka maassa, ei niitä paikallistasolla yleensä pantu täytäntöön kovin ponnekkaasti. Mustalaiset koettiin myös hyödyllisiksi tavallisen kansan keskuudessa. Levottomina aikoina mustalaiset toimivat tiedon välittäjinä, he olivat taitavia eläinten käsittelijöinä, käsitöiden tekijöinä sekä tilapäisenä työvoimana maatöissä . (Ollikainen S.26-27) 1700-luvulla vainot vähenivät valistusaatteen myötä. Suhtautuminen mustalaisiin ei kuitenkaan muuttunut. Kiertämistä pyrittiin jatkuvasti estämään ja pakkotyöhön lähetettiin edelleen. 1800-luvulla liikkumista alettiin rajoittaa erilaisin rekisteröintimenetelmin.

Hitlerin noustessa valtaan 1933 oli olemassa jo useita mustalaisia syrjiviä lakeja. Mustalaiset luokiteltiin "eläviksi olennoiksi, jotka eivät ansaitse elämää". Natsit näkivät suuresti vaivaa tutkiessaan mustalaisten alkuperää ja yrittäessään peittää heidän arjalaisen alkuperänsä. Sana arjalainen tulee sanskritin sanasta arya(herra). Arjalaisiin kieliin kuuluvat muiden muassa germaaniset kielet, sekä Intiasta lähtöisin oleva mustalaisten kieli. Vuonna 1938 SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler julisti mustalaiset "sekarotuisiksi, jotka olivat eniten taipuvaisia rikollisuuteen, minkä vuoksi heidät oli pantava poliisivalvontaan." Saman vuoden kesäkuussa pidettiin juutalaisten kristalliyöhön verrattavissa oleva "mustalaissiivousviikko", jolloin satoja mustalaisia pidätettiin, pahoinpideltiin ja tapettiin. Vuonna 1939 päätettiin saksan mustalaisten lähettämisestä pakkotyöhön Puolaan, mittava operaatio toteutui kuitenkin vain osittain.
Vuonna 1941 mustalaisia alettiin luokitella sen mukaan, kuinka paljon heidän suonissaan mustalaisverta virtasi. Heille tatuoitiin rintaan oma merkki kuten juutalaisille. Samana vuonna tapahtui myös ensimmäinen mustalaisten joukkomurha, kun Buchenwaldissa käytettiin 250 mustalaista koekaniineina kuuluisien kaasukristallien testauksessa. Suomi ja Tanska olivat tiettävästi ainoat Saksan liittolaismaat, jotka eivät lähettäneet mustalaisiaan keskitysleireille.

7. Romanit Suomessa

7.1 Tulo Suomeen

Monet romaneista jatkoivat 1500-luvulla edelleen vaellustaan kohti pohjoista paremman ja turvallisemman elämän toivossa. Suurin osa Suomen mustalaisista tuli Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen, mutta pienempi ryhmä saapui Venäjän kautta. (Ollikainen s.67) Ensimmäinen kirjallinen maininta mustalaisista on vuodelta 1595 Kastelholmin linnasta Ahvenanmaalta, missä heiltä takavarikoitiin kahdeksan hevosta ja passitettiin vankityrmään. Ruotsi-Suomessa vallitsi tuolloin ankara säätyjako. Valtakuntaa muokattiin yhdeksi kokonaisuudeksi ja kaikkialla säädettiin voimaan sama uskonto, elintavat ja kieli. Tuohon muottiin eivät mustalaiset sopineet, vaan heidät julistettiin lainsuojattomiksi. Julmuuksista huolimatta mustalaisten määrä Suomessa kasvoi jatkuvasti. Maa tarjosi hyvät levittäytymismahdollisuudet harvan asutuksensa ja suojaavien metsiensä ansiosta. (KK s.12)

Ruotsi-Suomessa mustalaisten kohtelu oli yhtä surkeaa kuin muuallakin. He eivät olleet löytäneet suomestakaan etsimäänsä parempaa ja turvallisempaa maata. 1520-luvulla Kustaa Vaasa määräsi mustalaiset karkotettaviksi. Vuonna 1560 arkkipiispa Laurentius Petri kielsi papistoa olemasta missään tekemisissä heidän kanssaan. Otteet kovenivat, ja vuonna 1637 kuningatar Kristiina määräsi kaikki Ruotsi-suomessa tavattavat mustalaiset hirtettäviksi. ( Ollikainen s.67)

1600-luvulla Suomen kuvernöörinä toiminut Pietari Brahe tarvitsi viljelijöitä Kajaanin vapaaherrakunnassa autioituville tiloille sekä sotilaita itärajaa puolustamaan.

Vuonna 1660 Kajaanin linnan komendantti, majuri Samuel Lang ilmoitti alueella kiertelevistä mustalaisseurueista. He sopivat juuri Brahen tarkoituksiin. Mustalaisille tarjottiin tiloja asuttaviksi ja viljeltäviksi, ja vastavuoroisesti heidän olisi osallistuttava itärajan puolustamiseen. Elämä erämaatiloilla oli kuitenkin hyvin vaikea, ja kolmen vuoden kuluttua näille tiloille asettuneet mustalaiset palasivat kiertolaisiksi.26 Tämän jälkeen astui voimaan laki, joka määräsi "kuolemanrangaistukseen pahuutta tehneet mustalaiset ja muut karkotettaviksi maasta." Laki oli olemassa aina Ruotsin valtakauden loppuun. (KK s.13) Suomen tultua Venäjän suuriruhtinaskunnaksi vuonna 1809 entiset säädökset jäivät pääpiirteittäin voimaan. Lisäksi vuonna 1812 mustalaiset määrättiin valtiovallan toimesta huostaan otettaviksi; miehet määrättiin Viipuriin työlaitokseen ja naiset Turun kehruuhuoneisiin.(Ollikainen s.69) Mustalaiset olivat levittäytyneet koko Suomeen, mutta eniten heitä asui Karjalassa. Viime sotien aikaan he lähtivät evakkoon muun väestön mukana. Arviolta kolmannes heistä muutti Ruotsiin, monet ajautuivat kasvavien kaupunkien slummikortteleihin.(Ollikainen s.74)

7.2 Toimeentulo Suomessa

Toimeentulo oli Suomessakin mukautettava irtolaisen aseman suomiin edellytyksiin. Sen eteen tehtiin kaikkea, mitä maaseutu suinkin tarjosi. Niin mustalaisen kuin valkolaisenkin elämän perusta oli maatalousyhteiskunnassa. Pääasiallisena toimeentulolähteenä oli hevoseen liittyvät työt, lisäksi tehtiin käsitöitä, pieniä palveluja. Ennustettiin ja oltiin välillä töissä maataloissa.

1900-luvun puolivälissä tapahtui maassamme raju elinkeinorakenteen muutos: noin yhdessä vuosikymmenessä maatalousvaltainen yhteiskunta muuttui nykyaikaiseksi teollisuusvaltioksi. Mustalaisten leipäpuusta, maatalosta, tuli kilpailutaloudellinen yksikkö, johon ei mustalaisia sopinut. Mustalaisten perinteiset elinkeinot romuttuivat. Hevosen tilalle tuli auto, käsityöt eivät kyenneet kilpailemaan massatuotannon kanssa, lehtien horoskoopit korvasivat povaajan. Teolliseen yhteiskuntaan mustalaiset olivat soveltumattomia, heiltä puuttui koulutus teollisuusyhteiskunnan töiden vaatima ammattitaito.

8. Romanit muualla Pohjoismaissa

8.1 Ruotsi

Vuosisadan ajan ruotsalainen lainkäyttö ja hallinnolliset toimet olivat samanlaiset Ruotsi-Suomen molemmissa osissa. Suhtautuminen mustalaisiin oli myönteisempää kuin monessa muussa Euroopan maassa. 1600-luvun lopulla Kustaa II Adolf helpotti itämeren pakolaisten maahan tuloa, jolloin valtakuntaan saapui myös paljon mustalaisia. Suomen irtauduttua 1809 Ruotsi alkoi kehittää politiikkaa omaan suuntaansa. 1960-luvulla Suomesta muutti paljon mustalaisia Ruotsiin paremman elämän toivossa. 1970-luvulla heistä kiinnostuttiin yleisen solidaarisuuden hengessä. 1980-luvulla aatteellisuus oli jo haihtunut ja mustalaisten ongelmat hukkuivat Ruotsiin suuntautuneen pakolaistulvan alle. Viime vuosina pakolaisia on tullut Ruotsiin etenkin entisen Jugoslavian alueelta. ( Ollikainen s.78)