Onko Suomi sodassa?

Olen ollut mukana kolmessa YK:n rauhanturvaoperaatiossa, Kyproksella, Siinailla ja Golanilla, yhteensä n. 3,5 vuotta. Niissä kaikissa oli sikäli selkeä tilanne, että oli kaksi vihollisosapuolta, joiden välissä me olimme estäen heidän pääsemisensä toistensa tukkaan kiinni ja siten antaen aikaa rauhanneuvotteluille, jotka tuottivat tulosta sikäli, että sotatoimet lakkasivat, joskin vain Siinain operaatio tuotti rauhansopimuksen Egyptin ja Israelin kesken.

Kyproksen sota ennen YK-joukkojen tuloa oli kyllä sisällissota, jossa oli paljon siviilikohteisiin kohdistunutta sissitoimintaa, mutta siellä kuitenkin olivat olleet varsin selvät rintamat, kun Kyproksen kreikkalaiset ja turkkilaiset asuivat omilla alueillaan. Israelin ja sen naapureiden välisissä sodissa Siinailla ja Golanilla rintamalinjat olivat selvät. Afganistanissa mitään rintamalinjoja ei ole, vaan kapinalliset taleban-taistelijat toimivat muun väestön keskuudessa. Kun heillä ei ole sotilaspukuja, heitä on hyvin vaikeaa erottaa muista. Myös NATOn ISAF-operaation monikansalliset joukot joutuvat toimimaan väestön – ja siis talebanienkin – keskuudessa erillisinä yksiköinä hajallaan eri puolilla laajaa maata. Silloin tilanne on aina vaarallinen myös rauhanturvajoukoille, kuten kaikille muillekin osapuolille, eniten tavallisille siviileille.

Afganistanissa talebanit suuntaavat iskujaan siviilikohteisiin enemmän kuin sotilaskohteisiin, jotka yleensä hyvin suojattuina ovat talebaneille liian vahvoja. Omaan kansaan suuntautuvien iskujen tarkoituksena on kylvää kauhua ja saada kansa uskomaan, ettei virallinen valta eikä Natokaan voi heitä puolustaa, ja siten kypsyttää mielet suotuisiksi talebanien vallan paluulle. Monet tavalliset ihmiset sitä siellä tuntuvat toivovan, niin karmeita kokemuksia kuin talebanien valtakaudesta heillä onkin. Siviilien luottamuksen ja suosion saaminen on NATO-johtoisille joukoille äärimmäisen tärkeätä, ja usein siinä tunnutaan onnistuttavankin, mutta hyvin yleisesti talebanien pelko siviileissä on vielä suurempi kuin usko kansainvälisten joukkojen antamaan turvaan.

ISAF-operaation tarkoituksena on yhdessä Afganistanin heikon armeijan kanssa kukistaa talebanit ja vakauttaa Afganistanin virallinen valta. Operaatiolla on muitakin hyviä tavoitteita, kuten ihmisoikeuksien vahvistaminen, kehitysyhteistyö ja huumeiden vastustaminen – sodan keskelläkin Afganistan lienee maailman suurin oopiumin tuottaja, ja sen avulla talebankin toimintaansa rahoittaa. Mutta oopiumin tuottaminen on hyvin tärkeä elinkeino myös suurelle osalle köyhää kansaa, joten vaikea sitä on saada loppumaan. On vaikea uskoa, että saataisiin mitään sellaista ratkaisua kuin läntinen maailma NATO-operaatiollaan tavoittelee. On houkutus ajatella kyynisesti, että parasta olisi antaa afgaanien ja mitä kansallisuuksia siellä onkaan hoitaa asia keskenään, Ja että ainakin meidän suomalaisten tulisi lähteä sieltä pois; ei meidän siellä kai välttämättä tarvitsisi olla edes Nato-optiotamme vahvistaaksemme.

Mutta: onko Suomi nyt sodassa? Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak oli alkukesästä sitä mieltä, että Suomi on sotaa käyvä maa, eli osapuoli sodassa. Ulkopoliittinen johtomme kiisti Salonius-Pasternakin näkemyksen. Entinen puolustusvoimiemme komentaja – esimieheni pataljoonamme komentajana Siinailla ja entinen naapurinikin – kenraali Gustav Hägglund muotoili, että Suomi on aseellisen selkkauksen osapuoli, mutta ei sodassa. Minusta tuollainen sanoilla taiteileminen on pelkkää semantiikkaa. No, eihän Suomi maana ole sodassa, mutta suomalaiset sotilaat ovat, eivät Suomen armeijan vaan Natojohtoisen operaation sotilaina. Sodassa, jossa varmasti tulee vielä myös suomalaisia uhreja. Pieni naapurimme Viro on menettänyt jo kuusi miestä kaatuneina ja useita vakavasti haavoittuneina. Heidän uhrinsa taitaa olla suurin kansan kokoon suhteutettuna.

Tulihan uhreja myös niissä operaatioissa, joissa olin mukana, mutta varsin vähän. Hietaniemen sankarihautausmaan laidalla on kuuden YK:n rauhanturvatehtävissä menehtyneen haudat, joille YK:n päivänä seppeleitä laskemassa olen usein ollut minäkin, mutta noistakin uhreista on muutama auto- tai muussa onnettomuudessa henkensä menettänyt. Hyvän asian vuoksi henkensä uhranneita silti kaikki, täysi kunnioitukseni jokaiselle heistä. Pelkään, että tuokin hautarivistö kasvaa vielä melkoisesti, jos on aikomus pitää suomalaiset sotilaat Afganistanissa niin kauan, kunnes olot siellä ovat vakiintuneet. Mutta tietenkään minä vanhana moninkertaisena rauhanturvaajana en sorru sellaiseen ajatteluun, jota tuolla edellä väläytän, vaan kyllä meidän on sinne Afganistaniin jäätävä. Olisihan se raukkamaista karkuruutta Suomelta vetää ainoana maana joukkonsa pois joukosta, jossa on edustettuna kaikkiaan 41 maata. Mutta siihen on varauduttava, että uhreja tulee. Se siinä minua vain hiertää, kun en ole lainkaan varma, onko siellä joskus saatava lopputulos uhrien arvoinen.