Vastapalvelukseni teille, kepulaiset

Vastapalvelukseni teille, kepulaiset
   
Vaikka eilen sanoin näkemiin, niin nyt jo palaan. Ei teistä voi kauan erossa olla! Katselin tarkemmin tuota viime aikojen tuotantoanne ja myös minun tuotantoni arviointia. Onpa ehditty jo arvioimaan tuo eilinen kirjoituksenikin ja köykäiseksihän se on havaittu. Olihan tuo arvioijan kirjoitus toki omaani parempi, mutta minkäs teen, kun en pysty millään sellaiseen! Joku näkyy kyllä minua lohduttaneen, että ”nyt kundi huomaa taas olevansa omiensa seurassa”. Niin huomaan, ja lohduttavaahan se on.

Velvollisuuteni on tehdä vastapalvelus vaivoistanne, te kepulaiset skribentit. Teen tämän myös tuon ”asevelisosialistin” puolesta, jota myös olette arvioineet – erityisesti Timo Ristimäki näkyy siihen paneutuneen – ja joka aatteellisesti ylevänä persoonana ei viitsi siihen puuttua. Siis arvioin nyt teidän tuotantoanne. Olen suora arvioinnissani, koska – ehkä vastoin kepulaista näkemystä – uskon suoruuden arvoon ja merkitykseen aina, myös tässä.

Minun täytyy antaa teille tunnustusta. Intoa teiltä ei puutu! Mutta onko tuollainen into aina paikallaan? Olette norsuja porsliinikaupassa. Mennä remellätte kuin sika vatukossa. Minkälaista jälkeä siitä syntyy? Ajatelkaapa! Ja mitä siitä ajattelevat teidän johtajanne ja kaikki ne, joiden myönteiset ajatukset teistä saattaisivat olla hyvinkin tarpeen?

Jaan teidät mielessäni neljään kategoriaan:
   
Ensimmäinen ja laajin kategoria on se, johon kuuluvien into on heidän edellytyksiään kohtalokkaasti suurempi. Nimitän heitä kauniisti mielipidekirjoittajiksi. Heidän mielipiteensä perustuvat ”musta tuntuu”- eli mutu-pohjalle tai kuultuun huhuun ja joskus jostain kepulaisesta lehdestä luettuun tai tältä saitilta poimittuun toiseen mutu-mielipiteeseen. Mitään faktaa niiden perusteena ei ole. Esitykset eivät liioin osoita oman ajattelun häivääkään.

Nuo kömpelöt, uhoilevat heitot voivat koskea mitä tahansa. Kirjoittajien tiedot asiastaan ovat olemattomat, ja heidän taitonsa kirjoittaa on oikeassa suhteessa siihen. Avuton esitystapa kielioppi- ja kirjoitusvirheineen muuttaa kirjoittajan vakavaksikin tarkoittaman asian huvittavaksi. Ainoa hyvä puoli noissa kirjoituksissa on niiden lyhyys, mikä ei osoita kirjoittajan taitoa tiivistää, vaan hänen sanottavansa vähyyttä. Tähän kategoriaan kuuluvista en edes yritä nimetä esimerkkipersoonaa, kun samanlaisia on niin paljon.

Toiseen kategoriaan kuuluvat ne uskonsoturit, joille kaikki kepulaisuus on ylhäältä annettua, kaiken arvostelun yläpuolella olevaa, kanonisoitua pyhää totuutta. Tuolla uskolla on messiaansa – Santeri Alkio – ja paavinsa – Urho Kekkonen. Tuo paavi ei totisesti ollut mikään messiaansa inkarnaatio ihmisenä, mutta onhan joillakin Rooman paaveilla ollut aviottomia lapsia ja eräät ovat murhauttaneet vastustajiaan ja monet ovat tehneet kaikkea muuta uskonsa kieltämää pientä rikettä; ei kai kepunkaan paavin tarvitse olla messiaansa kaltainen. Tuolla uskolla on myös myöhempien aikojen pyhiä, profeettoja, joista viimeinen on naispuolinen. Noiden pyhien gloriaa kyseenalaistava on uskonsotureiden silmissä pyhäinhäpäisijä.

Uskonsoturit ovat lukeneet melkoisesti, historiaakin, mutta kuin piru Raamattua. Parhaiten he tuntevat uskonsa pyhimyselämäkerrat, joita he ovat lukeneet hartaudella uskoaan vahvistaakseen. Tämä näkyy heidän esityksissään, jotka ovat samojen ulkoa opittujen uskonkappaleiden toistelua. Niillä he yrittävät kumota muiden monipuolisempaan tietoon perustuvia mielipiteitä. Uskonsa puolesta he ovat valmiit vaikka mihin, kääntämään mustan valkoiseksi ja päinvastoin ja valehtelemaan ilman tunnonvaivoja.

Heidän yleensä melko lyhyet esityksensä ovat kyllä iskeviä, selkokielellä kirjoitettuja, eivätkä ne sisällä törkeyksiä, mikä heidän kunniakseen todettakoon. Mutta esitysten mahtipontisuus kertoo heidän arvostelukykynsä vakavista puutteista tai osoittaa ainakin heidän uskovan muiden täydelliseen arvostelukyvyttömyyteen. Silti ei voi olla toisaalta kunnioittamatta heidän lapsenuskoaan. Heitä oikovalle tulee joskus ihan paha mieli, sillä eihän lapsellekaan sanota, että joulupukkia ei ole olemassa. Tyyppiesimerkki tähän kategoriaan kuuluvista on Oiva Härkönen.

Kolmanteen kategoriaan kuuluvat ne, jotka käyttävät joltisenkin kirjoitustaitonsa vain jonkun toisen kirjoittajan – yleensä demarin – irvimiseen hävyttömimmäksi keksimällään tavoilla. Heillä ei ole tukenaan edelliseen kategoriaan kuuluvien kaltaista ”lukeneisuutta” eikä sen synnyttämää ”uskoa”. Silti he kyllä saattavat uhota toisilta kuulemiaan ”uskonkappaleita” omina mielipiteinään heitellen. Mitään omintakeista he eivät todella esitä eivätkä he edes yritä kumota muiden mielipiteitä asiaperusteilla.

Ei näillä kynäilijöillä ole oikeastaan mitään asiaa, vaan heidän tarkoituksenaan on vain ilkeily. He tarttuvat irvimänsä kirjoituksen johonkin yksittäiseen lauseeseen, jopa sanaan, jota he pyörittelevät itseään ”nokkeluudellaan” hauskuttaakseen. Heidän käyttäytymisensä on helppo havaita osoitukseksi heidän tietojensa ja keinojensa vähäisyydestä. Silti nuo tyhjyyttä kumisevat, pikkunäppärää sanakikkailua harrastavat rääväsuut oikein pullistelevat tärkeyttään luullen olevansa todellisia verbaalivirtuooseja! Näin he ainakin ilkamoivat. Mutta ehkä se on vain yritystä peittää kipeästi tiedostettu vajavuus. Varmaan on kyse myös itsekritiikin puutteesta ja uskosta muiden arvostelukyvyttömyyteen.

Tyyppiesimerkki tähän kategoriaan kuuluvasta on eräs joka käyttää nimimerkkinä kerta kerralta vaihtuvaa juttunsa sanaa, mutta kirjoittaja on aina sama, ”tyylistä” ei voi erehtyä. Olisikohan se nimimerkki Tertun tai Jorma Laitisen sivupersoona? Joskus Tertulla on kyllä terveempääkin huumoria ja Jorma Laitisella myös toiseen kategoriaan kuuluvan piirteitä.

Neljäs kategoria on kaikkein tylsin. Hieman väriä heidän pitkiin ja ikävystyttäviin kirjoituksiinsa tuovat mielikuvitukselliset salaliittoteoriat. Ne kertovat kirjoittajien lukevan dekkareita, mikä lienee heidän ainoa kirjallisuusharrastuksensa. Historiaan he eivät ole perehtyneet lainkaan. Heidän mielenkiintonsa kohdistuu vain päivänpolitiikkaan, siihen aivan sairaalloisesti. He seuraavat silmät tapilla mediaa. Kirjoituksiinsa he liittävät linkkejä kepulaisiin kolmannen luokan provinssilehtiin. Eräitä demarijournalistejakin he lukevat ja paljastavat kateutensa näiden ammattipätevyyttä kohtaan. Estoitta he suoltavat pajunköyttä, jota he yrittävät todistella todeksi omilla aikaisemmilla kirjoituksillaan, joita he ovat saaneet ujutetuiksi kirjoittajapulaa poteviin ilmaisjakelulehtiin!

Noin intensiivisesti mediaa seuraavien on pakko tietää jotakin tosielämästä. Mutta ilmeisesti he eivät ymmärrä siitä mitään. Ainakin he tekevät aivan nurinkurisia johtopäätöksiä näkemästään. Sinänsä hyvällä kielellä kirjoitetut tekeleensä he turmelevat katkeroituneella myrkyntihkulla. Monet sekavat linkitykset pilaavat ne lopullisesti. Kuinka lukija voisi löytää niistä jonkin johtoajatuksen, kun kirjoittajakin kadotti sen jo juttuaan kirjoittaessaan!

Kirjoittaminen tarjonnee noille skribenteille tarpeellisen terapeuttisen keinon purkaa ahdistuksiaan ja luoda heille illuusion kyvystään tuottaa mielestään tarpeellista, ehkä nerokastakin. Lukijoita nuo kirjoitukset tuskin saavat. Täysjärkiselle riittää, kun on kerran-pari silmäillyt tuollaisen jotenkin läpi. Sen hän on myös todennut, että vastata siihen ei kannata, sillä sen jälkeen on kauan pääsemättömissä tuon hengentuotteen laatineen pommituksessa. Tätä kategoriaa edustavat loistavasti Timo Ristimäki ja Jorma Jaakkola.

Mitä sitten ovat nuo uskonkappaleet, joita eniten toiseen kategoriaan kuuluvat, muuta myös muut heitä apinoiden toistelevat? No, esimerkiksi: ”Kekkonen oli suuri isänmaan ystävä, hän toimi vain Suomen edun puolesta, hän pelasti Suomen”, ”Anneli ei valehdellut, hänkin pelasti Suomen, sillä Lipponen olisi vienyt meidät koalitioon”, ”Matti Vanhanen on jämäkkä johtaja, hän ei nöyristele Eurooppaan, hän pelastaa Suomen”, ” Kepu on suurin ja kaunein puolue ja sen kannatus vain nousee, Suomi kehittyy nyt kepun johdolla parempaan, kepu pelastaa Suomen” ja muita samanlaisia, yhtä tosia kaikki!

On toki esiintynyt muutama ihan totuudessa pysynyt, maltillisesti, rakentavasti ja kaikin puolin järkevästi ja hyvällä taidolla kirjoittanut kepulainen, joka on saanut tunnustusta muilta kuin omiltaan. Omat ovat joko vaienneet hänet olemattomaksi tai hän on saanut heiltä heti vastustusta ja hän on poistunut näyttämöltä. Viidettä kategoriaa ei siis voida heistä rakentaa.

Mutta minkälaisia olemme me demarikirjoittajat? No tällaisia! Laajat tiedot omaavia, maailmaa valppaasti havainnoivia, elämää avarakatseisesti ymmärtäviä ja erilaisuutta suvaitsevia, olennaisen terävästi oivaltavia, hauskoja ja henkeviä, ajatuksemme hyvällä suomenkielellä lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaisevia. Ja ihmistuntijoita, jotka kykenevät analysoimaan pätevästi kanssaihmisiään ja asettamaan niitä kategorioihin. Tuemme heikompiamme ja opastamme heitä tavoittamaan totuutta ja kehittymään kykynsä mukaan.

Me täydennämme toisiamme, me demarit ja te kepulaiset. Me olemme toisillemme tarpeellisia. Miksi me olemme teille tarpeellisia? Aivan kuten politiikassakin: esikuvinanne ja opettajinanne; kuten Paavo Lipponen Matti Vanhaselle!
Myös te olette meille tarpeellisia. Miksi? No, samasta syystä, mistä Paavo seuraavia vaaleja silmälläpitäen päästi demareita hallitukseen kanssanne. Me esiinnymme eduksemme teidän rinnallanne. Ja molemmat hyödymme: te opitte, meidän kannatuksemme kasvaa! Yhteistyö se on voimaa, niin täällä kuin hallituksessakin! Hyviä tuloksia tulee molemmilla rintamilla!

>>Stadin kundin tapa käyttää runoja poliittisessa taistelussaan Keskustaa vastaan, saa varmaan niiden tekijät pyörimään haudoissaan.