Naimisiin ja nopeasti

kyllähän sitä itse haukkoisi henkeään muutaman kerran, jos oma mukula perhettä perustaisi tuohon tahtiin. Vaikkakin itse muutin mieheni kanssa yhteen 4kk:ta tutustumisen jälkeen, siitä 4kk:n kuluttua olimme jo naimisissa ja olin kolmannella kuulla raskaana.
Yhdessä ollaan oltu 18 vuotta. Enkä tunne tuota ukkokultaani vieläkään. Ehkä ihan hyvä niin.

sitä nyt sitten noin nopeasti paksuksi hankkiutua. Luulisi että tämäkin nainen olisi vähän oppinut kun oli jo valmiiksi yhden lapsen yksinhuoltaja. Luulisi että olisi jo vähän elämänkokemusta että älyäisi vähän hitaammin edetä.

Onhan se tietysti mahdollista että liitto kestää, mutta myös hyvin mahdollista on että kohta muija on kahden lapsen yksinhuoltaja. Ja eri isät lapsilla. En sitten tiedä olenko jotenkin vanhanaikainen, mutta kyllä toivoisin että kaikilla lapsilla olisi molemmat vanhemmat läsnä.

No sitä sitten että kyllä aikuisen ihmisen pitäisi tajuta ettei noin nopeasti tunne sitä toista eikä ole vielä mitään hajua siitä tulevasta. Se vain on yksinkertaisesti typerää ruveta lupautumaan toiselle koko loppuelämäksi tuollaisessa tilanteessa. No, erotahan aina voi, mutta silti täysin typerää.

No olisiko se niin harmi vaikka olisi tässä tapauksessa kuollut sukupuuttoon?

Itse menin 17 vuotiaana naimisiin maha pystyssä isän luvalla..ei kestäny onni. Olin yksinhuoltaja jo 20 vuotiaana...Mies häipy ulkomaille, eikä oo nokkaansa näyttäny. Oli tosi rakkaus!
No...seuraavan miehen kans seurusteltiin 7 vuotta ja mentiin naimisiin...tehtiin 2 lasta peräkkäin ja varmaan jo "tunnettiin" toisemme..no yhdessä oltiin 14 vuotta ja erottiin! Ukolla suhde työkaveriinsa..
Että silleen! ei sitä voi koskaan tietää, miten käy!
Nyt elelen ilman ukkoo ja parempi niin...ei minkäänlaista kaipuuta ukkojen kainaloon! Lapset ja lastenlapset riittää.
Kannatti kuitenkin kumpikin liitto:sain niistä maailman ihanimmat lapset!

Mä menin aikoinaan nopeasti exsän kanssa naimisiin. Jo ekana vuonna kaduin tekoani, mutta silti yli 10 vuotta liitto kesti. Nyt erosta on jo vuosia, eikä minulla ole enään kiirettä mihinkään. Pärjään hyvin yksinkin ja yksin on parempi olla, kuin huonossa suhteessa.

Heppoisesti ihmset naitä valintoja kyllä tekevätkin. Mennään naimisiin ihanan miehen kanssa ja mutta heti arjen koittaessa se vain makaa sohvalla ja piereskelee. Tai arki onkin sitä että nainen nalkuttaa niin että ei pää kestä kotona ja pitää baariin läheä että saa olla rauhassa. Siinähän sitten kummastelevat että eihän tän tällaista pitänyt olla.

Kyllä mun mielestä noissa tilanteissa on sitten yks ja sama meneekö naimisiin, jos ollaan jo paksuna. Sillä JOS ero sattuisi, niin jokatapauksessa se olisi haastavampaa, kun lapsi / lapsia mukana kuviossa. Siinä on sidottuna siihen toiseen henkilöön jokatapauksessa jossain määrin riippuen mitään tapaamiskuviot ym. järjestävät.

Ennen noita ohjelmia (jossa useammin on juuri sellaisia pareja, jotka alttarilla tunteneet toisensa alle vuoden) kuvittelin, että me mentiin suht aikaisin naimisiin (4,5v), mutta ei se niin taida ollakaan. Ja kyllä mun täytyy sanoa, että ihan hyvin sitä pystyi elämään nuo ajat vaikka ei naimisissa oltukaan, ihanaa omanlaista seurusteluaikaa sekin ja toisiinsa tutustumista. :)

Toisaalta ei se tarkoita sitäkään että ne eivät kestäisi. Totuus vaan on se että seurustelusuhteen pituus ei vaikuta periaatteessa avioliiton kestoo (tosin siitä on tehty tutkimus jonka mukaan avoliitossa ensin asuneiden avioliitto todennäköisemmin päättyi huonosti kuin niiden jotka eivät asuneet avoliitossa ennen naimisiin menoa)

Eikö voisi sallia sen ihmisille että jokainen itse päättää milloin kumppaninsa tuntee tarpeeksi hyvin tai huonosti, ei kai sitä laillakaan säätää voi. Ja se onko tuleva avioliitto onnellinen tai onneton ei ole kenenkään muun kuin kyseisen parin arvioitavissa. Eikä se muille kuulukaan.

Maistraatissa ei muuten luvata mitään Jumalan silmien edessä. Mulle silti lupaus, mssikä tahansa lupaus, on aina ollut erittäin tärkeä. Se että mä sen lupauksen annoin virallisesti nyk. aviomiehelleni 8kk tapaamisen jälkeen ei merkkaa ettenkö mä ottaisi sitä lupausta tosissani. Mä olisin ollut sen valmis antamaan 2kk:n seurustelun jälkeen. Mä tiedän mitä mä haluan ja tunnistin sen kun löysin. Mä myös osaan suhtautua siihen niin että sillä ei oo mitään väliä, mitä muita vaihtoehtoja saattoi olla olemassa, tää on nyt se ainoa. Mun ei tarvitse ensin testata monta vuotta että kelpaako toi toinen mulle vai ei.

************** kirjoitti:

Toisaalta ei se tarkoita sitäkään että ne eivät kestäisi. Totuus vaan on se että seurustelusuhteen pituus ei vaikuta periaatteessa avioliiton kestoo (tosin siitä on tehty tutkimus jonka mukaan avoliitossa ensin asuneiden avioliitto todennäköisemmin päättyi huonosti kuin niiden jotka eivät asuneet avoliitossa ennen naimisiin menoa)

Eikö voisi sallia sen ihmisille että jokainen itse päättää milloin kumppaninsa tuntee tarpeeksi hyvin tai huonosti, ei kai sitä laillakaan säätää voi. Ja se onko tuleva avioliitto onnellinen tai onneton ei ole kenenkään muun kuin kyseisen parin arvioitavissa. Eikä se muille kuulukaan.

Maistraatissa ei muuten luvata mitään Jumalan silmien edessä. Mulle silti lupaus, mssikä tahansa lupaus, on aina ollut erittäin tärkeä. Se että mä sen lupauksen annoin virallisesti nyk. aviomiehelleni 8kk tapaamisen jälkeen ei merkkaa ettenkö mä ottaisi sitä lupausta tosissani. Mä olisin ollut sen valmis antamaan 2kk:n seurustelun jälkeen. Mä tiedän mitä mä haluan ja tunnistin sen kun löysin. Mä myös osaan suhtautua siihen niin että sillä ei oo mitään väliä, mitä muita vaihtoehtoja saattoi olla olemassa, tää on nyt se ainoa. Mun ei tarvitse ensin testata monta vuotta että kelpaako toi toinen mulle vai ei.

Lue lisää

on että sä et tunne sitä sun partneriasi 2kk:n jälkeen. jos silloin sanot tahdon, niin sanot sen sun kuvitelmalle tästä henkilöstä.

************** kirjoitti:

Toisaalta ei se tarkoita sitäkään että ne eivät kestäisi. Totuus vaan on se että seurustelusuhteen pituus ei vaikuta periaatteessa avioliiton kestoo (tosin siitä on tehty tutkimus jonka mukaan avoliitossa ensin asuneiden avioliitto todennäköisemmin päättyi huonosti kuin niiden jotka eivät asuneet avoliitossa ennen naimisiin menoa)

Eikö voisi sallia sen ihmisille että jokainen itse päättää milloin kumppaninsa tuntee tarpeeksi hyvin tai huonosti, ei kai sitä laillakaan säätää voi. Ja se onko tuleva avioliitto onnellinen tai onneton ei ole kenenkään muun kuin kyseisen parin arvioitavissa. Eikä se muille kuulukaan.

Maistraatissa ei muuten luvata mitään Jumalan silmien edessä. Mulle silti lupaus, mssikä tahansa lupaus, on aina ollut erittäin tärkeä. Se että mä sen lupauksen annoin virallisesti nyk. aviomiehelleni 8kk tapaamisen jälkeen ei merkkaa ettenkö mä ottaisi sitä lupausta tosissani. Mä olisin ollut sen valmis antamaan 2kk:n seurustelun jälkeen. Mä tiedän mitä mä haluan ja tunnistin sen kun löysin. Mä myös osaan suhtautua siihen niin että sillä ei oo mitään väliä, mitä muita vaihtoehtoja saattoi olla olemassa, tää on nyt se ainoa. Mun ei tarvitse ensin testata monta vuotta että kelpaako toi toinen mulle vai ei.

Lue lisää

Maistraatti on tottakai erikseen, kuten ilmaisinkin etten kuulu kirkkoon. Kirjoittaessani tarkoitin lähinnä, että mitenkän uskovaiset avioliiton oikein ottaa noin hepposesti, kun kaikki muu uskontoon liittyvä otetaan niin hirmu vakavasti. Suuri osahan kuitenkin menee kirkossa naimisiin.

Oltiinko tutkimuksessa otettu huomioon kuinka kauan parit olivat olleet avoliitossa, oliko heillä lapsia? Ihan mielenkiinnosta. Monestihan avoliitossa asutaan viimeistään silloin kun on saatu lapsia.

Ja tuosta sanomastani 15 vuodesta. Tarkoitin, että itse en menisi naimisiin koskaan muuta kuin siitä syystä, että mies todella haluaa naimisiin (voihan se suku painostaa sielä taustalla jne. joten miksi evätä mieheltä mahdollisuus avioliittoon?). En kuitenkaan itse luota, että tunnen ihmisen parissa kuukaudessa. Voi olla käyty syvällisiäkin keskusteluja, oltu vaikka kuinka intiimisti, mutta se nyt loppujenlopuksi ratkaisee, että kuinka hyvin sitä yhdessäoloa jatketaan. En haluaisi kokea sitä avioeroprosessia tai huomata, että ajan kanssa mies muttuukin kylmäksi tai paljastuukin jotain arveluttavia luonteenpiirteitä. Kymmenen vuoden päästä niitä tuskin enää ilmaantuu. (tosin ihminen voi muuttua ajan kanssa ja niin pitääkin, mutta toivottavasti muutos tapahtuu parempaan. Esim. viisas nuorena on luultavasti vielä viisaampi vanhempana).

Itse olen meinaan huomannut tämän kavereissa, että he muuttuvat ja heistä tulee esille tiettyjä kamalampia puolia (helkatinmoista itsekkyyttä ja ajattelemattomuutta näin esimerkiksi..) että ei kiinnosta kyllä kokea sitä vielä rakkaussuhteissakin.
Varsinkin kun kaverit muuttavatkin yhteen miehen kanssa niin hetkeen ei heitä kiinnosta kyllä kaverit ollenkaan (paitsi silloin kun menee huonosti miehen kanssa tai huvittaa hehkuttaa jollekin ihanaa arkea avo/avioliitossa ja tuputtaa, että ''mikset sinä ole vielä asettunut aloillesi?'). Kaverit jää kyllä toisalalle, mutta niin käy monesti ajan kanssa miehellekin samalla lailla kuin kavereille.