Omakohtainen tarinani tältä päivältä:
Kävin kristityn äitini kanssa kristittyjä isovanhempiani tapaamassa hoitokodissa. Pelailin shakkia ukkini kanssa - hänellä kun ei ole pelikavereita hoitokodissa. Se tuntuu vähän epäreilulta, tietäen että hänen mielensä ei ole kovin hyvässä kunnossa. Toisaalta, olen intohimoinen lautapelaaja joten tahallaan häviäminen on minulle synti ja häpeä, lainaten kristittyjen sanastoa.
No, pelailimme siinä shakkia ukkini kanssa ja äitini seurusteli jo dementoituneen mummoni kanssa, kun yhtäkkiä sisään astuu joku paikallinen saarnamies ja hänen tyttärensä. Kuulemma heillä on tapana tulla julistamaan sanaa silloin tällöin isovanhemmilleni. Hetken siinä luettuaan raamattua he alkoivat rukoilla. Ensin kaikki meni ihan hyvin: kun äiti on meitä sisaruksia pienestä pitäen vienyt helluntailaisleireille, ei se rukoileminen kovin kummoiselta tunnu. Mutta sitten tämä "pariskunta" alkoi rukoilla minun puolestani. Ei minulla edelleenkään ollut ongelmia: tuli sitä lapsena rukoiltua ja oltua rukoiltavana. Mutta ongelma tuli vastaan rukoilun jälkeen kun tämä pariskunta alkoi utelemaan minun taustojani. Kysymykseen, oletko sinä käynyt kokouksissa vastasin rehellisesti että onhan niissä joskus tullut käytyä. Mutta jatkokysymys olikin pahempi: "miksi et enää käy? Mikä on uskonnollinen kantasi nyt?" Se alkoi tuntua pahalta, mutta vastasin rehellisesti olevani agnostikko ja nihilisti. Mielenkiintoista oli, etteivät he tarttuneet siihen ollenkaan, että olen nihilisti. Mutta siihen toiseen asiaan kylläkin...
Ensimmäinen kommentti heiltä oli: "ateisteja ja agnostikkoja ei ole olemassa". Yritin selittää heille mitä agnostisuus tarkoittaa minulle: kerroin, että agnostikko ei ota mitään kantaa jumalaan/jumaliin eikä tuollaiset asiat merkitse heille mitään - he siis pyrkivät olemaan ulkona koko asiasta, sillä on typerää ja järjetöntä edes ajatella moisia asioita.
Seuraava kommentti: "Agnostikot ovat pelkureita". Se pahoitti mieleni. Kilttinä ihmisenä pyrin vain lopettamaan keskustelun mahd. nopeasti ja totesin "ehkä sitten olen pelkuri, mutta miksi haluaisin olla mitään muuta kun pelkurina eläminen on kevyttä ja ihanaa." Se ei heitä tyydyttänyt. Yrittivät saarnata minulle - kertoivat mm. että tämä koko keskustelu on aivan vapaaehtoista että enhän minä siitä pahoittaisi mieltäni. No ei se mitään vapaaehtoista ollut: olisin voinut kuvitella, että isovanhempani ja äitini olisivat pahoittaneet mielensä jos olisin kävellyt talosta ulos kesken näiden sankareiden saarnaustuokion, joten ei, kilttinä ihmisenä minä en voi sitä tehdä, vaikka leikinkin ajatuksella muutaman tovin.
No, lopuksi isovanhempani haettiin syömään ja nämäkin sankarit poistuivat. Tämä saarnaajamies (tietenkin mies, onhan se selvää, että mies on aina se pää ja isäntä) kehtasi lopuksi sanoa, että "toivottavasti en pahoittanut mieltäsi, mutta kerroin vain miten asiat ovat: raamatun mukaan ne, jotka eivät usko ovat pelkureita". Anteeksi hän ei pyytänyt sitä, että oli loukannut minua vaan totesi vain: "no kyllähän sinä ymmärrät".
Mahtavaa! Saavatko kristityt loukata heitä, jotka eivät usko, ihan miten tahansa sillä verukkeella, että "no näin nyt vain sanotaan raamatussa"? Eikö heillä ole mitään myötätuntoa ja ymmärrystä siitä, miten ihmisten seurassa tulisi käyttäytyä?
Kotiin päästyäni piti karjua täysiä Circle Takes The Squaren tahdissa, jotta saisin purettua edes osan siitä pahasta olosta pois.
Kävin kristityn äitini kanssa kristittyjä isovanhempiani tapaamassa hoitokodissa. Pelailin shakkia ukkini kanssa - hänellä kun ei ole pelikavereita hoitokodissa. Se tuntuu vähän epäreilulta, tietäen että hänen mielensä ei ole kovin hyvässä kunnossa. Toisaalta, olen intohimoinen lautapelaaja joten tahallaan häviäminen on minulle synti ja häpeä, lainaten kristittyjen sanastoa.
No, pelailimme siinä shakkia ukkini kanssa ja äitini seurusteli jo dementoituneen mummoni kanssa, kun yhtäkkiä sisään astuu joku paikallinen saarnamies ja hänen tyttärensä. Kuulemma heillä on tapana tulla julistamaan sanaa silloin tällöin isovanhemmilleni. Hetken siinä luettuaan raamattua he alkoivat rukoilla. Ensin kaikki meni ihan hyvin: kun äiti on meitä sisaruksia pienestä pitäen vienyt helluntailaisleireille, ei se rukoileminen kovin kummoiselta tunnu. Mutta sitten tämä "pariskunta" alkoi rukoilla minun puolestani. Ei minulla edelleenkään ollut ongelmia: tuli sitä lapsena rukoiltua ja oltua rukoiltavana. Mutta ongelma tuli vastaan rukoilun jälkeen kun tämä pariskunta alkoi utelemaan minun taustojani. Kysymykseen, oletko sinä käynyt kokouksissa vastasin rehellisesti että onhan niissä joskus tullut käytyä. Mutta jatkokysymys olikin pahempi: "miksi et enää käy? Mikä on uskonnollinen kantasi nyt?" Se alkoi tuntua pahalta, mutta vastasin rehellisesti olevani agnostikko ja nihilisti. Mielenkiintoista oli, etteivät he tarttuneet siihen ollenkaan, että olen nihilisti. Mutta siihen toiseen asiaan kylläkin...
Ensimmäinen kommentti heiltä oli: "ateisteja ja agnostikkoja ei ole olemassa". Yritin selittää heille mitä agnostisuus tarkoittaa minulle: kerroin, että agnostikko ei ota mitään kantaa jumalaan/jumaliin eikä tuollaiset asiat merkitse heille mitään - he siis pyrkivät olemaan ulkona koko asiasta, sillä on typerää ja järjetöntä edes ajatella moisia asioita.
Seuraava kommentti: "Agnostikot ovat pelkureita". Se pahoitti mieleni. Kilttinä ihmisenä pyrin vain lopettamaan keskustelun mahd. nopeasti ja totesin "ehkä sitten olen pelkuri, mutta miksi haluaisin olla mitään muuta kun pelkurina eläminen on kevyttä ja ihanaa." Se ei heitä tyydyttänyt. Yrittivät saarnata minulle - kertoivat mm. että tämä koko keskustelu on aivan vapaaehtoista että enhän minä siitä pahoittaisi mieltäni. No ei se mitään vapaaehtoista ollut: olisin voinut kuvitella, että isovanhempani ja äitini olisivat pahoittaneet mielensä jos olisin kävellyt talosta ulos kesken näiden sankareiden saarnaustuokion, joten ei, kilttinä ihmisenä minä en voi sitä tehdä, vaikka leikinkin ajatuksella muutaman tovin.
No, lopuksi isovanhempani haettiin syömään ja nämäkin sankarit poistuivat. Tämä saarnaajamies (tietenkin mies, onhan se selvää, että mies on aina se pää ja isäntä) kehtasi lopuksi sanoa, että "toivottavasti en pahoittanut mieltäsi, mutta kerroin vain miten asiat ovat: raamatun mukaan ne, jotka eivät usko ovat pelkureita". Anteeksi hän ei pyytänyt sitä, että oli loukannut minua vaan totesi vain: "no kyllähän sinä ymmärrät".
Mahtavaa! Saavatko kristityt loukata heitä, jotka eivät usko, ihan miten tahansa sillä verukkeella, että "no näin nyt vain sanotaan raamatussa"? Eikö heillä ole mitään myötätuntoa ja ymmärrystä siitä, miten ihmisten seurassa tulisi käyttäytyä?
Kotiin päästyäni piti karjua täysiä Circle Takes The Squaren tahdissa, jotta saisin purettua edes osan siitä pahasta olosta pois.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Näin viestisi ateismi-palstalla, jonne yleensä kirjoittelen, mutta ehkäpä tämä kuuluu käsitellä täällä. Olen kristitty, mutta ateistiset ja agnostiset ajatukset eivät ole minulle lainkaan tuntemattomia. Niiden kanssa olen painiksinut suuren osan elämästäni vaihtelevalla menestyksellä, riippuen osaltaan tietenkin myös siitä minkä maailmankuvan läpi asiaa katsoo.
Hienoa, että annat aikaasi isovanhemmillesi. Ymmärrän asenteesi miten tahallaan häviäminen voi tuntua samalta kuin teennäisyys tai kärjistetymmin sanottuna valehtelu, mutta ukkisi kanssa pelatessasi noudatit eri asennetta kuin saarnaajan kanssa, eikö totta? En sano miten sinun olisi tullut toimia kummassakin tapauksessa, mutta varmasti osa pahasta olosta voi johtua tuosta ristiriidasta. Kumpaakaan peliä et erityisemmin näyttänyt haluavan, mutta ensimmäisessä pelasit täysillä, toisessa päädyit toisenlaiseen ratkaisuun.
Sitten tämä:
"kerroin, että agnostikko ei ota mitään kantaa jumalaan/jumaliin eikä tuollaiset asiat merkitse heille mitään - he siis pyrkivät olemaan ulkona koko asiasta, sillä on typerää ja järjetöntä edes ajatella moisia asioita."
Oikeastaan sanoisin tuon perusteella pikemminkin miten olet maailmallistunut. Agnostikot voivat nimittäin ajatella teologisia peruskysymyksiä yhtä syvällisesti kuin muutkin. Sinänsä sanakirjamääritelmä onkin oudohko riittämättömyydessään: "Kielitoimiston sanakirjan määritelmän mukaan agnostisismin määritelmä on oppi, jonka mukaan havaintojen ylittävästä tai yliluonnollisesta ei voida saada mitään tietoa.[1]"
- Wiki
Tietenkään määritelmällisesti havainnoimattomasta ei voida saada havaintoja ja sitä kautta tietoa, mutta agnostinen kantaa ottamattomuus saattaa johtua myös siitä miten kokee havainnot ja havainnoista tehtävät johtopäätökset ristiriitaisiksi ja joiltakin osin riittämättömiksi. Sehän johtaa myös uskonasioissa tilanteeseen, jossa on vaikea tehdä päätöksiä suuntaan taikka toiseen.
"Yrittivät saarnata minulle - kertoivat mm. että tämä koko keskustelu on aivan vapaaehtoista että enhän minä siitä pahoittaisi mieltäni. No ei se mitään vapaaehtoista ollut: olisin voinut kuvitella, että isovanhempani ja äitini olisivat pahoittaneet mielensä jos olisin kävellyt talosta ulos kesken näiden sankareiden saarnaustuokion, joten ei, kilttinä ihmisenä minä en voi..."
Et ottanut kantaa siihen miten koit saarnaajan olevan tuosta asetelmasta perillä. Hänen olisi pitänyt ymmärtää ettet voi... niinkö? Olisiko hänen pitänyt olla sillä tavalla hienotunteinen, että mikäli joku ei saa sanottua miten haluaa vaihtaa vaikkapa puheenaihetta, tai lopettaa keskustelun, niin sitten hänenkin pitäisi olla asiastansa hiljaa - siis käytännössä aina? Sinä aivan varmasti koit sen ahdistavana, että reviirillesi tunkeuduttin, ettet voinut puolustaa sitä kuten olisit halunnut, koska olosuhteiden puolesta siihen ei ollut mahdollisuutta, tai tilanteen yllättäessä sinut jouduit valmistautumattomana vain ruotimaan asioita, joita et mielelläsi muutenkaan ruotisi, saati ikävänkuuloisten kommenttien kera. Väkisinkin jouduit ottamaan vastaan loukkauksen, josta kyllä taustojesi puolesta ymmärrät miten se ei ollut kiusaamismielessä sanottu, vaan sen takia, koska sanoja uskoo asiaansa.
"Mahtavaa! Saavatko kristityt loukata heitä, jotka eivät usko, ihan miten tahansa sillä verukkeella, että "no näin nyt vain sanotaan raamatussa"? Eikö heillä ole mitään myötätuntoa ja ymmärrystä siitä, miten ihmisten seurassa tulisi käyttäytyä?"
Ja sama toisinpäin. Saatko sinä loukata kristittyjä, jotka uskovat, ihan rauhassa miten tahansa sillä verukkeella, että "no raamatusta ei tarvitse välittää"? Eikö heillä ole mitään myötätuntoa ja ymmärrystä siitä, miten ihmisten seurassa tulisi käyttäytyä ja olla uskollinen Jumalalle ja levittää evankeliumia?
Olen monissa keskusteluissa pyrkinyt korostamaan sitä seikkaa miten jotkin totuudet ovat totuuksia vain omista lähtökohdistansa, mikä nyt tietenkin on itsestäänselvyys, mutta tuon itsestäänselvyyden nojalla olisi agnostisismistakin huolimatta syytä yrittää ymmärtää erilaisia lähtökohtia. Sinä ymmärrät, että ateismin ja maailmallisuuden näkökulmista tuo oli loukkaus, mutta jos otat työhypoteesin 'Jumala on', saarnamies ei todellakaan loukannut sinua.
"raamatun mukaan ne, jotka eivät usko ovat pelkureita"
Sellaista kohtaa ei kyllä tule mieleen. Kun kuitenkin otsikot, että "vitsin hienotunteisia ja reiluja uskovaisia", niin osaamatta itse tulkita tilannetta huomautan kuitenkin miten hienotunteisuutta voi jäljitellä ja miten se joissakin tapauksessa voi pohjautua pelkuruuteen.
Arvelen sinun voittaneen shakkimatsin, joten siitä onnittelut.
Viesti liian pitkä, joten laitan kahdessa osassa:
"Ymmärrän asenteesi miten tahallaan häviäminen voi tuntua samalta kuin teennäisyys tai kärjistetymmin sanottuna valehtelu, mutta ukkisi kanssa pelatessasi noudatit eri asennetta kuin saarnaajan kanssa, eikö totta?"
Tietenkin noudatin: niin täytyy tehdä, jos haluaa tulla toimeen ihmisten kanssa. Lautapelaamisessa on kyse strategisesta ajattelusta ja kilpailusta, ja koska lautapelailu merkitsee minulle todella paljon, asennoidun minä siihen myös asiaankuuluvasti. Ja ei, ei se tunnu teennäiseltä tai valehtelulta - se vain sotii lautapelaajan periaatteita vastaan.
Kun taas tapaan ihmisiä joista tiedän, että heidän kanssaan ei voi keskustella (tiedäthän, sellaisia ihmisiä, jotka tietävät olevansa oikeassa ja eivät välitä siitä miten paljon toisia satuttaa), tiedän itse että sanoisinpa mitä tahansa, siitä ei seuraa mitään rakentavaa. Siksi on parempi lopettaa keskustelu mahdollisimman nopeasti ja antaa vain olla.
"Et ottanut kantaa siihen miten koit saarnaajan olevan tuosta asetelmasta perillä. Hänen olisi pitänyt ymmärtää ettet voi... niinkö? Olisiko hänen pitänyt olla sillä tavalla hienotunteinen, että mikäli joku ei saa sanottua miten haluaa vaihtaa vaikkapa puheenaihetta, tai lopettaa keskustelun, niin sitten hänenkin pitäisi olla asiastansa hiljaa - siis käytännössä aina?"
Minut on kasvatettu kunnioittamaan kaikkia lähimmäisiäni ja olemaan loukkaamatta ketään. Se on aivan ehdottoman tärkeää sosiaalisissa kanssakäymisissä. Ja koska pyrin itse aina elämään sen standardin mukaan, odotan myös muilta ihmisiltä samaa. Ehkä se on kohtuutonta joistakin, minsta ei. Kaikkien tulisi pyrkiä aina kunnioittamaan toisia ja olemaan loukkaamatta näitä. Siksi mielestäni kyllä, tämän saarnaajan olisi todella pitänyt olla hienotunteinen ja ymmärtää olosuhteet ja tilanteen, jotka sillä hetkellä vallitsivat.
"
Väkisinkin jouduit ottamaan vastaan loukkauksen, josta kyllä taustojesi puolesta ymmärrät miten se ei ollut kiusaamismielessä sanottu, vaan sen takia, koska sanoja uskoo asiaansa.
"
Taustani puolesta ymmärrän myös kuinka sairaalloinen tuollainen ajatus - "minähän vain julistan sitä mihin uskon" - on. Hyvä on, voin ymmärtää, että se ei ollut kiusaamismielessä alunperin tarkoitettu. Mutta siinä vaiheessa kun tämä pariskunta huomasi että se todella satuttaa minua, olisi heidän pitänyt tajuta että vaikka he kuinka sen olisivat tarkoittaneet hyvällä, tekivät he väärin minua kohtaan. Siksi heidän olisi pitänyt pyytää anteeksi. Ehkä minulla on kohtuuttomia odotuksia muita ihmisiä kohtaan - ainahan voi sanoa jotta "hänkin on vain ihminen". Mutta pikemmin pitäisi sanoa: "hän on todellakin ihminen ja siksi hänen tulisi osata käyttäytyä sosiaalisissa tilanteissa". Kyllä itsekin päästän suustani joskus asioita, joita en tarkoita loukatakseni, mutta kun huomaan että se loukkaa jotakuta, pyydän anteeksi ja pyrin korjaamaan tilanteen.
"
Ja sama toisinpäin. Saatko sinä loukata kristittyjä, jotka uskovat, ihan rauhassa miten tahansa sillä verukkeella, että "no raamatusta ei tarvitse välittää"?
"
Koska aloitit kappaleen sanoilla "saatko SINÄ loukata kristittyjä, jotka..." Oletan, että puhut juuri minulle. Kyllä itsekin joskus syyllistyn "sinä"-passiivin käyttämiseen, joka on erittäin paha tapa, joten jos käytit tuota sanontaa sinä-passiivissa, niin suonet anteeksi.
Mutta, erona minun ja näiden ihmisten välillä on se, etten ikinä pyri loukkaamaan kristittyjä. Siksi voin vastata suoraan, että en, en minä saa loukata kristittyjä enkä missään tapauksessa pyri heitä loukkaamaan, ja jos huomaan että olen tullut loukanneeksi jotain kristittyä, tunnen siitä pahaa oloa ja pyrin pyytämään anteeksi, jos se vielä on mahdollista. Samoin myös odotan kristittyjen tekevän minua kohtaan.
"
Olen monissa keskusteluissa pyrkinyt korostamaan sitä seikkaa miten jotkin totuudet ovat totuuksia vain omista lähtökohdistansa,"
Menisin itse niin pitkälle, että sanoisin, että kaikki "totuudet" ovat aina vain totuuksia omista lähtökohdistansa, ja lopultakaan, ei ole mitään totuuksia.
"...mikä nyt tietenkin on itsestäänselvyys, mutta tuon itsestäänselvyyden nojalla olisi agnostisismistakin huolimatta syytä yrittää ymmärtää erilaisia lähtökohtia. Sinä ymmärrät, että ateismin ja maailmallisuuden näkökulmista tuo oli loukkaus, mutta jos otat työhypoteesin 'Jumala on', saarnamies ei todellakaan loukannut sinua.
"
Niin, jonkun näkökulmasta pahinkaan teko maailmassa ei ole oikeasti paha teko ollenkaan. Se on ihan ymmärrettävää. Mutta tässä piilee yksi ongelma: ihmisillä on melko suuri kyky ymmärtää asioita ja tehdä johtopäätöksiä toisista ja heidän tunteistaan heidän eleidensä, sanojensa ja ilmeensä kautta. Ja kun huomaamme, että joku toinen ihminen loukkaantuu jostain omasta teostamme, tulisi meidän pysähtyä miettimään, oliko se teko oikeutettua minulta. Varmaan joskus tulee tilanteita, jolloin ainoa 'oikea' vaihtoehto on satuttaa ja loukata toista. Mutta tämä tilanne ei sellainen ollut. Tuolla saarnamiehellä ei ollut mitään syytä loukata minua ja aiheuttaa minulle kärsimystä. Sen vuoksi, tuon saarnaajan olisi pitänyt ymmärtää että mitä hän teki ei ollut reilua, ja pyytää sitä anteeksi.
"Kun taas tapaan ihmisiä joista tiedän, että heidän kanssaan ei voi keskustella..."
"...on parempi lopettaa keskustelu mahdollisimman nopeasti ja antaa vain olla."
Sellaisia tilanteita tulee. Tietänet miten tuo päätelmäsi on myös Raamatussa mainittu ohje.
"sellaisia ihmisiä, jotka tietävät olevansa oikeassa ja eivät välitä siitä miten paljon toisia satuttaa"
Sellainen välinpitämättömyys puolestaan ei kuulu kristillisyyteen. Jos tietää olevansa oikeassa, joutuu joskus satuttamaan toista, mutta silloinkin pitää yrittää arvioida mikä on välttämätöntä ja mistä ylipäätänsä on hyötyä. Mikäli toinen ei pysty ottamaan vastaan, tai jos saatu hyöty jäisi arvioitua haittaa pienemmäksi, on tietenkin vältettävä sellaista lääkettä.
"Minut on kasvatettu kunnioittamaan kaikkia lähimmäisiäni ja olemaan loukkaamatta ketään. Se on aivan ehdottoman tärkeää sosiaalisissa kanssakäymisissä"
Tuon loppuosaa kommentoin siten, että ymmärrän ajatuksen hyvinkin, koska olen nykyään eri mieltä. Jos sosiaalinen kanssakäyminen edellyttää teennäisyyttä, on ehdottoman tärkeää välttää moista kanssakäymistä. Käytöstapoja en toki teennäisyydeksi kutsu, koska impulssiperustainen karkeus ei vastaa käsitystäni rehellisyydestä. Joku tiivisti hyvin, että rakkaudellinen valehtelu on lässytystä ja lähimmäisen huomioimaton rehellisyys rakkaudettomuutta.
"siinä vaiheessa kun tämä pariskunta huomasi että se todella satuttaa minua, olisi heidän pitänyt tajuta että vaikka he kuinka sen olisivat tarkoittaneet hyvällä, tekivät he väärin minua kohtaan"
Olen huomannut miten vaikeata on joskus erottaa se, miten toista totuus sattuu, siitä kuinka tämä vain jää pohdiskelemaan esitettyä asiaa. Jos toista sattuu ja itse kuvittelee lähinnä tätä jälkimmäistä, niin varmasti väärinkäsityksiä tulee siitä eteenpäin eleistä ja ilmeistäkin. Tietenkin väärinkäsitys voi tapahtua myös päinvastaisin oletuksin.
"kun huomaan että se loukkaa jotakuta, pyydän anteeksi ja pyrin korjaamaan tilanteen."
Et ole vastuussa toisen reaktiosta, jos olet alunperin pyrkinyt ottamaan tämän toisen ihmisen huomioon. Siksi et ole anteeksipyyntövelvollinen, ja vieläpä niin, että anteeksipyyntö saattaa joissakin tapauksissa antaa väärän signaalin, koska virheitä pyydetään anteeksi. Jos sellaista et ole tehnyt, voit esittää pahoittelusi. Vastaavasti, joskus jotkut vain pahoittelevat, vaikka ovat todellakin vastuussa siitä mitä on tapahtunut. Sellaisessa tapauksessa pahoittelulla kerrotaan miten nyt vain on jotenkin sattunut ikävästi ja miten he erinomaisuuttansa alleviivaten osoittavat myötätuntoansa. Siksi he eivät pyydä anteeksi.
"Koska aloitit kappaleen sanoilla "saatko SINÄ loukata kristittyjä, jotka..." Oletan, että puhut juuri minulle. Kyllä itsekin joskus syyllistyn "sinä"-passiivin käyttämiseen, joka on erittäin paha tapa, joten jos käytit tuota sanontaa sinä-passiivissa, niin suonet anteeksi."
Sun pitäis välttää sinä-passiivia;)
Koska alun perin kirjoitit siitä saavatko kristityt loukata mainitsemallasi tavalla, kohdensin viestin sinulle henkilökohtaisemmin. Ymmärsin sen jättävän tulkinnan, että juuri sinä muka olisit loukkaamassa kristittyjä, mutta arvelin ettei tästä tulisi ongelmaa, koska varsin tarkasti käänsin esittämäsi ajatuksen muuten samaksi, mutta siis ei-kristityn suhtautumiseksi kristittyihin. Havaitsin, että käsissäni on ajatus, jossa painotus joko voidaan ymmärtää väärin. Olisin voinut siis jättää sen laittamatta, mutta pyrin mieluummin tilanteeseen, jossa viestini välittyy mahdollisesti oikein, kuin että se ei välittyisi ollenkaan.
"voin vastata suoraan, että en, en minä saa loukata kristittyjä enkä missään tapauksessa pyri heitä loukkaamaan, ja jos huomaan että olen tullut loukanneeksi jotain kristittyä, tunnen siitä pahaa oloa ja pyrin pyytämään anteeksi, jos se vielä on mahdollista. Samoin myös odotan kristittyjen tekevän minua kohtaan."
Kunnioitan näkemystäsi ja sen ilmeistä vilpittömyyttä. Tuolta osin, mitä juuri tuossa lukee, olenkin kanssasi samaa mieltä.
""Olen monissa keskusteluissa pyrkinyt korostamaan sitä seikkaa miten jotkin totuudet ovat totuuksia vain omista lähtökohdistansa,"
Menisin itse niin pitkälle, että sanoisin, että kaikki "totuudet" ovat aina vain totuuksia omista lähtökohdistansa, ja lopultakaan, ei ole mitään totuuksia."
Tässä kohden näkemyksemme poikkeavat toisistaan Kun esittää väitteen siitä miten kaikki on suhteellista, tulee esittäneeksi absoluuttisen väittämän. Kyseessä on siis paradoksi. Sellainen on myös väite siitä 'miten ei ole mitään totuuksia', joka on väitelause, ja siis itsensä kumoava väitelause.
"jonkun näkökulmasta pahinkaan teko maailmassa ei ole oikeasti paha teko ollenkaan. Se on ihan ymmärrettävää"
No, kristillisesti ajateltuna monien mielestä se paraskaan teko (tiedät mitä tarkoitan) ei ollut hyvä teko lainkaan. Arkisemmin tarkasteltunakin tulee toistuvasti tilanteita, joissa saa huomata miten jokin oma hyvä pyrkimys, tai jo vaivalla tehty asia, jonka piti tuottaa muille iloa ja hyötyä, tuottaa joko ns. maailman palkan, tai jopa arvosteluryöpyn. Kun taas jossain tilanteessa totesin miten sade on loppunut, joku ulkona samaan aikaan pistäytynyt kivahti miten ei tullut puhumaan säästä. Britit kuulemma perinteisesti ovat kammoksuneet luomasta keskustelullisesti vaikeita tilanteita, joten sillä on perusteltu täysin merkityksettömiä jaaritteluja. Omasta mielestäni sellainen ei ole mitenkään tavoiteltavaa, vaan keskustelutilanteet ja elämä yleensäkin on itsensä ja toisen altistamista monenlaisille riskeille. Osa näistä on vältettäviä, jotkin ei. Elämä on paljon rikkaampaa, jos kykenee säilyttämään herkkyyden tuntea ja aistia, sekä oppii näitä taitojen avulla lisää, mutta samalla kehittää itsellensä sopivan paksun nahan kestää kolhuja.
Näenkin sinulla kyvyn käsitellä tuntemuksiasi, sekä ilmeisen tarkoituksen aistia myös muiden tunnelmia. Pidät tärkeänä olla loukkaamatta, vaikka joissakin tilanteissa jotkin muut arvot voivat edellyttää miten tuosta pitää joustaa. Niin on joskus myös sosiaalisissa tilanteissa, koska sosiaalisilla tilanteilla on omat tarkoituksensa, jotka myös perustuvat joihinkin arvoihin. Niiden jäsentämiseksi on tietenkin perusarvot, joista tämän keskustelun puitteissa emme kaiketi ala vaihtamaan ajatuksia niiden merkityksistä, saati laittamaan niitä johonkin järjestykseen, vaikka juuri siltä pohjalta pitää lähteä, jos haluaa arvioida omaa ja muiden käyttäytymistä sekä toiminnan oikeutusta. Siinä määrin kuin pohdiskelet asiaa vaikkapa vain itseksesi, huomaat miten moiset ajatukset saattavat voivat olla myös hyvin raskaita ja itseäsi syyllistäviä. Varsinkin, jos havaitset jotakin, joka on omassa suhtautumisessasi muihin, tai vaikkapa johonkin totuuteen, joudut uudelleen arvioimaan onko oma kiva tunne sittenkin tärkeämpää kuin se että käyt jonkin ajatuksen pohjamutia myöten läpi. Jälkimmäinen tapa siis tuottaisi mahdollisesta epämukavuudesta huolimatta kaiketi oikeamman totuuskäsityksen. Suosittelen silti jälkimmäistä tapaa, jo siksi että ihmisellä on piilotajunta, joka omatuntona kolkuttelee ja mikäli senkin vaientaa, sitä alkaa toimimaan itseänsä ja muita kohtaa siten kuin miten yleensäkin omantuntonsa vaientavat käyttäytyvät.
Jaa-a, ei se ollutkaan ihan niin pitkä viesti:P
Rupesin miettimään miten vastaisin sinulle: suunnittelin jo kirjoittavani pitkän kohta-kohdalta -vastauksen kunnes tajusin koko viestisi ydinsanoman:
'Niin kauan kuin ei itse tarkoita loukata muita, saa loukata muita miten paljon haluaa.'
Mutta mutta, yksi kommentti jäi pistämään silmään:
"sellaisia ihmisiä, jotka tietävät olevansa oikeassa ja eivät välitä siitä miten paljon toisia satuttaa"
Sellainen välinpitämättömyys puolestaan ei kuulu kristillisyyteen. Jos tietää olevansa oikeassa, joutuu joskus satuttamaan toista, mutta silloinkin pitää yrittää arvioida mikä on välttämätöntä ja mistä ylipäätänsä on hyötyä. Mikäli toinen ei pysty ottamaan vastaan, tai jos saatu hyöty jäisi arvioitua haittaa pienemmäksi, on tietenkin vältettävä sellaista lääkettä.
Huomaan ettet tiedä mitä tarkoitin sellaisilla ihmisillä, jotka tietävät olevansa oikeassa...
"tajusin koko viestisi ydinsanoman: "
'Niin kauan kuin ei itse tarkoita loukata muita, saa loukata muita miten paljon haluaa.' "
Noinko sen tulkitsit ja kiteytit? Ei vaikuta omalta ajatukseltani tuo, pikemminkin sen karikatyyriltä. Jos ei tarkoita, niin ei tarkoita. Se ei ole siis mikään motiivi saati tekosyy. Vahinko voi olla vahinko, tai sitten toinen osapuoli nyt vain keksii loukkaantua, tai syy on mitä tahansa tältä väliltä, koska kaikissa viestinnän vaiheissa voi tuo vahinko sattua viestijän ja viestin vastaanottajan välillä, siis viestinnällisenä häiriötekijänä. Siten tahallisuutta on tarpeetonta korostaa, koska ongelma on voinut johtua jostakin sellaisesta asiasta, jolle ei syyllistä edes ole.
"Huomaan ettet tiedä mitä tarkoitin sellaisilla ihmisillä, jotka tietävät olevansa oikeassa... "
Huomioin miten kyse on sinun subjektiivisesta kokemuksestasi, vaikkakin kertomuksestasi välittyi aito loukkaantuminen ja tunne siitä miten sinulle on tehty väärin. Tiedostan miten on olemassa henkistä väkivaltaa, hengellistä väkivaltaa, sekä myös suorasukaisuutta ja erilaisia näkemyksiä siitä minkä verran voi omaa kantaansa tuoda esille. Kun lisäksi totuuskäsityksiä on erilaisia ja jotkut uskovat täysin asiaansa toisten ollessa varovaisempia tai päättämättömämpiä kantansa muodostamisessa, niin ehkäpä noista elementeistä pystyn koostamaan vaihtoehdot siitä mitä mahdollisesti on tapahtunut - mutta siis en tiedä. Vaikutti luontevalta käsitellä asiaa siltä osin kuin mitä mahdollisesti olit jättänyt huomioimatta, tai painottanut jotakin asiaa liikaa, toista liian vähän. Olithan varsin tuohtuneessa mielentilassa ja tiedät miten väärinkäsityksiä voi herkkien aiheiden tiimoilta syntyä, jolloin loukkaantumisia aiheutuu aivan turhasta. Asiaa pahentaa se, että tuohtumuksesta käsin arvostelukyky alenee, jolloin oma loukkaantuminen on liian hallitsevana mielessä jotta asiaa voisi tarkastella avoimemmin. Silloin voi olla hyötyä siitä kuinka joku ulkopuolinen arvioi tilannetta ilman omakohtaista tunnelatausta tapahtuneeseen, tai henkilöihin.
Kerropa näin lopuksi miltä asia nyt näyttää kun olet saanut sulatella sitä jo tovin, siis tuota koko episodia.
Raamatun mukaan vammaiset tai sokeat eivät saa tulla alttarille, joten ei kannata välittää siitä "mitä raamattu sanoo". Sanotaanhan siellä selkeästi, että mm. homot pitää kivittää.
Tämmöinen sonta: Raamatun mukaan vammaiset tai sokeat eivät saa tulla alttarille, joten ei kannata välittää siitä "mitä raamattu sanoo". Sanotaanhan siellä selkeästi, että mm. homot pitää kivittää.
Siis tuommoinen kohta Raamatusta ei koske kirkkoa eikä seurakuntaa yhtään millään tavalla, vaan kirjoittaja oli ottanut kohdan Vanhasta Testamentista, ohjeista erämaassa Jumalan johtamina kulkeville Israelilaisille. Se alttari ei ollut mikään kirkon alttari, vaan Israelilaisten tärkeä sitä kulkemista varten rakentama alttari, johon sai mennä vain muutama Jumalan valitsema henkilö, eikä muut. Sokeistakaan ei ollut mainintaa, vaan kirjoittaja muisteli väärin sen kohdan joka oli tarkoitettu autiomaavaelluksen aikaan, ei nyt.
Vanhempani olivat hyvin maallistuneita tapakristittyjä, kuuluivat kirkkoon, mutta eivät ollet uskonnollisia.
Isäni tehdessä kuolemaa sairaalassa oli ilmeisesti joku hoitajista pyytänyt sairaalapastorin paikalle. Olin siinä huoneessa kun pastori tuli ja sanoi tulleensa jutellamaan isäni kanssa hänen viimeisinä hetkinään ikuisuusasioista. Huomautin, ettei vahvasti morfiinilla huumattu isäni ole keskustelukunnossa ja että hän on erityisesti pyytänyt huolehtimaan ettei hänelle pidettäisi mitään viimeisiä voiteluja.
Pastori kysyi minun kristillisyydestäni ja vastasin etten kuulu kirkkoon enkä ole minkään sortin uskovainen. Tällöin pastori huomautti ettei minulla ole siinä tapauksessa mitään oikeutta kieltää häntä tekemästä työnkuvaansa kuuluvaa palvelusta isälleni. Meinasin pillastua tosissani tuosta aivopierusta, mutta sitten minuun meni varsinainen piru ja sanoin että kun nyt on paikalle raahautunut, niin ei tokkuraiselle isälleni varmaankaan ole merkitystä mitä siinä jutellaan. Joten jos pastori itselleen jonkinlaista tyydytystä saa ihmisten kiusaamisesta, niin voihan hän muutaman taikauskoisen ajatuksen siinä päästää suustaan sillä aikaa kun minä käyn kahvilla.
Eipä ollut pastori enään huoneessa kun tulin takaisin parinkymmenen minuutin kuluttua. Liekö voitelu sitten toimitettu hyvässä hengessä?
Yhtäältä olin iloinen etten ollut aiheuttanut siinä tilanteessa suurta teatteria ja ajanut pappia väkisin pois mutta toisaalta olin häpeissäni kun en huolehtinut isäni tahdon toteuttamisesta. Pastorille tunsin tehneeni tilanteen selväksi isäni kannalta.
Onneksi tämä pastori ei ollut tarjolla hautajaistoimitukseen pari viikkoa myöhemmin.
Mitä sinä hyödyit tai hävisit siinä? Jos isäsi oli tokkurainen, et yhtään mitään! Pappi teki työnsä ja lähti tiehensä kuten halusitkin, sinä et uskosta osattomana tiedä miten tärkeä ihminen se sama pappi olisi ollut sellaiselle ihmiselle, joka olisikin halunnut vielä kuulla pelastuksesta, ja pyynnöstä olisi siitä kertonutkin. Jos ihminen haluaa päästä taivaaseen, se pitää tietää kun vielä on elämää, kun kuolema tulee se on silloin liian myöhäistä.
Hyödyin sen, etten pahoittanut papin mieltä paiskaamalla hänet väksin huoneesta (vastakkainen tapahtuma olisi saanut omatuntoni soimaamaan minua pitkäksi aikaa, ehkä loppuelämäkseni) enkä menettänyt kasvojani ihanien hoitajien silmissä (se ei koitunut häpeäkseni). Hävisin isäni luottamuksen kun en pitänyt hänen puoliaan hänen toivomuksensa mukaisesti (omatunto soimaa ja hevettää).
Viestistäsi tulee sellainen vaikutelma että mielstäsi on ihan soveliasta alistaa puolustuskyvyttömät ihmiset uskonnollisille riiteille vaikka he olisivat nimenomaan ilmaisseet haluavansa elää ilman sellaista. Sopisiko sinulle että jos joku saatananpalvoja saisi siitä itselleen mukavat fibat, niin saisi tulla kuolinvuotelleesi kiroamaan sinut alimpaan helvettiin?
Arvostatko ihmisiä, joiden eettinen koodisto sallii jättää tokkuraisten asiat ajamatta?
"Eikö heillä ole mitään myötätuntoa ja ymmärrystä siitä, miten ihmisten seurassa tulisi käyttäytyä?"
- Erittäin usein ei.
Oliko tämä jotenkin yllätys vaikka olet helluntailaisia jo nuorena nähnyt pyörittyäsi näissä piireissä?