anopin valinnat

Valitettava tilanne. Mummous on kuitenkin etuoikeus ei velvollisuus. Isovanhemmilla ei ole oikeutta lapsenlapseen eikä heillä ole myöskään kasvatusvelvollisuuksia. Sinä soisit omasta puolestasi anopillesi aktiivisemman ja läheisemmän mummouden, mutta jostain syystä hän rajaa sen tuohon. Vaikea sanoa miksei hän käy vaikka olet kutsunut. Oletko muistuttanut häntä, että teillä saa tulla käymään? Voi olla, että hän on sen verran hienotunteinen, ettei kehtaa tungetella. Olisi surullista jos hän tosiaan jättäisi tulematta vain sen takia, että lapsenne sairastui. Siinä ei kai voi muuta kuin toivoa, että mummo siitä ajankanssa hyväksyisi asian ja ymmärtäisi, että on etuoikeus saada olla mummo ja osana lapsenlapsensa elämää.

Ehkäpä kyse ei ole hylkäämisestä vaan pelosta. Toisille ihmisille on vaikea käsitellä erilaisuutta, saatika puhua siitä tai olla luontevasti seurassa. Älä heitä kirvestä kaivoon. Voithan joskus kysyä mummolta, että pelottaako lapsi häntä tai kokeeko hän, että ei osaa olla lapsen kanssa luontevasti. Kun pelot hälvenevät, tilanne varmasti helpottuu. Mutta jos ei, niin sekin sinun on hyväksyttävä, vaikka se kurjalta tuntuukin.

Olet tuntenut lapsesi mummon vasta pari vuotta. Mummolla on muitakin lapsia ja lapsenlapsia ja kenties oma elämä, harrastukset ja työkin?

Kun et yhtään kummemmin kerro lapsen vammaisuudesta, voin vain arvella jotakin. Jos lapsi on selvästi poikkeava ja siis täysin erilainen kuin mummon muut lapset ja lapsenlapset, hän voi olla hämmentynyt, surullinen, masentunut.

Yksi minun lapsenlapsistani syntyi vammaisena, joutui olemaan useita kuukausia sairaalassa ennen kotiin pääsyä. Kenen kanssa olisin itkuni itkenyt, kun joka ilta mietin, selviääkö vauva huomiseen ja miniä oli ja on luonnostaan melko sisäänpäinkääntynyt, ihan kelpo nainen kyllä mutta hiljainen, luoksepääsemätön.

Tulipa vaan mieleeni, että voihan mummo surra omaa suruaan, ei osaa käsitellä asiaa. Mites ukki? Käykö hän? Ja mikset sinä ja miehesi piipahda mummon luona?

Yhteisyys on aina yhteispeliä.

Ja lopuksi: Nykyisin tämä lapsenlapseni, josta kerroin, on minulle hyvin rakas. Juuri tänäänkin hän tulee meille kahden yön kylään, vaikka asuukin tuossa kahden kilometrin päässä. Mennään ukin ja pojan kanssa käymään jossakin ja leikitään ja syödään. Semmoista.

yrittääkö anoppi olla tuppautumatta? oma anoppini on ollut ihan kamala tuppautuja joten olen itse päättänyt sitten joskus jos anopiksi pääsen haistella hyvin tarkkaan milloin menen. oman lapsen luo on vain helpompi mennä kuin vieraamman miniän.

meilläkin erityislapsi ja siinä asiassa on isovanhemmuudessa hakemista, anopin pitäisi noudattaa hoitoneuvojani (ei tee sitä),lisäksi hän antoi lapselle sairauteen liittyvän lahjan joka loukkasi syvästi kun tavallinen lelu olisi ollut ilahduttava.

Niin, on kyllä monta mahdollisuutta miksi asiat on näin anoppinin ja minun välilläni.
Olen pyytänyt häntä kyllä kylään että saa meille tulla kun ollaan lapsen kans vaa kaksin kotona. Ja en kyllä usein heille päin mene sillä hänen olemuksensa on minun seurassani lähinnä varovaisen oloinen, yhden käden sormilla voi laskea vierailukutsut.
Nytkin käytiin heillä kylässä, kas kummaa, mummeli olikin toisten lapsenlapsien kanssa reissussa, pyysi nimenomaan tänään meitä kylään.
Tästä suuttui kyllä miehenikin, näin sen heti.
Ja anoppini ajan löytymisessä ei voi olla ainakaan vikaa, hän on työtön ja harrastaa kutomista!
Ja ukkeja ei kannata edes ajatella, toinen täysin alkoholisti ja liikuntakyvytön, toinen taas mielenterveydestä kärsivä ja epäluotettava.
Mietityttää vain että jos kerran pelkää meitä, ja meidän hieman erilaista arkea niin sanoisin sen edes.
Ja lapsestamme ei näe ulospäin että on vaikeasti sairas, aivo-, munuais- ja hengitystie sairauksista kyse siis.

Älä tee liian hätäisiä johtopäätöksiä, että anoppisi vaisu suhtautuminen johtuisi lapsestanne.
Syyt kylässä käymättömyyteen voivat olla ihan muualla kuin sinussa.
Varsinkin jos anoppisi ei muuten ole sinua ja miestäsi moittinut tai kaltoin kohdellut...
voihan olla että hän ei halua kaikesta huolimatta olla häiriöksi, tai ihan oikeasti... ei todellakaan ole vain hoksannut kuinka kovasti hänen seuraansa kaipaat.
Ehkä hän luulee, että pyydät pelkkää kohteliaisuutta.
Mitenkäs olisi, jos joku päivä keittäisit kahvin valmiiksi ja soittaisit, että täällä on NYT kahvia ja pullaa, tule NYT käväisemään. Tai ihan sovit tarkan ajan ja päivän "tiistaina kello 14"
Onko anoppisi mies se liikuntakyvytön alkoholisti vai mielenterveyshäiriöinen? Jos näin, että tällaista perheongelmaa anopilla itsellään, niin raskasta on hänelläkin. Tuollainen ongelma vie energiaa ja voimia.
Voi olla, että työttömyydestä huolimatta anoppi on väsynyt, eikä tässä elämänvaiheessa jaksa keskittyä muuhun tai ottaa uusia asioita elämäänsä.

Anna anopille aikaa ja armoa, anna ajan kulua ja hyväksy sekin, että kaikkien kemiat ei vain käy yksiin. Parempi on laiha sopu kuin lihava riitä. Asiat voivat muuttua, kun et pistä siltoja poikki vielä ainakaan.

Aika monta hyvää neuvoa jo saitkin, miten saada anoppi liikkeelle.

Kysyn kuitenkin vielä, että onko sinulla muita "äitikavereita" tai voisitko käydä ryhmätapaamisissa tai ylipäätään löytää sosiaalista elämää anoppisi lisäksi? Kirjoitit koskettavasti olevasi yksin lapsen kanssa ja vaikka anoppi onkin tärkeä lapsellesi, niin korvaako hän kuitenkaan sinun ystävyyden tarvettasi? Lapsesi kun voi myös sen mukaan, miten sinä voit ja asiat kasaantuvat valtaviksi möhkäleiksi, jos niitä vain omissa oloissaan joutuu puimaan.

Voitko laittaa ystäväilmoituksia kotiseutusi jonnekin nettipalstoille, seurakuntaan, kunnan ilmoitustaululle, siis jonnekin? Ihan varmasti jossakin on joku, joka kaipaa seuraa yhtä paljon kuin sinäkin. Saatat jopa löytää ihanamman ihmisenkin kuin anoppisi on.

Voimia eteenpäin!