Loppuuko tämä tunne koskaan?

Minä menetin mieheni syksyllä äkillisen sairaskohtauksen kautta. Luulen tietäväni sen, mitä nyt läpikäyt. Suuri kolo aivoissa ja sydämmessä minä yritin vain hoitaa kaiken välttämättömän. Todellakin, hautajaiset tuli ja meni. Tavarat olivat hukassa, likaiset astiat löytyivät astiakaapista, silmiä kirveli itkusta ja ihmiset pelottivat. Vaikein aika minulla oli perunkirjoituksen jälkeen, tyhjyys ja toivottomuus. Kysyt, että meneekö tunne koskaan ohi. Minusta tuntuu, että ei mene kokonaan, mutta arki saa jonkinlaisen muodon ja itkuisuus vähenee. Tulevaisuus tuntuu pelottavalta, mutta tuskaisuus on vähentynyt. Ilo taisi jäädä entiseen elämääni.

Lämmin halaus ja voimia sinulle!

Tiedän kyllä, että on tosi kovaa sanoa ison menetyksen kokeneille suorasukaisesti, että kyllä suru menee ohi ja ilo löytyy vielä. Niin kuitenkin käy ja se käy helpommin ja nopeammin, kun elämänasenne on 'oikea'. Kuolema on osa elämää, jos sitä ei jaksa, tiedä, tajua, osaa ... hyväksyä, niin tuskien taival on turhan pitkä ja estää oman elämän eteenpäin menoa.

Mielestäni suru ei ole asenteella hallittavissa. Ajattelen, että suru ei koskaan mene ohi niin, että tilalle olisi tullut ilo. Suru on aina läsnä, mutta sen rinnalle tulee toisenlaisia uusia asioita, joden kanssa voi elää. Elämän iloa ei minulla voi olla ilman sitä, että rakkaani kulkee siinä aina mukana. Ajatuskin siitä, että minun pitäisi unohtaa,Nuokkutalvikki kauhistuttaa minua.

hei turta, ja osanottoni suureen suruusi.

menetin itselleni läheisen ihmisen,äitini,myös syövälle, vajaan kahden vuoden sairastamisen päätteeksi. äitini nukkui pois viime sunnuntaina :( maanantaina heti hoidin isäni kanssa kaikki "viralliset" asiat pois alta niin sanoakseni.
nyt kun on viides päivä poisnukkumisesta niin...jokainen päivä on ollut edellistä raskaampi.eihän tämä suru lopu koskaan,tuntuu. itkutkohtauksia saattaa tulla kesken lauseen,aamuisin olen jopa herännyt itkuuni. ystävät tuovat surunvalittelukukkia ja tekisi mieleni heittää ne heti roskiin. ymmärrän kyllä kauniin ajatuksen niissä mutta jotenkin se myös ällöttää mua.
kuinka mä ikinä selviän hautajaisista..tai arjesta niiden jälkeen? tuleeko arki koskaan?

Nuokkuvan kannattaisi lakata nuokkumasta ja herätä ja avata silmät, korvat ja mieli. No. asenne ratkaisee, kaikessa ja kaikissa elämän - ja kuoleman - asioissa. Se miten ajattelet, positiivisesti vai negatiivisesti, toivoen ja toivottaen elämän tervetulleeksi vai jämähtäen suruun, murheeseen, ikävään, epätoivoon ...

Jos jää 'tuleen makaamaan' niin sitten makaa ja möllöttää eikä mene eteenpäin. Sitäkö luulet kuolleiden läheisten oikeasti haluavan ja tahtovan, että jäljelle jääneet kuolevat jo eläessään pystyyn. Elämä on elettäväksi, niin kauan kuin sitä piisaa.

Unohdahan me emme kukaan ennen meitä pois lähteneitä omaisiamme, siellä jossain syrämen mutkassa kulkevat mukana, onnellisena siitä, että elämä jatkuu.

Aika on ainoa mikä auttaa,surun kanssa oppii elämään,koskaan siitä ei yli pääse kokonaan,jossain vaiheessa elämä tempaa mukaansa, vaikka nyt elämä on pysähtynyt.voimia.

Minusta on väärin sanoa, että ensimmäinen vuosi on vaikeaa surun kanssa elää. Menetin mieheni toista vuotta sitten, Minulla ainakin ensimmäinen vuosi meni kuin jossakin sumussa eläessä, enkä oiken tajunnutkaan että kumppania ei ole enää,vaikka kävin hautausmaalla. Mutta tuska ja suru on valtava vieläkin vai tajuuaako sen nyt vasta ettei toinen tule enää kotiin. On kamala ikävä ja surullinen olo, mistä löytäisi apua? Onko kellään samanlaista. Voisikko joku auttaa?

Menetin mieheni vajaa kolme vuotta sitten. Ensimmäisistä vuosista en muista oikeastaan mitään, jotain sieltä täältä. Jäin 2,5 vuotiaan pojan yksinhuoltajaksi ja yksin keskelle kaikkea. "Ollin oppivuodet" ovat olleet kovat, usein tuntui siltä, ettei jaksa kaikkea. Tuntui kun olisi helpompi vaan luovuttaa. Olen käynyt säännöllisesti useamman vuoden puhumassa asioistani ulkopuolisen henkilön kanssa ja ehkä se on ollut selviytymiseni avain. Tai en tiedä, olenko vieläkään selviytynyt? Edelleen on ikävä, välillä suru iskee naamaan tosi kovalla voimalla. Kuolemaa en enää pelkää, joskus pelkäsin sitäkin. Tunnen, että mieheni on lähelläni, edelleen. Se tekee vaan niin kipeää, kun hän ei ole läsnä fyysisesti. Välillä kun naurattaa, tuntuu että ei ansaitsisi nauraa. En haluaisi viettää jouluja, uutta vuotta, juhannusta...jne...mutta toisaalta haluaisi lapselle ne kaikki antaa. Joulun alla sitä pakottaa itsensä koristelemaan asunnon, vaikka sisältä tuntuu että on tyhjä. Olen kun puoliksi kuollut, juureton puu. Jotkut päivät ovat parempia, jotkut tosi huonoja. Surun pitää antaa tulla. Kommentteja olen saanut, että mitä nyt vielä suren, kun siitä on niin pitkä aika. Ärsyttää. Koko elämäni koki radikaalin muutoksen, elämäni pahin pelko kävi toteen. Menetin sielunkumppanini. Ihmisen, jota rakastin enemmän kuin mitään. Olen yrittänyt antaa itselleni luvan nauraa ja iloita asioista sekä etsiä asioita, joista pidän. Vaikeaa on ollut mennä paikkoihin yksin, jossa ennen käytiin kahdestaan. Opettelen vieläkin, päivä päivältä. Ehkä minusta tulee vielä jonain päivänä kokonainen.

Suru kestää yleesä 1,5 - 3 vuotta. Omasta puolestani osanoottoni sinun suruusi
Koeta kestää.

Minäkin olen löytänyt tukea vertaisryhmästä (eli nuoret.lesket.fi). Jäin leskeksi 2 kuukautta sitten. En usko, että suru koskaan kokonaan häviää. Varmasti sydämeen jää tyhjä kolo; kaikki yhteiset muistot jne. Luotan kuitenkin siihen, että suru muuttaa muotoaan. Joku päivä vielä pystyn muistelemaan miestäni ilman, että alan heti itkeä.
Ihmiset, jotka täälläkin toteavat, että "ryhdistäydy" , "hanki oikea asenne" ja "aikuistu", ovat yksinkertaisesti niitä, jotka eivät tiedä surusta mitään. Helppo se on huudella, kun ei tiedä mistä puhuu. Kyllä heitäkin elämä vielä joskus opettaa.
Voimia ja jaksamista kaikille kanssasurijoille!