KATSEKONTAKTI VAIKEUDET/PELOT

Muakin ahdistaa ja jännittää katsekontakti, kaduilla tuntuu etten uskalla katsoa vastaantulevia silmiin enkä välttämättä niihin päinkään, kun mietin että ne ihmettelee miksi katson. Suomessa kyllä muutenkin niin yleinen ongelma tuo katsekontaktin puute kun tämmösiä juroja ollaan, vaikka se yleinen ihanne olisi että ihmiset ottais katsekontaktin ja ehkä jopa hymyilisivät toisilleen.

No, itse kuitenkin yleensä vaan katselen maahan tai joskus saatan vaivihkaa vilkaista, mutta se aiheuttaa aina sitä ylimääräistä säätämistä kun joutuu miettimään että kehtaanko nyt katsoa, kuinka pitkän katseen luon, jne. On se niin vaikeaa tämä elämä.

mun piti ihan tietoisesti opetella katsomaan ihmisiä silmiin keskustellessa... ja mä luulen, että se oli suurin syy miksi en nuorempana saanut kesätöitä, kun en uskaltanut katsoa haastattelijaa silmiin, mutta sitten kun opettelin niin sain samoilla tiedoilla ja taidoilla samoin tein työpaikan..

Eli ihan vaan harjoittelua, vaikka tuntuukin oudolta ottaa katsekontaktia niin yrittää vaan olla huomioimatta sitä tunnetta

Mullakin vaikeuksia ottaa ihmisiin katsekontaktia. Oikeastaan jokainen sosiaalinen tilanne on hankalan puoleinen, jos olen tekemisissä henkilön kanssa jota näken harvoin tai täysin tuntemattoman kanssa.
Kainalot, jalkapohjat ja kämmenet hikoaa ihankuin urheilusuorituksen tehneenä ja puhe menee sekavaksi. Tuntuu etten saa mitään järkevää suustani ja katse harhailee. Sitä on hyvin vaikea keskittää silmiin ilman että pytsyisi pitämään muun olemuksensa kasassa. Jotenkin tuntuu että koko kroppa menee lukkoon. Niskaan rupeaa sattumaan ja liikkuminen on kankeampaa vaikka kuinka yrittää rentoutua ja tasata hermostunutta ja katkeilevaa hengitystään.

Suuret porukat ovat vielä kamalampia kuin yksittäiset ihmiset. Kävelen vaan huomaamatta ketään ympärilläni. Se on hirvittävän ahdistavaa muutenkin ja sitten vielä huomaat jonkun katsovan sinua etkä vaan pysty katsomaan takaisin. Siinä vaan sitten koittaa olla kompastumassa omiin jalkoihinsa. Hengitys salpautuu.. keho jännittyy.. Hirvittää ihan ajatellakin kuinka rajoittunut ihminen mä olen!

En ole saanut koskaan minkäänlaista hoitoa eikä minulla ole todettu mitään mielenterveydellisiä ongelmia, mutta taidan tietää ainakin yhden syyn käyttäytymiseeni: Uskon lähes kaikkien ihmisten, lähes jokaisessa tilanteessa, ajattelevan minusta jotain pahaa. Siksi en uskalla kohdata ihmisiä edes pienemmissä määrin. En uskalla luottaa ihmisiin.

Vielä tohon mun edelliseen.
Näin oli tarkoitus kirjoittaa:
Sitä on hyvin vaikea keskittää silmiin niin, että muu olemus pysyisi kasassa.

eikä näin:
Sitä on hyvin vaikea keskittää silmiin ilman että pytsyisi pitämään muun olemuksensa kasassa.

Minulla on myöskin tuo ongelma, aina jos katson vähänkin aikaa jotain toista ihmistä silmiin niin useimmiten hermostun ja katse täytyy kääntää äkkiä muualle. Olen kärsinyt jo useamman vuoden todella rajoittavasta sosiaalisten tilanteiden pelosta. Ei tämä ole mikään pieni ongelma silloin kun se rajoittaa koko elämää.

Mulla taas yleensä sellainen, että jos satun olemaan kiinnostunut jostain ihmisestä tai hän minusta, en todellakaan pysty katsomaan häntä silmiin. Joka kerta sitä yritän, mutta ihan automaattisesti pää kääntyy poispäin ja alkaa ahdistamaan. Ujoudesta ei voi olla kiinni, koska olen kova höpöttämään kaikille :D
En ymmärrä, mistä tällainen voisi johtua.

Kaikkeen tottuu! Yritä siis katsoa ihmisiä enemmän ja enemmän silmiin. Itseäni auttoi juuri tuo mainittu vinkki että voi katsoa silmien väliin otsaan/nenään aluksi. Ja kuulin jostain, että katsekontaktia pitäisi olla 70-80 prosenttia aina. Olin aiemmin luullut, että joku 25 prosenttia! Kun tajusin, että todellakin yleensä katsotaan paljon silmiin, niin harjoittelin sitä (kauan) kunnes tuntui helpolta. Kannattaa heti aloittaa harjoittelu, niin sitten helppous on lähempänä. Auttaa myös romanttisissa suhteissa, koska yleensä suutelua edeltää katsekontakti.

Tässä pari kirjoitusta aiheeseen liittyen ja jännitykseen myös:
http://jaanmurtajat.blogspot.fi/2012/02/vieraskyna-kuinka-paasta-ujoudesta.html
http://jaanmurtajat.blogspot.fi/2011/04/peltoperspektiivi-ujot-snobit.html
http://jaanmurtajat.blogspot.fi/2013/05/abit-alkaa-peljatko-nolo-virhe-on-ok.html
http://jaanmurtajat.blogspot.fi/2011/12/case-suuteleminen-ja-koskettaminen.html

Tuossa tokassa kirjoituksessa mainittu peltoperspektiivi on hyvä vinkki: ala tarkkailla mitä muut tekevät ja haluavat äläkä koko ajan mieti mitä omassa päässäsi on ja mitä muut sinulle sanovat. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta oikeasti muita eivät kiinnosta niin paljon sinun virheesi. Jos joku on joskus sanonut sinua oudoksi tms., niin se on mennyttä ja yksittäistapaus.

Mulla ei ole harjoittelu auttanut.Olen teitä paljon vanhempi.
Katsekontakti ei ole mulle luonteva asia edelleenkään,vaan aivan luonnotn tilanne.
Läheisimmille ihmisille olen suoraan kertonut ongelmastani.

Pakotan itseni katsekontaktiin vasten tahtoani usein,mutta en totu siihen lainkaan.Ja tuskin tulen tottumaankaan sillä olen jo 40-v.

Aspergerina silmiin katsominen kiihdyttää keskushermoston toimintaa, tämän taisin lukea wikipediasta ja totta tuntuu olevan. Ikävää vaan, että monetkaan ihmiset eivät hyväksy erilaisuutta vaan on pakko alkaa tuijottamaan jos ei pysty samaan kuin muut,,

''Lievästi autististen autismin kirjon diagnoosin omaavien lasten keskushermoston on havaittu reagoivan valtaväestöstä poikkeavalla tavalla katsekontaktiin: suora katsekontakti rauhoittaa valtaväestöllä keskushermoston toimintaa, mutta kiihdyttää sitä lievästi autistisilla lapsilla[32].''
Voisin sanoa, että pitää paikkaansa vanhemmillakin aspergereilla.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtymä

Ainakin kannattaa sanoa itselleen "kehityn katsekontaktissa pikkuhiljaa", ei "en ikinä kehity tässä ja asperger estää sen". Jos itselleen sanoo ettei onnistu siitä, niin kehitys on hankalaa.

Parikymmentä vuotta olen vältellyt katsekontaktia. Luulen että tuon laukaisi nuoruuden ahdistava kokemus, kun minua vähän vanhempi tyttö tuli lähelle tuijottamaan minua jotenkin ivallisesti. Tilanne ahdisti minua suunnattomasti. Siitä lähtien en ole uskaltanut ihmisiä silmiin katsoa. Siihen päälle vuosien koulukiusaaminen. Elämä ollut yhtä helvettiä siitä asti. Silti olen ammatin hankkinut ja työelämässä nyt. Elämä ahdistaa koko ajan ja olo on jännittynyt jatkuvasti. Koko ajan ajattelee mitä muut minusta ajattelevat ja huomaavatkohan he jotain outoa minussa. Kaupassa käynti ja liikkuminen ulkoma vaikeaa. Työt varmaan pakko lopettaa, on niin vaikeaa ja ahdistavaa olla töissä. Vapaa-aika ei paljon sen helpompaa ole. Tekisi mieli luovuttaa mutta jokin estää. Lääkkeet eivät ole auttaneet. Tuntuu että tuskin mikään voi auttaa enää kun näin kauan oireista kärsinyt. On niin takaraivossa pelko. Hypnoosista olen kuullut että auttaisi pelkotiloihin mutta en liikaa jaksa uskoa siihen. Onko kellään kokemuksia hypnoosista? Onko siitä ollut apua?

sosiaalifoobikko: Paras suun asento on varmasti hymy. Sitten muut ainakin tietävät, että olet hyvällä mielellä. Purkan pureskelusta voi esim. tyllä tylsistynyt vaikutelma.

Mä en kyllä ole ikinä kiinnittänyt huomiota siihen, onko mun tai jonkun muun suu auki vai kiinni. Jännä huomata, että joku kelailee tollastakin :D

siellä kuulema ei ole soveliiasta tuijottaa ihmisiä silmiin puhuessa. Samaten koiraa ei saa tuijotttaa silmiin.

Itse lapsesta asti katson aina ihmisiä suuhun kun he puhuivat. Jotenkin ymmärrän paremmin puhetta siten. Vasta aikuisiällä joku sanoi, että täytyy katsoa silmiin. Vieläkään en ymmärrä miksi.

Ihmisen kokonaisvaltainen havainnointi on parempi silloin ymmärtää toista syvällisemmin kuin vain yhteen paikkaan tuijottaen. Ihmisethän toimivat kokonaisvaltaisesti,koko kehollaan. Sitä kannattaa tarkkailla.

Nykyään ei oo mitää vaikeuksii ollu :). Menin vaa rohkeesti, joka paikkaan iha omana ittenäni ( vaikka aluks vähä vaikeeta oli) ja sit vähänajan pääst ei enää noita ongelmii ollukaa, kai jotenki liitty vaa murrosikään. Nyt tuntuu oudolta miten on voinu viel puol vuotta sitten kelailla tollasta, kaikke ihminen rupee vissiin miettimään, kun kiinnittää liikaa huomiota omaan käytökseen :D

Tämä on kyllä eräs AS-oireyhtymän ominaisuus. Joku AS on sanonut, että silmiin katsominen on vaikeaa, koska silmät sisältävät liian paljon informaatiota, jonka käsittely vie kaiken voiman ja puhdin. AS:lla on oma palstansakin, josta voi lukea lisää täällä: http://www.aspalsta.net/viewtopic.php?t=9758

Itsekin sosiaalifobiitikko osittain. En tiedä miksi tulen hermostuneeksi, hieman ahdistun, alan pälyillä ympärilleni kuin jotenkin yrittäisin karata henkisesti vaikka siinä olenkin.

She's a little runaway.

Toisaalta tunnen itseni alistuneeksi paskahousuksi. En tiedä mikä hormooni jyllää aina juuri herättyäni kun en pysty kommunikoimaan tai ymmärtämään juurikaan toista, en vain saa kiinni mistään.

Meillä kaikilla "viiraa" jostakin-se on varmaa :D Mutta opettele hissukseen katsomaan ja katso ensin vaikka kulmkarvoihin kuten näyttelijät ja poliitikot tekevät.On vaikutelma että katsoo silmiin. Lääkitys voi helpottaa ahdistusta ja opit rennonmaksi.

AS-ihmisen on hyvä tunnistaa, miten se vaikuttaa muihin. Ainakin sitten opettelee tuijottamaan muualle silleen, että se vaikuttaa että miettii mitä se toinen sanoo eikä että miettii ihan omia juttuja.

Jos vielä pois katsomisen lisäksi tekee jotain oheistoimintaa, niin helpostihan siitä tulee tosi epäkohtelias vaikutelma.

Mulla on ollu myös tuota silmiin katsomisen ongelmaa ja välillä se oli ihan hirvittävän tuskaista eli ymmärrän hyvin täällä kertovien ongelmaa.Selittäisin itse tuota silmiin katsomisen ongelmaa siten ainakin omalla kohdallani, että vaatii itseltään sitä, että katsoo toista silmiin, vaikka se tuntuisi pahalta. Eli ei tavallaan kuuntele itseä siinä, että se tuntuu pahalta ja siksi vaan katsoo, vähän niin kuin pakolla. Yksi ajatusvinkki, mikä on mua auttanut: ihmisiä ei tarvitse katsoa silmiin, jos se ei tunnu hyvältä. Katse saa harhailla, katsekontaktia ei ole pakko luoda, jos se ahdistaa liikaa.
Aloittaja sanoit, että et ole silti jättänyt menemättä ihmisten ilmoille. Mun mielestä se on hyvä juttu. Säilyy kontakti ihmisiin. Ja hyvä, kun osaat sanoittaa ongelmasi. Kaikkea voi oppia pikkuhiljaa, myös sitä, että voisi katsoa rauhallisesti ihmisiä silmiin. Voimia!

Mielestäni koko ketjulla aloittajineen on väärä havainto ihmisten katseista sillä juuri ulkomaalaiset eivät katso silmiin kuin tarvittaessa, mutta suomalaisilla juuri on ärsyttävä tapa tuijottaa silmiin vaikka silmiin tuijottamiseen ei olisi mitään syytä. Eläimetkin ärsyyntyy silmiin tuijottamisesta ja ne kokee sen vihamielisenä uhkailuna, kokeilkaapa vaikka tuijottaa koiraa niin saatte sen raivon valtaan ja varokaa, se tulee päälle.

Ja kerron esimerkin miksi silmiin tuijottamisessa ei ole järkeä. Seurasin kerran kahden judokan kamppailuesitystä joista toinen katsoi vastustajaa koko ajan enemmän kasvoihin ja silmiin mutta toinen vastustaja ei, miksi, siksi koska tämä toinen judoka suuntasi katseensa vastustajan vatsaan, tämä pisti silmään. Näytöksen edetessä silmiin tuijottava judoka teki paljon enemmän virheitä ja ylimääräisiä liikkeitä, mutta vatsaan tuijottava judoka näki selvästi vastustajan kokonaisuuden. Lopulta kasvoihin ja silmiin katseensa kohdistanut judoka tekikin ison virheen ja vastustaja helposti voitti tämän, itse asiassa kasvoihin katsova judoka melkein tyrmäsi itse itsensä kun sekosi lopulta vastustajan rytmistä ja liikkeistä. Tämä itsensä tyrmännyt judoka oli muuten kantasuomalaisperäinen, kun taas vatsaan katsova judoka näytti eteläeurooppalaiselta mieheltä.

Kuvaako ylläoleva esimerkki juuri suomalaisia silmiin tuijottajia jotka ihmisiä turhalla silmiin katsomisella harhauttavat vain itse itsensä ja kuluttavat turhaan omat voimavansa ja energiansa, kun voisi ensisijaisesti keskittää katseen koko kokonaisuuden katsomiseen? Mielestäni. Sillä juuri suomalaiset ihmiset tuijottavat kaikissa tilanteissa silmiin vaikka ei olisi mitään syytä.

Kun olen tiedostanut tämän ( isoon kokonaisuuteen liittyvän ) asian olen ymmärtänyt ettei kannata turhaan katsoa varsinkaan ventovieraita ihmisiä silmiin, sillä ihminen takaraivollaan kuten eläimetkin kokee silmiin katsomisen hyökkäykseksi. Taasen seurassa jonka tunnen ja varsinkin jos ihastun tai jopa rakastun johonkin asiaan josta toinen minulle kertoo, silloin minulla on syy katsoa toista silmiin. Rakastunut ihminen katsoo silmiin. Tämä silmiin katsominen on aivan vastakkainen kuin pelosta silmiin katsova, tässä suuri ero.

Kun siis menen ulos vaikkapa kauppareissulle teen sen velvollisuudesta, en ilosta, ja lähden liikkeelle siitä että hoidan homman ilman turhia muiden tuijotteluja, mutta kaupan kassalle voin virnistää vilkutellen silmää aina jos kiva tilanne siihen ilmaantuu. Kuljen siis kärppänä kuitenkin aina ulkona ollessani, muuten muut ihmiset ovat minulle mielenkiinnotonta massaa jonka annan olla omassa rauhassaan, heitä yhtään katsomatta.

Mulla on tossa silmiinkatsomisessa omituinen ongelma. Mä en oikein osaa päättää, kumpaan silmään mä katsoisin. Siis ihan oikeesti, kun eihän voi katsoa molempiin silmiin yhtäaikaa, eikä taas niin, että toisella silmällään katsoisi toisen toista silmää ja toisella toista. Tää kuulostaa varmaan ihan skitsolta, mutta ongelma mulle.
Olen yrittänyt katsoa silmien väliin, mutta sitten mulle tulee hassu tunne ja ajatus, että se katsottava näkee kyllä, etten katso silmiin, ja alkaa kummaksua. Tällaista siis täällä.

Sitä kutsutaan myös henkiseksi heräämiseksi! Sinussa tapahtuu kasvua, mutta voi ilmetä hankalan tuntuisena! Se kyllä menee ohi! Ole luottavainen itseesi!

Lapsetkaan ei tuijottele silmiin kun puhuvat

Ei ole normaalia, että katsoo silmiin vastaan tulijaa ellei nyt ole ystävä tai tuttu, sehän on outoa, ihmiset häiriintyvät siitä että niitä tuijotetaan, ihan normaalisti ohi vaan. Tuollainen on alkavaa ahdistusta. Jos oireet pahenevat ja pelot lisääntyy niin kofeiini pois ja verensokeri ei saa päästä laskemaan, jottei ahdistus pahene ja pitää hakea terkkarista lähete mielenterveystoimistoon se on nuorelle ilmainen. Ruokapuoli kuntoon, kerran päivässä kunnon ruoka ja terv. välipala enint. 3 tunnin välein. Ruisleipä on kova sana.

Mä oon myös jo reilusti yli 20 vuotias ja sama ongelma ollut riesana lapsesta asti. Asiaa ei auttanut se että opettaja jaksoi aina saarnata: Katso silmiin! =D hitto kun pelotti.
Kaikki nää neuvot että pitäisi katsoa silmien väliin jos ei uskalla suoraan silmiin on hyviä mutta tosipaikan tullen kaikki selviytymiskeinot unohtuu.

Mitä mä koen kun katson silmiin: unohdan mitä olin sanomassa koska keskityn vain vastapuolen katseeseen. Mykistyn, silmiin tulee jopa kyyneleitä joskus =D nään vaan kritiikkiä katseissa ja pelkään että jännitykseni paljastuu. Mietin ilmeitäni ja pelkään näyttäväni epäilyttävältä tai epäkohteliaalta. Jähmetyn ilmeettömäksi, en pysty hymyilemään vaikka tahtoisin =( eli vastakkaisen sukupuolen kohdalla koen olevani täysi nolla. En osaa näyttää vcaikka olisin kiinnostunut.

No pakko laittaa jotain positiivista lopuksi: kukaan tuskin pahasti järkyttyy tai loukkaantuu jos ei katso silmiin. Ja mitä sitten jos se aiheuttaa oudoksuntaa tai vastaavaa? Mikä on pahin mitä voi tapahtua? En keksi muuta kuin sen että en saa hyväksyntää tai että tulkitaan epäkohteliaaksi...mutta..Mitä sitten? =D itse olen joskus sanonut että mua jännittää katsekontaktit ja se saa vähän taakkaa harteilta pois. Ei siis yritä peitellä liikoja =)

Hommaa vaikka aurinkolasit ja opettelet sieltä lasien takaa sitten katselemaan ihmisiä normaalisti. Normaali katsekontakti on esim. sellainen että korkeintaan hieman silmäiset sinne päin tai vähän ohi vaikka. Voit olla myös katsomatta ollenkaan. Opettele vaikka kävelemään omissa ajatuksissasi. Niinhän kaikki kävelee. Tuskin kaikki nyt miettii että miten tuohonkin vastaantulijaan pitäisi suhtautua. Vastaantulevalle naiselle taas voit vaikka hymyillä ja katsoa suoraan silmiin jos haluat. Saattaapi ottaa sen jopa flirttinä ja hymyilee takaisin.

Työhaastattelussa homma kusi kyllä iha huolella tän katsekontaktin takia; oli jotenkin todella vaikea katsoa haastattelijaa silmiin mutta pidin väkisin katsekotaktia silmästä toiseen, nenään, poskeen antaakseni hyvän kuvan. Tuntu vain että haastattelija hermostui katsekontaktistani ja tämä hermostutti minua ja lopulta jäi semmonen epärehti kuva koko hommasta kun tuntu että kumpikin tajusi että nyt ei ole mukavaa katsoa silmiin. Minun lisäksi haastattelussa käy varmasti useita henkilöitä jotka antavat pelkästään iloista, positiivista ja rehtiä kuvaa itsestään mutta minut hän muistaa outona mörkönä. Sinne meni varmaan taas duunit vaikka kuinka yritti edustaa...

Täältä apua, jotka jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Sivut ovat englanniksi. Toivottavasti auttavat. :)

https://www.facebook.com/pages/Socially-Awesome/714731575300872?ref=tn_tnmn

sociallyawesome.wix.com/sociallyawesome

Häpeäidentiteetti - selvästi alidiagnosoitu ongelma vielä nykyään... tai siis kääntynee lähinnä muotoon estynyt / välttelevä persoonallisuus.
Abandonment issues vielä pahempi pala kakkua. Luettavaa kyllä löytyy. Yksilö / pari / ryhmäterapia hyyyyvin usein auttaa perhettä ja lähipiiriä paremmin.

Itte tätä nykyä 26-v neitsyt / seukkaus / helvata vie täysin ees pusukokematon. Nuff said, ehh... Luulis kaikkien varovan kohtaloani jo vähemmästäki lolZ ;')

Oon tyttö ja mul on välillä toi sama. Sitte ku joku puhuu mulle ja kattoo mua puhuessaan silmiin ni mä silleen yritän kattoo myöski aika plhon silmiin mutta mietin että katoinko nyt liian vähän tai paljon. Sitte tuntuu että yleensä ku vilkasen normaalisti jotain ihmistä ni tuntuu että aina katseet kohtaa ja sit käännän nolostuneena katseen pois. Sitte mulle tulee joskus tunnilla sellasia paniikki juttuja esim. Vastaan johonkin kysymykseen väärin ja aattelin että tosta voisin olla nolostunu tai loukkaantunu että joku muu esim vastas sen oikeen ja sit mun ilme on sellane loukkaantunu vaikka en oo loukkaantunu ja ku meen paniikkiin että jos ope alkaa esim sanomaan että se on ihan normaalii vastata väärin ja yms.. sitte yks kans on että aattelen että tosta saattaisin olla mustis vaikka en olis yhtää ni mun ilme menee sellaseks...jos tajusitte ku tää on vähän niinku kiertoreaktio. Ne paniikkikohtaukset on joskus lläsiä että mulla on kuuma ja hikoilen pikkusen, tuntuu että alkaa loppuun happi ja sit alan haukotteleen tai hengittään aika syvään...tosi ahistavaa ja sit vielä silmät vuotaa.. äiti on kumminki esim neuvonu että ajattele jotain kivaa ja ihan muuta. Onko samanlaisia kokemuksia ja ymmärsittekö mitä tarkotin?

Kysymys pohdittavaksi: mitä se haittaa, jos jonkun mielestä katsot oudosti tai jos joku sanoo, että "tuo poika on sekaisin"? Voihan se vähän hetken ärsyttää, mutta älä anna muiden määräillä, mitä mieltä olet itsestäsi tai millainen mieli sinulla on. Ei se haittaa, jos joku ei tykkää. Tuon ajatuksen sisäistäminen on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehdottoman kannattavaa hyvinvoinnin kannalta. Aina ei todellakaan tarvitse käyttäytyä mitenkään täydellisesti tai miten muut toivoo.

Mua ahdistaa puhuessa katsoa ihmistä.