Pyhityminen (Room 6:22-23)

Eiköhän usko ja sen mukaiset teot kuulu siihen yhteen ja samaan vanhurskauteen? En nyt tarkoita tässä Juutalaisten lain tekoja, vaan uskon mukasia tekoja.

Mutta hyvin oivallettu, että juuri nämä näyttävätolevan niitä Juutalaisten lain tekoje vastikkeita tänään, eli nuo "Sakramentit" joita ihmiset noudattavat, mutta hylkäävät todellisen lähimmäsen rakkauden ja rakkauden Jumalaan.

Kaste on hyvä, jos se tarkoittaa sitä, että kuolet pois synneistäsi, mutta jos ihminen jatkaa synneissään, ei kaste häntä voi pelastaa, tai ehtoolliset, vaan ne ovat vain niitä tekoja ilman oikeaa uskoa, sillä usko pelastaa ihmisen, ja jos usko on tosi, niin se synnyttää täydellisen teon.

Täydellisyydelle meidän tulee kantaa hedelmää, ja aina siihen pyrkiä, eikä yhtään vähempään.

Niin, ja pyhittymistä olisi myös käyttää omaa nimeään, eikä kevytmielisiä nimimerkkejä, sillä sellaiseen iloon meitä ei kutsuta, vaan pyhään ja puhtaaseen iloon Jeshuassa, vaikka tässä ajassa emme voikkaan yhtyä samalla tavalla iloon, kuin siihen aikaan, jolloin rakaat veljemme apostolit perustivat seurakuntia, ja oikeasti uudesti syntyneitä vielä oli, jotka kaikessa nuhteettomuudessa tahtoivat Jumalan teitä vaeltaa, toisn kuin tänään, sillä ulkoinen jumalisuus on ajassame, eikä siihen ilotteluun ole yhtymistä.

Jaak 2 puhuu että nuo kaksi vanhurskauden lajia toimivat synergisesti yhdessä samaan suuntaan, ikään kuin toisiansa edistäen, auttaen eteenpäin. Kysymys on todella kahdesta eri lajista vanhurskautta. Lahkoissa ei aina ole osattu pitää nuo kaksi erillään.

Pelastus on yksin armosta ilman lain tekoja, Ef 2. Onko sinulla jotain siihenkin vastaan väittämistä? Oletko mielestäsi täydellisen synnitön, lain täyttymys?

Raamatussa Kristus on lain täyttymys, Room 10. Ja on vain yksi Herra, yksi Kristus. Haluatko julistaa itsesi lain täyttymykseksi? Oletko sellaista mielestäsi?

Eikö UT toitota ja jankuta uskoville, pelastuneille, että älkää enää vaeltako lihanne mukaan, pankaa pois vanha Aataminne, vaan vaeltakaa Hengessä, uuden luomuksenne mukaan, joka ei tee syntiä, jne. Eli se vanha liha ei poistu ennen ylösnousemusta, 1. Kor 15 ja Room 7. Mutta uusi luomus ei tee syntiä, 1. Joh jne.

Ihminen tulee pyhitykseen, jos hän ottaa vastaan Herran.

Ei muuten.

Juuri niin on oman kokemukseni mukaan myös. Ennen Kristuksen ja kolmannen taivaan ilmestymistä 2003 kuljin vuoden tai kaksi kaupungilla pitäen lippalakkia, jossa luki: Jeesus pelastaa. Se oli ilmeisesti merkki siitä, että olin vastaanottanut Herran tai sitten joku muu vastaanotti hänet tuon lippalakin ansiosta. Ainakin eräät lapsista innostuivat siitä lippalakista.

Slayer-orkesteri teki laulun "Jesus saves". Mutta sitä ei kai tarkoitettu edellisessä viestissä?

On ihmisen vaikeaa tehdä asioita oikein, ilman Jumalan tuntemista, mutta ei voida myöskään sanoa vaikkapa, että "En antanut köyhälle lanttia, koska Jumala ei ohjannut minua" Ja näin puhua vastuuta pois itsestään.

Tämä on nimittäin hyvin yleisen tuntuinen tapa ajatella.

Joskus toisinaan on käynyt näinkin päin, että jotain tehtyäni huomasin jälkeenpäin laista/säännöistä, että oikein meni.

Toisaalta on käynyt niinkin päin, että hankalassa tilanteessa hiljaa mielessäni rukoilin "auta Jumala". Ensin ei tapahtunut mitään suurta mullistusta, paitsi tuli rauhallista oloa sietää hankalaa tilannetta. Sitten hiukan kolautin toista leukaan, mutta yliluonnollisen tuntuisesti äijä lensi. Eli kolaus oli pieni minulta mielestäni.

Jaakobin 2 luku tai Heb 11 kun luettelevat vanhurskaita tekoja, tai uskon kautta tehtyjä tekoja, niin eihän sieltä mikään 10 käskyä löydy, jos tarkasti luette. Jotain sotajuttua, Aabrahamille kehotettua pojan uhraamista, yms. Rauhan tekeminen saattaa joskus olla kiusaajan kolauttamista, Raamatun sotalakien mukaan, jos toiselle rauha ei millään kelpaa, vai mitä olette mieltä tästä?

Saarnaajan kirja puhuu, että on aika sodalla ja aika rauhalla.

Mitä jos sota tulee, aiotteko lähteä? Millä perusteella? Tai miksi ei?

Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, Hebr 12, onkin jo mainittu keskustelussa, ja hyvä niin. Mutta entä jos rauha ei millään tunnu kelpaavan muille?

Setä.neuvoo kirjoitti:

Joskus toisinaan on käynyt näinkin päin, että jotain tehtyäni huomasin jälkeenpäin laista/säännöistä, että oikein meni.

Toisaalta on käynyt niinkin päin, että hankalassa tilanteessa hiljaa mielessäni rukoilin "auta Jumala". Ensin ei tapahtunut mitään suurta mullistusta, paitsi tuli rauhallista oloa sietää hankalaa tilannetta. Sitten hiukan kolautin toista leukaan, mutta yliluonnollisen tuntuisesti äijä lensi. Eli kolaus oli pieni minulta mielestäni.

Jaakobin 2 luku tai Heb 11 kun luettelevat vanhurskaita tekoja, tai uskon kautta tehtyjä tekoja, niin eihän sieltä mikään 10 käskyä löydy, jos tarkasti luette. Jotain sotajuttua, Aabrahamille kehotettua pojan uhraamista, yms. Rauhan tekeminen saattaa joskus olla kiusaajan kolauttamista, Raamatun sotalakien mukaan, jos toiselle rauha ei millään kelpaa, vai mitä olette mieltä tästä?

Saarnaajan kirja puhuu, että on aika sodalla ja aika rauhalla.

Mitä jos sota tulee, aiotteko lähteä? Millä perusteella? Tai miksi ei?

Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, Hebr 12, onkin jo mainittu keskustelussa, ja hyvä niin. Mutta entä jos rauha ei millään tunnu kelpaavan muille?

Lue lisää

Minä ajattelen, että Herran seuraajat eivät tartu koskaan miekkaan, muuhun, kuin sanan miekkaan, vai voiko joku ajatella eds, että rakas veljemme Paulus olisi joskus voinut käydä esivaltojen sotia, uskoon tulonsa jälkeen?

Minä en edes voi kuvitella häntä sellaiseen, sen Jumalan tuntemisen vuoksi, joka häneen oli tullut.