rankka parisuhde

Et sinä tuota kuvailemaasi miestä rakasta, vaan sitä omassa päässäsi kehittelemääsi mielikuvaihmistä. Sitä rakastamaasi miestä ei ole oikeasti olemassakaan. Kun ymmärrät tuon, helpottaa. Hae hyväksyntää jostain muualta, vanhemmiltasi, ystäviltäsi, harrastuksista.

Kun sulla on tuo tausta, niin osaat varmasti hakea apua ammattilaiselta. Tee se. Varaa heti aika lääkärille, kerro ongelmasi (tai tulosta tuo kirjoituksesi) ja vaadi päästä juttelemaan ammattilaisen kanssa.

Vaikuttaisi siltä, että tämän ketjun aloittaja ja 1. vastaaja ovat jonku sosiologialahjan omaanvien tekaismaa tarinaa. Vastaavanlainen yksittäinen tarina on kuitenkin niin tavallinen, mitä tukiverkoston asiantuntevat ammattilaiset voivat vahvistaa että tarveta vertaistuelle on jatkuvasti kunnes uhri hakee tarvitsemansa avun. Apua saa kun sitä pyytää!

Narsistiset piirteet nostavat päätään ihmisessä kuin ihmisessä. Silloin kun parisuhteessa on kärjistyvit asioita, jotka kehityvät väkivaltaiseen suuntaan, on pysyttävä vahvana ja oltava mieleltään vahva. Yleensäkin naisella voi olla kehittynyt ilanne, jossa hän on jäänyt fyysisellä tasolla pariinsa nähden alakynteen. Suomessa ja Pohjoismaissa hänellä on yhtä lailla heikompi asema kuin myös helpohko väylä olemassa, hakea ja saada ulkopuolista apua!

Siksi erityisesti muista kulttuureista peräisin olevat narsistiset puolisot voisivat mennä tätä lukiessa itseensä ja tiedostaa asuvansa Pohjolassa, jossa naisen oikeudet ovat hyvin pitkälle yhteiskunnan ylläpitämät ja turvaamat. Jos Pohjolaan mielii asettua naisen rinnalle asuttamaan kotia, Paohjoismaista naista on kohdeltava kuin "kukkaa kämmenellä". Jos ei muutoin käsitä mitä esitän. vrt. Titanicin tuhoon Oma suhteesi: Lopulta on tajuttava oman narsismin aihettama tuoho! Loppupeleissä liialliesen narsismin harjoittamisen seuraus on tajuttava kuitenkin kun suhdetta ei enää ole olemassa, millään tasolla!

Tässä ketjussa esitetty klassinen ja tuiki tavallinen rankemmaksi muuttunut parisuhdeväkivalta on sellaista, jota esiintyy tod.näk. juuri tähän aikaan vuodesta (kun Kesän temiininen kasvukausi lähestyy tilastollisesti kuuminta kk:tta ja sen viikkoja). Tukikeskuksissa, niin naisille kuin miehillekkin on varmaankin esiintynyt juuri nyt elokuussa eniten tunkua.

Siinä mielessä ne parisuhteet, jossa nainen olisi fyysisesti miestä isompi, itsepuolustustaidot omaava, on hieman toisenlainen "kaulinhirmu" -narsismi-aseltelma. JOS parisuhteessa on kehittynyt hyvin usein toistuvia ilmaisuja negatiisista asioista, joita kuvastaa miehensä sättimiset ja haukkumiset. Ne ovat mienhen muuttumattomutta naisen mielen haluamaksi, jonka seurauksena on naisen tuottamaa haukkumisten sisältöä, usein ilman varsinaista kahnausta tai väkivaltaa, NIIN siinä poikkeuksellisesti suhteen miesosapuoli ei useinkaan saa (ainakaan helposti) apua muualta kuin ehkä lähiomaiseltaan tai parhaalta kaverilta (jos sellainen on läheltä saatavilla henkevään keskusteluun). Kuitenkin, kyseinen naisen harjoittama "henkinen väkivalta" NUJERTAA HEIKOMMAT Ihmismielet. Kuinka paljon näitä reppanamiehiä on mm. roikkumassa arjen pääaktiviteettien ohella, jonkinastesiesti masentuneena, vaikkapa netin Chät-palstoilla? Ja täälläkin, keskustelussa!

Kyllä kovasti tekaistulle haiskahtaa.
Mikä pointti?

www.tukinainen.fi

häh, sallit huoritella ja hakata. Naiset nyt tietenkn on sellaisia että tykkäävät väkivaltaisista miehistä. Kohta sulta voi lähteä henki kun miehes suuttuu kunnolla mutta et kai halua erota siitä huolimatta. Menkää molemmat hoitoon kun tuo on vaan ei toimi. Ette sovi yhteen todellakaan.

Aloitus voisikin olla tekaistu, kuten joku täällä ehdotti, mutta yhtä paljon totta. Tiedän parikin naista, jotka olivat jopa naimisissa yli 10 vuotta aivan vastaavanlaisen miehen kanssa. Tosin omia ongelmiaan hekin pitivät uhrina olemisena ja miehen ongelmia heihin kohdistuvana. Sama aloittajalla. Hän on uhri, koska hänellä on anoreksiaa ja väkivaltaa sekä "temperamenttia", hän on uhri, koska valitsee tuommoisen miehen ja "rakastaa" kuten kunnon uhri aina. Totta kai hän on masentunut, se on täysin luonnollinen seuraus siitä, että hakee elämäänsä onnettomia asioita, jää niihin, uhriuttaa itsensä eikä tee asioille mitään. Miten mitään mukavaa voisi tuommoisessa suhteessa ollakaan? Miten tuommoisilla valinnoilla voisi mitään muuta kuin masentua?

Jaa ettei miehen teot ole väärin? On tietenkin! On mieheltä täysin typerää, ettei jo tajua kun suhteessa "pitää" alkaa lyömään, että omassa päässä on vikaa. On jotenkin uskomatonta sairautta, ettei väkivaltainen tajua väkivallan olevan sairasta tai että on suhteessa missä sitten haukkuu ja huorittelee toista. Luulisi tyhmänkin tajuavan, että jos haluaa vaan alistaa parisuhteessa, on todella korkea avun hakemisen aika. Mutta eihän ne koskaan tajua, ne kun on joko niin sairaita ettei heidän mahtimaailmassaan tarvitse koska kaikki muut ovat aina väärässä ja heillä on oikeus, tai sitten he ovat niin tyhmiä, useasti molempia.
Mutta mitä se naista auttaa että hän pohtii miestään? Ei mitään. On aloittajalle aivan turha hokea mitä hänen miehensä on, tai kertoa miten väärin sen teot on. Ne on, mutta naisen ainoa keino pelastua parempaan elämään, on tajuta omat valintansa, tekonsa ja tehdä jotain.

Aina sama laulu: mutta kun mä rakastan. Millä kuitataan kaikki. Jaa. No, jos se rakkaus on niin syvää että kestää tuota, niin mitäs siihen on sanomista. Selittää mitä rakkaus on? Yrittää kannustaa häntä löytämään jotain muuta: sekin on tehty jo. Kuten hänellekin kaverit on sanoneet, mutta mitä se auttaa kun suurin palkinto on saada olla säälin kohde ja uhri. Vai pitäisikö tulla sen prinssin, joka pelastaisi, että olisi joku joka kantaisi taakan, ottaisi eron hänen puolestaan, päättäisi suojella häntä, ettei hänen tarvitsisi jne. no, se oli isä, jos sitä oli ja jos ei, sitten sen on oltava itse. Itsekin pitää ymmärtää.
Tekeekö tuommoinen hallaa itsetunnolle, onko ero vaikeaa? Varmasti. Mutta edelleen... mitä sitten? Ei se siitä muulla muutu, ei se helpoksi tule, eikä se itsetunto tuossa parane. Se on silti valinta, väänsi sitä nyt miten päin vaan. Paranemiseen hänen kuitenkin pitäisi psytyä myöntämään että hän voi valita ja ottaa oma elämänsä haltuun, ihan omana itsenään. Ja kuka se on?

Seuraavaksi ap tekee tuohon lapsia ja itkee sitten kamalaa kohtaloaan, kunnes mies pettää ja hankkii toisen, jonka jälkeen hän jää yksinhuoltajaksi ja kertoo uhrina edelleen, miten kesti. No, kestämistähän tuossa onkin, en vähättele, mutta olen aina ihmetellyt MIKSI. Eikö nyt ihan tervejärkinen ihminen tajua, että vaikka miten vähättelisi itseään, ei turpaan tarvitse ottaa? Tai että suhde alunalkujaan, molemminpuolisen väkivallan kera, oli sairas? Tai että hän ei todellakaan tuolla tavoin ota mitään vastuuta omasta paranemisestaan? Se ei ole helppoa ja varmasti anoreksiaan on syynsä. Mutta mikä ikinä on siihen johtanut, ei hänen osaltaan parane, ellei hän halua, ja sille ei mahda mitään. Miestään hän ei voi muuttaa.

Aloittaja näkee kaiken miehensä kautta. Hän ei nää, että hän on itsetuhoinen ja ollut sitä kauan, jo ennen miestään. Miesvalinta on vain sopiva siihen itsetuhoisuuteen. Huono itsetunto, syyllisyys (vaatii rangaistusta), se ettei ansaitse mitään, itsensä aliarviointi ja alisuoriutuminen, ja se että uhrina kokee saavansa huomiota, hyväksyntää ehkä jopa rakkautta (muilta koska saa sääliä), johtuu jostain. Kuka ikinä opettikaan hänelle ettei hän ole paskankaan arvoinen, onnistui siinä täydellisesti. Hän itse osaa nyt jopa ylläpitää sitä mestarillisesti.

Ihmisen ensisijainen tarve on tulla rakastetuksi. Sitten hyväksytyksi. Ja jos hän ei voi olla kumpaakaan, hän haluaa olla edes säälitty tai vihattu. Jos nekään ei toimi, hän haluaa olla inhottu. Huomiota, kuulumista johonkin.
Jokainen tajuaa että "rakastan häntä hirveästi" on pelkkää puhetta. Hän roikkuu hirveästi ja sairaanloisen riippuvainen, itsetuhoisuuteen saakka.
Me rakastamme ihmisiä, jotka kohtelevat meitä hyvin, ovat hauskoja, kivoja, joiden kanssa olemme turvassa ja meillä on mukavaa. Me rakastamme ihmisiä jotka rakastavat meitä, hellivät, huomioivat ja ovat meille hyväksi, kuten mekin olemme heille. Me rakastamme hirveästi ihmisiä, jotka hyväksyvät meidät sellaisina kun olemme ja kun itse hyväksymme heidät.
Mikään rakkauden tuntomerkki ei tuossa suhteessa täyty. Vain vihan, halveksunnan, arvottomuuden ja katkeruuden. Raivon, traumojen, itsekkyyden, huumeriippuvuuden: elämä on painajaista mutta aina on saatava uusi annos.

Tarinani on totta. En ymmärrä itsekkään miksi siedän tälläista. Kaipa se syy on se perinteinen, aina kun olen saamassa tarpeekseni ja oikeasti eroamassa mies tulee häntä koipien välissä luokseni ja vakuuttaa minut siitä, että kerta oli viimeinen kun hän tönii lyö tai haukkuu. Minä hölmö tietenkin uskon, kun hän sanoo ja lupaa juuri sellaista mitä eniten toivon. Vähän aikaa menee hyvin kunnes teot toistuvat ja sama hullunmylly alkaa uudestaan. Jotenkin sitä on niin vaikea käsittää, että ihminen jota rakastaa tekee tuollaista. Tuntuukin, että suljen asian vain pois mielestäni enkä edes halua ajatella asiaa enempää. Seuraavana aamuna kun miehen pää on selvinnyt hän monesti ei edes myönnä tehneensä mitään väärää, joko tarkoituksella tai sitten hän ei yksinkertaisesti edes muista kunnolla tapahtumia. Asian hän selittää sillä että minä provosoin tai että minäkin tönin. Loppujen lopuksi minä olen kuitenkin se joka on mustelmilla ja paikat kipeänä, ja miehessä ei ole jälkeäkään. Lopputuloksena sovimme, että molemmat tekivät väärin ja asia jää siihen.

Itse olen alkanut heräämään tähän väkivaltaan vasta nyt. Ennen luulin, että tilanne oli hallinnassa ja riittää kunhan itse lähden pois niin hänkin rauhoittuu. Näin olikin ennen nyt on kuitenkin käynyt useamman kerran niin, että yrittäessäni poistua hän ei päästäkkään minua. Viimeksi hän raahasi minut ulos ja siellä sitten istuin ilman housuja kunnes hän päästi minut sisälle. Housuja minulla ei ollut sillä olin menossa nukkumaan, mutta mies päättikin toisin. Mies ei ole myöskään myöntänyt raiskanneensa minua vaikka tapahtumat etenivät aivan kuvaamallani tavalla ja mies aivan varmasti tiesi tekevänsä väärin. Annoin asian olla sillä jotenkin ajattelin, että jos olisin antanut vain hänen tehdä mitä halusi ei hän olisi satuttanut minua eikä tilanne olisi edes ollut raiskaus. Älyttömältähän se kuulostaa kun sen tähän kirjoittaa...

En koe, että muiden säälistä olen pysynyt tässä suhteessa. Olen kertonut asioista ainoastaan parhaalle ystävälleni ja hänellekkään en ole kertonut rankemmista jutuista mitä mies on tehnyt. Kaikki mitä miehen kaverit ovat kommentoineet on perustunut siihen mitä he ovat itse nähneet. Minua on enemminkin hävettänyt hirveästi miehen käytös.

Tästä suhteesta on niin vaikea lähteä, sillä tavatessani miehen olin masentunut ja itsetuhoinen. Suhde toi lohtua ja apua aluksi, suhde tarjosi myös poispääsyn kotoani jossa en lainkaan viihtynyt, syy siihen on kokonaan oma tarinansa. Jos nyt eroan minun on todennäköisesti pakko muuttaa takaisin kotiin rahan takia, mutta voi olla että sekin loppujenlopuksi on parempi kuin tämä. Haluaisin silti aidosti tietää mitä olen itse tehnyt väärin tässä suhteessa. Miehen kanta on se, että olen niin hirveä että hän voi huonosti. Itse uskon että syy miksi hän voi huonosti on enemminkin alkoholin liika käyttö. Suvussa hänellä on alkoholi ongelmia ja todella hurjia tarinoita perheväkivallasta. Juuri näistä syistä miehen omat vanhemmat ovat tosin apsolutisteja. Miehen juominen ei ollut suhteen alussa todellakaan näin yleistä olimmehan me alaikäisiä ja alkoholia oli vaikea saada. Kotona ei saanut juoda joten alkoholia tuli käytettyä aika harvoin. Nyt omassa kodissaan mies ei muuta tekisikään kuin joisi. Olen yrittänyt siihen joitain rajoja pistää ja juomisen määrästä on tehty sopimuksia miljoona kertaa. Mies ei kuitenkaan loppujen lopuksi niitä halua pitää ja minäkään en jaksa olla se nalkuttava akka joten annan lopulta periksi.

Kiitos kaikille vastauksista, tänne kirjoittelen selvittääkseni ajatuksiani ja koska ystäville tai vanhemmillekkaan en kykene kertomaan. Ehkä minä nyt pikkuhiljaa saan voimat erotakseni lopullisesti.

Tekaistulta vaikuttaa, mutta vaikkei olisikaan, niin ei tuollaiseen nyt yleensäkään ole kuin yksi ratkaisu: ero. Miksi pitäisi "kyllästyä harkitsemaan eroa" ja olla "väsynyt koko suhteeseen", kun keino päästä eroon ko. tilanteesta on yksinkertaisesti erota.

Ei ne terapiat, ammattiavut sun muut tukiverkot mitään auta, jos niistä huolimatta jää huonoon suhteeseen. Mitä ideaa on kuulla terapeutilta tai muulta, ettei ole tehnyt mitään väärää ja mies on selvästi kusipää, kun kuitenkin sen miehen kanssa jakaa sitä elämää. Ei terapian tai läheisten tarkoitus ole kannustaa jaksamaan elämää huonossa suhteessa, vaan kannustaa jaksamaan ja parantumaan ylipäätään, eikä paranemista tapahdu, jos vaan marttyyrina sietää huonoa tilannettaan eikä tee asialle mitään.

Siksi nämä ovat aina niin kyllästyttäviä asioita, kun vingutaan apua ja huomiota, muttei itse olla valmiita tekemään mitään itsensä hyväksi.

Minä uskon sinua,yhdestä syystä....keroit miehen olleen pelastaja kun olit masentunu ja piti kotoa pois päästä....siitä vaan tuli sun korvike hoitaja kun kumpikin voi pahoin ettekä osaa puhua niin siinä loppu tulos. Ja sä pelkäät taas sekoavas ja viiltely ym jatkuu.....parasta kuitenkin on että pystyt edes kirjoittamalla purkamaan pahaa oloasi....pidä siitä kiinni,tee sitä joka päivä eroa tai et kirjoita kirjoita.....luet niitä vuosien jälkeen niin tiedät silloin kuka olet ja minne menossa....olen ollut kaltaisesi nuorien tukihenkilö ja tiedän tuskan....mutta ainoa koka voi lopettaa väkivallaan ja muuttua olet sinä itse,muita ei voi muuttaa vain itseään...muut muuttuu mukana tai sitten ei....mutta sillä ei ole väliä vain sinä olet tärkeä....itsellesi!!

Useikin päivitellään kuinka helposti ihmiset eroavat. Liian helposti? En sit tiedä, mutta kun näitäkin palstoja lukee, niin minua ihmetyttää kuinka huonoissa suhteissa jotkut ihmiset elää. Käsittämättömiä suhteita eikä vaan erota, vaikka kaikki pointit suorastaan huutaa eroa.
Ja puhutaan rakkaudesta niinkuin nyt tämäkin aloittaja. Tyttö hyvä ei tuo voi olla rakkautta. Sinä haluaisit niin rakastaa - ehkä tuon tyypin "ihanneminää", mutta sitä ei oikeasti ole olemassa.
Parisuhteen ei kuulu olla tuollaista mitä aloittaja kuvailee. Usko tyttö meitä ja tiedäthän tämän itsekin - tuosta suhteesta pitää nyt irrottautua. Ero voi pelottaa, tulevaisuus voi pelottaa, muutokset voi pelottaa. Mutta varmasti on parempaa tulossa: keskity itseesi, hyvinvointiisi, itsesi kehittämiseen. Opettele olemaan yksin ja löytämään hyvä elämä itsesi kanssa. Ajan mittaan vierelle voi löytyä joku, mutta älä ripusta onneasi kenenkään varaan.

Tuollaisia miehiä naiset haluaa.

Hei, päätin tulla tänne kertomaan tilanteestani nyt useamman kuukauden jälkeen. Harkitsin eroa koko kesän ja lopulta uskalsin erota. Erottiin kolme viikkoa sitten lopullisesti, mutta muutin jo muualle asumaan elokuun alussa. Miehen väkivaltaisuus lisääntyi entisestään suhteen lopussa, samoin juominen. Sain miehen kiinni myös tinderissä viestittelystä. Alussa oli aivan älyttömän vaikeaa, mutta nyt on alkanut helpottamaan. Ainut mikä tässä huolettaa on miehen lähettämät uhkailuviestit, mutta jos niitä vielä tulee niin nostan syytteen laittomasta uhkauksesta. En voi muuta sanoa, kun etten ole ikinä ollut näin tyytyväinen mihinkään päätökseeni. Äärettömän helpottavaa elää ilman pelkoa ja stressiä, siitä mitä mies keksii. En itsekkään enään käsitä miten kestin tuollaista kohtelua niin pitkään, aivan älytöntä.

Elämä jatkuu, ja seuraavan miehen valitsen fiksummin!

Hei!

Erosta on tosiaan kulunut jo melkein pari kuukautta ja olo on paranee kokoajan. Edelleen eksä jaksaa kiusata viesteillään, mutta estin hänet nyt kaikkialta. Minut on tietenkin mustamaalattu myös hänen kavereilleen, jostain keksinyt että olisin muka pettänyt häntä suhteen aikana. Tosin itse kertoi myös vähän aikaa sitten pettäneensä minua. En mä kokonaan yli enkä irti ole vielä päässyt henkilöstä, mutta ainakaan en enää kaipaa häntä ja rakkauden tilalla on vain katkeruutta ja vihaa. En ymmärrä miksi siesin sellaista kohtelua niin kauan. Olen fiksu, menestyvä ja kaunis, eikä mun todellakaan olisi kuulunut tyytyä kehen tahansa. Ainakin tiedän jatkoa varten millaista puolisoa en ainakaan halua, en osannut vielä 16-vuotiaan elämän kokemusella valita paremmin. Opin tästä ja jatkan eteenpäin.

Tästä keskustelusta oli kyllä minulle hyötyä. En ole vieläkään pystynyt puhumaan esimerkiksi tuosta raiskauksesta kenellekään, ja kyllähän se helpottaa, että pystyn edes tänne kirjoittamaan siitä. Kun saa osakseen tuollaista kohtelua todellisuudentaju hämärtyy, eikä enään oikein ymmärrä kuinka väärin kumppani tekee. Etsii syitä itsestään, minäkin näin asiat niin, että "kerjäsin turpaani" ja, että oma vikani koska en antanut miehelle heti periksi. Raiskauskaan ei olisi ollut raiskaus jos olisin suostunut. Olen ajatellut alkaa käydä terapeutilla näitä asioita puhumassa jossakin vaiheessa. Mutta kaikki on kuitenkin paremmin kun moneen vuoteen, olen henkilöstä eronnut, elämä jatkuu ja arvet paranee aikanaan. :)

Olipas rankkaa lukea tuo aloitusviestini melkein vuoden jälkeen. Kaikille vastaavanlaisissa suhteissa eläville haluan sanoa, että älkää jääkö tuollaiseen suhteeseen. Pian vuoden olen elänyt yksin ja voin todella hyvin. Edelleen minun on todella vaikea puhua tapahtumista mutta eteenpäin mennään. En enää ajattele exääni kovin usein, eikä asia enään aktiivisesti vaivaa. Vajaa puolivuotta näin jälkeenpäin katsottuna voisi sanoa, että minulla oli jonkinasteisia ongelmia alkoholin käytössä. Itselleni selitin, että kyseessä oli ihan tavallinen nuorien biletys. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että tukahdutin tunteitani alkoholiin. Eihän jatkuva itsensä oksennus/sammumiskuntoon juominen sentään ole mitään normaalia nuorten juhlimista ole. Jossakin vaiheessa vain heräsin tilanteeseeni. Itse sääli ei auta mitään. Päätin myös, etten antaisi tuon mulkun pilata elämääni lopullisesti. Muutin elämäntyyliäni, hankin osa-aikaisen työn ja aloin lukemaan pääsykokeisiin.

Nykyään alkoholin käyttö on kohtuullista, enkä ole juonut itseäni oksennus/sammumiskuntoon melkein puoleen vuoteen. Minun on edelleen hankala luottaa ihmisiin, ja esimerkiksi intiimiin kanssakäymiseen en pysty vieläkään, saati sitten seurusteluun. Kaikki aikanaan, nyt en enään silti edes tunnista tuota ihmistä joka kirjoitti tuon aloitusviestin. Olen saanut hirveästi itsevarmuutta ja oloa ei voi mitenkään verrata enään vuoden takaiseen. Muutama päivä sitten sain tietää, että minulla on yliopistossa mieluinen opiskelupaikka, ja nyt tuntuu että elämä alkaa hymyilemään jälleen. Omasta kokemuksestani voin sanoa kaikille jotka ovat vastaavassa tilanteessa, että älkää tyytykö siihen koska ansaitsette ja voitte saavuttaa jotain niin paljon parempaa. Ensin pitää vain ymmärtää, että kaikki on itsestäsi kiinni, eikä kukaan muu tule tekemään muutosta puolestasi. En voi sanoin kuvailla kuinka onnellinen olen, että erosin ja otin elämäni haltuun. Nykyään elämä on elämisen arvoista!