Aikuisen naisen anoreksiasta haluaisin tietoa

Oon perheellinen, yli 30-vuotias. Sairastin n.15 vuotta sitten anoreksian ja bulimian. (Olin vajaa 1,5 vuotta osastolla hoidossa.) Paranin.
Nyt syömishäiriö on uusiutunut. Olen hoidon piirissä, mutta en ole myöntänyt itelleni tilanteen vakavuutta ennen kuin vastalähiaikoina.
Painoni on tippunut 40kg/5kk. En syö ollenkaan ja nyt olen vähentänyt juomisen 3,5dl - 6dl/päivä, koska tahdon rangaista itseäni siitä mitä teen muille.
Päässäni liikkui aluksi ainoastaan se, että kipusairauden vuoksi, en halunnut antaa keholleni ravintoa. Kun paino oli tippunut 20kg halusin tietoisesti tiputtaa painoa. Rääkkäsin kehoani 10-16km lenkeillä/pv. lihastreenillä ja pääni huusi kokoajan lisää ja lisää. En kuitenkaan antanut keholleni polttoainetta. Paino tippui välillä 4kg/viikossa.
Toisaalta, en voinut ymmärtää miten aikuinen ihminen voi tehdä näin itselleen. Varsinkin, kun mulla oli kokemusta tästä jo ennen. Mutta en voinut silti lopettaa enää. Valehtelin kaikesta ruokaan liiittyvästä kaikille, paitsi hoitohenkilökunnalle. (jossain pääni sisällä halusin apua heiltä, en vain halunnut ott sitä vastaan)
n. 25-30kg painon tiputuksen kohdalla aloin nähdä itseni lihavana, inhoan totaalisesti itseäni, inhoan muiden katseita, inhoan kosketusta, lyön itseäni mustelmille. Peitän itseni vaatteilla. Olen kamala ihminen. teen kamalia asioita. En ansaitse elää. jne.jne.
Ajattelin, että mun tarvis parantua mieheni ja lasten vuoksi. Ei itseni. Halusin apua, mutta en ollut valmis ottamaan sitä vastaan, joten hoitoni on ollut turhaa 5kk.

Nyt hyväksyn tilanteeni, että olen sairas ja syömishäiriöinen ja haluan parantua. Haluan ottaa kaiken avun vastaan. En muiden vuoksi vaan ainoastaan itseni vuoksi. Ajatukset omasta kehosta ja muusta ei ole silti muuttunut vielä, mutta olen aloittanut yrittämisen.
Tiedän tän tien olevan pitkä, hyvin pitkä . Paraneminen ei tapahdu hetkessä. Takapakkeja tulee. En tiedä onnistunko tässä vai en, mutta halu mulla on nyt itseni takia.
Olen todennäköisesti joutumassa sairaalaan somaattisen tilan parantamiseksi, koska kehoni ei kestä enää tätä. Toivon siitä uutta alkua taisteluun.

Kukaan muu ei voi parantaa syömishäiriöistä, ainoastaan hän itse. Muiden takia ei voi parantua, ainoastaan oman itsensä vuoksi.

Siskosi tarina on surullinen ja olen hirveän pahoillani tilanteestasi.
Toivon, että sait tästä edes hiukan tietoa aikuisen syömishäiriöisen ajatuksista. (se ei loppupeleissä poikkea paljoa nuorten syömishäiriöisten ajatuksista).
Aikuinen ajattelee kuitenkin asioita paljon isommasta näkökulmasta, mitä nuori tekee. Aikuisella on tietämystä, jota nuorella ei ole.
Ja tiedän tuon henkilökohtaisesta kokemuksesta.

Paljon voimia ja jaksamista sulle. Tilanteesi ja siskosi tilanne on todella kurja. On kamalaa, ettet saa tukea edes läheisiltäsi, joiden pitäisi nähdä tilanteen vakavuus. Neuvon sinua yrittämään käydä puhumassa tilanteesta myös yksinäsi jossain, jotta saat purettua pahaa oloasi ja niin taakkasi ei olisi yksin liian suuri kantaa. Sulla on paljon asioita harteillasi.

Tiedän, että turhauttaa katsoa vierestä toisen sairautta. Ja tiedän mitä syömishäiriöinen tekee läheisilleen, koska teen sitä itsekkin.
Olen tänään viimeksi kuullut mieheltäni hoitoneuvottelussa, että minuun ei voi luottaa missään syömiseen liittyvässä, koska valehtelen ja heti kun syömishäiriöstä puhutaan olen kuin pitäisin kaikkia vihollisena. jne.
Ja myönnän nyt tuon olevan totta, koska olen hyväksynyt olevani sairas.

Vaati itseäni ymmärtämään oma tilanteeni. Huomenna aloitan päiväyksikössä käynnit, jossa alotellaan pienin askelin syömistä.
Olen valmis yrittämään syömistä ja tiedän, että takapakkeja tulee vielä, mutta olen päättänyt jatkaa ja parantua.
Toivon että kun paranen, etten ikinä enää sairastuisi kolmatta kertaa.
Mutta uskon syömishäiriön kummittelevan aina jossain taka-alalla.

Toivon sulle kaikke hyvää ja toivon, että siskosi ymmärtäisi tilanteen ja hyväksyisi sen enneen kuin on liian myöhäistä.

Hei. Itse olen 42 vuotias usean lapsen äiti ja todettu laihuushäiriö. Osastolla olen ollut 4krt laihuushäiriön ja masennuksen takia. Laihuushäiriö on saanut taas minusta yli-otteen vaikka mahdun 9 vuotian tyttäreni vaatteisiin. Itse rankaisen itseäni koska mielestäni en ole riittävän hyvä ihminen/äiti. Pidän itseäni lihavana vaikka saan kommentteja laihuudestani mutta mikään ei riitä minulle. Taas on kuvioon tullut todella pitkät lenkit jotka rasittavat muutenkin väsynyttä olemustani mutta sairaus on ja pysyy. ( hävettää myöntää etten edes halua parantua)

Sisareni kuoli. Anoreksiaaan.

Olo on tyhjä. En oikein edes sure samalla tavalla enää kuin muita aiemmin menetettyjä läheisiäni. On vain turta ja turhautunut olo. Ehkä se aavistus tai oikeastaan tieto siitä että kuolema pian tulee, auttoi käsittelemään asiaa jo etukäteen.
Vanha äitimme elää edelleen, ja siskon lapset ja mies jäivät aivan murskana ikävöimään.
Niin turha kuolema. Niin vaikea käsittää, että ei hän vain voinut laittaa ruokaa suuhunsa, aivan kuin alkoholisti ei vain voi olla juomatta.

Olisi pitänyt myöntää olevansa sairas, ettei pärjää ilman apua, ottaa sitä vastaan.
Ylpeyskö vai niin kertakaikkisen kipeä ajatusmaailma?

Tuntuu itsekkäältä teolta,lapsensa jäivät ilman äidin tukea, tulevilla lapsenlapsillaan ei ole koskaan isoäitiä, mies jäi yksin, äiti ja sisarukset menettivät läheisen.

Kiitos kun kirjoittelitte ja kerroitte ajatuksistanne, ne auttoivat minua.

Toivoisin voivani vielä kuulla miten te, jotka vastasitte minulle, pärjäätte?!

Minulla menee nyt paremmin, sydän ei enää hypähdä pelosta kun puhelin soi, enää ei tarvitse miettiä miten saisi apua perille.

Kaikki on lopullisesti ohi hänen kohdallaan.