Suhde alkaa ahdistamaan

Ihan oikeastiko? Minun mielestäni se on ainoa miinus parisuhde-elämässä... Olen ollut elämäni aikana 4 kertaa pitkässä parisuhteessa (3-10 vuotta) ja aina nauttinut suhteesta täysin vasta siinä vaiheessa, kun ensimmäinen puoli vuotta on ohi. On jotenkin niin turhauttavaa, kun ei oikein vielä kunnolla tunne, täytyy pitää tuntosarvia ylhäällä että millainen toinen on jne. Parisuhteessa viihdyn hyvin sitten sen vaiheen jäkeen.:)

Aloittajalle: Mieti miksi pelkäät sitoutua. Ratkaise syy, niin voit päästä pidemmälle.

åpölöö kirjoitti:

Ihan oikeastiko? Minun mielestäni se on ainoa miinus parisuhde-elämässä... Olen ollut elämäni aikana 4 kertaa pitkässä parisuhteessa (3-10 vuotta) ja aina nauttinut suhteesta täysin vasta siinä vaiheessa, kun ensimmäinen puoli vuotta on ohi. On jotenkin niin turhauttavaa, kun ei oikein vielä kunnolla tunne, täytyy pitää tuntosarvia ylhäällä että millainen toinen on jne. Parisuhteessa viihdyn hyvin sitten sen vaiheen jäkeen.:)

Aloittajalle: Mieti miksi pelkäät sitoutua. Ratkaise syy, niin voit päästä pidemmälle.

Lue lisää

Samma här. Tutustumisvaihe on parisuhteessa ikävintä, eikä vähinten noiden kannattelun tuntosarvien takia...

Jep, minä annan ääneni samoin. Vasta pitkässä suhteessa löytyy se paras aika. Herra Ratikkakuskilla on erikoinen tapa nähdä parisuhteen paras aika. Miksiköhän edes haluaa pitkän parisuhteen, jos paras aika on ohi jo alun jälkeen? Surullisia ne tapaukset, jotka kymmenen vuoden yhdessä elämisen jälkeen haikeina muistelevat, kuinka ne "hyvät ajat" olivat vuosia sitten. Ei osata ymmärtää, että paras aika tulee vasta kun oikein kiinnytään, tunnetaan, luotetaan ja rakennetaan elämä yhteisen näköiseksi. Se joka kaipaa vain kutitusta vatsanpohjaan, ei ole luotu parisuhdetta varten.

heinähanko kirjoitti:

Jep, minä annan ääneni samoin. Vasta pitkässä suhteessa löytyy se paras aika. Herra Ratikkakuskilla on erikoinen tapa nähdä parisuhteen paras aika. Miksiköhän edes haluaa pitkän parisuhteen, jos paras aika on ohi jo alun jälkeen? Surullisia ne tapaukset, jotka kymmenen vuoden yhdessä elämisen jälkeen haikeina muistelevat, kuinka ne "hyvät ajat" olivat vuosia sitten. Ei osata ymmärtää, että paras aika tulee vasta kun oikein kiinnytään, tunnetaan, luotetaan ja rakennetaan elämä yhteisen näköiseksi. Se joka kaipaa vain kutitusta vatsanpohjaan, ei ole luotu parisuhdetta varten.

Lue lisää

Oikein auvoisasti meillä menee 16 vuoden jälkeenkin, vaikka pidinkin siitä alkuaikojen kutituksesta vatsanpohjassa. Jos sinulla on jakaa kokemuksia pidemmästä ja onnellisemmasta suhteesta, otan vinkit toki kiitollisuudella vastaan. Tosin me ihmiset ja pariskunnat olemme erilaisia ja minusta se on vain rikkaus.

Ratikkakuski kirjoitti:

Oikein auvoisasti meillä menee 16 vuoden jälkeenkin, vaikka pidinkin siitä alkuaikojen kutituksesta vatsanpohjassa. Jos sinulla on jakaa kokemuksia pidemmästä ja onnellisemmasta suhteesta, otan vinkit toki kiitollisuudella vastaan. Tosin me ihmiset ja pariskunnat olemme erilaisia ja minusta se on vain rikkaus.

Lue lisää

Ei ole pidempi suhde takana. Yhdessä on asuttu 12 vuotta, ja hyvin onnellinen olen. Onnellisempi kuin koskaan elämässäni. Tässä parisuhteessa se alkuajan kutitus ei kovin pitkään tai voimakkaasti päätään nostanut, koska suhde lähti vähän vahingossa rakentumaan ystävyydestä parisuhteeksi. Ja hyvä niin! Ostimme talonkin yhdessä ennen kuin päätimme seurustella.=D Voin vain sanoa, että rakastan puolisoani (ja koko meidän perhettä) sydämeni pohjasta saakka.

Ennen tätä suhdetta minulla oli 6 vuoden suhde, jossa oli sitä nuorten ihmisten vatsankutitustakin alussa. Se oli stressaavaa, enkä muistele sitä hyvällä. Muistan kuinka se lähinnä sisälti pakonomaista jännitystä, älyttömiä 3 tunnin puheluita, tälläytymistä nukkumaanmennessäkin, seksiä jossa vain tyydytin miestä enkä itse rentoutunut jne. Lähinnä se aika muistoissani on sellaisena outona, tuntemattomana. Vaikkakin se 6 vuoden suhdekin oli jatkossa ihan toimiva, vaikka ero tulikin elämäntilanteiden myötä. Sitä aiemmat lyhyemmät suhteet ovat lähinnä jääneet sen alkujutun tasolle, eli muutaman kuukauden tutustumiseen. Yhtäkään niistä muistoista en pidä hyvänä, koska tuona aikana en vielä usko että kumpikaan pystyy olemaan täysin rento. Varmasti siis miehet ovat olleet ihan hyviä tyyppejä, en osaa sanoa kun en koskaan tuntenut sen paremmin. Eivät olleet kuitenkaan niin sopivia minulle.

Nykyisessä suhteessani siis ohitin kutitusvaiheen niin hyvin kuin se on mahdollista ohittaa. En esimerkiksi yhtään muista ensimmäistä suudelmaamme tai edes ensimmäistä kertaa sängyssä. Emme muista missä tapasimme tai miten tutustuimme. Kaikki kävi siinä muun elämän sivussa niin vahingossa. Tällä pohjalla minä rakensin parhaan mahdollisen suhteen.

Totta että erilaiset ihmiset ja erilaiset suhteet mahtuvat kyllä tähän maailmaan. Kukin tyylillään. Mutta minä en ihaile mitään ihastumisia. Koen sen epäaidoksi. Vasta pidempi parisuhde voi olla aito.

Juuri näin! Todellakin se alkuvaihe ja alkuhuuma on kaiken suola ja sokeri! Se ja sen muisto jaksaa kantaa vuosienkin päästä.
Mitä hittoa! En tajua näitä muita kommentoija sitten alkuunkaan! Siinä vaiheessa kun voidaan pieraista toisen aikana ilman mitään tuntemuksia, ollaan aina lähempänä sitä hetkeä kun se toisen läsnäolo on monella muullakin tavalla ihan mitäänsanomatonta!

Samoja fiiliksiä.

PS. jätä myös lakanoihin hyppääminen myöhempään vaiheeseen.