Rumuuden vankilassa

Olen miettinyt melkein koko elämäni rumuuden ja kauneuden suhdetta. Erilaisuutta ja epänormaaliutta. Rumuuteni on ollut jo reilut 20 vuotta aamulla ensimmäinen ajatukseni, päivällä suurin murheeni ja illalla viimeisin asia jota mietin. Se on sitä tänäänkin.

Rumuus on katsonut mua silmiin aina peiliin katsoessani päivittäin. Se on katsonut mua silmiin lukemattomista valokuvista ja saanut mut tuntemaan musertavaa häpeää, jota on vaikea kuvailla. Se on saanut mut itkemään lukemattomia kertoja lapsuudesta aikuisuuteen.

Elettiin 90-luvun puoliväliä ja olin 11-vuotias tyttö. Noihin aikoihin olen ensimmäisiä kertoja alkanut haaveilla nenäleikkauksesta ja katsellut peilistä kasvojani ja todennut kasvojeni olevan muista ikätovereistani poikkeavat. Se, mikä musta jo silloin mielestäni teki poikkeavan muihin verrattuna, oli kasvoissani iso ja kyömy nenä.

Nenän lisäksi silmäni olivat pienet ja syvällä päässä ja ne olivat lähellä toisiaan. Vialla oli moni muukin asia kasvoissani. Muistan, että jo tuolloin koin kasvojeni ruman ulkonäön ja erilaisuuteni niin ahdistavana, että itkin usein. Mietin jo silloin ensimmäisiä kertoja itseni tappanista kasvojeni rumuuden ja poikkeavuuden aiheuttaman ahdistuksen vuoksi. En kuitenkaan kertonut ongelmasta kellekään.

Haaveilin mielessäni jo 11-vuotiaana nenäleikkauksesta. Leikkauksesta, jolla musta saataisiin normaalin näköinen. Kehitin itselleni mielikuvitusmaailman, jossa sain elää normaalin näköisenä. Mielikuvitusmaailmassani kasvoni olivat normaalit. Uppouduin usein mielikuvitusmaailmaani. Pakenin sinne kasvojeni ulkonäön aiheuttamaa ahdistusta. Todellesessa maailmassa olin olemassa, mutta mielikuvitusmaailmassani sain elää. Siellä sain elää normaalin näköisenä vailla häpeää omasta ulkonäöstä.

Tiesin jo tuolloin lapsena, etten kasvojeni viallisen ulkonäön vuoksi voisi koskaan seurustella tai saada lapsia. Olen nyt noin 30-vuotias ja se mitä tiesin lapsena on käynyt toteen. Kasvojeni viallinen epänormaali ulkonäkö on jättänyt mut ulkopuoliseksi kaikista nuoruuden kokemuksista. En ole koskaan seurustellut ja kokenut vastavuoroista rakkautta. Sitä tulen tuskin koskaan kokemaan.

Ulkonäköni epänormaalius/rumuus on heijastunut myös muista ihmisistä; heidän epäsuorista ja suorista kommenteistaan, kehuista joita muut saavat, mutta joita vaille aina itse olen jäänyt.

Olen käynyt terapiassa. Ja olen käynyt leikkauttamassa nenäni. Olen kiitollinen lääkärille, joka leikkasi nenäni. Vaikka nenässäni on edelleen korjattavaa, leikkaus paransi elämänlaatuani niin valtavasti, että sen on huomannut lähipiirinikin. Nekin jotka vastustivat kajoamista "jumalan luomaa", ovat kääntyneet toisiin ajatuksiin ja todenneet leikkauksen auttaneen minua.

Surullisinta kokemuksessani on se, että tähän "sairauteen" on ollut äärimmäisen vaikea löytää ja saada apua. Ulkonäön viallisuudesta johtuvat ongelmat ihmisen elämässä ovat edelleen tabu. Jos niistä puhuu esimerkiksi terveydenhuollossa, saa helposti masennusleiman. Merkillinen sellainen masennus/suru, joka paranee ulkonäköä korjaamalla.

Oma matkani on vielä kesken. Toivottavasti vielä jonain päivänä voin katsoa itseäni peilistä ja nähdä olevani normaalin näköinen. Normaali kuten kaikki muut ympärilläni.